sunnuntaina, syyskuuta 28, 2008

Insinöörilogiikka ja jumalten kuolema

Umberto Eco kirjoitti jälkikirjoituksessaan Il Nome della Rosaan kuvatessaan niitä ratkaisuja joita kirjailijana teki romaania laatiessaan, että halusi tehdä aktuaalisesta lukijasta orjansa, kunhan tämä ensin olisi läpäissyt noin sadan ensimmäisen sivun mittaisen initiaatiovaiheen ja hyväksynyt kuvatun maailman lainalaisuudet ja kalustukset, päähenkilöiden luonteenoikut ja tulosuunnat. Useimmiten tämä pätee muuhunkin romaanikirjallisuuteen ja Econ teosten kaltaisten useamman sadan mittaisten romaanien kohdalla tämä on suorastaan sääntö - ja kerrankin sellainen sääntö, johon mukaudun mielelläni.
Econ luonnehdinnan sadasta ensimmäisestä sivusta on nähtävästi ottanut vakavissaan Cornelius Jakhelln, norjalainen muusikko, jonka ensimmäinen romaani Gudenes fall (2007) kääntyi jo nyt suomeksi (syyt tulivat tällä kertaa kustantamojen taholta: neljä pohjoismaista kustantamoa järjesti kilpailun, jonka Jakhellnin Gudenes fall voitti Norjan osalta; muut voittajat olivat Jukka Behmin Dr. Mumbai ja Torben Munksgaardin Retrograd) nimellä Jumalten tuho (2008). Runsaan sadan sivun verran nimittäin vei ainakin minulta lukijana hyväksyä ensisijaisena kertojana toimivan Odinnin puhunnos, joka suoranaisesti oli aikalailla järkyttävää. En kiellä, etteikö taidokasta, vain järkyttävää, ärsyttävää ja härskiä.
Olisi kuitenkin virhe sanoa samaa Jakhellnista ja romaanista sinänsä. Pikemminkin Odinnista ja tämän näköalantornista avautuva näkymä alas Valhallaan ja ylös maailmaan vaativat typerryttävää kielenkäyttöä, barbaarisia juttuja, mauttomia pierunkatkuisia stand up -showsketsejä sekä hiuksia nostattavan puistattavaa englanninkielellä briljeeraamista. Pääjumala Odinn ja koko jumalkatras on muuttanut Götterdemmerungin jälkeen maan alle, toiseen Valhallaan. Ihmiset ovat unohtaneet jumalat. Odinn katselee heitä ystävänsä Hornbori hopeakääpiön kehittämällä teknologisella ihmeellä in-visiolla, ja on syystäkin harmissaan: nämä viihdyttävät itseään maan päälle kaikenlaisilla typeryyksillä, kuten tosi-tv:llä ja bläkk fakkin shitmetallilla, joskin osa jumalistakin on myös innostunut niistä, mikä kertoo aika paljon myös jumalten oman degeneraation asteesta. Svartalvheimin kaivoksissa kääpiöinsinööri Reginn kehittelee kyborgin kaltaisia griffbotteja ja näitä kehittyneempiä biontteja, joita lähtee hurmahenkisesti viemään ylös maan päälle Odinnin kieltäydyttyä vihaisesti ottamasta niitä Aasgaardiin. Odinn nimittäin suosii vain "yksinkertaisia elämänmuotoja", ei keinotekoista elämää jolla kaiken lisäksi vielä olisi tietoisuus. Teknologiaan kiintyvä hulluus alkaa levitä siis syvältä maan alta.
Genrehybridinä Jakhellnin saagaromaani on taiten koottu ja erityisellä huolella kalustettu; totta kai peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, einheriereitä ja jumalia samaan maailmaan saattamalla saa maanalisen näyttämään aika lailla fantastiselta, mutta Odinnn kuvailee niin kattavasti valtakuntansa tapoja ja tapahtumia, että kun lukija on päässyt initiaatiovaiheen ohi, romaanista alkaa juontua esiin hiljalleen johtoteemoja,vähän juontakin ja tällöin hänet on koukutettu. Merkittävää on kuitenkin, että teksti näyttää muodostavan kirjavan tekstimassan, tai maaston, jossa johtoteemaan palataan aika ajoin, mutta vähintään yhtä suuri osa ajasta ja sivumäärästä käytetään erilaisten mikrohistorioiden valottamiseen ja ktooniseen kosmologiaan. Näin romaani todella alkaa alaotsikkonsa mukaisesti muistuttaa enemmän saagallista kerrontaa kuin eurooppalaisen postmodernismin kerrontakonventioihin mukautunutta romaania. Ei Gudenes fall ole laadullisesti kuitenkaan mitenkään erityisen ainutlaatuinen ja korvaamaton, mutta mainio hybridi se kaikesta huolimatta on. Ja vaikka tarkkaavainen lukija kyllä huomaa, miltä tahoilta Jakhelln on vaikutteita ammentanut (enemmän kuitenkin luovasta scifi- ja fantasiakirjallisuudesta kuin varsinaiselta palimpsestistaan Wagnerin Götterdämmerungista), onnistuu romaani piristämään tuoreudellaan, etenkin kosketellessaan myyttisen ja tuntemamme todellisuuden leikkauspintaa, saagoja ja soliptistisen olemisemme rajoja.
