Meghnad Desain Marx-tulkinta ja kapitalismin tulevaisuus

Vasemmistolaisuus merkitsee pohjimmiltaan alakynnessä olemista. Jos kapitalistisia rakenteita horjuttava vallankumous toteutuisi vasemmistolaisittain – sen vaaliman retoriikan yllyttämänä – tummanpunainen vasemmisto lakkaisi todennäköisesti olemasta ja siitä tulisi haaleaa, puolukkapuuron väristä sosiaalidemokratiaa, joka vannoisi hyvinvointivaltion nimiin. Tunnemme keinot, joilla hulluna vuonna 1968 esitetyt vaatimukset integroitiin osaksi valtapolitiikkaa. Puoluedemokratia tuntuu toimivan näin: marginaalien ohjesäännöistä tehdään vaarattomia ottamalla niiden puolestapuhujat osaksi puoluejärjestelmää. Tunnemmehan myös, kuinka Vihreä liike on Suomessa kulkenut Koijärveltä hallituspuolueeksi siten, että sen ohjelman varsinaisesta ydinasiasta on alettu tinkiä hallituksessa pysymisen nimissä – nykyisin näyttääkin, että suurin ydinvoiman vastustus löytyy Vasemmistoliiton äänestäjistä, ei suinkaan Vihreistä, jotka istuvat tukevasti ydinvoiman lisärakentamista puoltavassa hallituksessa.

Jatkan kiistattomalta näyttävien tosiseikkojen ylöskirjaamista: marjapuurovasemmistolaisuus merkitsee todellisuudessa lintukodon perustamista, tilaa jossa oikeistolaisille materiaalisen vaurauden ja keskiluokan oikeuksien puolestapuhujille annetaan tilaisuus puhua. ”Ranskan vallankumoukselliset vaativat puuttumista maanherrojen omistusoikeuteen, samalla kun he suojelivat keskiluokan yksityisomaisuutta” (Desai 2002/2008, 49). En sano, että tämä tilaisuus puhua tulisi kieltää, mutta kysymyksenarvoista on, millainen on se poliittinen maaperä, jossa sanoma löytää kaikupohjaa, jossa nuo puolestapuhujat otetaan mielellään tai ainakin hyväksyvästi vastaan ja jossa heillä ylipäätään on tilaisuus puhua. Ehkä kaikki vasemmistolaiset todella ovat pohjimmiltaan katkeria ihmisiä, kuten opetusministeri Henna Virkkunen virkaan astuttuaan lähes ensi töikseen totesi tässä taannoin. Ehkä oikeistolaistumaan itsensä pakottanut sosiaalidemokratia on aina tyytymättömyyttä, samaa janoa joka pitää keskiluokan tuhon tiellä. Ehkä oikeistolainen puhunta löytää kaikupohjaa työväestä siksi, että työväki ei osaa koskaan olla elämänsä (ja ihanteidensa) suhteen sujut.

Aloitukseeni viitaten vasemmistolaisuuden toinen etenemismahdollisuus vallankumouksen toteutuessa on leninistinen, tummanpunainen. Se suuntautuu kohti yhä tiukempaa keskusjohtoisuutta ja valtion kontrollia. Ne valtiot, joissa tämä haamu eli tai elää eikä vain kummittele öisin, osoittavat selvästi, ettei ihmisen vapauden näkökulmasta tämäkään vasemmistolainen yhteiskuntamalli ole mitenkään toivottava vaihtoehto. Nykyisessä poliittisessa atmosfäärissä on toki monien mielestä toivottavaa, että valtio tulisi suojelemaan kansalaisiaan talouden vapaalta kierrolta, hullun lailla riehuvilta markkinavoimilta, jotka sanelevat ehdot joukkoirtisanomisille, hikipajoille, tuloerojen kasvulle ja niin edelleen. Mutta eikö irtaantuminen kansallisvaltioista ole juuri kapitalismin aikaansaama hienous, joka pikemminkin tasoittaa tietoa tasa-arvolle ja hyvinvoinnille, joka kuuluu kaikille? Eikö keskusjohtoisuuden hävittäminen edistä juuri parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten vapautta liikkua, elää ja toimia miten mielii?

Tämähän oli tiivistetysti myös Marxin käsitys kapitalismista. Ihmiskunta ei halua takaisin feodalismiin, joten kapitalismi toimii eräänlaisena mekanismina, joka luo tilan ja edellytykset sosialismille. Leninin ajamat uudistukset tähtäsivät myös alunperin samaan: oli luotava ensin mahdollisimman kapitalistinen pohja valtiolle, jotta se voisi siirtyä kohti sosialismia. Kuten tiedettyä, leninistinen malli ajoi maan ensin uskomattomiin talousihmeisiin, jota muu maailma ihaili, sitten sekasortoon.

Valtiokeskeisen sosialismin romahdettua kansallisvaltioiden tilalle tai rinnalle on syntynyt (Michael Hardtia ja Antonio Negriä lainatakseni) globaali imperiumi, rajaton, ekspansiivinen ja keskukseton suvereniteetti, joka sanelee pitkälti valtioiden toimintamallit ja elinehdot. Kolmen prosentin vuotuiseen talouskasvuun perustuvassa uuskapitalistisessa järjestelmässä (viitaten siis kapitalismin kultakauden, sosialismin ja näiden yhdistelmän, pohjoismaisen hyvinvointivaltion jälkeiseen aikaan, joka käynnistyi 1990-luvulla) valtiot on alistettu näkymättömälle vallalle, joka pakottaa ne ottamaan jatkuvasti velkaa, tuottamaan ja kuluttamaan. Valtionvarainministeriä ja muita poliitikkoja on helppo syyllistää uskomattoman ääliömäisistä päätöksistä, mutta heidän tehtävänsä ei ole todellisuudessa päättää mitään, vaan valita toinen toistaan onnettomammista vaihtoehdoista. Poliitikot ovat siis hankalassa välikädessä, mikä näyttää pakottavan heidät alistumaan talouden imperatiiveille ja kuuntelemaan asiantuntijoina teknokraatteja ja ekonomisteja selvitäkseen alati syvenevästä lamasta (voi nimittäin olla, ettei kapitalismi pysty enää mukauttamaan itseään takaisin kasvukauteen, toisin kuin taloustieteilijät ovat yleensä povanneet talouden syklit – voi olla, että tämä lama on viimeinen ja lopullinen). Jotain tietysti kertoo myös Jyrki Kataisen letkautus, ettei eduskunnassa tulisi istua kriittisesti eduskuntaan suhtautuvia kansanedustajia – se kertoo pitkälti, mistä parlamentarismissa on tänään kyse.

Mutta mitä kapitalismille on nyt siis tapahtumassa? Merkeistä päätellen kansalaiset ainakin alkavat kyllästyä. Useissa Euroopan maassa riehuvat tällä hetkellä erityyppiset – mutta samalla asialla olevat – kapinat, mellakat ja mielenilmaukset. Englanti esimerkiksi varautuu ”raivon kesään”: syynä keskiluokan tyytymättömyys taloudelliseen epävarmuuteen, irtisanomisiin, finanssikriisiin ylipäätään. Kreikassa tyytymättömyys konservatiivihallitukseen pitää edelleen käynnissä mielenilmauksia, valtauksia, kansalaisdemokratian uutta tulemista. Ihmisten suissa sana "kapitalismi" alkaa jälleen saada negatiivisia latauksia.
Kun yhtäältä lama, toisaalta vallankumousjano syvenee, eurooppalaiset hallitukset kaatuvat yksitellen (joitakin viikkoja sitten Tšekin hallitus meni nurin neljäntenä maana vähän ajan sisällä) ja ihmisten ahdinko tai kyllästyneisyys kasvaa, syntyy liikettä, jossa useimmiten tavataan nojata vasemmistolaiseen retoriikkaan. Vasemmisto on ollut pitkään alamäessä, niin Suomessa kuin muualla, johtuen muun muassa siitä, ettei se ole pystynyt luotaamaan katsettaan kohti uutta työläissukupolvea, vaan on elätellyt edelleen värinsä visioita etupäässä metalli- ja muita teollisuudentyöläisiä, sanalla sanoen fordistisen työn tekijöitä silmälläpitäen. Tällä hetkellä sosiaalidemokraatit ovat kuitenkin Suomen toiseksi suurin puolue, mutta se johtuu enemmän Keskustan typertyneisyydestä kuin vasemmiston ansioista sinänsä.

Kun siis vastarintatietoisuus alkaa näin – mitä todennäköisimmin – nousta, käyvä suu alkaa toistaa helposti, liian helposti vasemmistolaisia hokemia. Vasemmistoa on viime vuosikymmeninä karsastettu ja kiihkeimmät vastustajat – kuten Ben Zyskowicz – ovat toistuvasti tottuneet väläyttelemään taistolaiskorttia. Taistolaisuus myyttinä sivuaakin keskeistä nousevan vasemmiston ongelmaa, nimittäin pakottamista (myytti taistolaisuudesta nimenomaan on tullut sen ansiosta, ettei kenelläkään tunnu tänä päivänä olevan realistista käsitystä siitä, millaista taistolainen arki lopulta oli). Voidaanko ihmistä pakottaa mihinkään? Voidaanko häntä pakottaa elämään tasa-arvoisemmin, kuluttamaan vähemmän, arvostamaan toista ihmistä, omaksumaan tiettyä retoriikkaa? Käsitys vasemmistolaisuudesta leimautuu edelleen meidän Itä-Euroopan läheisyydessä eläneiden suomalaisten ajattelussa siihen kuvaan itäeurooppalaisesta sosialismista ja kommunismista, joka perustui tiettyyn kuvaan Karl Marxin perinnöstä, so. leninistiseen, pakottamiseen pohjautuneeseen valtiokeskeisyyteen. Tätä sosialismin mallia on syytäkin kavahtaa, eikä siinä ole mitään romanttista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vasemmistolaisuus sinänsä kaikessa kirjossaan olisi epäonnistunut poliittinen asenne, haudattava ja unohdettava. Pakkoon sen itsetietoisuus ei voi – eikä saa – kuitenkaan perustua.

Katseet kääntyvät yhtäkaikki Karl Marxiin. Tuosta saksalaisesta talouden teoreetikosta on kuljettu niin pitkä tie näihin päiviin, että 1900-luvun puolestavälistä lähtien on tehtailtu tutkimuskirjallisuutta jatkuvana virtana, jossa on yritetty selvittää, mitä Marx todella sanoi. Aktivistit lukevat kuulemma Pääomaa edelleen. Myös yleistajuisia esityksiä Marxin jälkeisistä laajemmista linjoista, Marxin perinnöstä on tuotettu kirjakauppoihin ja kirjastoihin tavattomat määrät. Yksi tällainen, suhteellisen selkeä ja kelpo esitys on intialaissyntyisen Meghnad Desain vuonna 2002 julkaistu Marx’s Revenge. The Resurgence of Capitalism and the Death of Statist Socialism (suom. Marxin kosto. Kapitalismin uusi nousu ja valtiokeskeisen sosialismin kuolema, 2008).

Välittömästi kärkeen on sanottava, että on välillä vaikea uskoa Desain vakuuttelua vasemmistolaisuudestaan, kun lukee jo suomalaiseen laitokseen kirjoittamassaan esipuheessa sellaisia sanankäänteitä kuin: ”Heidän [fasistien] esittämänsä kritiikki oli kuitenkin perusteetonta, koska he eivät kyenneet rakentamaan taloutta, jossa ihmiset olisivat nauttineet suuremmasta hyvinvoinnista kuin markkinataloudesta” (2002/2008, 6–7). Onhan lauseen fasisteja kavahtavassa positiossa toki annos vasemmistolaisuutta oikeistolaista toimintaa vastustavana puhuntana, mutta fasistisen järjestelmän sivuuttaminen tuollaisella sanankäänteellä – ja tekemättä lainkaan rinnastuksia tai vertailuja nykyaikaiseen markkinatalouteen – on suhteellisen varomatonta, etenkin kun Desain mukaan markkinataloudessa ”nautitaan” ”suuremmasta hyvinvoinnista”. Hyvinvointi rinnastuu tässä materiaaliseen vaurauteen ja keskiluokan turvalliseen elämäntapaan. Sanomatta jää, että sama elämäntapa on ennennäkemättömän tuhoisa – se, että maailmansotien jälkeen länkkäri on ylipäätään ”nauttinut” on johtanut elonkehän luhistumiseen, väestöräjähdykseen ja mielettömät mittasuhteet saaneeseen elämänmuotoon uuskapitalismissa. Sen suhteen on jokseenkin moraalitonta jopa vasemmistolaiselta käyttää vastaavia sanankäänteitä. Mutta ilmeisesti Desain vasemmistolaisuus on sitä samaa oikeistolaistunutta sosiaalidemokratiaa, josta marjapuurovasemmistossa tänään on pitkälti kyse.

Pahempaa on kuitenkin luvassa. Esipuheessa Desai kirjoittaa vielä,

”ettei globaalistuminen välttämättä pakota kansantalouksia toimimaan kaikkialla täsmälleen samalla tavoin eikä keskinäiseen eloonjäämiskamppailuun. Globaalistuminen ei vie miltään kansantaloudelta vapautta valita oma kurssinsa. Globaalistuminen antaa kuitenkin kansantalouden peränpitäjille muistutuksen siitä, että merellä voidaan joutua hyökyaallon heittelemäksi tai ajautua matalikolle. Jos tuuli kääntyy, täytyy luovia. Haasteisiin vastaaminen edellyttää nokkeluutta. Typerintä on uhmata luonnonvoimia sillä seurauksin, että kansantalouden alus kajahtaa karille.” (emt., 9.)

Tai entäpä esipuheen kaksi viimeistä lausetta, jotka eivät jätä mitään arvailujen varaan:

”Terrorismi ja ympäristötuhot ovat vakavia uhkia, mutta en usko niiden haittaavan elävään tasapainottomuuteen perustuvan kapitalismin etenemistä. Itse asiassa liberalistisella kapitalismilla, jonka vallitessa eri maat voivat järjestää taloutensa perin erilaisin tavoin, on paremmat edellytykset kohdata nuo haasteet kuin millään vaihtoehtoisella talousmuodolla – jollaisia ei tunnetusti ole ainuttakaan.” (emt., 10.)

Kun lähtökohta on tämä, ei ole ihme, jos globalisaatiokriittinen aikalainen ja punavihreä löysäläinenkin nieleksii. Tämän kirjoituksen pääasiallinen intentio onkin siten purnata Desain vaihtoehdottomuuden kapitalismia vastaan: on olemassa vaihtoehtoja ja ne on luotavissa jo nyt. Desai pelaa parlamentaristisen politiikan uskonkappalein, eikä hetkenkään ajan usko ihmiseen, ihmisen kykyyn muuntautua. Kapitalismiin Desai sen sijaan uskoo, siitä ei ole epäselvyyttä. Mitä poliittiseen tyyliin tulee, Desai kirjoittaa kuitenkin selkeästi ja provosoivasti, mikä pelastaa paljon – eikä itse teos aivan samanlaisiin ilmauksellisiin rimanalitukseen yllä. Onneksi. Voi olla, että kuuden vuoden ajanjakso, joka jää alkuperäisteoksen ja tuoreen suomennoksen väliin on vain tuonut Desain asenteita entistä oikeammalle, siltä ainakin näyttää.

