Iestävä vanha polvi

Maailmankuvaamme ja aatteitamme rajaavat ne horisontaaliset ääriviivat, jotka muodostuvat meidän kasvattaneen sukupolven arvomaailman sekä meidän jälkeemme tulevien, nyt jo iduillaan olevien kulttuuriasenteiden viivoista. Se on muistettava joka kerta, kun lähdemme poliittisesti liikkeelle, muodostamme mielipiteitä. On hyvin luonnollista - joskaan ei läheskään aina totuudellista - että vanhempi, elämänkokemusta enemmän omaava sukupolvi pyrkii iestämään nuorempiaan, vähättelemään nuoren polven ajatustyötä ja muodostumia. Kaikkein selkeimmin tämä toteutetaan perustelemalla, kuinka historia on osoittanut, kuinka olemme tehneet niin ennenkin ja kuinka me olemme omalla työllämme ansainneet nämä totuudet ja juuri ponnistelujemme vuoksi meitä tulee kunnioittaa, meidän kantojamme arvostaa. Järki on toisin sanoen urautunut koko ihmisen elämän mitalla, asettunut ja päättänyt, että näin on hyvä, minun jälkeeni vedenpaisumus.

Viime aikoina puoluepolitiikan saralla on nähty valonpilkahduksia, jotka asettuvat kiinnostavaksi esimerkiksi edellisestä. Oikeastaan nuo valonpilkahdukset on kuultu yksin Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen suusta, ensin eduskunnan energiakeskustelussa runsas viikko sitten keskiviikkona (12.11.2008) ja viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (HS 21.11.2008). Edellinen oli tiukka ydinvoiman vastainen puheenvuoro, joka oli kylläkin livetä jo populismin puolelle mutta joka kirvoitti myös Arhinmäen omasta puolueesta närä-ääniä ja oli siten omiaan paljastamaan myös puolueen sisäisen hajanaisuuden. Jälkimmäisessä, Hesarin pienessä haastattelussa Arhinmäki väläytti niitä teemoja, joita esimerkiksi verkkolehti Megafoni on kiehuttanut ääriinsä asti ja joilla vasemmistoa mahdollisesti voisi nostaa nykyisestä suostaan.

Vasemmiston identiteetti on toisin sanoen luotava uudelleen. Kun Arhinmäki - tai kuka tahansa itseään vasemmistolaisena pitävä - mainitsee ilmastonmuutoksen, sen on tarkoitettava muutakin kuin viherpesua. Vasemmiston mahdollisuudet olisivat teoriassa siinä, että se etsiytyisi vakavasti ja oikeasti radikaalisti syvänvihreille suomaastoille - alueelle, josta Vihreiden voi sanoa lähteneen pois, omaksuessaan kapitalismin väistämättömänä voimana. Vasemmiston voima voisi olla siinä, että se pyrkisi omaksumaan oikeasti vihreät arvot - mihin Arhinmäkikin energiapuheenvuorollaan viittasi - ja toisaalta kyseenalaistamaan kapitalistisen ja markkinavetoisen ajattelun kokonaisuudessaan. Monet meistä voivat ehkä olla mielissään useista hyödykkeistä joita talousvetoinen kapitalismi on tarjonnut, mutta yhtä lailla voin sanoa, että puolueelle, joka kieltäytyisi tyystin uusliberalistisesta valehtelusta, olisi tässä maassa tilausta, sillä niin paljon on tässä maassa ihmisiä, joita koko puoluepolitiikan oikeistolaistuminen ja uusliberalisoituminen on kusettanut, tavalla tai toisella ja jotka tietävät itse, millaisia ongelmia nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on heille antanut.

Jos vasemmisto oikeasti menisi kansan ja sen nykyisten duunarien - pätkätyöläisten, maahanmuuttajien, prekarisaatioon totuttelevien nuorten - joukkoon ja kuuntelisi heitä, se huomaisi pian, että sen oma horina työn luonteesta, arvosta ja merkityksestä on aikaa sitten vanhentunut. Vasemmiston ikiteema työ on nimittäin asia, jota kuvaamaan ei enää sovi kylläinen paperityöläinen, vaan työtön paperityöläinen tai paremminkin akateeminen, työstä toiseen pikajuokseva sekatyöläinen. Näinä massairtisanomisten aikoina vasemmisto voisi rohkeasti lähteä kyseenalaistamaan vakituisen työn autuaaksitekevyyden ja toisaalta etsimään elämisen muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia uusliberalistisesta suuryrityskierrosta.

Vasemmiston jarruna on kuitenkin enemmän tai vähemmän punaniskainen vanhempi lohko. Sama pätee yleisemmin puoluepolitiikkaan. Esimerkiksi kotikaupungissani kunnanhallituksen keski-ikä on reippaasti viidenkymmenen tuolla puolen, ns. suurissa ikäluokissa, jotka kuten tiedettyä, ovat "ahneita" ja petollisia, ainakin mikäli on uskominen Osku Pajamäen populistiseen, joskin tuoreeseen pamflettiin "Ahne sukupolvi" (2006 ) - ja tietämättömiä tämän maailman ongelmista. Tämä osa kansasta, joka on paitsi rakentanut hyvinvointi-Suomen myös tehnyt siitä lapsilleen enemmän tai vähemmän helvettiä muistuttavan tilan, jossa pätkätyöläiset maksavat vanhempiensa eläkkeet vähistä varoistaan ja yrittävät siinä sivussa muodostaa itselleen elämän porvarillisine varmuuksineen. Hyvä on, provosoin - vaikka lainaankin epäsuorasti Pajamäkeä. Joka tapauksessa keskeistä on, että tuo osa kansasta, jota Pajamäkikin kutsuu Suomen todelliseksi EU-eliitiksi, on keskeinen jarru, mitä tulee mihin tahansa yhteiskunnalliseen muutosprosessiin. Se pitää kiinni sekasyönnistään ja etelänmatkoistaan, koska on omasta mielestään ansainnut ne, eikä koe olevansa mitään velkaa jälkipolville.