Tietenkin Gudenes fallia voi sanoa postmodernistiseksi, mutta toisin kuin alun pitäen pelkäsin, Jakhellnin aikomuksena ei näytä olevan lyödä lekkeriksi ja inhimillistää myyttejä naurettavuuksiin tai tyhjentää niitä totuudettomiksi sirpalemuodostelmiksi (Jakhelln jopa kiittää jumalia romaanin kiitos-osiossa). Pikemminkin näyttää, että romaani pyrkii luomaan relevantin yhteyden paitsi jumaluuksiin myös henkimaailmaan kuin haluaisi asettaa vielä kertaalleen sellaisen kognitiivis-toiminnallisen perustan, jota ei olla laajassa mittakaavassa useampaan vuosisataan kokeiltu, jonka historiallista murenemista käsittelee myös Michel Foucault'n Les Mots et les Choses (1966) ja jota on viime vuosikymmeninä voimakkaasti yrittänyt rehabilitoida useampikin marginaalinen uususkonnollinen liike. Vaikka sivuuttaisikin nuo liikkeet voi sekulaarihumanistikin löytää Gudenes fallista samastumispintaa, nimittäin kerronnan asettuessa tietoisesti ihmiskasvoisen maailmankuvauksen ulkopuolelle operoiden sieltä käsin ja siellä käsin. Modernia yhteiskuntaa kohtaan suunnattu kritiikki on kuitenkin vain pieni osa romaanin maastoa ja mikä ihaninta, ihmiskunta näyttäytyy siinä vaikkakin turhamaisena myös rääpälemäisenä kansana, jolta jumalat ottavat toisiaan vaikutteita, mutta joita eivät enimmäkseen pidä minään, ja jonka kohtalona näyttää olevan hukkua Kuunsurman paskaan.
Sen sijaan insinöörirodun, bionttien, esiinmarssi nousee tärkeäksi osaksi johtoteemaa. Reginn nousee ja asettuu Islannissa sijaitsevaan Dimmuborgiriin, Mustaan linnaan ja alkaa kasvattaa itselleen susilasta, Kuunsurmaa, jossa on myös geenejä Pyhästä Olavista, väkivaltaisesta viikinkikuninkaasta, joka pakotti kristinuskon norjalaisiin. Eddan Fenris on siis muuttunut Lokin lemmikistä insinööriarmeijan luomaksi, väkivaltaiseksi (Kuunsurma syö käytännössä kaikki islantilaiset paitsi ne päivittäiset seitsemän, jotka se tuo Reginnille bionttiarmeijan raaka-aineeksi) ja hallitsemattomaksi golem-variaatioksi. Totta kai Reginnin hahmon voi lukea myös tietyssä tulkintatraditiossa, germaanis-skandinaavisessa mytologiassa Wagnerin ja Jakhellnin välissä olevana lenkkinä, Hitlerin hahmoksi, onhan tämä luomassa bionteista Tasavaltaa, jonka lait on kirjattu jokaisen biontin aivoihin:
"Ensimmäinen bioosilaki: biontilla ei ole omaa tahtoa eikä arvoa, se on kokonaan ja täydellisesti Bionisen Tasavallan oma.
Toinen bioosilaki: biontin tulee palvella Tasavallan säilymistä kaikin keinoin, suojella kanssabionttejaan ja taistella antibioottista toimintaa vastaan.
Kolmas bioosilaki: bioosilakeja ei missään olosuhteissa saa rikkoa." (Jakhelln 2007/2008, 417-418.)
Reginnin nimi on jo foneettisestikin lähellä ajatusta englannin reignia ja saksan reichiä, sen ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Kiinnostavaa muuten: kirjoitusasua on liki jokaisen romaanihenkilön ja ilmiön kohdalla vaihdettu hitusen, miksei siis Reginninkin? Valtaa silmälläpitäen on kuitenkin erityisen merkillepantavaa, että Reginn käyttää omaansa täysin nykyisen insinöörietiikan mukaisesti. Hän valmistaa esimerkiksi
"biontteja, joilla on uimaräpylät ja selässä kilpikonnankuori (...) kaksipäisiä biontteja, jotka pystyvät lyömään hänet shakissa (...) puhuvia bionttikissoja, ja bionttilintuja joilla oli pistoolinokka (...) bionttienkeleitä, joilla oli valkoiset siivet selässä ja muzakkia soittava suu (...) bionttipiruja, joilla oli vakiovarusteina sorkkajalka, humanitäärinen hekonauru ja kädessä rahankeruulipas (...) homobiontteja, joilla oli sinivihreä iho ja vaaleanpunaiset hampaat. 'Lähinnä siks ko se on mahrollista', hän sanoi selitykseksi." (emt., 423).
Selitys on täsmälleen sama, jonka Erich Fromm huomioi aikanaan teknokratiaan kytkeytyneen valistuksen suurimmaksi ongelmaksi ja teknologisen yhteiskunnan perussäännöksi: asioita, kuten ydinaseita, kehitellään ja keksitään, koska se on mahdollista (kiinnostuneet voivat tutustua Olli-Pekka Moision toimittamassa Kritiikin lupaus -antologiassa julkaistuun Päivi Moision artikkeliin Kasvattamisen vaikea taito. Erich Fromm kasvattamisen luonteesta. s. 71-94). Reginn on noussut siis paitsi renessanssin epistemen (johon sisältyi käsitys luonnonjärjestyksestä, jossa ihmisellä oli paikkansa eläinten ja enkelten välissä) myös modernin epistemen yläpuolelle. Hänellä on valta luoda niitä, jotka ovat luonnostaan ihmisen yläpuolella kuten enkeleitä ja demoneita, mutta hän on niinikään turbokiihdyttänyt koko ajatuksen tuosta modernin vaalimasta "mahdollisuudesta", lyönyt sen läskiksi ja siten osoittanut, että jotta Overheim ja kaikkeudenkoti voitaisiin viedä loppuunsa ja kaikkivalta antaa Reginnin käsiin on insinöörilogiikka kohotettava toiseen potenssiin.