Desain lähtökohta on varmasti ajankohtainen. Globaalisaatiota kohtaan on tunnettu 1990-luvulta lähtien erityistä kauhua (eikä vähiten globalisaatiokriittisten liikkeiden nousun myötä) ja etenkin vasemmistolaisessa puhunnassa on totuttu esittämään, toivomaan ja rukoilemaan kapitalismin tuhoutumista sen kohdatessa rajansa joko ympäristökatastrofin, väestöräjähdyksen, talouden romahtamisen tai jonkin muun vastaavan seikan myötä. Desain Marxille tällaiset "ulkoiset" tekijät eivät tuhoaisi kuitenkaan kapitalismia, sillä vaikkei kapitalismia tulekaan pitää ikuisena talousjärjestelmänä, se on kykeneväinen muuttumaan. Marxin kosto onkin kapitalismin loputtomalta tuntuva elinvoimaisuus, joka näyttää jatkuvan myös tällä vuosisadalla. Tätä elinvoimaisuutta – mutta myös sen rajoja – Desai yrittää syväluodata teoksessaan. Ja kenelle Marx kostaa? Kaikille niille marxilaisille, leniniläisille, maolaisille, vasemmistolaisille, jotka väärinkäyttivät hänen tekstejään, tulkitsivat ne esimerkiksi valtiokeskeisen kommunismin kaanonteksteiksi. Entä kostaako Marx myös kaikille muille kapitalismia kritisoiville? Niissä määrin kuin kasvavakin aktivistisukupolvi kokee vasemmistolaisen retoriikan omakseen, Desain Marx ainakin kostaa, sotkee nuoren polven suunnitelmat ja tekee niistä hyväksyttyjä, normeja, vesitettyjä '68-vaatimuksia. Muistaakseni myös Hardt ja Negri kommentoivat tätä samalla tapaa: marxilaisuus ei hävinnyt kylmää sotaa, päinvastoin, se imeytyi uusliberalistiseen kapitalismiin ja globalisoi (Marxin näkemysten mukaisesti) talouden murtaen näin kansallisvaltioiden valtaa. Mitä kostettavaa Marxilla sitten on? Desai väittää, että Marx oli paras kapitalismin analyytikko, ei sen kriitikko. Marxin jälkeisten sukupolvien tulkinta Marxista antikapitalistina on Desaille koston motiivi.

Oikeastaan Desai pelaa kapitalismissa alusta asti mukana olleella Adam Smithin esittelemällä pökkelökaaviolla:

”Miten on selitettävissä, että kaikesta näkemästämme eriarvoisuudesta ja alistamisesta huolimatta vallitsee rikkaus ja yltäkylläisyys, josta sivistyneen yhteiskunnan myös kaikkein alimmat ja halveksituimmat jäsenet pääsevät osallisiksi mutta jota lähellekään luonnonkansojen edes kaikkein kunnioitetuimmat ja toimeliaimmat jäsenet eivät yllä?” (emt., 41)

Tämä rautalankamalli toimii toisin sanoen seuraavasti: mitä yltäkylläisempi yhteiskunta, sitä eriarvoisempi se on – mitä köyhempi yhteiskunta, sitä tasa-arvoisempi se on. Vasemmistolaisuus on totutusti perännyt yhteiskunnalta tasa-arvoa ja ihmisten yhtäläistä kohtelua – ja ollut köyhien puolella. Tasa-arvon ja vapaan kapitalismin välillä on kuitenkin suuri paradoksi, mikä osaltaan selittää vasemmiston tarvetta oikeistolaistua. Samaten se pohjaa pitkälti Marxin nimeämiin asiantuntijoihin. Työ, joka on myös vapaan kapitalismin perusta, jakautuu toisin sanoen erikoistumisen ja asiantuntijuuden mukaan, jolloin ansiotulojen tulisi määräytyä pitkälti työn vaativuustason perusteella. Nykytodellisuus kuitenkin osoittaa, että pelkästään järjestelmän sisällä samansisältöisestä työstä voidaan maksaa palkkaa lähinnä työntekijän kulloisen aseman, koulutustason ja pärstäkertoimen perusteella – ja toisaalta työnantajan oman edun perusteella: tänään on jo täysin arkipäivää, että työ muuttaa sinne, missä työ tehdään halvemmalla. Asiantuntijat räätälöidään nyt yhteisen edun tarpeisiin ja tohtoreita ovat nyt työttöminä pitkät rivit, koska talousjärjestelmän tarpeet ja tohtorin tarjoukset eivät kohtaa – ja vaikka kohtaisivatkin, tohtori saattaa vielä vedota ikivanhaan asiantuntijuuteen tietynsuuruisen palkan perusteena, mikä ei puolestaan mahdu yrityksen käsitykseen voiton tekemisestä.

Tämän suhteen Desai nojaa argumenttiin, jonka mukaan voitontavoittelu ja yhden menestyminen tarkoittavat kaikkien menestymistä – kaikki suomalaiset ovat esimerkiksi päässeet jakamaan Nokian johtajien menestystarinan – ja jonka mukaan vahvemmat vetävät heikompia perässään. Samaan virteenhän ovat itsensä virittäneet myös suomalaiset poliitikot. Ei haittaa, että etuoikeutettu väestönosa saa enemmän palkkaa ja hyötyy verotuksesta, sillä se koituu lopulta kaikkien hyödyksi. Kyse on vain uskosta: täytyy uskoa. Ja ketkäpä muut uskoisivat enemmän elleivät ne väestön rikat, jotka jäävät ilman – heitä koetellaan uskossaan kaikkein eniten. Eikä mahdollisessa kateudessa ole mitään vikaa, sehän on kannuste, nykypolitiikan termein "porkkana". Vain punaisessa tikkitakissaan muriseva muori Hakaniementorilla voi väittää jotain päinvastaista. Lilius saa miljoonaeläkettä, mutta kenenkään ei tulisi tuntea edes tiedostamatonta kateutta Liliusta kohtaan, vaan pikemminkin vahvaa tunnetta toteutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta: raha kuuluu niille jotka sitä aidosti tarvitsevat, ei ensisijaisesti minulle.

Adam Smith, jota Desai pitää paitsi tutkimuksensa myös monien Marxin näkemysten lähtökohtana, perusti edistyksen ideaalin samalle teesille: yksityisomaisuuden kasautumista seuraa väistämättä myös eriarvoistumista, mutta tätä ei ole nähtävä vain huonona asiana, sillä yleinen vaurastuminen on lopulta hyväksi kaikille. Smithille rikkaus perustuu nimenomaan työhön – ja mikä mielettömintä, valtion kontrollia tarvitaan ei suinkaan suitsemaan vapaata kauppaa ja rikkaiden rikastumista, vaan estämään "köyhiä himoitsemasta ja ottamasta itselleen rikkaiden omaisuutta" (emt., 41).

Smith on samoin kuin monet muut hänen jälkeensä tulevat politiikan filosofit keskittynyt edistykseen, joka on luonnollisesti vain Länsi-Euroopan edistystä. Kaupankäynnin kausi, joka oli tuolloin jo alkanut, on nyt meidän kohtalomme, eikä meidän tulisi haikailla menneisiin aikoihin, sillä ne olivat köyhyyden aikoja. Vaikka tuolloin elettiinkin jossain määrin tasa-arvoisemmin ihmisten kesken, feodaalijärjestelmä ei tosiasiassa tuntenut yksilöitä kansassa ja asetti vallanpitäjät järjestelmänsä yläpuolelle: ihmisen vaurastuminen tarkoitti käytännössä yksilölliseksi kansalaiseksi tulemista, arvonsaantia.

Historiaan vetoaminen oli kuitenkin ansa myös Smithille, joka ei osannut – tai ei halunnut – muodostaa utopistisia mahdollisuuksia paremmista yhteiskunnista. Monimutkaistunut kaupankäynti lisääkin itse asiassa lopulta kontrollia: "kukin yksilö ajaa omaa etuaan ja hoitaa valitsemansa työn, mutta sillä tavoin toimiessaan yksilöt huolehtivat yhdessä yhteiskunnan lukemattomista tarpeista" (emt., 43). Tämä ei kuitenkaan ole vain itsenäisen valinnan tulosta, vaan yhteiskunta päätyy tuottamaan tarpeita, joita ihmisten on lopulta toteutettava. Siten tarvetuotanto johtaa yksilöiden suuntautumiseen ja tiettyihin yhteiskunnan osa-alueisiin panostamiseen – mikä puolestaan tarkoittaa kasvavaa yhteiskunnallista huolehtimista jäsenistään, ts. kontrollia.

Varhaisemmissa, yksinkertaisemmissa yhteiskuntamuodostelmissa, jonka olennaisia osia olivat paikallistaloudet, elettiin Desain mukaan kuitenkin hyvin harvoin täydessä omavaraisuudessa ja oltiin "aina köyhiä" (emt., 43). Tämä on totta, mutta jälleen Desai onnistuu leimaamaan sanankäänteellään kuvailemansa asian: paikallistaloudet olivat kylläkin köyhiä, mutta voidaan kysyä, onko varallisuus yhteiskuntaa sinänsä erityisen objektiivisesti määrittävä mitta? Myös metsästäjä-keräilijät olivat köyhiä nykyisyyden mittapuin, mutta tämä ei tarkoita, että muut elämisen ja mentaliteetin osa-alueet olisivat olleet heikoissa kantimissa. Mitä tulee talouteen, esimerkiksi antropologi Marshall Sahlins on argumentoinut näiden yhteisöjen ekonomisen järjestelmän toimivuuden puolesta. En silti halua vähätellä köyhyyden merkitystä, sillä perustarpeiden tyydyttäminen kuuluu olennaisena osana ihmisenä olemiseen, mutta yhteiskunnan näkökulmasta kysymys voidaan kaikesta huolimatta esittää. Samaten otettaessa huomioon nykyiset realiteetit oikeammin tarvitsemme enemmän köyhyyttä, jotta populaationa selviäisimme. Jos maapallon väestömäärä nousee 9 miljardiin tulevan neljänkymmenen vuoden aikana, vaikka elämisen edellytyksiä olisi 70 vuoden päästä kenties vain miljardille, voidaan aiheesta miettiä, tarvitaanko kaupassa useampia leipälajeja (mikä näyttää olevan ainakin Desain peruste sille, että köyhyyden romantisointia tuskin kannattaa jatkaa). Ympäristön tila ei kerta kaikkiaan salli nykyisen muotoista kapitalismia ja siksi sen on joko surkastuttava tai kuoltava, sillä globaaleja elinehtoja se ei enää täytä.

Smithin eduksi on sanottava, että hänen uskonsa ihmisen itsehillintään hyvän yhteiskunnan perustana on edelleen ajankohtainen. Tosin tämä itsehillintä on laajennettava viimeistään nyt ihmistenvälisyydestä myös luontoa – ja elonkehää yleensä – koskevaksi hyveeksi. Smithin ajoista kuitenkin edistystä ei ole todellisuudessa tästä näkökulmasta edes tapahtunut. Materiaalinen vauraus on lisääntynyt, mutta stoalainen itsehillintä on sivuutettu. Väkimäärä on lisääntynyt, mutta massayhteiskunnassa kontrolli synnyttää eräänlaista "hyvinvointiorjuutta", jossa kuluttajan, ex-kansalaisen, huomio suunnataan muuhun kuin itsehillintään – oikeammin itsehillinnästä tulee eräänlainen kuluttajarikos: jos et kuluta, et ole olemassa, sillä törsääminen on yhteishyvän edistämistä, veronmaksamista, kunnollista elämää.

Tärkeänä vaikuttajana Marxille ja kapitalismille toimi luonnollisesti myös G. W. F. Hegel, jonka vaikutus unohtui 1900-luvulla pitkälti Karl Popperin tuomion myötä ja joka löydettiin uudelleen Francis Fukuyaman teeseissä historian loppumisesta. Hegel hengellisti historian prosessina ja Marx materiaalisti tämän. Sivuseikkana voitaneen vielä täsmentää, että Hegel oli vahvasti luomassa pohjaa myös kansallisvaltioille ja niiden harjoittamalle kontrollille osana kapitalismia:

"Yksilölle antaa todellisen vapauden vai täysin ja vapaaehtoinen kuuluminen yhteisöön. Yksilö vapautuu ymmärtäessään, että yhteisöön kuulumisen tarve täytyy sisäistää. Yhteisö on maailmanhenki, joka toteuttaa itsensä yksilöiden välityksellä. Kun yksilöt ymmärtävät täysin ja rationaalisesti, että heidän vapautensa ei voi olla mielivaltaista vaan että heidän pitää elää se yhteisössä, henki etenee lähemmäs päämääräänsä, itsensä täydellistä toteuttamista." (Desai 2002/2008, 53.)

Tämäntyyppinen eetos takaa siis, että samaan aikaan kun on moraalisesti oikeutettua kasata pääomaa omiin salkkuihin, on kuuluttava yhteisöön, joka takaa puitteet ja vapaudet haalia pääomaa sekä Smithin hengessä suojelee tätä toimintaa köyhien riivaamilta kolttosilta, kuten ryöväämiseltä. Jokainen Robin Hood on aina lainsuojaton myös kapitalistisessa järjestelmässä. Vapauden taas toteuttaa – tai sitä oikeammin säännöstelee – kolme eri instanssia: perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio. Kiinnostavaa on, että Hegel katsoi nimenomaan kansalaisyhteiskunnan olevan se alue, jonka piirissä harjoitettiin taloutta. Tänään kansalaisyhteiskunta herättää meissä aika lailla toisenlaisia mielikuvia ja nimenomaan näkymän yhteistoiminnasta joka protestoi aktiivisesti ylivaltiollisia talouden rakenteita vastaan ja kannustaa toimimaan paikallisesti, kädestä käteen -periaatteella.

Kansalaisyhteiskunnan ulkopuolelle Hegel rajasi yleisen luokan, virkamieskunnan, joiden tehtävä oli huolehtia yhteisön eduista monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti. Hegel tavallaan siis katsoi heidät puolueettomiksi erotuomareiksi. Tällainen byrokratiakoneiston korottaminen hengen täydellistymisprosessin toimeenpanoelimeksi on tulevien sukupolvien kokemuksien perusteella merkillepantavaa ja kohtalokasta.

Marx kirjoitti vuonna 1859:

"Mikään yhteiskuntajärjestelmä ei katoa, ennen kuin siinä mahdolliset tuotantovoimat ovat kehittyneet. Vastaavasti uudet, aiempia kehittyneemmät tuotantosuhteet eivät tule voimaan, ennen kuin vanha yhteiskunta on luonut niille riittävät aineelliset edellytykset. Siksi ihmiskunta asettaa itselleen aina vain sellaisia tehtäviä, jotka se pystyy ratkaisemaan. Tarkasti katsoen havaitaan, että tehtävä nousee esiin vasta sitten, kun aineelliset edellytykset sen ratkaisemiseen ovat jo olemassa tai juuri kehittymässä." (sit. teoksessa Desai 2002/2008, 69.)