Ehkä tuo mekanistinen asenne - me olemme koko ikämme hiki hatussa paiskoneet töitä ja pian saamme sekä levätä että rellestää ja olemme ansainneet sen - tekee tuon ikäpolven sokeaksi muille sukupolville, kyvyttömäksi tuntea empatiaa, kyvyttömäksi ymmärtää toisten totuuskäsityksiä, niitä totuuksia jotka pätevät tänä päivänä. Esimerkiksi jo klassiseksi muuttuva 1990-luvun puolenvälin ympäristöradikalismi ei saanut aikanaan, eikä saa vieläkään vanhan polven hyväksyntää - ja samaan aikaan tuo väestönosa teeskentelee nuorten olevan poliittisesti apaattisia. Voisi vastapainoksi kuitenkin kysyä, millaista apatiaa se on, että Suomessa tulee ensi vuoden alussa voimaan laki, joka kieltää kissa- ja koiraturkisten myynnin ja levittämisen, kun samaan aikaan mitään ei tehdä edelleenkään kotimaiselle turkistarhaukselle, jota sentään vastustaa esimerkiksi Metro-lehden gallupinkin mukaan noin 3/4 vastaajista. Kalapuikkoviiksinen kansanedustaja Pohjanmaalta näyttää pitävän huolen siitä, ettei tuota lakia tulla koskaan ylettämään koskemaan kaikkia eläimiä, riippumatta siitä määrittelemmekö ne tuotanto- vai kotieläimiksi - ja niin kauan kuin noita vanhoja jääriä istuu hallituksissa, mitään muutakaan vastaavaa ei tapahdu ja samat vääryydet jatkuvat. Totisesti: minun lapsenlapseni ja hänen sukupolvensa tulee kiroamaan minut ja minun sukupolveni siitä, ettemme tehneet mitään tuolle syöpäläiselle, joka rakensi veteraanien verenjanossa ja ylimielisessä omanarvontunnossaan hyvinvointivaltion nimeltä Suomi - ja sen jälkeen möi sen maailmalle. Kun ja jos minun lapsenlapseni elävät, he tulevat mitä todennäköisimmin näkemään Suomen ja maailmamme verrattain kauheampana paikkana elää kuin mitä se on minulle nyt tai mitä se on suurille ikäluokille ollut viimeiset 30 vuotta.

Sukupolvien välillä ei vallitse solidaarisuutta, siitä tässä on kysymys. Myönnän: solvaan ehkä turhankin rankasti minut kasvattanutta sukupolvea ja olen kuitenkin kiitollinen monista sosiaalihuollollisista asioista, joita elämääni on mahdollistettu juuri heidän toimesta. Antipatiani keskeisin syy on kuitenkin, että tuo sukupolvi edellyttää meidän arvonantoa heitä kohtaan, mutta ei näytä omaavaan hitustakaan kunnioitusta nuoren polven elämänmuotoja kohtaan, ainakaan jos ne vähänkään poikkeavat heidän itsensä tekemistä valinnoista tai akkulturaatioista. He eivät välitä, eikä heitä kiinnosta jo saavutetuista eduista luopuminen - vaikka se olisi yhteisen, ihmiskunnan edun mukaista. Samat kulttuuriarvot on tietenkin omaksunut myös moni heidän jälkeensä tullut. Olen ennenkin sanonut, että Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalsta on ihmisvihamielistä seutua, mutta siellä todella avautuu verrattain hyvin sivullisellekin, millaisia tuloksia nuo suurten ikäluokkien jälkeen tulevatkin ovat saaneet aikaan.

Keskeiset saavutetut edut, joiden juuri tuntuu olevan edelleen se Itsenäinen Suomi, nojautuvat pitkälti tietenkin vapauteen harrastaa lailla säädettyjä asioita. Lain ulkopuolella ei tunnu olevan mitään, ei varsinkaan mahdollisuutta, että lain ulkopuoliset periaatteet - kuten tappamattomuus - nousisivat ihmistä eettisenä olentona ohjaaviksi kokonaisuuksiksi. Huomioni kiinnittyi tänä aamuna Helsingin Sanomien verkkouutiseen, jonka mukaan aseiden täyskieltoa vastustavaan verkkoadressiin oli kerätty nimiä jo yli 24 000 (tällä hetkellä luku huitelee valitettavasti jo 26 000:ssa). Varsinaisessa adressissa todetaan mm. seuraavaa: "Jokaisella terveellä Suomen kansalaisella tulee olla oikeus perustellusta syystä harrastaa ammuntaa". Tämä jo saavutetun edun, elinkeinon muuttumisen harrastukseksi ja ampumaurheiluksi, lailla takaaminen (tai sen säilyttäminen laillisena) osoittaa oikeastaan sen epävarmuuden, jolla aseenomistaja yrittää väistää kysymyksen aseen perimmäisistä funktioista. Entäpä jos ajattelemme asian näin: olemme saavuttaneet sen teknologis-agraaris-taloudellisen edun, jossa tappaminen ei ole millään muotoa tarpeellista - miksi siis tapamme? Aseharrastajien hokema "aseet eivät tapa, vaan ihmiset" on tietenkin pääpiirteiltään hyväksyttävä, mutta se ei poista ampuma-aseen eksistenssin syytä: tappamista. Aseita ei ole valmistettu pilkanampumiseen, vaan surmaamiseen - toisin kuin esimerkiksi keittiöveitsi, jonka keskeinen tarkoite olemassaololleen on olla väline vihannesten pilkkomisen. Viis siitä, mitä tarkoitusta varten ampuma-ase on valmistettu ja muotoiltu tänään; se ei pääse eroon juuristaan. Mutta kyseessä on metsästäjien ja muuten vain ammuskelevien harrastus! On kokolailla surullista, että emme yleisemminkään tahdo asettaa muiden etuja omien etujemme edelle. Ostamme maitoa kaupasta, maksoi mitä maksoi, koska pidämme sen mausta ja pidämme sitä suhteellisen terveenä ja hyvänlaatuisena juomana. Syömme kermajäätelöä, koska niinikään pidämme sen mausta ja sallimme itsellemme silloin tällöin herkuttelua. Jos sen sijaan ajattelisimme sitä kokonaisuutta, sitä eläimiä iestävää teollisuutta, joka mahdollistaa jäätelön jäätelöbaariin ja maidon lasiimme ja asetumme hetkiseksi eläimen asemaan, en usko että yksikään meistä haluaisi olla sekuntiakaan samassa osassa. Sama pätee oikeastaan aseisiin. Olemme eläneet vuosisatoja eläimiä surmaten, koska se on ollut eloonjäämisemme kannalta tärkeää. Teollistumisen myötä tuo välttämättömyys on korvautunut harrastuksella, jota perustellaan luonnossa liikkumisella, ekologisuudella tehotuotantoon nähden ja (jopa) tervehenkisyydellä - suhteessa kiljunjuomisen ja rettelöimiseen. Kuitenkin jos asetumme tässäkin tapauksessa eläimen asemaan ja pyrimme samalla näkemään oman mahtimme ja oman merkityksemme osana ekosysteemiä, huomaamme, ettei meillä ole minkäänlaista käytännön tarvetta surmata eläimiä kuten ei ihmisiäkään ja voimme hyvin pyrkiä edistämään kaiken elävän suojelemista, onhan meillä moraalinen valinnanmahdollisuus elämän vaalimisen ja elämän tuhoamisen välillä. Huomaamme näin ollen harrastuksemme nojaavan omankin luontomme vastaisiin taipumuksiin, emmekä voi siten pitää sitä hyväksyttävänä ja siksi meidän tulisi luopua siitä. Johdonmukaisuus tulisikin olla eräs keskeisimmistä tekijöistä tiellä kohti eettisempää ihmistä. Sellaisena ei voi pitää moniakaan vanhemman polven itsestäänselvyyksistä.