Periaatteessa voi pitää myös hyvinkin tarkkanäköisenä Jakhellnin romaanin Tasavalta-visiota:
"Reginnin suunnitelmana oli ryhtyä Mustalinnasta käsin toteuttamaan bioosiksi kutsumaansa ihmisenjalostusohjelmaa; hän aikoi päivittää ihmisen mielen ja fyysisen olemuksen ja tehdä heistä biontteja. Reginnin tavoitteena oli, että kaikki ihmiset jalostettaisiin eli kultivoitaisiin, toisin sanoen, että he saisivat uuden kehon ja uudet aivot. Näin luodut biontit kytkettäisiin kollektiiviseen, digitaaliseen hermojärjestelmään nimeltään Bioninen Tasavalta, tai lyhyemmin Tasavalta. Reginn halusi siis muuttaa ihmisrodun pintaa syvemmältä, kirjaimellisesti, koska ulkoiset proteesit (puhelimet, radiot, silmälasit, jne.) olivat jo vanhanaikaisia ja vaativat alituista ylläpitoa ja huoltoa. Ulkoisista proteeseista ei ollut koskaan tullut pysyviä ruumiinosia, mistä seurasi että ne saattoivat kadota ja vaurioitua.
Kultivointi varustaisi periaatteessa biontit muun muassa kyvyllä kytkeytyä omasta ajatustoiminnasta yhteisön tai toisten bionttien ajatustoimintaan vaivattomasti ja yhdenkään yksilön integriteettiä loukkaamatta. Ihmisen, joka ei tiennyt esimerkiksi missä oli tai mitä kello oli, ei enää tarvitsisi turvautua puhelimen kaltaiseen ulkoiseen välineeseen saadakseen kaipaamansa tiedon: riitti, että hän kysyisi itseltään missä oli ja mitä hänen pitäisi tehdä. (...)
Perusedellytyksenä bioosin kaltaisen projektin onnistumiselle oli geneettisen moninaisuuden säilyminen. Bionttilaji, jonka kaikilla jäsenillä olisi identtiset geenikoodit, olisi äärimmäisen tuhoutumisaltis, koska mikä tahansa epäsuotuisa tekijä voisi vahingoittaa samalla tavoin koko populaatiota. Reginnin keinotekoinen evoluutio suojaisi bionttien eloonjäämismahdollisuuksia rakentamalla luonnolliselle valinnalle. Kaikkien tulevien bionttien kehoon operoitaisiin pienen pieniä tietokoneita hoitamaan kommunikaatiota lajiverkoston kanssa, koska bionttiyhteisön oli määrä olla samalla sekä maantieteellinen että geneettinen tasavalta. Tietokoneet paikallistaisivat biontit ajassa ja tilassa, auttaisivat tarpeen tullen esimerkiksi lataamalla uusia geneettisiä makroja, torjumalla pahanlaatuisia viruksia, hankkimalla viiveettä ravintoa tai informaatiota. Tasavalta jättäisi varjoonsa kaikki historian aikaisemmat yhteiskunnat hyvinvoinnin, tiedon ja terveyden aloilla." (Jakhelln 2007/2008, 407-410.)
Kunnianhimon, maailmanparannuksen ja insinöörilogiikan sekoittuessa tällä tavalla lukija joutuu varpailleen arvaillessaan, toteutuuko kuvailtu Tasavalta ennen vai jälkeen götterdämmerungin, kirjan puitteissa vai ulkopuolella, ja varmaa on, että vaikka Reginn kuvailee keinoelämällistä yhteisöä, joka on laadullisesti erilainen kuin omamme, voimme hyvin nähdä, kuinka sama mekaniikka vie meitä ja meidän yhteiskunnallisia rakenteitamme eteenpäin. Franco "Bifo" Berardi kirjoittaa muistaakseni omasta ja silti yhteisen infosfääristä, johon ihmiset ovat jo kytkeytyneet tietoverkkojen ja median kautta ja josta poiskytkeytyminen alkaa olla jo aikamoisen ponnistelun takana. Jaamme jo nyt saman keinotekoisen kollektiivisen tajunnan. Näkemyksen totuuspohja paljastuu heti kun alkaa tarkkailla omaa käyttäytymistään, omia arkisia käytänteitään, omaa ajankäyttöään. Meille mediakulttuurin kasvattamille on muodostunut sähköinen keho, jota kontrolloidaan, säädellään ja kiihdytetään erilaisin impulssein: edes arkinen jutustelu työkaverin kanssa ei tunnu onnistuvan ja lähtevän jouhevaan käyntiin, jos emme puhu tai edes viittaa tavalla tai toisella mediaan.
Itse insinöörin kohtalona on kuitenkin tulla jumalten viimeisen kahakan häviäväksi osapuoleksi (pahoittelen paljastusta, mutta tuskinpa moni muuta odottikaan). Reginnin mahtavin luomus, Kuunsurma, odottaa horisontissa kahakan päättymistä ja ryntää sitten hautojen yli tanssien ja ruumiita rohmuten kohti Odinnia. Tunnemme runo-Eddan, tiedämme jatkon. Samalla tapaa teknologinen kulttuuri on jo aikaa sitten riistäytynyt käsistämme, elää ja ahmii ihmisiä nöyryyttämään itseään päivittäin - ja tarpeeksi kauan toistettuna ja maksimoituna potentioiden vapauttaminen ja mahdollisuuden realisointi uhkaa vielä kumuloitua samanlaiseksi kahakaksi. Villi mielikuvitus voisi kutsua sitä Gesamtkunstwerkiksi.