Desaille tämä sitaatti on tärkeä, sillä kaikki Marxin jälkeiset huomautukset ovat pyrkineet kumoamaan edellä esitetyn lausuman, ja Desain mielestä kapitalismi on osoittanut 1990-luvun loppuun tultaessa, ettei se ole vielä käyttänyt loppuun läheskään kaikkia kehitysmahdollisuuksiaan. Pelottavaa kyllä, tässä saattaa olla perää. Nykyaikaisessa kansalaisyhteiskunnassa on rintamia, jotka haluaisivat siirtyä kohti paikallisempaa kaupankäyntiä, mutta individualisaation turruttamina me odotamme sitä, että tämä mahdollistetaan valtion tasolta. Toisaalta on rintamia, joita ei kiinnosta nykyistä aktiivisempi ja paikallisempi elämä, sillä se merkitsisi monessa mielessä suurempaa vastuunottoa ja ennen kaikkea "helpon elämän" osittaista romuttumista. Tässä kohtaa kysymys palaakin takaisinpäin: voidaanko niitä ihmisiä, jotka ovat unohtaneet paikallisuutensa, pakottaa omaksumaan se? Toisaalta: voitaisiinko rakenteita mukauttamalla edetä tilanteeseen, jossa paikallisuuden oivaltamiselle olisi paremmat edellytykset? Kapitalismin omasta näkökulmasta esteitä tulevaisuudelle ei näy, koska sen piirissä olevat kansalaiset eivät ole kyenneet tuomaan (tai halunneet tuoda) sille varteenotettavia vaihtoehtoja eikä saamaan nykyisiä kapitalisteja puolelleen.

Marx havaitsi oikeastaan hyvin varhain, että "mitä kehittyneempi yhteiskunta oli, sitä todennäköisemmin siinä esiintyi toimeentulo-ongelmia " (emt., 72). Varhaisessa Hegel-kritiikissään Marx kiisti käsityksen byrokraateista sääty- tai luokkaetujen yläpuolella olevana tahona: tosiasiassa virkamiehet rekrytoidaan omistavista luokista, mikä tarkoittaa että huolimatta asemastaan he pitäytyvät ajamaan pääasiassa ensisijaisesti omistavien luokkien etuja. Jos olisi eduton luokka, sen tulisi olla ennen kaikkea luokka ilman omaisuutta eikä edustusta valtiosäädyissä. Nopea ajatus olisikin, että köyhät tulisi nostaa kansalaisyhteiskunnan erotuomareiksi. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi mitään: köyhät päihtyisivät vallasta, mikäli yhteiskunta edelleen perustuisi yksityisomistukseen. Seuraukset olisivat todennäköisesti entistä iljettävämmät.

Palkkatyö kapitalismin perustana merkitsee yksityisomaisuuden ylläpitämistä. Monet Marxin inhoamista utopiasosialisteista omaksuivat jo varhain ahneutta minimoidessaan näkemyksen yksityisomaisuuden lakkauttamisesta. Kuinka moni meistä olisi nyt valmis tähän? Tuskin monikaan, eikä ainakaan keskiluokka. Eriarvoistuminen onkin hyväksyttävä osana kapitalismina niin kauan kuin pidetään kiinni yksilön oikeudesta hankkia omaisuutta. Omaisuudesta onkin tullut niin syvälle uurtunut selvyys, että jokainen puhe hyödykkeiden uusjaosta kalskahtaa ikävästi. Yksityisomaisuuden lakkauttaminen on kuitenkin kysymys, jota tulee tulevaisuudessa miettiä hyvin tarkoin, sillä kapitalismin nykyiset muodot ovat todellisuudessa luhistumisen partaalla – ja tulevaisuudessa meidän on kiinnityttävä entistä tiukemmin yhteisiin varantoihin.

Venäjällä yritettiin kommunismia valtiojohtoisesti. Huolimatta siitä, millaisia muotoja se sai, kommunismia ei kannata tyystin unohtaa 1900-luvun keskeisenä epäonnistuneena poliittisena projektina gulageineen, sillä saatamme vielä tarvita sitä (joskaan emme gulageja). Jos meillä ei satu olemaan käsillä utopistisia näkemyksiä tulevista yhteiskunnista, on koeteltava vielä kerran myös niitä, jotka epäonnistuivat tietyssä ajassa ja paikassa. Tulevaisuuden olosuhteet voivat vaatia vastaavanlaisia toimintamalleja.

"Bolševikkien johtaman Venäjän vallankumouksen onnistuminen vaikutti perusluonteisesti 1900-luvun historiaan. Yksi seurauksista oli se, että korkein auktoriteetti marxismin kysymyksissä siirtyi SPD:ltä bolševikeille. Kautskyn johtaman katolisen marxismin tilalle tuli paljon suvaitsemattomampi kalvinistinen marxismi, jota johti Lenin ja sittemmin Stalin. Marxin lausunnoista tuli erehtymättömiä silloinkin, kun ne esitettiin vääristellyssä asussa. Marxia oli aiemmin ylistetty hengen jättiläiseksi mutta ei sentään kaikkitietäväksi. Nyt hänet korotettiin jumalaksi. Marxin arvostelu kiellettiin marxilaisissa puolueissa, joissa sitä oli harjoitettu laajalti maailmansotaa edeltäneinä kolmena vuosikymmenenä. Kaikkien marxilaisten puolueiden täytyi kuulua bolševikkien perustamaan kolmanteen internationaaliin ja sitoutua sen perusoppeihin. Marxilaiset puolueet olivat pyrkineet vaikuttamaan parlamentaarista tietä vaikka odottivat pitkällä aikavälillä vallankumousta. Nyt niistä tuli demokratiaa vastustavia, vallankaappausta valmistelevia ja keskusjohtoisia. Sellainen tuli Leninin mukaan vallankumouksellisen puolueen olla. Malli oli toiminut Venäjällä, joten sen täytyi toimia kaikkialla muuallakin." (Desai 2002/2008, 142.)

Tätä kannattaa eritellä hiukan. Desain tulkinnassa oikea marxilaisuus vaikutti parlamentaarisia väyliä pitkin, mutta nyt leninismi kyseenalaisti puoluepoliittisen moninaisuuden. Tämä kaiku on nähtävissä vielä tänäänkin: samanlainen ajattelutapa aktuaalistuu nyt kansalaisliikkeissä, jotka pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen muilla keinoin. Leninin johtaman Venäjän ongelma oli kuitenkin nimenomaan, että se oli venäläistä, so. paikallista. Kun paikallinen poliittinen toiminta yletetään kattamaan muut paikallisuudet, seurasi väistämättä ongelmia. Luonnollisesti sama näkemys jyrää tänäänkin, mutta ei niinkään kansalaisliikkeissä vaan – yllätys, yllätys – parlamentarismissa, jossa oletetaan kaikkien kuntien ja edelleen kaikkien ihmisten haluavan toimia ja vaikuttaa samalla tavoin. Ulkoparlamentarismi voi toki johtaa suvaitsemattomuuteen, kun parlamentaarisen demokratian konsensuspolitiikka nähdään valheellisena ja omat vaihtoehdot oikeina, mutta samalla tässä on nähtävä sen vahvat puolet: ainakin vaikuttaminen muualla kuin äänestyskopissa tarjoaa vaihtoehdon, kiinteyttää poliittisen osaksi ihmistä arkisenakin kokonaisuutena. Sanalla sanoen: se tuo politiikan arkipäivään, merkityksellistää ihmisen elämän yhteisöllisenä olentona.

Paljon on kiistelty siitä, miten Venäjän kaltainen valtio, jolla ei ollut juuri minkäänlaista kapitalistista pohjaa, olisi kyennyt suuntautumaan kohti sosialismia? Miten valtio, jossa ei ollut oikeastaan lainkaan keskiluokkaa, voisi toimia minkäänlaisena mallina muille valtioille? Klassisessa marxilaisuudessa sosialismiin siirtyminen edellytti vuosikymmenien, jopa vuosisatojen mittaista kapitalistista vaihetta.

"Kapitalismi katoaa, kun sen aika täyttyy, kun valitsevat olosuhteet – palkkatyö, tuotantovälineiden yksityisomistus, tuotanto voiton keräämiseksi, pääoman kasaaminen voiton kasvattamiseksi ja arvon vähentämiseksi – eivät enää edistä tuotantovoimia, toisin sanoen tuottavuuden kasvua. Jos proletariaatti ottaa vallan ennenaikaisesti niukkuuden oloissa, kun arvolaki yhä vaikuttaa, ei päädytä sosialismiin vaan kehitys vääristyy." (emt., 148.)

Tämän perusteella nykyiset olosuhteet olisivatkin ehkä suotuisammat sosialismin läpimurrolle, jollei olisi olemassa ulkokapitalistisia rajoitteita, joihin rajaton kasvu on törmäämässä (ekokatastrofit ja öljyn loppuminen), ihmisen rakastumista yksityisomaisuuteensa ja negatiivista ihmiskuvaa uusintavia tuotantovälineitä. En vilpittömästi jaksa uskoa, että monikaan vasemmistolainen haluaisi todella muuntaa elämänkäytäntöjään muualle kuin keskiluokkaisempaan suuntaan. Usein tämä näyttää aktuaalistuu vaatimuksissa paremman toimeentulon puolesta. Tämä jos mikä on tulevaisuudessa keskeinen huolenaiheemme muunnettaessa yhteiskunnallisia rakenteita mielekkäämpiin suuntiin.

Traagista Venäjän vallankumouksessa olikin, että sen häviäjiin kuuluivat työläiset. Se kärsi koko ajan valtavia menetyksiä, vaikka bolševikit väittivät toteuttavansa proletariaatin diktatuuria. Bolševikit koostuivat pääasiassa maalta tulevista ja sotapalvelukseen kutsutuista talonpojista, jotka lisäsivät etujaan saaden maata ja mahdollisuuksia myydä elintarvikkeita vapailla markkinoilla. Byrokratiakoneiston kasvu hyödytti puolestaan keskiluokkaa. Nyt kapitalistiset rakenteet polkevat ns. työläisten oikeuksia ja mahdollisuuksia siedettävään elämään, mutta keskiluokka vain kasvaa. Tosin tässä on tähdennettävä, että luokkana myös keskiluokka on kadottamassa oman turvallisuudentunteensa sitä mukaa, kun työpaikat katoavat maasta.

Työpaikat, joita pidetään kapitalismissa määräävänä tekijänä, on jaettavissa Marxin mukaan tuottaviin ja tuottamattomiin.

"Valtion tehtävien laajeneminen 1900-luvulla ja erityisesti vuoden 1945 jälkeen merkitsi, että yhä harvemmat työntekijät palkattiin tuottamaan voittoa. Yhä useammat palkattiin, koska heidän tuottamilleen palveluille oli kysyntää. Opettajat, sosiaalityöntekijät, vankilavirkailijat, poliisit, virkamiehet – ja Britanniassa kansanterveyslaitoksen henkilöstöön kuuluvat – ovat Marxin määritelmän mukaan kaikki tuottamattomia työntekijöitä. He eivät ole ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyödyttömiä, mutta heidän palkkojensa maksamiseksi kerätään veroja, jotka vievät säästöjä pois kasautumisesta." (emt., 309–310.)

Tämä luonnollisesti tarkoittaa, että tuottamattomat työpaikat eivät kiihdytä kapitalismia ja jouduta siten sosialismin saapumista. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kapitalismi oli jo niissä määrin lisännyt pahoinvointia, että tuottamattomille työpaikoille alkoi löytyä kysyntää. Uusliberalististen ekonomistien oivalluksiin kuuluikin näiden tuottamattomien työpaikkojen vapauttaminen valtion kontrollista ja siten pahamaineisen "yksityistämisen" lisääminen. Tuottamattomat työpaikat muuttuvat sitä mukaa entistä tuottavammiksi, kun sama työ hoidetaan yksityisesti kilpailuttamalla.
Näin on saanut alkunsa valtion kontrollin ja uusliberaalin talouspolitiikan välinen kiista. Yksityistämisen vastustaminen merkitsee kapitalismin kehityksen – ja olemassaolon – näkökulmasta hidastetta, valtion muuttumista jarruksi, sillä sitä mukaa kun työpaikat alkavat ehtyä, niitä on luotava vaikka väkisin lisää. Siksi meillä on laaja julkinen sektori, joka pohjautuu pitkälti jatkuvasti uusien – eloonjäämisen kannalta yhä turhempien – työpaikkojen synnyttämiseen. Siksi meillä on ennennäkemättömän laaja mediakulttuuri ja kulttuuriteollisuus, miljoonia palveluammatteja, sisällöntuottajia ja viihteen ammattilaisia.

Lisäksi työpaikkoja luodaan sitä mukaa, kun yhteiskunta vaurastuu yleisesti.

"Vaurastuessamme meistä tulee entistä vaateliaampia. Tästä ei koidu ongelmia, koska nykyaikaiset kansantaloudet perustuvat työnjakoon, jonka ansiosta erityisvaatimukset voidaan tyydyttää. Alkuperäisestä tuotteesta lopullisen kuluttajan luo vievä ketju kuitenkin saa lisää lenkkejä ja sen rakentamiseen sitoutuu voimavaroja yhä kauempaa. Saavutetaan se etu, että ketjun pitelemisestä huolimatta saamme tuotteet kohtuulliseen hintaan. Työnjaon ansiosta voimme ostaa sellaista, mihin harvoilla menneiden aikojen kuninkaista oli varaa. Tarvitaan kuitenkin välittäjiä, moninkertaisia kauppatapahtumia ja yhteistoimintaa monien lohkojen välillä. Kaikesta tästä tietenkin huolehtivat markkinat." (emt., 337.)

Sekä Desai että koko kapitalistinen paradigma luottavat siihen, että mikään ulkoinen seikka ei voi pysäyttää kapitalismia, että kasvu jatkuu niin kauan kuin se ei tuota enää lisäarvoa. Tämän lumeunen ongelma on nimenomaan siinä, että se ei ota millään tapaan huomioon toisaalta ilmastonmuutokseen liittyviä pakotteita eikä varsinkaan tekijää, johon sen olemassaolo hyvin pitkälti pohjaa nimittäin öljyä. Asuminen, teollisuus, palvelualat ja kaupankäynti ovat kaikki riippuvaisia öljystä. lifeaftertheoilcrash.net -sivuston mukaan öljyhuipun saavuttamisesta alkava luisu tarkoittaa käytännössä astumista jälkiteolliseen kivikauteen. Sen suhteen kysymys "työpaikoista" ja paremmasta tulojen jakaantumisesta alkaa näyttää entistä mielenkiinnottomalta. Mittasuhteita voi miettiä esimerkiksi hahmottelemalla, mitkä kaikki teollisuuden ja ylipäätään yhteistoiminnan muodot perustuvat öljyn edes välilliseen hyväksikäyttöön. Jos öljyluisu tarkoittaa mitä se näyttää tarkoittavan, tulemme näkemään tulevaisuuden ilman autoja, mediakulttuureja, ydinvoimaa, teollisuutta, suurkaupunkeja, hyvin varusteltuja asuntoja ja tulevaisuuden, joka on täynnä taisteluja öljy- ja vesivarannoista, joka on täynnä sotia, hätää ja kurjuutta. Tämä kurjuus tulee ylittämään kaikki 1900-luvun aikana koetut tuskat, jotka ajoivat ihmisiä työtaisteluihin.

Leikkikouluja ja mulkosilmäkoiria

Sain Klementiiniltä kutittelun, josko avaisin meemipostauksen muodossa hiukan valokuvakansiotani, ja arveli näkevänsä luontokuvan. Mutta mihinpä koira karvoistaan ja kujeistaan pääsisi!