Myös metsästys pyritään monissa puheenvuoroissa oikeuttamaan sen historiallisuudella, samoin sotiminen, maanpuolustus, sekasyönti ja moni muu asia. Näitä käsityksiä ylläpitävät ennen muuta vanha polvi ja tätä hännystelevät väliinputoajat. Käsitys historiallisuudesta kuitenkin sulkee useita erilaisia kehittymis- ja versoamismahdollisuuksia ja ennen kaikkea sokaisee sen itseltään, so. että asiat ja tavat aktuaalistuvat tietyissä historiallisissa tilanteissa, joissa toiset ovat välttämättömiä ja toiset eivät. Kuten sanottu, nykyisin elämme aikaa, jossa monia mainituista harjoitteista ei voi oikeuttaa kuin älyllisesti epärehellisinä. Niitä ei tarvita.

Niin paljon kuin olen asiaa ajatellutkin, minun yhä vaikeampi ymmärtää, miksi metsästäjät, ampuma-aseharrastajat ja reserviläiset niin kiukkuisesti pitävät kiinni aseistaan ja eduistaan tai miksi yleisemmin vanha polvi pitää niin itsepintaisesti kiinni eduistaan. Voi olla, että nuori polvi näkee horisonttinsa vielä toistaiseksi paljon laajempana ja pyrkii sen tähden liikkumaan rajoja kohti, etsimään, siinä missä vanha polvi pyrkii supistumaan, pitämään pintansa, koska luottaa jo siihen, ettei "vanha koira opi uusia temppuja". Jos jotain, tarvitsisimme vilpitöntä toivoa "realismin" sijaan - realismin tarkoittaessa paikalleenjämähtämistä ja totutuissa, historistisissa aatemalleissa pysymistä - ja solidaarisuutta sukupolvien välille. Esko Seppänen esimerkiksi mainitsi Suomen Kuvalehdessä (21.11.2008), että on itse näyttämässä esimerkkiä siirtyessään etäämmäs johtotehtävistä (ja joka muuten uskoo Arhinmäen vievän Vasemmistoliittoa kohti parempaa). Olisi jo korkea aika antaa tilaa nuorille, sillä niin kliseistä kuin onkin, nuoret perivät tämänkin maan.

Itsepintainen omissa ajatuskäytännöissä makaaminen vie seuraavaa sukupolvea - meitä - kovaa vauhtia yhä syvempään paitsi aatteelliseen myös käytännön elämän ahdinkoon. Yhteiskunnan jatkuva porvarisoituminen tulee vielä olemaan nykyistäkin puistattavampaa ja juuri tämän takia olisi toivottavaa, että panisimme - toistaiseksi: niin kauan kuin näkyvissä ei ole puoluejärjestelmän kaatamista - toivomme sille suunnalle, jossa aitoa toivoa ehkä sittenkin on. Vielä se ei näy, mutta toivottavasti pian.

Päätös

"Vakaumuksenne vuoksi Teidät vapautetaan asevelvollisuuslaissa säädetyn palveluksen suorittamisesta ja määrätään täydennyspalvelusvelvolliseksi (Siviilipalveluslaki 58§)."

Askel pois väkivaltakoneiden kontrollista

Leo Tolstoi kirjoittaa hollantilaisesta Van der Veer -nimisestä nuoresta miehestä, joka vastasi vuonna 1896 kansalliskaartin komentajan vaatimukseen seuraavasti:

”Älä tapa”

Herra Herman Sneiders

Midelburgin piirin kansalliskaartin komentaja

Hyvä herra!

Viime viikolla sain paperin, jossa minut määrättiin saapumaan kaupungin virastoon ilmoittautumaan lain mukaisesti kansalliskaartiin. Niin kuin varmaan huomasitte, minä en saapunut; ja tämän kirjeen tarkoitus on saattaa tietoonne vilpittömästi ja kiertelemättä, että minä en aio saapua lautakunnan eteen; tiedän hyvin, että otan kantaakseni suuren vastuun ja että Te voitte rangaista minua ja ettette emmi käyttää tuota oikeuttanne. Mutta se ei minua pelota. Syyt, jotka saavat minut ryhtymään tähän passiiviseen vastarintaan, merkitsevät minulle kyllin oleellista vastapainoa vastuuseeni nähden.

Vaikken – tulkoon sanotuksi – kristitty olekaan, ymmärrän tämän kirjeen alussa olevan käskyn, ihmisen olemukselle ja järjelle ominaisen käskyn, paremmin kuin useimmat kristityt. Lapsena annoin opettaa itselleni sotilaan työtä – tappamisen taitoa; mutta nyt kieltäydyn! Varsinkaan en halua tappaa käskystä, mikä on tappamista vastoin omaatuntoa, vailla vähäisintäkään henkilökohtaista motiivia tai syytä. Osaatteko Te mainita minulle mitään ihmisolennolle alentavampaa kuin tuollaiset tappamiset ja teurastukset? Minä en pysty tappamaan enkä kestä nähdä eläintäkään tapettavan ja olenkin ryhtynyt vegetariaaniksi, etten tappaisi eläimiä. Kun taas tässä tapauksessa minua voitaisiin ”käskeä” ampumaan ihmisiä, jotka eivät ikänä ole tehneet minulle mitään pahaa: sillä sotilaillehan ei ymmärtääkseni opeteta aseenkäsitelyä, jotta he osuisivat puiden lehtiin tai oksiin.