perjantaina, syyskuuta 26, 2008

Suru, vastuu ja jengoiltaan mennyt henkinen kulttuuri II: täydennys

Edellistä kirjoitusta kumittaen ja korjaten on minun vielä sanottava, että aiheen tiimoilta nousevan eettisen keskustelun kannalta kiinnostavaa minusta on ainoastaan yksilötajuntojen kytkeytyminen omaan kehoonsa ja toisaalta muihin tajuntoihin. En sikäli ole kiinnostunut, mikä ajoi nuoren miehen toimimaan tai miten media tästä eteenpäin toimii hänen suhteensa: enemmänkin minua kiinnostaa, kuinka me yksilöinä voimme ohjautua poispäin asioista ja toimintamalleista, jotka koemme vahingollisiksi paitsi muita ihmisiä myös itseämme kohtaan. En tietenkään voi osoittaa sormella, mitkä kaikki arkiset käytäntömme ovat tuollaisia haitallisia toimintamalleja, jaksan vain toivoa ja uskoa, että kukin löytää nuo havainnot itse ja parhaansa mukaan auttaa toisia löytämään omansa. Tuo auttaminen ei tietenkään merkitse pakottamista omiin totuuksiin tai ylimielistä suhtautumista "massoihin".
On tietenkin helppoa palauttaa tragedian syyt ympäröivään yhteiskuntaan. Selvää kuitenkin on, että me yhdessä muodostamme elävän organismin jota kutsumme kulttuuriksi ja edelleen ihmiskunnaksi. Me yhdessä projisoimme yhteiseen henkis-kulttuuriseen maastoon virtauksia, tuntemuksia, henkiä ja tyylejä, jotka kasvaessaan alkavat vaikuttaa jokaisen mieleen, emmekä niitä kulttuurin jäseninä voi suoranaisesti väistellä, sillä osa niistä tulee elämäämme muiden ihmisen osoittamien käytäntöjen kautta, osa taas mediakulttuurin ja poliittisen päätöksenteon.
Voidaan kysyä, millainen on perustoiltaan ihminen, joka toimii noin. Silti tätäkin helpommin asetamme kysymyksen, olemmeko kaikki juuriltamme aggressiivisia, valtaa janoavia ja eloonjäämisestämme kynsin hampain kiinni pitäviä. Olisi karkea virhe lyödä kämmenensä siihen ansaan, että sivistyksen tulee pitää meidän alhaiset vaistomme ja aggressiomme kurissa - tuon tyyppinen valistus johtaa ennen pitkään kontrollin lisäämiseen yhteiskunnassa ja uhkaavasti alkaa näyttää, että juuri siihen olemme jo menossa turvallisuushakuisuudessamme. Sellaiset anarkistit kuten Pjotr Kropotkin ovat kuitenkin pitäneet ihailtavan varmana seikkaa, että pohjimmiltaan me ihmiset haluamme hyvää paitsi itsellemme myös toisille ja mikäli ns. pahoja tekoja tapahtuu, johtuvat ne ennemminkin toistetusta vapauden riistämisestä jollain yksilön elämän tasolla. Tämä jos mikä on idealistista, mutta utooppisena mahdollisuutenakin ajatukseen olisi parempi nojata kuin tämänhetkiseen moodiin rajoittaa vapauttamme mahdollisten vaaratilanteiden varalta. Vetoaminen historiaan - että ihminen on käyttäytynyt kautta historian tietyllä tavalla - perustuu virheelliseen ja oikeastaan hyvinkin imperialistiseen näkemykseen, jossa samaistetaan länsimainen historia parintuhannen vuoden ajalta ja kaikkien mahdollisten pienyhteisöjen historiat ympäri maailman.
Mitä taas aseisiin tulee, niiden suhteen en näe vapauden rajoittamisessa oikeastaan mitään suoranaisesti haitallista. Jos ampuma-aseita ajatellaan niiden funktion kautta, ei niillä ole minkäänlaista oikeutusta, missään tilanteessa. Tappaminen ja mielivaltainen toisen elämän riistäminen on lähes aina väärin, ja kun ajattelee aseiden alkuperäisiä tarkoitteita, vakuuttuu nopeasti niiden mielettömyydestä.
Aseethan on kehitetty kahtalaiseen tarkoitukseen, nimittäin sotimista ja metsästystä silmälläpitäen, ja näistä ensimmäinen on kaikin puolin järjetöntä ja jälkimmäinen vain luonnotonta. Jos ihminen ei saa juoksemalla riistaansa kiinni, hänen ei tule sitä myöskään syödä. Tällä hetkellä mediassa kiistellään jo siitä, miksi jokelalainen asekauppa myy zombi-maalitauluja, jolloin vääristyy varsinainen kysymys: miksi kukaan tervejärkinen ampuu aseella edes pilkkaa, kun kyseessä on harrastukseksi puettu sairauden muoto? Miksi yhteiskunnassamme ylipäätään on siviilikäyttöön tarkoitettuja aseita? Koska aseteollisuus on valtava bisnes, myös Suomessa, ja tuota järjettömyyttä oikeutetaan milloin metsästäjäkulttuurin välttämättömyydellä, mukavalla harrastuksella, kansalaisen turvallisuuden ja ties millä hevonpaskalla.
Asiaan liittyen karhea totuus kuitenkin on, että ainakin vielä tarvitsemme poliisivoimia ja ajoittain myös näiden mahdollisuutta käyttää aseita (esim. piiritystilanteissa, joskin poliisihan pyrkii nykyisin minimoimaan kaikki itse aiheuttamansa henkilövahingot ja hyvä niin), valitettavasti - siitäkin huolimatta, että sanomalehdestä voi lukea konstaapelin raiskanneen alaikäisen ja muistaa instituution muut toimintamallit (eko)terrorismiyksiköineen. Poliisi on väkivaltakoneisto, mutta en tiedä kuinka pärjäisimme näissä oloissa ilman sitä, kuinka selvittäisimme eteemme lankeavat tragediat jos aina tragedian myötä ongelmaratkaisumallimme putoavat nopeasti tasolle, jossa on oikein kostaa, jossa on oikein etsiä syyllistä ja rangaista tätä. Kuitenkin samanaikaisesti kun, kuten Leena Vilkka totesi joskus, lakikirjat muuttuvat paksummaksi, vapaus vaihtuu orjuudeksi ellei ole sitä jo.