Otos on osa laajempaa kuvasarjaa, jonka keskiössä on sisarenpojalleni hankittu ristiäislahja, seesaminsiemenistä ja kierrätystekstiileistä koostettu mulkosilmäkoira. Sisareni perhe on kissaihmisiä, joten päätimme antaa jannulle myös hiukan erilaisen samastumiskohteen tulevaa elämää silmälläpitäen: enemmän eläimiä, vähemmän autoja. Lahjaa täydentää lupaukseni ottaa tulevaisuudessa poika yhdeksäksi päiväksi ja yhdeksäksi yöksi luoksemme, jolloin hänet initioidaan - kuten kunnon Odin ainakin - olemassaolon syviin mysteereihin. Tätä rupeamaa saanen kuitenkin odottaa vielä vuosikausia.

Itse kuva selittyy siis sarjana, jossa mulkosilmäkoira - en muista, minkä nimen koira sittemmin sai - vieraili kotonamme ja vaati kaiken huomiomme (sarjan kuvat on ripoteltu alle). Koira on tosiaankin sisäistänyt huomiotalouden säännöt!

Koska mulkosilmäkoiran funktiot lahjana olivat siis olla ennen kaikkea lapsen leikkimisen tukena, vastapelaajana, mutta toisaalta hiukan pedagogisetkin - ohjata lasta samastumaan leikin kautta enemmän eläimiin kuin myöhemmällä iällä paljon petollisempiin kapineisiin (joskin tiedän, että tuskin voin välttää näkemästä pojalla jonain päivänä leikkiautoa, onhan hän poika ja pojalla poikien leikkikalut) - ensimmäisen sivuuttaen keskityn seuraavassa koulutukseen, jota tovi sitten sivuttiin paitsi arkielämän myös eräässä tämän blogin keskustelussa ja joka on muutenkin nyt - näinä yliopistolakiuudistuksen aikoina - tapetilla.

Vastikään julkaistu Into-pamfletti Koulu ja valta (toim. Martina Reuter ja Ruurik Holm, 2008) on saman vasemmistolaisen ajatushautomon jälkeä kuin taannoin, aivan mainio, Vasemmisto etsii työtä (2008), joskin huomattavasti epätasaisempi ja heppoisempi. Aiheesta olisi saanut paljon kattavamman ja siksi onkin harmi, että kelvollisen pamfletin mahdollisuudet on ruutattu liian lyhyiksi kirjoituksiksi, joista osa keskittyy harmillisesti hyödyntämään vanhoja iskulauseita uusliberalismista ja markkinakapitalismista. Toki nekin koskettelevat koulumaailmaa, mutta osa näistä huomioista on jo kirjattu aikapäivää sitten.

Kuitenkin jo toimittajien esipuheessa mainittu kanta on hyvä: "Vanhemman ja opettajan tehtävänä on tukea oppilaan kasvua itsenäiseksi yksilöksi ja sen kautta vähitellen vapauttaa hierarkian alistavista piirteistä" (2008,6). Tälle näkökulmalle on tilausta, sillä olemme siirtyneet kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan ja yhä enemmän myös koululaitos nähdään markkinatalouden osana, jossa koulutetaan tulevia työntekijöitä pitämään kilpailukykyä ja kansantaloutta korkealla ts. olemaan osa täysiaikaisia ja osapäisiä jäseniä tuhoavassa kulttuurissa. Kansakoulumainen "opettaja hakkaa karttakepillä kuritonta lasta ja kaikki oppivat"-koulu on muuttunut vertaisarviointien, itsearviointien ja kaikenlaisten arviointien kautta tapahtuvaksi kontrolloiduksi ohjaamiseksi, joka Juha Suorannan tekstin pohjalta on muuttamassa myös yhteiskuntaamme sosiaalisesti entistä fasistisemmaksi (ks. esim. 2006, 34-35). Suorannan tärkeä huomio onkin, että toisin kuin oikeistolainen puhunta vakuuttaa, suomalainen menestystarina ei pohjaa yksittäisiin huippuosaajiin, vaan koko kansan suhteelliseen laajaan kouluttautumiseen. Sen suhteen minusta näyttääkin, että koululaitoksessa entistä tarkemmin harjoitettu syynittäminen, kontrollointi palkitsemalla julkisesti eliittilukioita, huippuarvosanojen saaneita ja muita osaajayksilöitä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mistä poliittinen puhunta käyttää mielellään nimeä "kansallinen menestystarina".

Siksi Koulu ja valta -pamfletin parasta antia onkin Megafonissa ja Tutkijaliiton erinomaisessa Polemos-sarjassa mukana häärivän Mikko Jakosen kirjoitus "Koulu tietokapitalismissa", joka kylläkin toistelee jo aiemmista Polemos-julkaisuista tuttuja teemoja, mutta asettuessaan näin uuteen yhteyteen tarjoaa tärkeän vastapuheenvuoron yleisemmälle, valittavalle vasemmistolle. Siinä Jakonen jakaa näkemyksensä prekaarista aivotyöstä, joka on jo syrjäyttänyt metallityöläisen ensisijaisena riistettävänä. Lainaan pitkän ja tärkeän kohdan Jakosen kirjoituksesta:

"Sosiaalinen liikkuvuus ja luokkaretket ovat menneisyyden liikkeitä, nykyisyyttä on prekariaatin keskinäinen kilpailu harvoista ja huonopalkkaisista töistä, jossa yksi jos toinenkin paukauttaa päänsä laajentuneen luokkajaon lasikattoon. Korkea koulutus ei takaa mitään, eikä akateeminen loppututkinto ole arvopaperi, johon kannattaisi investoida korkeakorkoista opintolainaa. Suuri osa nuorista tietotyöläisistä kokee tilanteen ahdistavaksi, mutta sopeutuu kuitenkin kiukuttelematta vallitseviin olosuhteisiin.
Hyvä elämä saa odottaa toisia aikoja, arkinen pärjääminen ja selviytyminen astuvat etualalle. Elämäksi muuttuneen työn laajenevia ja supistuvia rajoja paetaan reppureissuille, huumeisiin tai arkisemmin vain DVD:n ja kaljapullon pariin. Työkyvystä, tuosta ainoasta todella tärkeästä asiasta, pidetään huolta kuntosaleilla niin kauan kuin jaksetaan.
Yleisin prekaarin aivotyön aiheuttama tauti on loppuun palaminen ja masennus, jolloin ruumis ilmoittaa käyttäjälleen kuolevaisuudestaan ja työstä kieltäytymisen tarpeesta. Työelämä ei kuitenkaan pidä työstä kieltäytymisestä, vaan syöttää aivoille ennätysmäärän masennuslääkkeitä - ainoastaan siksi, että kaikki aivot tarvitaan tuotantoon, vaikka kaikille ei siitä makseta.
Koska tietoa ei voida ulkoistaa ja anastaa ihmisistä erillisiksi, on ihmisestä tehtävä "sopiva" ja funktionsa täyttävä osa suurta ihmiskonetta, kapitalistista Leviathania. Tietty määrä itsenäisyyttä, luovuutta ja oma-aloitteisuutta sallitaan, mutta innovaatiot ja ja irtiotot täytyy tehdä vallitsevan järjestelmän puitteissa. Kysymys ei kuitenkaan ole enää tiedostavasta kansasta, vaan hyvin toimivasta, täysin sosiaalistuneesta kapitalistisesta koneesta, jossa jokainen tekee pikkupätkinä osansa ja muuten pitää mölyt mahassa. Tämä ihmiskone on jännitetty vain ja ainoastaan lisäarvon tuotantoon ensisijaisesti ihmisen tietokykyjä hyväksi käyttäen." (2008, 44-45.)

Huippuosaajia syntyy siis kontrolloimalla koulutettavan kasvua oikeaan suuntaan. Peruskoulumallin purkaminen tekemällä lapsista persoonia kääntyy päälaelleen: jos vanha oikeistolainen puhunta pilkkasi peruskoulua tasapäistäväksi (kuten Sari Vesikansa pamfletin avaavassa kirjoituksessa väittää oikeiston tehneen) ja osin sitä tekivät myös muut individualismia ylistävät tahot, nyt parikymmentä vuotta kestävä persoonantuotanto tuottaa liukuhihnana maistereita ja tohtoreita, modernia "persoonallista" ja "luovaa" aivovoimaa, joiden pahoinvointi alkaa näkyä, mitä enemmän se tästä vielä kurjistuu.

Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka Helsingin Sanomat joitakin päiviä sitten Koulutusliitteessään (HS 4.2.) julisti ammattikoulun voittavan tällä hetkellä lukion kilpailukyvyssään. HS:n toimesta Suomen Gallup oli haastatellut yli tuhatta yli 15-vuotiasta suomalaista. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, jossa toisessa kysyttiin "Jos olisit peruskoulun päättävä koululainen, mihin jatko-opiskelupaikkaan hakeutuisit?" ja "Mihin omien lastesi tulisi hakeutua peruskoulun jälkeen?" Vastaus oli yllättävä. etenkin miesten kohdalla vastaaja olisi valinnut ensimmäisessä kohdassa ennemmin ammattikoulun kuin lukion, mutta samanaikaisesti mieluummin halunnut lapsensa menevän lukioon. Jakosen profetoiman suunnan suhteen ensimmäinen osa gallupin kysymyksestä on jossain määrin lohduttava. Jos haluamme nähdä suoran yhteyden lukion valitsemisen ja aivotyöläisen välillä, ammattikoulun valitseminen voi olla hyväkin vaihtoehto, myös kansallisen menestystarinan "ekologistamisen" vuoksi. Väitän kuitenkin, että tällöin kansallinen sivistystehtävä ei toteudu. Kasvaminen tietoiseksi vallan rakenteista, kriittisyys ja irrottautuminen "vanhempien totuuksista" alkaa kunnolla vasta peruskoulun jälkeen. ja tietääkseni ammattikoulussa ei ole aikaa sivistää, ainoastaan kouluttaa. Mahtavan esimerkin koko kuvasta tarjoaa Sean Pennin elokuva Into the Wild (2007), jonka tosipohjaisessa kertomuksessa päähenkilö Christopher McCandless käy collegen huippuarvosanoin loppuun, valehtelee vanhemmilleen jatkavansa yliopistoon, polttaa rahansa, hävittää omaisuutensa ja lähtee kiertolaiseksi päätyen Alaskaan. Sivistyneen maailman näkökulmasta tällainen aivotyön hukkaan heittäminen on tietenkin järkyttävää, mikä näkyy jatkuvasti pojan vanhempien huolestuneina kasvoina, yksityisetsivän palkkaamisena, pojan suoranaisena ajojahtina. Pojalla, Alexander Supertrampilla - kuten hän itseään nyt kutsuu - ei ole kuitenkaan aikomustakaan palata osaksi sivilisaatiota ja sen "helppoa elämää", mikä tosiasiassa tarkoittaa kouluttautumista (myös vuonna 1992, johon elokuva sijoittuu).

Tosiasiassa McCandless tekee osittain juuri sen, mitä nykyisen aivotyöläisen tulisi tehdä: pyrkii tiukempaan olemassaoloon niiden asioiden kanssa, jotka ovat ekologisesti ja eloonjäämisen kannalta tärkeitä. Kuten Jakonen kirjoittaa:

"Tietokapitalismin olosuhteissa on entistäkin tärkeämpää, että koulu ei tähtää hyvin toimivan, viattoman tietokoneen tuotantoon, vaan autonomisen ihmisen kasvun tukemiseen. "Skolen" - kreikaksi skholeion - pitää olla vapauden ja autonomian rakentamisen paikka. Itsenäinen ihminen kieltäytyy liiasta yhteiskunnalliselle, mentaaliselle ja ympäristön ekologialle tuhoisasta työstä ilman pelkoa ja tietää, että myös muut itsenäiset ja vapaat ihmiset tukevat hänen päätöstään. Ilman tällaista muutosta on koulunkäynnin ja koulutuksen mielekkyys asetettava harkintaan, sillä yhteisömme, mielemme ja ympäristömme, eivät kestä enää yhtään viatonta sukupolvea, jotka eivät osaa pitää huolta toisistaan ja itsestään." (emt., 48-49.)

Juuri näin! Annika Luther lainaa myöhemmin lukiokoulutuksen opetussuunnitelman perusteita, jotka Opetushallitus laati 2003: "Lukio-opetuksen tulee kannustaa tunnistamaan julkilausuttujen arvojen ja todellisuuden välisiä ristiriitoja sekä pohtimaan kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen epäkohtia ja mahdollisuuksia" (emt., 78). Vaikea uskoa, että tällainen kehotus tulee "ylhäältäpäin", mutta yhtäkaikki,se on totta, eikä koske vain lukio-opetusta. Toisen asteen oppilaitosten on turvattava nuoren mahdollisuudet toimia autonomisesti ja tarvittaessa myös kyseenalaistaa koko järjestelmä, jollei siitä koidu hengenvaarallisia tilanteita ja jollei se ole elämää kunnioittavaa. Niinikään on annettava mahdollisuudet irrottautua tuhon kulttuurista ja luoda uusia mikromuotoja terveemmälle kulttuurille, jos yksilö sen asiakseen kokee, ilman että byrokratia, koululaitos tai mitkään yhteiskunnalliset instituutit sitä rajoittavat. Maaria lainasi tähänkin liittyen tärkeän kohdan viime päivinä esillä olleesta Antti Salmisen, Tere Vadénin ja Juha Suorannan Tulevasta yliopistosta (2009): "Perustulo luo vieraantuneen markkinajärjestelmän ulkopuolelle autonomisen alueen, jolla ihmiset voivat elää elämäänsä ei mitään varten. [...] Perustulo ei ole tukiainen eikä almu, vaan jokaiselle kuuluva luovuttamaton oikeus.[...] Perustulon avulla ihmisillä on mahdollisuus myös vapaaehtoiseen köyhyyteen".

Emme toisin sanoen tarvitse niinkään vallan vahtikoiria, instituutioiden kontrollia, vaan enemmän mulkosilmäkoiria, itsenäisesti ajattelevia, autonomisia olentoja ja tämän suuntauksen edesauttamiseksi koulutuksessa vallalla oleva persoonantuotanto, jossa koulutettavasta kerätään kaikki aivotyöläisen potentia ja ruokitaan sitä, on muutettava entistä vapaammaksi, arvosanattomaksi leikkikouluksi.

P. S. Meemin säännöt ovat siis seuraavat:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Haastankin jatkamaan seuraavat blogit: Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka, Maanalainen aurinko, Hirtetty ja Se kaluaa samaa luutaa.

Iestävä vanha polvi

Maailmankuvaamme ja aatteitamme rajaavat ne horisontaaliset ääriviivat, jotka muodostuvat meidän kasvattaneen sukupolven arvomaailman sekä meidän jälkeemme tulevien, nyt jo iduillaan olevien kulttuuriasenteiden viivoista. Se on muistettava joka kerta, kun lähdemme poliittisesti liikkeelle, muodostamme mielipiteitä. On hyvin luonnollista - joskaan ei läheskään aina totuudellista - että vanhempi, elämänkokemusta enemmän omaava sukupolvi pyrkii iestämään nuorempiaan, vähättelemään nuoren polven ajatustyötä ja muodostumia. Kaikkein selkeimmin tämä toteutetaan perustelemalla, kuinka historia on osoittanut, kuinka olemme tehneet niin ennenkin ja kuinka me olemme omalla työllämme ansainneet nämä totuudet ja juuri ponnistelujemme vuoksi meitä tulee kunnioittaa, meidän kantojamme arvostaa. Järki on toisin sanoen urautunut koko ihmisen elämän mitalla, asettunut ja päättänyt, että näin on hyvä, minun jälkeeni vedenpaisumus.