Mutta Te kenties vastaatte minulle, että kansalliskaartin on myös ja ennen muuta edistettävä sisäisen järjestyksen ylläpitämistä.

Herra komentaja, jos yhteiskunnassamme todella vallitsisi järjestys ja jos yhteiskunnan organismi todella olisi terve, toisin sanoen: ellei yhteiskunnallisissa suhteissa esiintyisi tällaisia räikeitä väärinkäytöksiä eikä sallittaisi sitä, että joku kuolee nälkään samaan aikaan, kun toisella on varaa kaikkein ylellisimpiin mielihaluihin – silloin näkisitte minut järjestyksen puolustajien eturivissä: mutta kieltäydyn ehdottomasti edistämästä nykyisen niin sanotun järjestyksen ylläpitämistä. Herra komentaja, miksi yrittää hämätä? Molemmathan tiedämme erinomaisesti, mitä tämän järjestyksen ylläpitäminen merkitsee: rikkaiden tulemista köyhiä uurastajia vastaan, jotka alkavat tulla tietoisiksi oikeuksistaan. Emmekö me muka ole nähneet, mikä oli Teidän kansalliskaartinne osa Rotterdamin viime lakon aikana: aivan aiheetta tämä kaarti joutui tuntikausia olemaan palveluksessa suojellakseen uhan alaisiksi joutuneiden kauppafirmojen omaisuutta. Ja saatatteko Te hetkeäkään kuvitella, että minä rupeaisin puolustamaan ihmisiä, jotka minun vilpittömän käsitykseni mukaan ylläpitävät sotaa pääoman ja työn välillä – että minä ampuisin työläisiä, jotka toimivat täysin oikeuksiensa puitteissa. Niin sokeita te ette voi olla! Miksi mutkistaa asiaa? Minähän en todellakaan voi sallia itsestäni muovailtavan tottelevaista kansalliskaartilaista, sellaista jollaisen Te haluatte ja tarvitsette.

Kaikista näistä syistä mutta erityisesti siksi, että minä vihaan käskystä tappamista, minä kieltäydynkin palvelemasta kansalliskaartilaisena ja pyydän Teitä olemaan lähettämättä minulle sen enempää univormua kuin asettakaan, koska vakaa päätökseni on olla käyttämättä niitä.

Tervehtien Teitä, herra komentaja,
I. K. Van der Veer"

(Leo Tolstoi: Omantunnon kujanjuoksu. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. 1981. Suom. Esa Adrian. Helsinki: WSOY. s. 83-85.)

Metsästyksen vaarallisuus ja psykologin päiväuni

Aamulehti uutisoi eilen illalla Jyväskylän yliopiston kriminaalipsykologian dosentin Jaana Haapasalon esiinnoususta, jossa tämä oli huolissaan metsästyskulttuurin yleisyydestä Suomessa. Parin lauseen mittaiseen, melko mitättömään puheenvuoroon nähden keskustelu sekä Aamulehden että Helsingin Sanomien verkkosivuilla roihahtivat välittömästi. Haapasalo tuli nimittäin kanavoineeksi erään tärkeän, vaikkakin vielä piilevän äänen moninaisessa yhteiskunnassamme, joka kuitenkin tämän myötä nopeasti paljastuu taas kammottavan homogeeniseksi tuomiten Haapasalon esittämät marginaaliset puheenvuorot mitättömyyksinä. Vaikka Haapasalon tai hänen suuhunsa laitettu kommentti ei siis ole mitenkään ihmeellinen - "Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline" - se näyttää osuneen kipeään kohtaan suomalaisessa mentaalissa. Suomessa on satoja tuhansia aseharrastajia ja metsästäjiä, jotka näkevät metsästyksen lähinnä luonnossa liikkumisen muotona. Tappamiseen valtaosa suhtautuu hyvin tyynesti, koska kyseessä nähdään olevan esi-isiltä peritty ja selviytymiseen olennaisesti liitetty tapa. Vedotaan perinteisiin sekasyöjäargumentteihin: olemme luonnostamme sekasyöjiä ja tappajia ja meidän on toimittava siten kuin aina on toimittu.

Pidän toivottavana, että asiasta käydään jatkossakin keskustelua, myös analyyttista ja argumenttientäyteistä, ei vain yhtä tunnekuohuista kuin tällä kertaa. Aseharrastuksen puolustajat näyttävät nimittäin kiihottaneen itsensä tarkoituksellisiin ylilyönteihin yrittäen esimerkiksi osoittaa yhteiskunnassamme muita tappamiseen liittyviä solmukohtia. Tämän suhteen onkin surkuhupaisaa, että kun osa näistä kirjoittajista oivaltaa esimerkiksi yhteiskunnassamme olevan sellainenkin väkivaltakone kuin asevelvollisuus, joka on yhteiskuntamme jäseniä asekulttuuriin kasvattava instituutio, meistä monet ovat tienneet sen jo vuosia ja pitävät sitä johdonmukaisesti osana samaa väkivallan kulttuuria. Se on toisin sanoen uutta vain hänelle itselleen: pasifisteille ja esimerkiksi monille vasemmistolaisille (joksi Haapasalokin tiettävästi paljastui, mistä niinikään nousi kauhea kalabaliikki) asia on ollut kiinteä osa vakaumusta jo pitkään. Taustalla piilee tietenkin halu vapauttaa ihminen vihaa ja väkivaltaa kylvävistä rakenteista ja kehittää hänestä "parempaa ihmistä", eettisempi yksilö.