torstaina, syyskuuta 25, 2008

Suru, vastuu ja jengoiltaan mennyt henkinen kulttuuri

Kuten kymmenet muutkin blogikirjoittajat viime päivinä, en minäkään malta olla tahrimatta omaa pesääni aiheella, joka tällä hetkellä tulvii muutenkin jokaisesta mediasta, ihmisten suista, jotka muodoltaan muistuttavat ummehtunutta kuolemaa, mauruavaa, surullista, tuskaista. Syytä suruun on, enkä katso kenellekään olevan kunnollista syytä väistää tuota vastuunoton muotoa, edes ns. intellektuaalisella kulttuurilla, jonka tulisi tässä tilanteessa pyrkiä luomaan mielekäs, yhteisöä kohottava yhteys muuhun kulttuuriin sen sijaan, että lukkiutuisi huoneisiinsa ja ruutitorneihinsa analysoimaan tapahtunutta turhankin analyyttisesti ja kylmästi. Tapahtuneen, niin spektaakkeli kuin se onkin, ei tulisi olla kuin preparoitava perhonen, vaan paitsi kollektiivisesti myös ruumiillisesti äärimmäisen vavisuttava kokemus, josta meidän ei tulisi lähteä viemään yhteisöämme alaspäin, vaan ylöspäin. Tuohon tehtävään tarvitaan jotain muuta kuin kulttuurisessa yökötyksessään ja vihassaan käyvää umpimielistä elitismiä. Jos vaikkakin tapahtunut nyt toistuikin, emme saa kyynistyä ja vedota historiaan, sillä itse ainakin jaksan itsepintaisesti uskoa, että erilaisissa olosuhteissa tällaisilta tapahtumilta voitaisiin välttyä. Se kuitenkin vaatisi koko läntisen sivilisaation ja sen henkisen kulttuurin läpikotaista muuttumista ja vähittäistä riisumista niistä asioista, joita se rakastaa ja joihin se turvallisuus-, viihtymis- ja elinkeinopyrinnöissään niin kovin helposti takertuu. Ennen kaikkea kulttuurimme tuotteineen, töineen ja käytäntöineen olisi pyrittävä riisumaan kokonaan kaikista - ja toistan: kaikista - väkivallan muodoista.
Kun Jarno Elg kumppaneineen paloitteli ystävänsä ja kärräsi tämän kaatopaikalle talvella 1998-1999, raivostuin medialle sen tavasta käsitellä saatananpalvontaa ja satanismia. Iltapäivälehdet kutsuivat asiantuntijoikseen evankelikaalisen kristinuskon piiristä tulevia ihmisiä, joilla ei luonnollisestikaan ollut puolueetonta tulosuuntaa aiheeseen. Median tapa käsitellä oli tietenkin omanlaisensa, ja niistä ajoista on opittu jonkin verran - tänään esimerkiksi löytää kulttuuriantropologian ja uskontotieteen laitoksilta väkeä, jolla on verrattain terveempi suhtautuminen aiheeseen - mutta näihin päiviin asti se on uskollisesti uusintanut ja toistanut valtaväestön tai oletetun yleisen mielipiteen näkemystä kulttuurisen syyllisen löytämisen tarpeesta. Tuolloinhan yksi vahva ehdokas syylliseksi oli black metal, minkä vuoksi Hyvinkään paloittelusurmat jäivätkin mieleeni erityisenä kulminaatiopisteenä: olin nuorempana syvällä siinä kulttuurissa, ja siinä missä minä näin tuolloin black metal -kulttuurin mielekkäänä kasvualustana ja astinlautana teini-ikäiselle mielelle, Jarno Elg konkretisoi black metallin todellisen ydinsanoman kaikessa välinpitämättömyydessään ja iljettävyydessään. Olin tuolloin valmis puolustamaan heavykulttuuria yleisemminkin kaikkea matalamielisen ja valtavirtaisen tasapäistämisen edessä: black metal edusti minulle vahvaa uskoa yksilöön ja nuoren ihmisen mielessä tuo individualismi oli paitsi murrosikäisen sosiaalisuuden myös koko henkisen kehityksen ehto. Todellisuudessa black metal, kuten koko heavykulttuurikin, oli veljeyteen verhoutunutta laiskamielen käsialaa, kuolemaa ja kaikenlaisia alaspäin vieviä voimia (kuten matalamielistä viihdekulttuuria) sairaalloisesti ylistävää ahdistuneen nuoren känsiä ja rakkoja kuunaan näkemättömän keskisormen osoittelua: toisinaan tuo ahdistus löysi purkautumisen aggressiiviseen musiikkiin liittyvästä oheistoiminnasta, mutta enimmäkseen se vain velloi yksilön sisällä ja piti vihan, misantropian ja korskan kaunan liikkeessä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän, että vaikkei black metallia tai muita viihdekulttuurin tuotteita kannata sinänsä syyttää monistakaan tapahtumista, on selvää, että haaliessaan ympärilleen kulttuurituotteita, asenteita ja ilmiöitä, jotka eivät henkisen kulttuurin näkökulmasta kohota, vapauta ihmistä, vaan lukitsevat yhä syvemmällä muraan, multaan ja omaan egoon, yksilö muhii omassa turvallisuudessaan, mahdollisesti keskenkasvuisella egosentrisellä kartallaan, eikä pysty luomaan yhteyttä ympäröivään, ei elämään, ei näkymättömään maailmaan, ei yhtään mihinkään, ainoastaan katkaisemaan itseltään pään (metaforisesti: riistämään jaloilleen seisovan pentagrammin ylöspäin osoittavan sakaran, shinin eli hengen) ja hukkua omaan tärveltyyn, laihaan ja hukattuun siemennesteeseensä, jossa on siementä jäljellä tuskin nimeksikään.
Niin kutsuttu paha kuuluu tietenkin luonnollisena osana elämämme kiertokulkuihin, mutta nähtyäni olemassaolon kaikessa rikkaudessaan ja pilkahduksen näkymättömän maailman ylitsevuotavasta ihanuudesta, en saata ymmärtää, miten kukaan haluaisi lukita itsensä siihen kurjuuteen ja lietsoa sitä tietoisuutta darwinistisella hölynpölyllä ja eläinluontonsa puolivillaisella ja yksisilmäisellä ylistämisellä. Ne tietoisuuden tasot, joita mihin tahansa kokemukseen syvälle mennessään voi tavoittaa, edustavat minulle sitä suuntaa ja tuulta, jota voisi kuvailla Gurdjieffin sanoin asteittaisena heräämisenä huomaamaan, että se tietoisuus jonka kanssa toimimme päivittäin on koneluonto, että me ihmiset olemme nykyisissä lähtökohdissamme koneita, eikä meillä ole aavistustakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu tai keitä (kaikkia) me oikeasti olemme.