Viime aikoina puoluepolitiikan saralla on nähty valonpilkahduksia, jotka asettuvat kiinnostavaksi esimerkiksi edellisestä. Oikeastaan nuo valonpilkahdukset on kuultu yksin Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen suusta, ensin eduskunnan energiakeskustelussa runsas viikko sitten keskiviikkona (12.11.2008) ja viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (HS 21.11.2008). Edellinen oli tiukka ydinvoiman vastainen puheenvuoro, joka oli kylläkin livetä jo populismin puolelle mutta joka kirvoitti myös Arhinmäen omasta puolueesta närä-ääniä ja oli siten omiaan paljastamaan myös puolueen sisäisen hajanaisuuden. Jälkimmäisessä, Hesarin pienessä haastattelussa Arhinmäki väläytti niitä teemoja, joita esimerkiksi verkkolehti Megafoni on kiehuttanut ääriinsä asti ja joilla vasemmistoa mahdollisesti voisi nostaa nykyisestä suostaan.

Vasemmiston identiteetti on toisin sanoen luotava uudelleen. Kun Arhinmäki - tai kuka tahansa itseään vasemmistolaisena pitävä - mainitsee ilmastonmuutoksen, sen on tarkoitettava muutakin kuin viherpesua. Vasemmiston mahdollisuudet olisivat teoriassa siinä, että se etsiytyisi vakavasti ja oikeasti radikaalisti syvänvihreille suomaastoille - alueelle, josta Vihreiden voi sanoa lähteneen pois, omaksuessaan kapitalismin väistämättömänä voimana. Vasemmiston voima voisi olla siinä, että se pyrkisi omaksumaan oikeasti vihreät arvot - mihin Arhinmäkikin energiapuheenvuorollaan viittasi - ja toisaalta kyseenalaistamaan kapitalistisen ja markkinavetoisen ajattelun kokonaisuudessaan. Monet meistä voivat ehkä olla mielissään useista hyödykkeistä joita talousvetoinen kapitalismi on tarjonnut, mutta yhtä lailla voin sanoa, että puolueelle, joka kieltäytyisi tyystin uusliberalistisesta valehtelusta, olisi tässä maassa tilausta, sillä niin paljon on tässä maassa ihmisiä, joita koko puoluepolitiikan oikeistolaistuminen ja uusliberalisoituminen on kusettanut, tavalla tai toisella ja jotka tietävät itse, millaisia ongelmia nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on heille antanut.

Jos vasemmisto oikeasti menisi kansan ja sen nykyisten duunarien - pätkätyöläisten, maahanmuuttajien, prekarisaatioon totuttelevien nuorten - joukkoon ja kuuntelisi heitä, se huomaisi pian, että sen oma horina työn luonteesta, arvosta ja merkityksestä on aikaa sitten vanhentunut. Vasemmiston ikiteema työ on nimittäin asia, jota kuvaamaan ei enää sovi kylläinen paperityöläinen, vaan työtön paperityöläinen tai paremminkin akateeminen, työstä toiseen pikajuokseva sekatyöläinen. Näinä massairtisanomisten aikoina vasemmisto voisi rohkeasti lähteä kyseenalaistamaan vakituisen työn autuaaksitekevyyden ja toisaalta etsimään elämisen muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia uusliberalistisesta suuryrityskierrosta.

Vasemmiston jarruna on kuitenkin enemmän tai vähemmän punaniskainen vanhempi lohko. Sama pätee yleisemmin puoluepolitiikkaan. Esimerkiksi kotikaupungissani kunnanhallituksen keski-ikä on reippaasti viidenkymmenen tuolla puolen, ns. suurissa ikäluokissa, jotka kuten tiedettyä, ovat "ahneita" ja petollisia, ainakin mikäli on uskominen Osku Pajamäen populistiseen, joskin tuoreeseen pamflettiin "Ahne sukupolvi" (2006 ) - ja tietämättömiä tämän maailman ongelmista. Tämä osa kansasta, joka on paitsi rakentanut hyvinvointi-Suomen myös tehnyt siitä lapsilleen enemmän tai vähemmän helvettiä muistuttavan tilan, jossa pätkätyöläiset maksavat vanhempiensa eläkkeet vähistä varoistaan ja yrittävät siinä sivussa muodostaa itselleen elämän porvarillisine varmuuksineen. Hyvä on, provosoin - vaikka lainaankin epäsuorasti Pajamäkeä. Joka tapauksessa keskeistä on, että tuo osa kansasta, jota Pajamäkikin kutsuu Suomen todelliseksi EU-eliitiksi, on keskeinen jarru, mitä tulee mihin tahansa yhteiskunnalliseen muutosprosessiin. Se pitää kiinni sekasyönnistään ja etelänmatkoistaan, koska on omasta mielestään ansainnut ne, eikä koe olevansa mitään velkaa jälkipolville.

Ehkä tuo mekanistinen asenne - me olemme koko ikämme hiki hatussa paiskoneet töitä ja pian saamme sekä levätä että rellestää ja olemme ansainneet sen - tekee tuon ikäpolven sokeaksi muille sukupolville, kyvyttömäksi tuntea empatiaa, kyvyttömäksi ymmärtää toisten totuuskäsityksiä, niitä totuuksia jotka pätevät tänä päivänä. Esimerkiksi jo klassiseksi muuttuva 1990-luvun puolenvälin ympäristöradikalismi ei saanut aikanaan, eikä saa vieläkään vanhan polven hyväksyntää - ja samaan aikaan tuo väestönosa teeskentelee nuorten olevan poliittisesti apaattisia. Voisi vastapainoksi kuitenkin kysyä, millaista apatiaa se on, että Suomessa tulee ensi vuoden alussa voimaan laki, joka kieltää kissa- ja koiraturkisten myynnin ja levittämisen, kun samaan aikaan mitään ei tehdä edelleenkään kotimaiselle turkistarhaukselle, jota sentään vastustaa esimerkiksi Metro-lehden gallupinkin mukaan noin 3/4 vastaajista. Kalapuikkoviiksinen kansanedustaja Pohjanmaalta näyttää pitävän huolen siitä, ettei tuota lakia tulla koskaan ylettämään koskemaan kaikkia eläimiä, riippumatta siitä määrittelemmekö ne tuotanto- vai kotieläimiksi - ja niin kauan kuin noita vanhoja jääriä istuu hallituksissa, mitään muutakaan vastaavaa ei tapahdu ja samat vääryydet jatkuvat. Totisesti: minun lapsenlapseni ja hänen sukupolvensa tulee kiroamaan minut ja minun sukupolveni siitä, ettemme tehneet mitään tuolle syöpäläiselle, joka rakensi veteraanien verenjanossa ja ylimielisessä omanarvontunnossaan hyvinvointivaltion nimeltä Suomi - ja sen jälkeen möi sen maailmalle. Kun ja jos minun lapsenlapseni elävät, he tulevat mitä todennäköisimmin näkemään Suomen ja maailmamme verrattain kauheampana paikkana elää kuin mitä se on minulle nyt tai mitä se on suurille ikäluokille ollut viimeiset 30 vuotta.

Sukupolvien välillä ei vallitse solidaarisuutta, siitä tässä on kysymys. Myönnän: solvaan ehkä turhankin rankasti minut kasvattanutta sukupolvea ja olen kuitenkin kiitollinen monista sosiaalihuollollisista asioista, joita elämääni on mahdollistettu juuri heidän toimesta. Antipatiani keskeisin syy on kuitenkin, että tuo sukupolvi edellyttää meidän arvonantoa heitä kohtaan, mutta ei näytä omaavaan hitustakaan kunnioitusta nuoren polven elämänmuotoja kohtaan, ainakaan jos ne vähänkään poikkeavat heidän itsensä tekemistä valinnoista tai akkulturaatioista. He eivät välitä, eikä heitä kiinnosta jo saavutetuista eduista luopuminen - vaikka se olisi yhteisen, ihmiskunnan edun mukaista. Samat kulttuuriarvot on tietenkin omaksunut myös moni heidän jälkeensä tullut. Olen ennenkin sanonut, että Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalsta on ihmisvihamielistä seutua, mutta siellä todella avautuu verrattain hyvin sivullisellekin, millaisia tuloksia nuo suurten ikäluokkien jälkeen tulevatkin ovat saaneet aikaan.

Keskeiset saavutetut edut, joiden juuri tuntuu olevan edelleen se Itsenäinen Suomi, nojautuvat pitkälti tietenkin vapauteen harrastaa lailla säädettyjä asioita. Lain ulkopuolella ei tunnu olevan mitään, ei varsinkaan mahdollisuutta, että lain ulkopuoliset periaatteet - kuten tappamattomuus - nousisivat ihmistä eettisenä olentona ohjaaviksi kokonaisuuksiksi. Huomioni kiinnittyi tänä aamuna Helsingin Sanomien verkkouutiseen, jonka mukaan aseiden täyskieltoa vastustavaan verkkoadressiin oli kerätty nimiä jo yli 24 000 (tällä hetkellä luku huitelee valitettavasti jo 26 000:ssa). Varsinaisessa adressissa todetaan mm. seuraavaa: "Jokaisella terveellä Suomen kansalaisella tulee olla oikeus perustellusta syystä harrastaa ammuntaa". Tämä jo saavutetun edun, elinkeinon muuttumisen harrastukseksi ja ampumaurheiluksi, lailla takaaminen (tai sen säilyttäminen laillisena) osoittaa oikeastaan sen epävarmuuden, jolla aseenomistaja yrittää väistää kysymyksen aseen perimmäisistä funktioista. Entäpä jos ajattelemme asian näin: olemme saavuttaneet sen teknologis-agraaris-taloudellisen edun, jossa tappaminen ei ole millään muotoa tarpeellista - miksi siis tapamme? Aseharrastajien hokema "aseet eivät tapa, vaan ihmiset" on tietenkin pääpiirteiltään hyväksyttävä, mutta se ei poista ampuma-aseen eksistenssin syytä: tappamista. Aseita ei ole valmistettu pilkanampumiseen, vaan surmaamiseen - toisin kuin esimerkiksi keittiöveitsi, jonka keskeinen tarkoite olemassaololleen on olla väline vihannesten pilkkomisen. Viis siitä, mitä tarkoitusta varten ampuma-ase on valmistettu ja muotoiltu tänään; se ei pääse eroon juuristaan. Mutta kyseessä on metsästäjien ja muuten vain ammuskelevien harrastus! On kokolailla surullista, että emme yleisemminkään tahdo asettaa muiden etuja omien etujemme edelle. Ostamme maitoa kaupasta, maksoi mitä maksoi, koska pidämme sen mausta ja pidämme sitä suhteellisen terveenä ja hyvänlaatuisena juomana. Syömme kermajäätelöä, koska niinikään pidämme sen mausta ja sallimme itsellemme silloin tällöin herkuttelua. Jos sen sijaan ajattelisimme sitä kokonaisuutta, sitä eläimiä iestävää teollisuutta, joka mahdollistaa jäätelön jäätelöbaariin ja maidon lasiimme ja asetumme hetkiseksi eläimen asemaan, en usko että yksikään meistä haluaisi olla sekuntiakaan samassa osassa. Sama pätee oikeastaan aseisiin. Olemme eläneet vuosisatoja eläimiä surmaten, koska se on ollut eloonjäämisemme kannalta tärkeää. Teollistumisen myötä tuo välttämättömyys on korvautunut harrastuksella, jota perustellaan luonnossa liikkumisella, ekologisuudella tehotuotantoon nähden ja (jopa) tervehenkisyydellä - suhteessa kiljunjuomisen ja rettelöimiseen. Kuitenkin jos asetumme tässäkin tapauksessa eläimen asemaan ja pyrimme samalla näkemään oman mahtimme ja oman merkityksemme osana ekosysteemiä, huomaamme, ettei meillä ole minkäänlaista käytännön tarvetta surmata eläimiä kuten ei ihmisiäkään ja voimme hyvin pyrkiä edistämään kaiken elävän suojelemista, onhan meillä moraalinen valinnanmahdollisuus elämän vaalimisen ja elämän tuhoamisen välillä. Huomaamme näin ollen harrastuksemme nojaavan omankin luontomme vastaisiin taipumuksiin, emmekä voi siten pitää sitä hyväksyttävänä ja siksi meidän tulisi luopua siitä. Johdonmukaisuus tulisikin olla eräs keskeisimmistä tekijöistä tiellä kohti eettisempää ihmistä. Sellaisena ei voi pitää moniakaan vanhemman polven itsestäänselvyyksistä.

Myös metsästys pyritään monissa puheenvuoroissa oikeuttamaan sen historiallisuudella, samoin sotiminen, maanpuolustus, sekasyönti ja moni muu asia. Näitä käsityksiä ylläpitävät ennen muuta vanha polvi ja tätä hännystelevät väliinputoajat. Käsitys historiallisuudesta kuitenkin sulkee useita erilaisia kehittymis- ja versoamismahdollisuuksia ja ennen kaikkea sokaisee sen itseltään, so. että asiat ja tavat aktuaalistuvat tietyissä historiallisissa tilanteissa, joissa toiset ovat välttämättömiä ja toiset eivät. Kuten sanottu, nykyisin elämme aikaa, jossa monia mainituista harjoitteista ei voi oikeuttaa kuin älyllisesti epärehellisinä. Niitä ei tarvita.

Niin paljon kuin olen asiaa ajatellutkin, minun yhä vaikeampi ymmärtää, miksi metsästäjät, ampuma-aseharrastajat ja reserviläiset niin kiukkuisesti pitävät kiinni aseistaan ja eduistaan tai miksi yleisemmin vanha polvi pitää niin itsepintaisesti kiinni eduistaan. Voi olla, että nuori polvi näkee horisonttinsa vielä toistaiseksi paljon laajempana ja pyrkii sen tähden liikkumaan rajoja kohti, etsimään, siinä missä vanha polvi pyrkii supistumaan, pitämään pintansa, koska luottaa jo siihen, ettei "vanha koira opi uusia temppuja". Jos jotain, tarvitsisimme vilpitöntä toivoa "realismin" sijaan - realismin tarkoittaessa paikalleenjämähtämistä ja totutuissa, historistisissa aatemalleissa pysymistä - ja solidaarisuutta sukupolvien välille. Esko Seppänen esimerkiksi mainitsi Suomen Kuvalehdessä (21.11.2008), että on itse näyttämässä esimerkkiä siirtyessään etäämmäs johtotehtävistä (ja joka muuten uskoo Arhinmäen vievän Vasemmistoliittoa kohti parempaa). Olisi jo korkea aika antaa tilaa nuorille, sillä niin kliseistä kuin onkin, nuoret perivät tämänkin maan.