Toinen usean metsästyksen puolustajan esittämä vertailukohde koski metsästyksen ja jalostetun ruoan suhdetta. Vegaaniseen elämään kaikilla elämänalueilla pyrkivänä tämä käyty ns. keskustelu näyttää minusta tältäkin osalta ihmeellisen ääliömäiseltä: on olemassa vaihtoehtoja vain "kylmäaltaiden muovikääreiden" ja ehdan metsästetyn lihan välillä, eikä oikeastaan mitään niiden ulkopuolella. Vedotaan sentään metsästyksen eettisyyteen ja ekologiseen suhteessa tehotuotantoon. Lihatonta ja tappamista viimeiseen asti välttävää elämää ei kuitenkaan näytä olevan tai ainakaan sitä ei nähdä kunnollisena elämänä, koska siihen liittyy niin paljon kaupunkilaisuutta, viherpiipertämistä ja kieltäytymistä. Ongelma perustasollaan - onko tappaminen oikein? - kuitenkin pysyy. Vetoamalla isien perinteeseen kiellämme itseltämme mahdollisuuden, että voisimme elää ilman lihaa ja voimme tehdä sitä jo nyt. Metsästys samoin kuin sekasyönti ovat ennen kaikkea tapoja, jotka eivät enää millään tavalla liity eloonjäämiseen - jos ovat reaalisesti koskaan liittyneetkään. Olemme omaksuneet lähes korvia myöten kehityksen ideaalin, mutta kun kyseessä on noinkin henkilökohtainen asia kuin ruoka tai harrastus, turvaudumme luontoomme ja implisiittisesti myös ajatukseen, ettemme voi tai edes halua muuttua, astua kauemmas tappamisen kulttuurista. Luonto kyllä kehittyy, mutta me ajattelemme tuon luonnollisen osan itseämme olevan muuttumaton. Kuvamme luonnostamme on kuitenkin monilta osin harhaa.

Pirita Juppi esittää artikkelissaan Eläinoikeusliike määrittelykamppailun ja marginalisoinnin kohteena (2003, julkaistu kokoelmassa Pirita Juppi, Jukka Peltokoski, Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi, 2003) tapoja, joilla eläinoikeusliikettä on mielipidekirjoituksissa ja lehtien artikkeleissa määritelty, sijoiteltu ja luonnehdittu. Osa noista tavoista sopii hyvin myös tähän tapaukseen, vaikkakaan tällä kertaa hyökkäyksen kohteena ei ole eksplisiittisesti vastakulttuurisia piirteitä saava henkilö tai ryhmä, vaan tiettävästi tiedeyhteisössä ansioitunut, aikuinen ja yleisesti "vakavasti otettava" henkilö - ei siis rastapäinen globalisaationvastustaja tai pomminheittäjäpunkkari. Keskeisintä Haapasaloa vastaan hyökänneissä puheenvuoroissa on niiden vahva yritys mitätöidä Haapasalo paitsi sisällöllisiin myös ulkoisiin seikkoihin tukeutuen. Haapasalo on häiriö systeemissä, epäonnistunut ja kelvoton psykologi, joka todistaa itse asiassa koko viran irrationaalisuuden. Haapasalon kaltaisista hyysääjistä olisi päästävä ja pian. Haapasalo on yksinkertaisesti ammattitaidoton ja vieläpä kommunisti. Niinikään on jo melko somaa, että Haapasalon yhteydessä nostetaan esiin tämän oletettu kaupunkilaisuus. Samoin kuin turkistarhaus, metsästys koetaan yhdeksi viimeisimmistä maaseutu-Suomen linnakkeista, joita jatkuvasti uhataan kaupunkilaisin haihatuksin ja yhä enemmän myös yhteisin poliittisin päätöksin. Liiankin tuttu on teesi, että "ituhipit ovat luonnosta vieraantuneita kakaroita". Samaten vihreä liike on olennaisesti kaupunkipuolue, jonka ei oleteta tuntevan metsää sen enempää kuin aidon maaseutuihmisen tarpeitakaan, vaan olevan ainoastaan liian helpolla päässeen nuorison ketku kokoontuma. Väitän kuitenkin (edelleen), että vasta kaupungissa ihminen mahdollisesti löysi luonnosta aiemmin tuntemattomia nyansseja - maaseutuihmisen on tietääkseni todistettu suhtautuneen luontoon paitsi kunnioittavasti (hengellisessä merkityksessä) myös vihamielisesti. John Zerzanin mukaan agraariseen elämään ryhtyminen, oli se siten pakon sanelemaa tai ei, synnytti mahdollisesti tämän asenteen, tulihan siinä ensi kertaa luonto muokkauksen kohteeksi, eikä vain elämänpiiriksi.

Tällä kertaa huoli kohdistuu paitsi metsästykseen ruoantuotannon muotona myös metsästykseen harrastuksena. Istuva porvarihallitus on jo osoittanut haluttomuutensa edistää aseista luopumista, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää, myötäileehän se kansamme vallitsevia asenteita Kataisen ja Tiuran toimiessa innokkaina metsästyksen mannekiineina. Harrastuksena metsästäjän puolustajat kokevat metsästyksen - kuten todettua - luonnossa liikkumisen muotona, jossa yhdistyvät monenlaiset erilaiset tuntemukset ja kokemukset. Mutta kuten Henry David Thoreau kirjoitti, kunniakas oli sekin ihminen, joka aikansa metsästettyään jätti aseen arsenaalistaan ja alkoi kävellä metsissä tarkkaillen ja ihastellen. En ole itse ikinä metsästänyt, enkä tule metsästämäänkään, mutta lapsesta asti luonnon kanssa elämää harjoitelleena voin sanoa, ettei asetta missään kehitysvaiheessa tarvita, jos kyseessä on todella elämys ja halu liikkua luonnossa. Mutta etenkin Aamulehden sivulle kirjoittava väki taantuu tässä kohtaa jonkinlaiseen vastaideaaliinsa luola-ihmisestä: polvillamme konttaamme silti metsissä nälkäisinä ja antaisimme mitä hyvänsä, jotta pääsisimme jäniksen kuvetta järsimään - tuossa tilanteessa on turha etsiäkään esteettisiä elämyksiä luonnosta. Voi vain kysyä, missähän todellisuudessa nämä ihmiset sitten oikein elävät jos Haapasalo on heidän mielestään sekaisin, luontoa tuntematon ja täysin väärällä alalla? Toki metsästys on esimerkiksi parempi harrastus kuin kossupullon juominen, kuten eräskin perheenisä kärjistää, lähentäähän se ihmistä luontoon ja opettaa häntä moninaisin tavoin, mutta se ei todellakaan tarkoita, että luonnossa liikkumisen ja metsästyksen tulisi olla mitenkään analogisia keskenään. Kun kerran suurin osa metsästyksen harrastajista sanoo, että enimmän ajasta he kulkevat metsässä ja vain jäljittävät saalistaan, mikä on se erityinen momentti, jona hän saa saaliin tähtäimeensä ja päättää laukaista aseensa? Välttämätön paha? Koko jahdin kiihottavin hetki, koko jahdin syy? Eloonjäämisemme kannalta tarpeellinen teko? Minusta vain alkaa näyttää, että pahasti olemme luonnosta vieraantuneet, jos emme oikeasti hoksaa, että luonnossa voi liikkua ja viettää aikaa muillakin tavoin. Jos metsästäjä valitsee reittinsä saaliin perusteella, hän ei ole luontoa tuntenutkaan.