Emme ole astuneet toisenkaan koulusurman myötä suomalaisessa kulttuurissa uuteen aikaan, sillä olemme jo eläneet siinä pitkään. En saata säästellä suruani uhreja ja lähiomaisia kohtaan, mutta samaan hengenvetoon minun on todettava, että olemme eläneet uudenlaisessa, paljon aiempaa väkivaltaisemmassa kulttuurissa jo vuosikausia. Koulusurmat ovat yksi tuon kulttuurin harvinaisen surullisista oireista.
Media luonnostelee tällä hetkellä kilpaa profiilia surmaajasta. Vähäinenkin tarkastelu kuitenkin osoittaa, että suomalaisista nuorista suuri osa sopii tuohon profiiliin enemmän tai vähemmän vaikeuksitta - minäkin sovin tuohon profiiliin aikoinani varsin hyvin, joten otaksun tunteneeni osan niistä tunnelmista ja motiiveista, jotka saivat molemmat koulusurmaajat toimimaan. Olemme raskasta musiikkia kuuntelevaa kansaa. Kilpailu on osa arkipäiväämme, saamme nautintoa, jos tunnemme pärjäävämme tai olevamme toisia parempia, edes pienissä asioissa. Me ja mediakulttuuri toistelemme ja uusinnamme kuvaa itsestämme murheellisena, viinaan menevänä synkkänä kansana, joka mieluummin vetäytyy yksinoloon ja tuskaisiin ajatuksiin kuin viettää onnellista aikaa ystävien kanssa, rakastaa ja välittää toisistaan.
Nuoren ihmisen viha muuta ihmiskuntaa vain kasvaa, mitä enemmän hän seuraa aikansa kulttuuria sen kaikkine ilmiöineen. Ympäröivä viha ruokkii itsevihaa. Oman vihan itsenäinen työstäminen voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa, sillä maailma ympärillä ja yksilön mielessä näyttäytyy päivä päivältä entistä sairaampana: eduskunta pyörittelee ihmisyyttä polkevia arvoja ja me nautiskelemme työpäivän jälkeen viihteestä ja pinnallisuudesta. Joku toinen kuuntelee black metallia ja katsoo kauhuelokuvia - toinen katsoo mitä tahansa tv-sarjaa ja molempia yhdistää sama mediakulttuuri joka karttansa muodoista huolimatta alleviivaa ihmisen luuloja itsestään. Arkipäivän käytänteet kuten pikaruoat, pitkät työpäivät, kiireinen kotiinhurjastelu, riuhtova ja kehoa kaltoin kohteleva jumppa raskailla painoilla, nahkakenkien osto kaupasta, lapselle tiuskiminen ja tämän ihmettelevän ja hitaan elämän kritisoiminen - kaikki tämä kätkee sisäänsä valtavan määrän väkivallan erilaisia muotoja, joista meidän olisi hyvä vähin äänin irrottautua - tai edes tiedostaa, millä perustalla arkipäiväinen kulttuurikin lepää.
Jos siis surutyössämme keskitymme pelkästään aselain uudistamiseen, metallimusiikin nuijimiseen ja muuhun toisarvoiseen (kaikkien näiden ollessa kuitenkin myös yhdestä näkökulmasta varsin aiheellisia ja tarvittavia toimenpiteitä), lakaisemme varsinaisen ongelman pois silmistä. Jos todella haluamme välttyä vastaavilta hirmuteoilta, meidän on pyrittävä parhaamme mukaan uudistamaan koko henkinen kulttuurimme, joka tänä päivänä on äärimmäisen väkivaltainen kaikessa tulosvastuullisuudessa ja kilpailutusvimmassaan. Jopa arkisissa käytänteissämme rikomme toisiamme vastaan, harjoitamme henkistä väkivaltaa päivittäin esimerkiksi kohdistaessamme nuoriin työllistymiseen, pärjäämiseen ja "hyvinvointiin" liittyviä paineita - Helsingin sanomat meni banaalisuudessaan jopa niin pitkälle, että julkaisi verilöylyn jälkeisenä aamuna erillisen "duuniliitteen". Me kuluttajina nautimme juoruilusta, lörpöttelystä, NYT- liitteen selailusta ja siitä kuonasta jota tv-viihteeksi tänä päivänä kutsutaan. Esimerkiksi elokuvateollisuutta seuratessani en lakkaa hämmästelemästä, miten se näyttää loputtomasti uudistavan meissä alhaista ja fasistista voimankäyttöä, rasistista ja äärihumanistista moraalia tuomalla jatkuvana virtana esiin veritekoja ja ongelmanratkaisumalleja, jotka ovat kaukana laupeudenteoista. Emme todellakaan tarvitse enää yhtäkään Paha maa -filmatisointia, amerikkalaisia kassamagneetteja saati sitten tosi-TV:tä.
Sen sijaan, että demonisoisimme Kauhajoen koulusurmaajan, meidän on osattava nähdä hänestä avautuva kokonainen kulttuuri, sama kulttuuri, jonka keskellä me itse elämme päivittäin ja joka me olemme. Hyvinvointivaltio, joka keskittyy yhtä antaumuksella kuin Suomi yhteishyvän ja yksilön edun tavoitteluissaan sellaisiin lyhytnäköisiin antikristillisen toiminnan muotoihin, kuten ylenmääräiseen työn palvomiseen, kilpailuttamiseen, brändäämiseen ja oman tai yrityksen (tai Aalto-yliopiston) menestymisen tavoitteluun, tulee kohtaamaan vastaavanlaisia pahoinvoinnin lakipisteitä vielä lisää. Kaiken tämän vihan ja mustuuden keskellä meidän on opittava rakastamaan itseämme ja toisiamme enemmän ja alettava tosissaan siirtää syrjään niitä jokapäiväisiä valtarakenteita, jotka estävät meitä näissä toimissamme.
---
PS. Lähetin tämän tekstin lyhennettynä Helsingin Sanomiin, jonka yleisönosastopalstalta se katsottiin, kiitos taivaan, paremmaksi jättää ulkopuolelle. Surutyö on tehtävä, mutta siihen liittyvän informaation hyöynomaista lisäämistä kaikissa medioissa ja kaikissa arkipäivän puheenaiheissa on paremminkin pyrittävä säännöstelemään. Täsmäräjäyttämällä mielissämme valtava määrä informaatiota meistä katoaa tunto kokea tuo tapahtunut kehoissamme ja aidosti ymmärtää, millaisia asioita meidän elämässämme kannattaa vaalia.