Itsepintainen omissa ajatuskäytännöissä makaaminen vie seuraavaa sukupolvea - meitä - kovaa vauhtia yhä syvempään paitsi aatteelliseen myös käytännön elämän ahdinkoon. Yhteiskunnan jatkuva porvarisoituminen tulee vielä olemaan nykyistäkin puistattavampaa ja juuri tämän takia olisi toivottavaa, että panisimme - toistaiseksi: niin kauan kuin näkyvissä ei ole puoluejärjestelmän kaatamista - toivomme sille suunnalle, jossa aitoa toivoa ehkä sittenkin on. Vielä se ei näy, mutta toivottavasti pian.

Metsästyksen vaarallisuus ja psykologin päiväuni

Aamulehti uutisoi eilen illalla Jyväskylän yliopiston kriminaalipsykologian dosentin Jaana Haapasalon esiinnoususta, jossa tämä oli huolissaan metsästyskulttuurin yleisyydestä Suomessa. Parin lauseen mittaiseen, melko mitättömään puheenvuoroon nähden keskustelu sekä Aamulehden että Helsingin Sanomien verkkosivuilla roihahtivat välittömästi. Haapasalo tuli nimittäin kanavoineeksi erään tärkeän, vaikkakin vielä piilevän äänen moninaisessa yhteiskunnassamme, joka kuitenkin tämän myötä nopeasti paljastuu taas kammottavan homogeeniseksi tuomiten Haapasalon esittämät marginaaliset puheenvuorot mitättömyyksinä. Vaikka Haapasalon tai hänen suuhunsa laitettu kommentti ei siis ole mitenkään ihmeellinen - "Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline" - se näyttää osuneen kipeään kohtaan suomalaisessa mentaalissa. Suomessa on satoja tuhansia aseharrastajia ja metsästäjiä, jotka näkevät metsästyksen lähinnä luonnossa liikkumisen muotona. Tappamiseen valtaosa suhtautuu hyvin tyynesti, koska kyseessä nähdään olevan esi-isiltä peritty ja selviytymiseen olennaisesti liitetty tapa. Vedotaan perinteisiin sekasyöjäargumentteihin: olemme luonnostamme sekasyöjiä ja tappajia ja meidän on toimittava siten kuin aina on toimittu.

Pidän toivottavana, että asiasta käydään jatkossakin keskustelua, myös analyyttista ja argumenttientäyteistä, ei vain yhtä tunnekuohuista kuin tällä kertaa. Aseharrastuksen puolustajat näyttävät nimittäin kiihottaneen itsensä tarkoituksellisiin ylilyönteihin yrittäen esimerkiksi osoittaa yhteiskunnassamme muita tappamiseen liittyviä solmukohtia. Tämän suhteen onkin surkuhupaisaa, että kun osa näistä kirjoittajista oivaltaa esimerkiksi yhteiskunnassamme olevan sellainenkin väkivaltakone kuin asevelvollisuus, joka on yhteiskuntamme jäseniä asekulttuuriin kasvattava instituutio, meistä monet ovat tienneet sen jo vuosia ja pitävät sitä johdonmukaisesti osana samaa väkivallan kulttuuria. Se on toisin sanoen uutta vain hänelle itselleen: pasifisteille ja esimerkiksi monille vasemmistolaisille (joksi Haapasalokin tiettävästi paljastui, mistä niinikään nousi kauhea kalabaliikki) asia on ollut kiinteä osa vakaumusta jo pitkään. Taustalla piilee tietenkin halu vapauttaa ihminen vihaa ja väkivaltaa kylvävistä rakenteista ja kehittää hänestä "parempaa ihmistä", eettisempi yksilö.

Toinen usean metsästyksen puolustajan esittämä vertailukohde koski metsästyksen ja jalostetun ruoan suhdetta. Vegaaniseen elämään kaikilla elämänalueilla pyrkivänä tämä käyty ns. keskustelu näyttää minusta tältäkin osalta ihmeellisen ääliömäiseltä: on olemassa vaihtoehtoja vain "kylmäaltaiden muovikääreiden" ja ehdan metsästetyn lihan välillä, eikä oikeastaan mitään niiden ulkopuolella. Vedotaan sentään metsästyksen eettisyyteen ja ekologiseen suhteessa tehotuotantoon. Lihatonta ja tappamista viimeiseen asti välttävää elämää ei kuitenkaan näytä olevan tai ainakaan sitä ei nähdä kunnollisena elämänä, koska siihen liittyy niin paljon kaupunkilaisuutta, viherpiipertämistä ja kieltäytymistä. Ongelma perustasollaan - onko tappaminen oikein? - kuitenkin pysyy. Vetoamalla isien perinteeseen kiellämme itseltämme mahdollisuuden, että voisimme elää ilman lihaa ja voimme tehdä sitä jo nyt. Metsästys samoin kuin sekasyönti ovat ennen kaikkea tapoja, jotka eivät enää millään tavalla liity eloonjäämiseen - jos ovat reaalisesti koskaan liittyneetkään. Olemme omaksuneet lähes korvia myöten kehityksen ideaalin, mutta kun kyseessä on noinkin henkilökohtainen asia kuin ruoka tai harrastus, turvaudumme luontoomme ja implisiittisesti myös ajatukseen, ettemme voi tai edes halua muuttua, astua kauemmas tappamisen kulttuurista. Luonto kyllä kehittyy, mutta me ajattelemme tuon luonnollisen osan itseämme olevan muuttumaton. Kuvamme luonnostamme on kuitenkin monilta osin harhaa.

Pirita Juppi esittää artikkelissaan Eläinoikeusliike määrittelykamppailun ja marginalisoinnin kohteena (2003, julkaistu kokoelmassa Pirita Juppi, Jukka Peltokoski, Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi, 2003) tapoja, joilla eläinoikeusliikettä on mielipidekirjoituksissa ja lehtien artikkeleissa määritelty, sijoiteltu ja luonnehdittu. Osa noista tavoista sopii hyvin myös tähän tapaukseen, vaikkakaan tällä kertaa hyökkäyksen kohteena ei ole eksplisiittisesti vastakulttuurisia piirteitä saava henkilö tai ryhmä, vaan tiettävästi tiedeyhteisössä ansioitunut, aikuinen ja yleisesti "vakavasti otettava" henkilö - ei siis rastapäinen globalisaationvastustaja tai pomminheittäjäpunkkari. Keskeisintä Haapasaloa vastaan hyökänneissä puheenvuoroissa on niiden vahva yritys mitätöidä Haapasalo paitsi sisällöllisiin myös ulkoisiin seikkoihin tukeutuen. Haapasalo on häiriö systeemissä, epäonnistunut ja kelvoton psykologi, joka todistaa itse asiassa koko viran irrationaalisuuden. Haapasalon kaltaisista hyysääjistä olisi päästävä ja pian. Haapasalo on yksinkertaisesti ammattitaidoton ja vieläpä kommunisti. Niinikään on jo melko somaa, että Haapasalon yhteydessä nostetaan esiin tämän oletettu kaupunkilaisuus. Samoin kuin turkistarhaus, metsästys koetaan yhdeksi viimeisimmistä maaseutu-Suomen linnakkeista, joita jatkuvasti uhataan kaupunkilaisin haihatuksin ja yhä enemmän myös yhteisin poliittisin päätöksin. Liiankin tuttu on teesi, että "ituhipit ovat luonnosta vieraantuneita kakaroita". Samaten vihreä liike on olennaisesti kaupunkipuolue, jonka ei oleteta tuntevan metsää sen enempää kuin aidon maaseutuihmisen tarpeitakaan, vaan olevan ainoastaan liian helpolla päässeen nuorison ketku kokoontuma. Väitän kuitenkin (edelleen), että vasta kaupungissa ihminen mahdollisesti löysi luonnosta aiemmin tuntemattomia nyansseja - maaseutuihmisen on tietääkseni todistettu suhtautuneen luontoon paitsi kunnioittavasti (hengellisessä merkityksessä) myös vihamielisesti. John Zerzanin mukaan agraariseen elämään ryhtyminen, oli se siten pakon sanelemaa tai ei, synnytti mahdollisesti tämän asenteen, tulihan siinä ensi kertaa luonto muokkauksen kohteeksi, eikä vain elämänpiiriksi.

Tällä kertaa huoli kohdistuu paitsi metsästykseen ruoantuotannon muotona myös metsästykseen harrastuksena. Istuva porvarihallitus on jo osoittanut haluttomuutensa edistää aseista luopumista, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää, myötäileehän se kansamme vallitsevia asenteita Kataisen ja Tiuran toimiessa innokkaina metsästyksen mannekiineina. Harrastuksena metsästäjän puolustajat kokevat metsästyksen - kuten todettua - luonnossa liikkumisen muotona, jossa yhdistyvät monenlaiset erilaiset tuntemukset ja kokemukset. Mutta kuten Henry David Thoreau kirjoitti, kunniakas oli sekin ihminen, joka aikansa metsästettyään jätti aseen arsenaalistaan ja alkoi kävellä metsissä tarkkaillen ja ihastellen. En ole itse ikinä metsästänyt, enkä tule metsästämäänkään, mutta lapsesta asti luonnon kanssa elämää harjoitelleena voin sanoa, ettei asetta missään kehitysvaiheessa tarvita, jos kyseessä on todella elämys ja halu liikkua luonnossa. Mutta etenkin Aamulehden sivulle kirjoittava väki taantuu tässä kohtaa jonkinlaiseen vastaideaaliinsa luola-ihmisestä: polvillamme konttaamme silti metsissä nälkäisinä ja antaisimme mitä hyvänsä, jotta pääsisimme jäniksen kuvetta järsimään - tuossa tilanteessa on turha etsiäkään esteettisiä elämyksiä luonnosta. Voi vain kysyä, missähän todellisuudessa nämä ihmiset sitten oikein elävät jos Haapasalo on heidän mielestään sekaisin, luontoa tuntematon ja täysin väärällä alalla? Toki metsästys on esimerkiksi parempi harrastus kuin kossupullon juominen, kuten eräskin perheenisä kärjistää, lähentäähän se ihmistä luontoon ja opettaa häntä moninaisin tavoin, mutta se ei todellakaan tarkoita, että luonnossa liikkumisen ja metsästyksen tulisi olla mitenkään analogisia keskenään. Kun kerran suurin osa metsästyksen harrastajista sanoo, että enimmän ajasta he kulkevat metsässä ja vain jäljittävät saalistaan, mikä on se erityinen momentti, jona hän saa saaliin tähtäimeensä ja päättää laukaista aseensa? Välttämätön paha? Koko jahdin kiihottavin hetki, koko jahdin syy? Eloonjäämisemme kannalta tarpeellinen teko? Minusta vain alkaa näyttää, että pahasti olemme luonnosta vieraantuneet, jos emme oikeasti hoksaa, että luonnossa voi liikkua ja viettää aikaa muillakin tavoin. Jos metsästäjä valitsee reittinsä saaliin perusteella, hän ei ole luontoa tuntenutkaan.

Kaikkein hankalin peruste, johon metsästäjät vetoavat, kun kysymyksessä on heidän etiikkansa, on, että metsästystä hoidetaan riistanhoidollisista syistä. Näistä syistä typerin on varmaankin, että ilman hirvenmetsästystä hirvikolareita sattuisi huomattavasti enemmän - minkä johdosta voi kysyä, kumpihan tässä suomalaisessa maastossa on suurempi paha, hirvi- vai autokanta? Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas kotoa, kun huomaa, että banaliteetin syvimpänä ilmentymänä valkoinen (nuori) mies autonsa ratissa on verrattain satoja kertoja vaarallisempi olio ja uskaltaa vain rukoilla, että hirvet jäisivät tänään metsien pimentoihin, kun nämä paukapäät kaasuttavat kilpaa. Mutta biodiversiteetin kannalta kyseessä on paljon vaikeampi ongelma, mikä osaltaan saattaa metsästäjiä parempaan valoon. Kun Suomeen on ilmestynyt erilaisia eläinlajeja (esim. minkki, supikoira ja kanadanmajava), jotka tuhoavat muita kantoja (ainakin pahimmissa peloissamme), onko oikein "säädellä" noita lajeja ja ennen kaikkea onko meillä oikeuksia - tai velvollisuuksia - puuttua tuohon luonnolliseen murrokseen? Äärimmäisin vasta-argumentti voisikin olla, että jos metsästämme minkin pois Suomesta, meidän on metsästettävä kaikki kissammekin - molemmat ovat alkuperäisen ekosysteemimme kannalta vieraita eläimiä. En voi suoraan sanoa osaavani päättää, onko tappaminen tässä tilanteessa oikein vai väärin, mutta johdonmukainen katsoisin haluavani olla. Suomi on kuitenkin moniin muihin maihin nähden hyvin harvaanasuttu maa ja siksi on outoa, että etenkin itä-Suomessa ollaan kovaäänisesti vaatimassa lisää sudenkaatolupia, sudet ja muut metsiemme pedot kun tulevat pihallemme ja syövät paitsi karjamme myös lapsemme. Meillä ei ole väistämisvelvollisuutta, mutta sudella kuuluu olla, ajattelemme me.

Joka tapauksessa jos osa metsästyksestä todella toteutettaisiin lajinsäädöllisin perustein, luulisin, että metsästäisimme silloin joka tapauksessa huomattavasti vähemmän. Siksi on älyllisesti epäreilua vedota osan perusteella kokonaisuuteen, koska selvää on, että metsästys on ennen kaikkea harrastus, ei välttämättömyys tai edes halu suojella luontoa sen kirjavuudessaan. Myöskään metsäkanalintujen ja kyyhkysten metsästämistä ei ole millään tavalla legitimoitavissa tätä kautta.

Minusta on ennen kaikkea kiinnostavaa, kuinka ajattelemme olevamme normaaleja, kun taas vain pieni, minimaalinen osa pimahtaa ja tappaa perheensä haulikolla. Jos normaalius on tapa hyväksyä vallitsevat väkivaltakäytänteet silläkään perusteella että "terve ihminen käyttää niitä 'oikein'", haluan kirjautua ulos kaikista normaaliuden määreistä. Jos emme todella ole valmiita keskustelemaan asiasta ja kyseenalaistamaan jatkuvasti omia perustojamme, asettamaan itseämme alttiiksi ja edes yrittämään pyrkiä kohti parempaa, väkivallatonta kulttuuria, yhteiskuntatietoisuudessa ei tule tapahtumaan minkäänlaisia muutoksia, eikä ainakaan parempaan. Kyse on ennen kaikkea uusintamisesta, johon osallistumme kaikki yhdessä. Väessä on voimaa ja meidän tulisi ymmärtää se sen sijaan että suljemme sairaat, pimahtaneet ja väärintekijät yhteisömme ulkopuolelle. Mistään, edes mukavasta harrastuksesta luopuminen ei saa tuntua vapaudenriistolta, jos tiedämme sen perustuvan asioihin, jotka ovat Tahtomme vastaisia. Kieltäytyminen elämälle haitallisista tekijöistä ei ole koskaan väärin, eikä lopultakaan edes rajoittavaa.