Kaikkein hankalin peruste, johon metsästäjät vetoavat, kun kysymyksessä on heidän etiikkansa, on, että metsästystä hoidetaan riistanhoidollisista syistä. Näistä syistä typerin on varmaankin, että ilman hirvenmetsästystä hirvikolareita sattuisi huomattavasti enemmän - minkä johdosta voi kysyä, kumpihan tässä suomalaisessa maastossa on suurempi paha, hirvi- vai autokanta? Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas kotoa, kun huomaa, että banaliteetin syvimpänä ilmentymänä valkoinen (nuori) mies autonsa ratissa on verrattain satoja kertoja vaarallisempi olio ja uskaltaa vain rukoilla, että hirvet jäisivät tänään metsien pimentoihin, kun nämä paukapäät kaasuttavat kilpaa. Mutta biodiversiteetin kannalta kyseessä on paljon vaikeampi ongelma, mikä osaltaan saattaa metsästäjiä parempaan valoon. Kun Suomeen on ilmestynyt erilaisia eläinlajeja (esim. minkki, supikoira ja kanadanmajava), jotka tuhoavat muita kantoja (ainakin pahimmissa peloissamme), onko oikein "säädellä" noita lajeja ja ennen kaikkea onko meillä oikeuksia - tai velvollisuuksia - puuttua tuohon luonnolliseen murrokseen? Äärimmäisin vasta-argumentti voisikin olla, että jos metsästämme minkin pois Suomesta, meidän on metsästettävä kaikki kissammekin - molemmat ovat alkuperäisen ekosysteemimme kannalta vieraita eläimiä. En voi suoraan sanoa osaavani päättää, onko tappaminen tässä tilanteessa oikein vai väärin, mutta johdonmukainen katsoisin haluavani olla. Suomi on kuitenkin moniin muihin maihin nähden hyvin harvaanasuttu maa ja siksi on outoa, että etenkin itä-Suomessa ollaan kovaäänisesti vaatimassa lisää sudenkaatolupia, sudet ja muut metsiemme pedot kun tulevat pihallemme ja syövät paitsi karjamme myös lapsemme. Meillä ei ole väistämisvelvollisuutta, mutta sudella kuuluu olla, ajattelemme me.

Joka tapauksessa jos osa metsästyksestä todella toteutettaisiin lajinsäädöllisin perustein, luulisin, että metsästäisimme silloin joka tapauksessa huomattavasti vähemmän. Siksi on älyllisesti epäreilua vedota osan perusteella kokonaisuuteen, koska selvää on, että metsästys on ennen kaikkea harrastus, ei välttämättömyys tai edes halu suojella luontoa sen kirjavuudessaan. Myöskään metsäkanalintujen ja kyyhkysten metsästämistä ei ole millään tavalla legitimoitavissa tätä kautta.

Minusta on ennen kaikkea kiinnostavaa, kuinka ajattelemme olevamme normaaleja, kun taas vain pieni, minimaalinen osa pimahtaa ja tappaa perheensä haulikolla. Jos normaalius on tapa hyväksyä vallitsevat väkivaltakäytänteet silläkään perusteella että "terve ihminen käyttää niitä 'oikein'", haluan kirjautua ulos kaikista normaaliuden määreistä. Jos emme todella ole valmiita keskustelemaan asiasta ja kyseenalaistamaan jatkuvasti omia perustojamme, asettamaan itseämme alttiiksi ja edes yrittämään pyrkiä kohti parempaa, väkivallatonta kulttuuria, yhteiskuntatietoisuudessa ei tule tapahtumaan minkäänlaisia muutoksia, eikä ainakaan parempaan. Kyse on ennen kaikkea uusintamisesta, johon osallistumme kaikki yhdessä. Väessä on voimaa ja meidän tulisi ymmärtää se sen sijaan että suljemme sairaat, pimahtaneet ja väärintekijät yhteisömme ulkopuolelle. Mistään, edes mukavasta harrastuksesta luopuminen ei saa tuntua vapaudenriistolta, jos tiedämme sen perustuvan asioihin, jotka ovat Tahtomme vastaisia. Kieltäytyminen elämälle haitallisista tekijöistä ei ole koskaan väärin, eikä lopultakaan edes rajoittavaa.

Nykyaikaisen sodan lähtökohdista

Olen parin päivän ajan seurannut suurella kiinnostuksella Helsingin Sanomien keskustelupalstalla syntynyttä keskustelua Suomen armeijan nykyaikaisuudesta, joka sai alkunsa Helsingin Sanomien uutisesta "Lähes joka viides vapautuu armeijasta terveyssyistä" (HS 10.6.2008). Arvatenkin palstalla olivat äänessä etupäässä miehet, joista monille maanpuolustus on ylevä itsestäänselvyys; toisella laidalla olivat rauhanpuolustajat ja asevelvollisuusarmeijan alasajoa tahtovat - eikä kestänyt kauaakaan, kun pystyssä oli varsinainen nokkapokka ja keskinäinen sättiminen. Tätä kiinnostavampana näin kuitenkin usean kirjoittajan esiintuoman seikan, etteivät he nykytilanteessa lähtisi puolustamaan "tällaista maata", mistä tietenkin veteraanien työtä mielestään jatkavat olivat raivoissaan. Olen itsekin useampaan otteeseen miettinyt asiaa, koska jos mahdollinen sotilaallinen konflikti omalla maaperällä syntyisi, toimisinko niissä sodanajan tehtävissä, joihin minut on sijoitettu?