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Vaikeat tekstit ja rakastuminen

Luin joitakin viikkoja sitten Kathy Ackerin romaanin Pussy, King of the Pirates (1996). Tarttumatta tai tuntematta sen enempää Ackerin taustoja muutamia plagiarismi-syytöksiä lukuun ottamatta yritin lukea romaania siten kuin tavallisesti: yrittäen ymmärtää. Luulen, että tämä on noin yleisemminkin täysin väärä metodi, ainakin Ackerin kohdalla. Ei Ackeria lueta siksi, että hänen romaaneitaan ymmärrettäisiin. En tahtoisi kirjoittaa niistä mitään hortoilevaa, mitään mistään unenomaisuudesta, rihmastomaisuudesta, fragmentaarisista teksteistä joilla ei ole yhtä yhteistä henkilöhahmoa, vaan identiteetit kulkeutuvat tekstejä pitkin, miten sattuu, keneen kulloinkin yhtyen - hyppään sen osion yli ja kysyn sen sijaan: mitä teemme kun luemme "vaikeita" tekstejä?
Vaikka alkaisin lukea jotakin tekstiä avoimin mielin, kohtaan nopeasti vaikeuksia, jos kyseessä on teksti joka ei jäsenny perinteisten konventioiden (ja minun niihin liittyvän ymmärryksen ja kompetenssin) mukaan. Jos esimerkiksi tekstillä ei ole koherenssia tai kertojan identiteetti tai jopa itse kerrottava jää täysin hämäräksi, kuten nyt esimerkiksi Ackerin (tai joskus kauan sitten Olli Jalosen Yksityisten tähtitaivaiden) kohdalla, alan ensin ihmetellä, sitten tuskastun. Esimerkiksi beat-kirjallisuutta en osaa tämän takia lukea onnesta pakahtuen, koska olen konservatiivisuudessa sen harhailua vastaan. Haluan tapahtumien etenevän ja merkitsevän jotain. Kuitenkin hyvinä hetkinä koen esimerkiksi Burroughsin tekstit päräyttävinä, mutta ihasteluun liittyy enemmänkin lukemisen kontekstuaalisuus (tieto Burroughsin käyttämästä cut-up-tekniikasta) kuin itse lukemisen hetken nautinto, tekstin hurma. Ymmärrän sen runollisuutta, ja myönnän että sitä siinä on, mutta vaadin "hyvältä romaanilta" jotain muuta. En vastaavasti lue ns. "lukuromaaneja" kovinkaan paljon, mitähän ne edes lopulta ovat, joten Ackerin romaani ei tässä suhteessa ole mitenkään anomaalinen.
Jos otan (jälleen kerran) esimerkin elokuvataiteen saralta, Werner Herzogin Even dwarfs started small (1969) voisi olla hyvä esimerkki "vaikeasta" elokuvasta. Elokuva "kertoo" joukosta kääpiötä, jotka alkavat vallankumoukseen erään viranhaltijan vangittua heidän johtajansa, molemmat niinikään kääpiöitä. Mitään ratkaisevaa ei missään vaiheessa oikeastaan tapahdu, jollei loppukohtausta oteta lukuun, kääpiöt vain hajottavat irtaimistoa ja auton, polttavat kasveja, ristiinnaulitsevat apinan, kiusaavat sokeita kääpiöitä ja rettelöivät viranhaltijan portin edessä - ja hekottavat, koko elokuvan ajan, kaistapäistä hullua naurua. Elokuva sinänsä on täysin ymmärrettävä, tällaistahan tapahtuu, mutta ongelmani on, että suhtaudun useaankin tekstiin liian vaativasti. Vaadin sitä omaksumaan minun sääntöni ja mukautumaan niihin sen sijaan, että itse orientoituisin luettavaan tekstiin. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka pyrkivät suhteuttamaan tekstin johonkin pistejoukkoon aikalaistodellisuudessa, johonkin mahdolliseen ilmiöön - tai mikä pahempaa, etsimään mahdollisia opetuksia. Liitän esimerkiksi Herzogin elokuvan nimen vuoden 1968 mellakoihin, vaikka aivan yhtä hyvin voisin katsella elokuvaa täysin omassa ihmeellisessä todellisuudessaan, millainen se toki onkin, minä en vain suostu antamaan sille kaikkia kunniallisen maailman oikeuksia. Minusta on outoa, jos kääpiöt hakkaavat paikkoja ja mellakoivat. Päähänpinttymäni on, että tuolloin teksti ei täysin onnistu palvelemaan niitä päämääriä joita sen pitäisi palvella, nimittäin ihmisen henkistä ja kulttuurista kasvua tukevia tulemia - siis jos teksti jättää ihmeenomaisen, mutta tyhjentävän "tällaistakin on" -tunteen. Silloin se on ongelma.
Mutta laadukas teksti viis veisaa, sattuuko joku satunnainen harhailija siitä välittämään, kuuntelemaan sitä. Se on, eikä sen tarvitse oikeuttaa itseään, miksi on olemassa. Jokin taho on tuottanut sen ja me, jotka tulemme sen jälkeen, meidän tehtäväksemme jää yrittää kohdata se mahdollisimman avoimin mielin. Mutta mitä "avoimin mielin" tosiasiassa tarkoittaa? Kykyä eritellä, asettaa teksti katseen ja preparoinnin alaiseksi vai kykyä kokea se, antaa tekstimaailman imeä meidät sisäänsä, kuten Benjamin vaati? Kokemista ei voi valitettavasti tyhjentää näistä kumpaankaan, sillä kokeminenhan on vuorovaikutusta, molemminpuolista vaihtoa, toisaalta haltioitumista, toisaalta kykyä luovia, tehdä valintoja. "Avoimin mielin" tarkoittaa itse asiassa pikemminkin omien konventionaalisten rajojen ja rajoitusten tutkiskelua, kaikkien niiden vaatimusten tarkastelua, joita tekstille tiedostamattomasti asetamme, ja mahdollisesti niiden ylittämistä. Paratekstiharhojen, yliampuvien ennakkoluulojen laskemista kynnykselle. Ja edelleen: omien rajojen mukauttamista tekstin rajoihin. Tekstihän toimii kuin laiska kone, jolla on omat toimintaperiaatteensa, ja tämän suhteen meidän tulisi aina muistaa ne rajat, jotka teksti asettaa meille, jotta lukeminen olisi mahdollisimman sulavaa. En tarkoita tällä nyt varsinaisesti oikean tulkinnan tai oikeiden tulkintojen vaatimusta, ainoastaan niitä rajoituksia joita teksti asettaa tulkinnoillemme ja joiden puitteissa voimme kokea tekstin niin kuin se on tarkoitettu, ilman että tuskastumme, raivostumme, jätämme tekstin lukemisen kesken.
Puhuessamme niin ollen tekstin ymmärtämisestä, katsomme poispäin itse asiasta. Meidän on ymmärrettävä ollessamme tekstin kanssa tekemisissä ennen kaikkea omat rajoituksemme ymmärtää tekstiä. Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista myös seuraavalla tavalla: tullessamme umpimielisinä, tukkeumia täynnä tekstin ääreen, teksti on vaiti pysyvä peilipinta, joka heijastaa ainoastaan niitä puolia itsestämme, joita haluamme tekstistä nähdä, kun taas yrittäessämme avata vuorovaikutuksellista avaruutta, jossa me ja teksti voisimme kohdata toisemme ja muut tekstit avoimemmin, teksti paljastaa itsensä ja avautuu meille monine eri puolineen, tekijäfunktioineen päivineen. Useat erilaiset horisontit sulavat yhteen ja juuri tämä tuottaa haltioitumista ja hurmaa. On itsestään selvää, ettemme lähde tekstin kanssa treffeille hartiat keveinä, ilman toiveiden, pelkojen, uskon painoa, mutta harvemmin muistamme, että sama on laita myös tekstin; ei sekään tule tyhjänä eteemme, sekin esittää pyyntöjä, vaatimuksia, vetäytyy, kertoo mielellään joistakin asioista vaieten toisista. Kuten rakastuneet, me ja teksti jaamme saman pöydän, teemme erilaisia aloitteita pyrkiessämme ymmärtämään toisiamme - ja samalla totta kai opimme myös itsestämme. Matka aperitiiveista ensisuudelmaan ja edelleen yhteiseloon on pitkä ja vaatii paljon aistien, ymmärryksen ja empatian yhteispeliä. Mutta palkinto on sen mukainen, kenties elinikäinen rakkaus.