Työ, vapaus ja murhaavat asenteet

"Arbeit macht frei", kiljuu suomalainen yhteiskunta. Päivän Helsingin Sanomien (22.8.2008) mielipidepalstakin tietää, että nuorten täytyy osata valita pääaineensa ja aineyhdistelmänsä työllistymistä silmälläpitäen. Ymmärrän, että taustalla on huoli - ja raivo, jonka kirjoittaja eksplikoikin: "voin kertoa olevani raivoissani kustantaessani ansiotulojeni verotuksella tällaisten akateemisten työttömien toimeentulon" - mutta vahvistamalla tällaista mukautumisen asennetta ei viedä yhteiskuntaamme millään tavalla eteenpäin. Pääministeri Matti Vanhanen huolehti toissapäivänä nuorten syrjäytymisestä, useat kun ovat vaikeasti työllistyviä (HS 21.8.2008), eilen puolestaan Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen kuuluvat kiistelleen hallituksen verolinjasta, jonka yhteydessä toisteltiin molemmin puolin vanhoja mantroja työnteon kannustavuudesta (HS 22.8.2008).

Urpilainenkin hiekkalaatikkovasemmistolaisena voisi perehtyä taannoin julkaistuun ohjelmajulistukseen Vasemmisto etsii työtä (2008), jossa terveellä tavalla käydään läpi niitä todellisia realiteetteja, joita kansalaisina yhteiskunnassa kohtaamme. Onpa puhuttu jopa SDP:n nuorennusleikkauksesta, mutta ei se ainakaan Urpilaisen puheissa näy - päinvastoin: hän toistaa samaa ajatuspinttymää joka suurelle ikäluokalle oli oikeasti merkitsevää, so. unelmaa vakituisen työpaikan tarjoamasta varmuudesta ja sen mahdollistamasta perheenperustamisesta, joka kiihtyy äärimmilleen Vanhasen mallintamassa Nurmijärvi-Suomessa. Kritisoitu automarket-istuttaminenkin näyttää olevan tämän unelmaidyllin johdosta. Omassa sukupolvessani on varmasti niitä, jotka ovat ehdollistuneet samaan ajatteluun, ja itsekin silloin tällöin antaudun saman lintukotoilluusion valtaan, mutta on myös niitä, etenkin suuremmissa kaupungeissa, joille työteko ei ole millään tavalla vapauttavaa, ja vakituinen työpaikka pikemminkin vankila kuin onnen tyyssija. Virallinen konsensus kutsuu heitä tietenkin työnvieroksujiksi, pullamössösukupolveksi ja vastaavin eksklusiivisin määritelmin, joilla nostaa itseään. Saman toistuvan syytöksen ovat saaneet vuosikymmenien ajan osakseen esimerkiksi Suomen romanivähemmistöt.

Perustavanlaatuinen kysymys on tietenkin siitä, mitä merkitystä työllä on ja kenelle siitä on hyötyä? Nykyinen puoluevasemmisto on omaksunut saman pörssikurssien liikahduksiin ja globalisaation kiukutteluihin mukautuneen asenteen kuin porvaritkin, asenteen jossa työttömyyden poistaminen koetaan kansalliseksi tehtäväksi, koska siitä on hyötyä paitsi kansantaloudelle myös yhteiskuntaorjuudelle. On hattaramielistä luulottelua, että työllistämisessä olisi oikeasti kyse yksilön vapauden lisäämisestä. Tuo työn määritelmä tuo nimittäin tullessaan välittömästi kokopäivätyön määritelmän, joka ei näissä olosuhteissa ole muuta kuin vain yksi yhteiskuntaorjuuden muoto. Tästä näkökulmasta esimerkiksi osapäivätyö on pelkkää puuhastelua, näpertelyä, joka valmistaa opiskelijoita ja muita pärekainaloita vakituiseen kokopäivätyöhön.

Työ kaipaa kipeästi uudelleenmäärittelyä, myös julkisessa keskustelussa, ja siihen liittyvän paradigman vaihdosta. "Perinteiseen", fordistisen työn määritelmään tyytyvät kansalaiset, joita Suomestakin löytää vielä huomattavia määriä, katsovat totta kai esimerkiksi kotityön ja virastotyön välille selvän eron. Molemmat ovat monessa mielessä "pakollisia", mutta ensimmäinen on vain omaa hyvinvointia lisäävää, välttämätöntä ja ylijäämäistä, hyödytöntä työtä, eikä lainkaan verrannollista jälkimmäiseen, josta saa palkkaa. Räikein esimerkki on varmasti lasten kasvattaminen, joka käsitetään lähinnä vapauttavaksi leikiksi, joka ei rasita, eikä siten voi olla työtä. Edellä mainittu pääministerikin kannustaa äitejä ja isiä palaamaan pikaisesti oikean työn nimeen ja laittamaan lapset hoitoon, "lapsen työpaikalle", kuten joku keksi väläyttää aiheeseen taannoin liittyneessä keskustelussa. Kotiäidiksi jääminen merkitsee nimittäin samanlaista syrjäytymistä kuin toisen asteen oppilaitoksesta kieltäytyminen. Kun kotiäidin toimet lapsen kanssa nähdään oikeana työnä, näyttäytyy esimerkiksi oma osa-aikatyöni naurettavana tietoverkkoihin ja -kantoihin liittyvänä puuhasteluna, puoliprofessiona, jonka arvo yhteiskunnallisesti on aidosti paljon vähäisempi kuin lapsen kasvattaminen. Työn eri puolien uudelleenarvioiminen täytyy siis ylettää niihin toimiin, joita emme ole perinteisesti tottuneet näkemään "oikeana työnä". Työn perusta ei saa olla palkkatyössä, vaan alhaalta ylöspäin lähtevänä ihmisen arkisten ja henkisiä arvoja tuottavien toimien kartoittamisessa.

Näkökulma on hallituksen mielestä täysin mieletön ja vaarallinen, sehän uhkaa nykyisiä ylhäältä alaspäin vuotavia valtarakenteita. Yksilön vapaus on nimittäin pahinta, mitä porvarihallitus (mutta niinikään oppositiopuolueet) voi sallia. Uusliberalistiseen näkökantaan kytkeytyneet ovat toki sallineet sen tiettyyn rajaan asti, mutta ainoastaan tiettyjen ehtojen täyttyessä: yksilön vapaus on kuin vapautta valita automarketin valikoimista tietty tuote. Kun pääministerille esitettiin, että suomalaisen yhteiskunnan kiinteäksi osaksi tuotaisiin perustulomalli, tämän hätä ja huolestuminen tiivistyi muotoon: "silloin nuoret syrjäytyisivät, jäävät kotiin juovat kaljaa" (vaikka kaljan juominen tuo toki verotuloja valtiolle). Työn, vapaa-ajan ja ihmisen kulttuurisen toiminnan kenttä on kuitenkin niin monisyinen ja -kytköksinen, että on vaikea havainnoida, mitä ihminen tekisi "perustilan nollapisteessä". Työn ja vapaa-ajan tiukka erottelu ja vallitseva työn määritelmä ovat luoneet puusilmäisen näkökulman, jossa mahdollisuutta ihmisen vapauden lisäämiseen ei voida kokea mielekkäänä perustana tai edes vaihtoehtona, koska tuossa näkökulmassa ihmisen perustila on laiskottelu ja kaikenlainen pahanteko ja sehän merkitsee uhkaa yhteiskuntajärjestykselle. Voisiko kuitenkin olla, että juuri ylenpalttinen palkkatyön ihannointi on luonut tuon uhan kuvitelman?

En oikein jaksa uskoa, että työtön päätyisi erilaisissa olosuhteissa pahantekoon ja laiskotteluun. Useasti tavatut syrjäytyneet (yllättävän usein kainuulaiset) nuoret päätyvät väkivaltarikoksiin ja itsemurhiin, mutta voisiko tämä johtua myös nuoren tuntemasta ahdistuksesta ei niinkään työtä, vaan sitä yhteisöllistä painetta kohtaan, jonka jaamme, käsitystämme palkkatyön oikeasta asemasta? Että nuori ajautuisi syrjään, koska elää vahvasti osana kulttuuria, jolle palkkatyö merkitsee oikeamielisyyttä, kunniallisuutta, kansalaisuutta ja työttömyys huonompaa kansalaisuutta, alempiarvoisuutta, yhteiskunnallista surkeutta, ja että tämän takia nuori syystä tai toisesta työttömänä ollessaan ei kestä itseään, koska ei ole "mitään"? Sen sijaan uskon, että ihmisen perustarpeisiin liittyy halu osallistua yhteiseen toimintaan, mikä on perusviettien ylijäämää, mutta ei suinkaan vähempiarvoista. Psykologian hierarkioissa ihminen siis tyydyttää ensimmäisenä omat välttämättömät tarpeensa, mutta suhtautuu uteliaan kiinnostuneesti ja osaaottavasti yhteisiin toimiin. Nuo tarpeet ovat tietenkin kulttuurikonteksteittain määrittyviä, ja meillä eräs merkittävä haittatekijä sen suhteen on kuvitelma, ettei liikaa ole koskaan liikaa ja että nykyinen elintasomme on aina hyvinvointimittareilla alhaisin mahdollinen, josta emme voi kuin parantaa. Rahan kytkeytyminen työhön estää niinikään meitä täysin ymmärtämästä työn perusfunktiota, so. yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä ja niiden mentaalisesti ylentäviä vaikutuksia. Tämä toki ilmenee myös välillisesti, sillä usein myös yksin tehtävässä työssä eräs osapäämäärä on saattaa lopputulos yhteisön saataville, oli sitten kyseessä maanviljely, lapaset tai runoteos.

Helsingin Sanomien mielipidepalstallakin väläytellyt opiskelija jankuttaa, kuinka elämme raa'assa kilpailuyhteiskunnassa. Kilpailuun osallistumisen ei kuitenkaan pitäisi olla millään tavalla välttämätöntä, eikä varsinkaan osa ihmisarvoa. Nykyäänhän työnantajat satsaavat enemmän potentiaaleihin kuin aktuaalisiin taitoihin, mutta tuohon työntekijän potentiaaliin pitäisi pystyä sisällyttämään aina myös oikeus kieltäytyä palkkatyöstä, mikä sitten syy onkin. Tämänhetkisessä yhteiskunnassa se on vain haluttu tehdä mahdollisimman vaikeaksi, mikä näkyy konkreettisessa toimeentulossa, mutta myös erityisesti pinttyneissä asenteissa. Niinikään vapaa-ajan ja työn välistä erottelua on pystyttävä tarkastelemaan uudesta, kestävämmästä näkökulmasta: nythän nimittäin emme oikeasti edes ajattele, että vietämme suuremman osan arkipäivästämme vieraiden ihmisten kanssa kuin rakkaidemme, ja siinä jos missä, on jotain perustavanlaatuista vialla. Ihminen tarvitsee toki lepoa myös kotityöstä, mutta sitä enemmän hän tarvitsee vapautusta palkkatyöstä, työstä kodin ulkopuolella ja lähimmäistään kaukana. Siihen ei auta työtuntien pudotus parilla tunnilla, vaan viikottaista aikaa, jota kulutamme töissä, on leikattava vähintään puoleen. Yli neljä tuntia perinteistä palkkatyötä päivässä uhkaa jo tehdä ihmisistä orjia.

Väkivalta ja Vietnam-syndrooma

Äskettäin suomeksi käännetty Carl Boggsin ja Tom Pollardin Hollywoodin sotakone. Yhdysvaltain militarismi ja populaarikulttuuri (2007) asettuu räikeään ristiriitaan taannoisen Rambo-merkintäni suhteen. Boggs ja Pollard ovat vasemmistolaisia National Universityn professoreita, joiden räksytys on paitsi paikallaan myös kuitenkin omanlaisensa osoitus amerikkalaisen vasemmiston nykytilasta. Ymmärrän, että Yhdysvaltain hallituksen, militarismin perinnön ja globaalien suuryritysten yhteenkytkeytyminen on tavattoman vaarallinen trendi, mutta täysin sulattamatta en voi suomalaisena niellä Boggsin ja Pollardin heidän halveksimasta oikeistopopulismista omaksumaa amerikkalaisuuden itsestäänselvyytenä ottamista. Boggs ja Pollard näkevät toisin sanoen varsin imperialistisesti Amerikan maailman johtavana teollisuusimperiumina ottamatta niinkään huomioon erinäisten maastojen erinäisiä paikallisuuksia, esimerkiksi sitä, että meillä Pohjois-Euroopassa on kuitenkin mahdollisuus olla kytkeytymättä tuohon amerikkalaiseen perintöön. Itsekeskeisyydessään Hollywoodin sotakone on varmasti oivaa luettavaa amerikkalaisille, joille mieluummin myös suuntaisin suomennoksen vähämielisen takakansikehotuksenkin: “Tämän luettuasi haluat nähdä suosikkielokuvasi - ja muutkin - uudestaan!”, mutta eurooppalaiselle lukijalle se tarjoaa kyllä pitkälti tekstimassoittain itsestäänselvyyksiä. Myönnän kuitenkin, että meillä Suomessakin on varttunut ikäpolvi, jonka on kasvattanut Hollywood-viihde ja joka tuottaa nyt outoja yhtälöitä (muistamme edelleen Jokelan, muistammehan? -media nimittäin ei muista). Samaten myönnän, ettei Hollywoodin manipuloivaa vaikutusta kerta kaikkiaan voi olla aliarvioimatta.

First Bloodin jälkeen ohjaaja Ted Kotcheff palasi vielä kertaalleen Vietnamin kulisseihin elokuvassa Uncommon Valor (1983). Mutta päinvastoin kuin Vietnam-traumoista - vainoharhaisuudesta ja suoranaisesta psykoottisuudesta - kärsinyt John Rambo, Uncommon Valorin päähenkilöksi istutettiin Gene Hackmanin esittämä eversti Rhodes, jonka poika todetaan kadonneeksi Vietnamissa 1972. Niin ikään itkuisen ja tärisevän Rambon sijaan Rhodes puhkuu vielä kymmenen vuoden perästäkin oikeistopopulistista “haetaan heidät kotiin” -mentaliteettia, ikään kuin heijastaen Ramboon nähden käänteisellä tavalla Vietnam-syndroomasta kärsineen amerikkalaisuuden kiputiloja. Tätä ennenhän Boggsin ja Pollardin mainitsema Hollywoodin sotakone oli suoltanut - ikään kuin vahingossa - sellaisia sotaan kriittisesti suhtautuvia teoksia kuten Full Metal Jacket, Ilmestyskirja. Nyt., Hamburger Hill ja Kauriinmetsästäjä, joista kuitenkin - edelleen Boggsin ja Pollardin mielestä - löytyy amerikkalaista imperialistis-ylimielistä egosentrisiä ja suorastaan patrioottista mahtailua kahdesta jälkimmäisestä, joka pintaan pulpahtaessaan vesittää pasifistisen sanoman. Uncommon Valor asettuu sen sijaan First Bloodin vanavedessä jonkinlaiseen hyvä sota-tradition rehabilitaatiokauteen, jolla yritettiin elvyttää amerikkalaisten omanarvontuntoa ja käsitystä Amerikasta maailman johtavana imperiumina. Olematta kuitenkaan mitenkään erityisen pompöösi Uncommon Valorissakin palataan lojaliteetin ja veljesrohkeuden teemoihin, joiden avulla yritetään jälleen kerran oikeuttaa, ettei kaveria jätetä, vaikka kuinka olisi päästy sodan traumoista ja palattu arkielämään: Rhodes suoranaisia voimasanoja käyttäen pakottaa poikansa entisen ryhmän ensin osaksi yksityisarmeijaansa ja sitten pelastamaan poikaansa vankileirille Laosiin, jossa hän olettaa tätä pidettävän vankina vielä vuonna 1982. Onko mitään näin järjetöntä nähtykään? Wilkes (Fred Ward), 80-luvulla jonkin sortin metallitaiteilija, on ainoa, jonka sieluntiloja kuvailtaessa viitataan Vietnamin sodan traumaattisuuteen - sen sijaan sellaiset hahmot kuin Blaster (Red Brown) ja Sailor (Randall “Tex” Cobb) ovat hekin (olleet) kovia kokeneita kunnon rivimiehiä, joihin sota ei kuitenkaan ole merkittävästi vaikuttanut - jos huomioon ei oteta Sailorin, tärähtäneen punaniskabikerin horjuvia taiji-menoja aamuisin. Patrick Swayzen esittämä Kevin Scott on ryhmään nähden tulokas, poikonen jolla ei ole aiempaa sotakokemusta: hänen ja ryhmän välille viritellään alusta lähtien epäsopua ja toraa, joka kuitenkin purkautuu keskinäiseksi kunnioitukseksi Rhodesin kerrottua Scottin isän olevan myös MIA. Poikamaisen kisailun jälkeen ryhmä lähtee Rhodesin johtamana tietenkin tositoimiin pelastamaan niitä muutamia amerikkalaisia, joita vankileirillä otaksutaan olevan. Elokuvaan ja vankeuteen liittyen Boggs ja Pollard kirjoittavat, että “myytti vankeudesta antaa jälleen kerran ymmärtää, että vieraat demonit turmelevat kansakunnan, jonka armeijaa väheksytään ja heikennetään. Samalla se merkitsee, että Vietnamin sotaa, tosielämän sotilaallista ja poliittista tappiota, ei ole koskaan todella selvitetty” (2007, 151.)