Kyllä, olen käynyt armeijan. Selvisin tiedustelukomppaniassa kuudella kuukaudella, koska toisin kuin useammassa muussa komppaniassa halukkaita aliupseerikouluun oli enemmän kuin mitä oli mahdollista ottaa. Komppanian yliluutnantti oli sen verran reilu kaveri, että kyseli alokkaat läpi kahteen kertaan ja ne, jotka eivät olleet kiinnostuneita alikersanttina toimimisesta (ja puolen vuoden lisäpuhteesta) saivat jäädä suosiolla puolen vuoden sissikoulutuksen varaan. Itselleni oli heti selvää, etten halua viettää vuotta armeijassa. Armeija ei ollut mitenkään erityisen ja ylitsepääsemättömän fyysinen laitos ja komppaniamme vietti prikaatista eniten aikaa metsässä joten paljon parjatun armeijakurinkin laita oli vähän niin ja näin. Olin myös tottunut kulkemaan metsissä, kiitos partioliikkeen oikeistolaisen ilmapiirin. Suurempi kompastuskivi, jossa aidosti riitti sulateltavaa oli kuitenkin yhteisen tekemisen korostumisesta huolimatta tupa- ja komppaniakaverien hyväksymätön typeryys. Sietämätön matalamielisyys. Karkeus. Maskuliinisuuden ylikorostuminen. Jokainen kriittistä itsesuojeluvaistoa omaava pysyttelee mieluummin sellaisesta laumaliikehdinnästä etäällä, jopa sen uhalla, että leimautuu ym. semimilitanttien silmissä vätykseksi ja "pullamössösukupolveksi". On kuitenkin totta, että tuo ajanjakso opetti minulle paljon, kasvatti itsekuria ja sietokykyä, mutta yhtä lailla on totta, etten haluaisi palata tuollaiseen keskinkertaisuuden sulatusuuniin. Joskus olen toivonut mielessäni, että ehkäpä 18-vuotiaana ihminen vain ei ole kriittisimmillään ja parhaimmillaan: ihmisiä tavattuani olen kuitenkin huomannut, ettei mikään ole sillä saralla muuttunut vuosienkaan jälkeen: miehistäkin saadaan poikia viimeistään silloin kun heille annetaan maastopuku.

Armeijassa ihminen huomaa keskinäisten kehityserojen suhteellisuuden. Se on toisaalta hyvä, se palauttaa mieleen, että edelleen samoja katuja voivat kulkea 30-vuotiaat yläastepukarit ja henkisesti kypsemmät ja hienovaraisemmat yksilöt. Mutta uutisointi esim. mielenterveydellisistä syistä armeijan keskeyttäneistä kielii osin hyvästä suunnasta: ehkä osa kasvava sukupolvi on ymmärtämässä laumasieluisuuden vaarat ja siitä kieltäytyminen taitaa kertoa enemmän terveestä arvostelukyvystä kuin vetelysmäisestä olemuksesta. Kansallisesta puolustustahdosta se kertoo myös, omalla tavallaan - ja tämä monissa keskusteluissa tapaa unohtua.

Kaiken hölmöilyn ohella armeijassa mieleeni iskostui vahvahko pasifismi, jota siihen saakka olin pitänyt vain etäisenä aatteena. Tarttumalla itse aseeseen ymmärsin läpikotaisin sen mädännäisyyden ja turmeluksen. Vihaan sotaa, aseita ja koneistoja, jotka ylläpitävät edes sodan mahdollisuutta, vaikka ymmärränkin osittain, että esimerkiksi armeijan pelkkä ylläpito on omanlaisensa osoitus muille tahoille siitä, että maamme on valmis puolustamaan itseään tarvittaessa. Mainitsemani pasifismi on niin ollen suhteellista: myönnän, että toimisin kuin David Sumner (Dustin Hoffman) Sam Peckinpahin elokuvassa Straw Dogs (1971), jos sellainen pakon sanelema tilanne tulisi eteeni. Puolustaisin henkeni uhalla perhettäni ja lähimmäisiäni sekä todennäköisesti myös niitä, jotka kokisin viattomammaksi kuin mahdolliset hyökkääjät, mutta vain jos tämä tapahtuisi omalla pihallani, omassa kylässäni. Mutta kyse ei niinkään ole siitä, puolustetaanko nykyaikaisessa sodankäynnissä lähimmäisten elämää kuin toimiiko sota pikemminkin talous- ja yrityselämän hyödyn katalysaattorina. Kansallisvaltioiden väliset sodat olivat joitakin vuosikymmeniä sitten siinä mielessä perusteltuja, että osapuolet kokivat heillä olevan jotain erityistä puolustettavaa. En usko, että samanlaisia kiintopisteitä enää on. Kansallisvaltiot osoittautuvat päivä päivältä yhä keinotekoisemmiksi, eikä pian kansan tunnusmerkkejä ole kuin osa kulttuurista ja kieli. Valtion menestystarinasta vastaavat yritykset ovat pitkälti ulkomaisessa omistuksessa, ulkomainen alihankkija tekee perustyömme ja kansallisesta edusta ja innovaatiokyvystä ovat pohjimmiltaan yritysvirtojen käsikassaroita.

Tämä asettaa myös kansallisen puolustustahdon koetukselle, mikä näkyy myös Hesarin keskustelupalstan kommenteissa. Uskon, että moni kirjoittajista on kiitollisuudenvelassa veteraaneille, mutta suuri osa heistä on varmasti kääntänyt jo (tai vihdoin) katseensa nykypäivään - ja tehnyt siten parhaan mahdollisen kiitoseleen esi-isilleen. Suomalainen hyvinvointivaltio on epäilemättä menestystarina, mutta sen sijaan, että kuuntelisimme ylioppilasjuhlissa koti, uskonto, isänmaa -retoriikkaa, meidän olisi suhteutettava puolustustahtomme nykyiseen elämisen kulttuuriin, ei siihen, kuinka syntyi Talvisodan ihme. Se kertoi paljon tuolloisesta todellisuudesta, mutta sen totuuspohja on hatara tänään.

Vapaan rahan, työvoiman ja liikkuvuuden aikakaudella EU-kansalaisen on mielestäni tehtävä itselleen selväksi, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä ja mitä niistä hän on valmis tarvittaessa puolustamaan. Samalla tulee kuitenkin kysyä, tapahtuuko tuo puolustaminen yksilöllisesti vai valtion tasolla: olemmeko valmiina puolustamaan arvojamme valtionarmeijan osina? Lainaan nimimerkin "Kuinka Karl Marx tavataan" erään kommentin kokonaisuudessaan, koska se mielestäni tiivistää yhden tärkeän ulottuvuuden nykyaikaisesti "kansallisesta edusta":

"Keskeinen muutos sotienjälkeisessä maailmassa on talouden nousu vallan pääasialliseksi välineeksi.
Muutosta voidaan havainnollistaa muutamilla tilannekuvilla. Yksi esittää Fort Knoxin kultavarantoa -- tapahtui jotain historiassa ennennäkemätöntä, kun yritykset sitoa rahan arvoa johonkin reaalitodellisuuden entiteettiin hylättiin. Tämän muutoksen myötä rahatalous alkoi autonomisoitua ja irrota reaalitaloudesta.
Kun vielä 70-luvun alussa kaikista maailman rahaliikkeistä 95% kytkeytyi reaalitalouteen, tavaroiden ja palvelujen ostoon ja myyntiin, ja 5% oli sellaisia joissa ostettiin ja myytiin puhtaita raha-arvoja, tällä hetkellä tilanne on enemmän kuin päinvastainen. Vain pari prosenttia rahaliikkeistä kytkeytyy enää reaalitalouteen.
Kaikki taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmamme ovat seurausta siitä että rahatalous ja reaalitalous menevät nyt toistensa ohi eri tasoilla -- eikä mikään, toistan: ei mikään mitä reaalitodellisuudessa on mahdollista tehdä enää poista ongelmiamme. Vaikka kaikki tekisimme työtä kymmenen kertaa ahkerammin, seurauksena ongelmamme vain kymmenkertaistuisivat. Tällaisessa tilanteessa yhteiskuntapolitiikka on voimaton.
Rahatalouden ekspansioon liittyy muutos yrityskulttuureissa, joissa omien toimialojensa asiantuntijat potkittiin ulos ja ylimmän yritysjohdon ottivat käsiinsä ekonomistit. Tämä on valtava, koskaan ennen maailman historiassa tapahtumaton muutos. Yksi seurauksista on globaali yritystalous, joka käytännössä romuttaa entiset kansallisvaltiot ja alistaa kansantaloudet globaalien läpivirtausten huuhdeltaviksi.
Eli summaten: kaikki ne historialliset tekijät, joiden varassa kansallisvaltiot kansantalouksineen aikanaan muodostuivat, ovat nyt purkautumassa ja tulevat vuorenvarmasti purkautumaan edelleenkin. Maailmaa hallitseva valtamagia on nyt laadultaan taloudellista. Sotilaallista voimaa, kansallisia armeijoita tai sotilasliittojen palkkasotureita, käyttävät aggressiiviset hyödyntavoittelijat siellä missä poliittista valtaa ei ole rahalla ostettavissa.
Suomalaiset saavat impivaarassaan ajatella tai pähkäillä oman puolustuslaitoksensa kunniaa ja tarkoitusta ihan miten tahtovat -- jos maamme talouselämän tosiasiassa omistavat amerikkalaiset haluavat turvata omistuksensa täällä, he eivät tule kysymään lupaamme joukkojensa tänne sijoittamiseen. Mitään "omaa" kansallista etuamme ei enää ole olemassa. "

Nimimerkin kuvailemassa todellisuudessa tärkeämpää puolustettavaa näyttäisikin olevan ne alueet, joille rahatalous ei ole vielä pesiytynyt kuten esimerkiksi yksilöllinen, ainutlaatuinen elämä, jota kulttuuriset vaikutteet ja globalisaatio ei ole vielä ehtinyt täysin vääristää. Jos rahankierto ja yritystalous ovat ne syyt, joiden takia jatkossa vielä sodimme, tahdon omalta osaltani olla mukana elämää ja rauhaa edistävissä voimissa, en siinä jossa poljetaan elämää saadaksemme valuuttaa yritysmaailman taskuun.

Yhtä kaikki, olennaista on huomata, että jos tuo osa keskustelijoista, joka sanoi ettei ole valmis puolustamaan maataan, yhtään pitää paikkaansa koko Suomen mittakaavassa, on välittömästi aloitettava keskustelu, kuinka kansallista puolustusta - jos sitä välttämättä on ylläpidettävä - on rakenteellisesti uudistettava. Asevelvollisuusarmeija, jonka suuri osa suomalaisista nuorista miehistä käy vain ympäristön painostuksesta ja tottumuksesta, ei ole kovinkaan kallisarvoinen. Usea Hesarin kirjoittajistakin vetosi Paasikiven virteen Suomesta suuren Venäjän kuvemaana ja sen nykyisestäkin paikkansapitävyydestä, mutta itse en oikein jaksa uskoa, että Venäjä kansallisella tasolla olisi Suomelle sodanuhka. Taloudellinen uhka se voi olla. En kuitenkaan tiedä, auttaako loputon januskasvoisuuskaan Venäjän suhteen: olemme kauppakumppaneita ja hyviä naapureita, mutta kuitenkin suomalainen katsoo halveksien ja peläten Venäjän potentiaalia. Ihmisoikeusrikoksia naapurimaassamme eittämättä tapahtuu ja tähän on puututtava, mutta tuo valtiovalta ei niinkään kieli maata kahmimaan alkavasta totalitarismista, vaan taloustotalitarismista joka laajenee syvälle kansalliseen tajuntaan ja eliitin taskuihin.

Tuo jatkuva pelko Venäjää kohtaan ylläpitää myös asevelvollisuusarmeijaa, vaikka realiteetit pudottaisivatkin siltä pohjaa pois; kuten esimerkiksi kaluston auttamaton vanhentuminen ja reservin tavaton koko. Loputtomasti mieluummin näkisin kuitenkin valtiontalousvirtojen vuotavan puolustusmäärärahoista sosiaalipalveluihin ja vaikkapa kansalaispalkan kehittämiseen. Laajan rintaman sota on tulevaisuudessa nähdäkseni entistä epätodennäköisempää, eikä sen takia tuhansien suomalaisten nuorten vuosittainen hyppyyttäminen soilla ja metsissä ole välttämättä veronkierron hyödyllisin ulottuvuus. Sotakoneiston ylläpitäminen ei mielestäni ole horisontissa rauhan tae: sen sijaan jokapäiväinen toiminta oikeudenmukaisemman kohtelun puolesta ja väkivallasta kieltäytyminen ovat.