Vietnam tuntuu edelleen olevan amerikkalaisille teema, joka palaa toistuvasti vielä 2000-luvullakin yleiseen mediaan. Vielä 2004 presidentinvaaleissa sekä George W. Bushia ja John Kerryä yhdisti kiista osapuolten osallistumisesta Vietnamin sotaan, jonka tietenkin olisi pitänyt Kerryn sotasankaruuden puolesta antaa olettaa myös Kerryn vaalivoittoa. Varsinaisissa vaaleissa tämähän ei kuitenkaan merkinnyt lopulta mitään, sillä tärkeämpää kuin ammoinen sankaruus oli kyky johtaa yhteistä puolustusrintamaa sodassa terrorismia vastaan. Edelleen tiedämme, kuinka kysymys Irakista on tullut Amerikalle uusi Vietnam, etenkin kun tuota metaforista kytköstä on tarpeeksi usein toistettu median piirissä. Niinikään tiedämme, että tuleva republikaanien presidenttiehdokas John McCain on nimeään myöten amerikkalaisuuden ytimessä veteraanitaustoineen (ja nimen viitatessa tahattomasti John McClaneen, Die Hard -elokuvasarjan luodin- ja räjähdyksenkestävään sankariin) - ja pahoin pelkään, että se on myös hänelle itsestäänselvä etu sinänsä kokemattomiin demokraatteihin nähden (etenkin Barack Obamaan) - vaikka sinänsä on yksi ja sama, kuka on Amerikan seuraava presidentti: valtavirtamedia tuntuu sulattaneen valtaosan länsimaisten aivoista ilman häntäkin.

Näin palaamme jälleen kerran takaisin mediaan. En ole koskaan käynyt Amerikassa, enkä oikein edes Keski-Euroopassa, joten minun arvuutteluni siitä, minkä kokoluokan tasoa amerikkalainen media on, perustuu ainoastaan suomalaisten televisiokanavien välittämiin ohjelmiin, sanomalehtiin, kirjoihin ja artikkeleihin - ensisijaista kokemusta amerikkalaisesta mediasta Amerikassa minulla ei ole. Silti luulisin, että minulla on vara otaksua sen olevan tavattoman valtava ja vaikutusvaltainen, ja jos sitä käy yhtään vertaaminen suomalaiseen mediaan, se on todennäköisesti myös monia kertoja syövyttävämpää ja heterogeenisyyttä laimentavaa, kenelle tahansa -diskurssia. Voin vain kuvitella, millaisia toimittajat Amerikassa ovat, jos heidän tuottamansa tekstimassat ovat yhtään eksponentiaalisesti verrattavissa suomalaisen valtavirtamedian tyhjäkäyviin toimittajankuvakkeisiin, jotka mm. haluavat osoittaa olemassa ja vähintään yhtä päteviä kuin ns. asiantuntijat liittämättä pääjuttuihinsa “kommentteja”, pikku-uutisille pikku-uutisia.

Voin siis kuvitella, millainen konsensuspolitiikan jatke mediakulttuuri Amerikassa on, jos sen suuntia ja tuulia on yhtään mahdollista arvioida oman länsimaisen paikallisuuden ja toisaalta Hollywoodin kautta. Suotta evankelikaalinen kristinusko on nyreissään, ettei ole päässyt vielä valloittamaan Hollywoodia - oikeistokristinuskon keskeiset vaikkakin maallistuneet teemat on luettavissa vallan hyvin jo amerikkalaisesta valtavirtaelokuvasta, etenkin niistä jotka käsittelevät tavalla tai toisella sotaa. Sodan legitimoimisessa medialla ja elokuvakuvastolla on ollut ja tulee varmasti olemaan vastaisuudessa keskeinen asema. Tätä kautta aivan yhtä hyvin Boggsin ja Pollardin teosta voisi lukea amerikkalaisten vastineeksi Siegfried Kracauerin saksalaisuuden psykohistorialle Caligarista Hitleriin (1947). Molempien tapauksessa kansallisessa elokuvassa on ollut tendenssejä, jotka koskettelevat kansan syviä (tiedostamattomia) tuntoja. Boggsin ja Pollardin läpiluotauksessa merkillepantavaa on kuitenkin, ja tämän he näyttävät myös pitkälti sivuuttavan, ettei amerikkalainen elokuva ole suunnattu vain amerikkalaisille, vaan myös ulkomaille, muihin länsimaihin ja edelleen Aasiaan, Afrikkaan, maailmanlaajuisesti. Tämän vuoksi ei ole tarpeen edes ihmetellä, jos maailma länsimaistuu - Hollywoodin tähtitehtaan voi aivan hyvin nähdä länsimaisen historian vaikutusvaltaisimpana propagandakoneistona, joka viihteen keinoin on läpi vuosikymmenten ajanut paitsi asemaansa myös pyhän yksinkertaisuuden ilosanomaa, jossa satunnaisesta polyfoniastaankin huolimatta on kuultanut esiin ylimielisiä etnosentrisiä ja ksenofobian tuntoja.

Tulkinnan analyysi palautuu toistuvasti siihen poliittiseen tiedostamattomaan, joka on muodostanut yhden osan tekstin varsinaisesta rakenteesta. Katsoessamme Coppolan Full Metal Jacketia tai Oliver Stonen Vietnam-trilogiaa, voimme nähdä ne kyllä tietyn auteurin luomina syvällisinä taideteoksina, mutta toisaalta myös, kuten Boggs ja Pallard toistuvasti, yliyksilöllisten äänten kokoutumina, tiedostamattomina poliittisina rakenteina, joissa machokulttuuri lyö kättä valtiokoneiston kanssa ja joissa väkivaltainen toiminta oikeutetaan muiden pahuudella. On vähintäänkin yksipuolista väittää, etteikö Full Metal Jacket kritisoisi sodan totuutta, mielekkyyttä, syitä ja (hallituksen) sotarikollisia, koska se asettuu kuvaamaan sotaan valmistautumista ja sotimista rivimiehen näkökulmasta. Mitään ponnettomampaa tuskin vähään aikaan on kuultu, kun Boggs ja Pollard kirjoittavat elokuvasta seuraavasti:

Tietenkin Full Metal Jacketista, Platoonin ja muiden tavoin, löytyy isänmaallisuuden pettämätön perusvire, joskin vaimennetuna. Kriittisemmin sanoen kaikki moraalinen ja poliittinen vastuu Vietnamin verilöylyyn johtaneista päätöksistä vain häipyy näköpiiristä, eivätkä rivimiehet tai upseerit sitä kohtaa, saati ruodi. Itse asiassa Kubrickin filmin realistisesti ja nerokkaasti kuvattu Vietnam-osuus näyttää pohjimmiltaan lähes toissijaiselta tärkeimmän, alokasleiriin sijoittuvan draaman rinnalla, se on sivussa siitä keskeisestä kysymyksestä, kuinka asevoimat puristaa yksilöt muottiin, jossa yhtyvät aggressio, seksuaaliset mielihalut ja tappaminen - joissa jälleen kerran tiivistyy selkeästi amerikkalainen viitekehys.” (2007, 137.)

Ilmeisestikään Boggs ja Pollard eivät ole lukeneet tekstejään tarpeeksi hyvin - tai eivät halua ymmärtää, että heidän kritisoimiinsa teoksiin voidaan suhtautua eri tavoin ja niitä voidaan tulkita eri tavoin. Kaikkea ei tietenkään ole tarpeellista sanoa aina ääneen tai osoittaa kuvin. Joskus riittää, että tietty toiminta osoitetaan kontekstissa, jossa riippuu katsojasta, kuinka hän sen lukee. Itse olen lukenut Full Metal Jacketin aina pasifistisena teoksena, teoksena sodan jauhavista, mustista hammasrattaista - elokuvana, jossa isänmaallista eetosta saa hakea suurennuslasin tai paholaisen kanssa. En ole ensinkään ymmärtänyt niitä, jotka ovat nähneet alun harjoitusjakson militaristisena tai jotenkin ihailtavana, veljesrohkeutta ja yhtyeenkasvamista korostavana - minulle se on aina näyttäytynyt ylilyövänä, turhauttavan absurdina episodina, jonka puhdas mielenvikaisuus tyyntyy vain hetkeksi sotamies Pylen itsemurhan myötä ensimmäisen näytöksen loppuun ja jatkuu edelleen hosuvana, särkyvänä operaationa Vietnamissa.

Niinikään Kotchettin First Blood on edelleen merkityksekäs elokuva minulle eurooppalaisena (piirtäessään esiin epätasa-arvon, muukalaisvihan, yksilönvapauden ja traumaattisuuden teemoja), mutta voi mahdollisesti olla jollekulle amerikkalaiselle yksi keino lievittää Vietnam-syndroomaansa, itsekeskeistä käsitystään hyvästä, jonka tehtävä on puolustaa oikeuksia, vapautta ja demokratiaa pahoja vastaan. Toisaalta se voi vedota katsojassa kunniantuntoon ja lojaliteettiin, joita ei kannattaisi hylätä arkisessa elämässä edes hienoisen natsistisen kalskahduksensa takia - niistä on oikeasti apua joillekuille yleisessä selviämisen ilmapiirissä. Asefetisismin leviäminen on kuitenkin aina ongelma, kun se yhdistyy edelliseen. Aseiden hallussapidon oikeutukseen on aina länsimaisessa kuvastossa liitetty uudisraivaajuus: olemme kaikki kuin vieraaseen, uuteen maailmaan saapuneita selviytyjiä, joiden tehtävä on tulla toimeen vallitsevien olosuhteiden kanssa, ja mahdollisuuksien mukaan raivattava itsellemme tilaa säilyttäen alkuperäiset hyveemme ja etiikkamme. Edelleen harvat kokemukseni amerikkalaisesta asekulttuurista tulevat muutamista lehtiartikkeleista ja Michael Mooren vasemmistopopulistisesta dokumentista Bowling for Columbine (2002), josta myös Boggs ja Pollard mielissään mainitsevat, enkä näin ollen voi sanoa mitään painavaa aiheesta, sillä vaikka pidänkin hyvänä, että Mooren kaltaiset hahmot tekevät dokumentteja tärkeistä aiheista, niitä voisi tehdä myös hivenen sofistikoituneemmin. Joka tapauksessa myös Moorella amerikkalaisuuden virallisena vasta-agitaattorina on asemansa, sillä hän tarjoaa yhden vaihtoehdon muiden joukkoon. Vaihtoehto sinänsä ei ole välttämättä parempi kuin konsensuspolitiikan esittämät väitteet, mutta ne yhdessä antavat tulkitsijalle enemmän perspektiiviä. Palaten kuitenkin aseiden hallussapitoon, olen käsittänyt, että vallitseva pelon ja paranoian ilmapiiri sekä sen ja monen muun osatekijän tuotteet jengiväkivalta, rikollisuus, pahoinvointi ovat olleet omiaan saamaan amerikkalaiset tarttumaan aseisiin puolustaakseen itseään ja perhettään. Suomessahan tilanne on toisinpäin: vaikka emme tuntisikaan oloamme kaduilla, kujilla ja öisillä aukioilla aina erityisen turvalliseksi, tutkimukset näyttäisivät silti osoittavan, että suurin osa väkivallasta tapahtuu tutuissa olosuhteissa, kodeissa ja kyläpaikoissa. Jokelan kaltaiset äärimmäisen surulliset tapahtumat, julkiset väkivallan purskahdukset, ovat poikkeuksia, joskin yhtä lailla tavattoman tärkeitä yhteisen, aidon empatian ja hyvinvoinnin mittaamiseksi ja lisäämiseksi. Vaikka suomalainen media nosti kissana pöydälle Jokelan kohdalla videopelit ja Hyvinkään paloittelusurmien kohdalla black metal -musiikin ja äityi syyttämään niitä, kun kyseessä oli yksittäisten, psykiatrista hoitoa tarvitsevien ihmisten hätähuudot, oli se kuitenkin hitusen oikeassa suunnassa. Väkivaltaisella elokuvakulttuurilla ja medialla on osuutensa ihmisten käyttäytymisessä. Sanon omasta kokemuksesta sen tekevän - erityisesti pitkään toistettuna - paitsi karkeammaksi myös kykenemättömäksi aistimaan syvempiä, hienovaraisempia emotionaalisia ja okkulttisia virtoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kitkemällä kaupoista videopelit ja ajamalla alas amerikkalainen elokuvateollisuus, ihmisten keskinäinen väkivalta millään tavalla häviäisi. Varmasti olisimme yhtä valmiit puolustamaan asemiamme viimeiseen asti, epäkeskon lojaliteetin ja kunniavelan takia tai läheistemme puolesta (kuten Uncommon Valorissa). Mediakulttuurisen joukkomanipulaation jäljet on kuitenkin syytä pitää mielessä aina, kun tartumme kaukosäätimeen ja haluamme hetkeksi hellittää “kurjista” arkirutiineistamme. Vuosikausia amerikkalainen viihdekoneisto on suoltanut meille vähintäänkin kyseenalaista materiaalia ja mitä tietoisempia olemme tästä, sitä vähemmän todennäköisesti haluamme olla sen kanssa tekemisissä. Ja mikä tärkeintä: mitä kriittisempiä olemme sen suhteen, sitä enemmän voimme saada siitä ehkä irti. Niin ollen se muuttaa selvästi asennoitumistamme viihteeseen: sen tarkastelusta (mikä eroaa kuluttamisesta) tulee elämänymmärtämystä. Elämänymmärrys, toivottavasti, auttaa meitä kuitenkin kääntymään kohti arvokkaampia ja aidompia asioita.