lauantaina, syyskuuta 13, 2008

"Tell me tell me thought of god / do dreams fall from god"

Rakas sisareni synnytti maanantaina 25. elokuuta poikalapsen, esikoisensa. Lapsi on ensimmäinen jälkeemme tuleva, joten tunnen nyt, kuinka veri kohisee lävitseni, jatkaa nyt matkaansa nuoremmissa suonissa. Siunattu olkoon tämä lapsi.
Keskusteltuani asiasta useammankin ulkopuolisen kanssa huomasin, kuinka useasti toistellaankaan väitettä, että vanhemmuus asettaa arvot uuteen järjestykseen ja asettaa ihmisen vastuuseen toisista. Niin kuin ihminen ei olisi vastuussa muista jo lapsesta asti! Ymmärrän kuitenkin taka-ajatuksen ja siinä on perää, äiti ja isä ovat lapseen sidottuja syntymästä lähtien, mutta samalla väitteeseen liittyy erityinen ylemmyydentunto, jolla kohotetaan omia totuuksia, nimittäin tapa asettaa "nuoriso" ja "nuoret aikuiset" eriarvoiseen asemaan "meidän vanhempien" ja "aikuisten" kanssa. Siten tällainen ajatus vanhemmuuden suomasta arvovallasta kytkeytyy yleisempään ilmiöön, nimittäin elämänkokemukseen.
Elämänkokemus on totta hyvässä ja pahassa. Hyvässä tulosuunnassa se antaa perspektiiviä, asettaa jalat maahan - pahassa se myrkyttää kaikki mahdolliset potentiaalit omalla luutuneella totuuskäsityksellään ja vastustaa uusien totuuksien synnyttämistä. Olen kuluneiden vuosien aikana joutunut näkemään huomattavat määrät vaivaa ja energiaa pelkän keskustelun synnyttämiseksi, tehnyt itsestäni koiranpäiväin heijastuksen antikristuksesta vain jotta olisin järisyttänyt totuusluutumia ja synnyttänyt keskustelua niissä lähipiirini vanhemmissa ihmisissä, jotka tuolla elämänkokemuksellaan elämäänsä ja yhteisiä todellisuuksien leikkauspintoja ohjaavat.
Vanheneminen ei niin ollen merkitse minulle elämänkokemuksen näkökulmasta juurikaan mitään. En saa vuosien myötä mitään, koska olen aina kaikki mahdolliset ihmiset potentiaalit. Synnyn joka päivä uudelleen, aamu on siksi pyhää aikaa, hiljaisuutta, jonka jälkeen liikkeet tietoisuudessa lisääntyvät, äänet, ihmiset, kaikenlaiset ajatukset. Kiintyessämme liiaksi niihin asioihin, jotka "ovat tehneet minusta minut", menetämme kosketuksen elämän syvempiin merkityksiin, uudistumiseen ja ikuisiin kiertokulkuihin, tyhjyyteen joka katsoo lämpimällä suopeudellaan meitä kaikkia. Lisäksi kiintyminen aikaan ja paikkaan sidottuihin käsityksiin itsestä suljemme itsemme kaikkivaltiaan rakkauden mahdollisuudelta. Toki minuuden rakennusaineet koostuvat arjen ylittävistä tapahtumista, tilanteista, asemoinneista jotka ovat automatisoituneet siten ettemme ajattele niitä toimiessamme arkipäivän tilanteissa, mutta pyhittäessämme elämämme korkeampien voimien palvelukseen, lakkaavat nuo minuuden mittarit olemasta niin tärkeitä. Olennaisemmat asiat, kuten laupeus ja myötätunto, astuvat esiin. Jo alustava itseen kohdistettu tarkastelu kirkastaa tämän.
Tämän vuoksi en osaa myöskään kiintyä syntymäpäiviini tai järjestää niiden yhteydessä erityisiä juhlia. Asetan mielessäni itseni tietenkin korkeampien periaatteiden palvelukseen tänäkin päivänä, kiitän vanhempiani ja elämää, että olen saanut olla osallisena täällä näinkin kauan, mutta vuosittain toistettaviin juhlarituaaleihin en näe suoranaista tarvetta ottaa osaa. Mieluummin vaikenen ja katoan päiväksi kotini uumeniin, kuulen syvemmältä itsestäni alkukotini lämpimän olon. Juhlat ovat fyysisinä tapahtumina jotain, mitä yleensä tapaan olla järjestämättä, mutta mielessäni ja muilla tietoisuuden tasoilla haen kyllä jokaisen tarpeen vaatiessa oman kytköksen niihin periaatteisiin, joita juhla edustaa. Olen esimerkiksi vuosia sitten tullut elämän ihmeenä ulos alkukodistani tähän maailmaan, olen ollut tyhjää, pelkkä haave, ja nyt olen tässä, elävänä organismina, mutta ikuisia periaatteita hautovana tietoisuutena. Tila, josta tulin ennen alkukotiani, on minulle vieras, mutta sieluuni on kyllä jäänyt jälkiä, jotta muistaisin: rakkautta, yhteyttä, laupeutta yhtä kaunista elämää, jonka me kaikki jaamme, yhtä harmonista kauneutta kohtaan. Mutta tuo tila, niin muistan, on meille kaikille yhteinen, taivas. Ja kun katson sukuni seuraavaa, tiedän että hänkin muistaa ja hän muistaa vielä paremmin kuin monet meistä. Hän on niin lähellä.

torstaina, syyskuuta 11, 2008

Luonnostelma UPM-Kymmenen raunioilla


Kajaanista tuli sitten uusi Kemijärvi. Päivän Helsingin Sanomat (11.9.2008) kertoo, että koko UPM-Kymmenen Kajaanin-tehdas suljetaan ja 535 työntekijää jää työttömäksi. Suuri osa tulevista työttömistä on keski-ikää lähenteleviä paperialan ammattilaisia.
"Suomalaiset" metsäyhtiöt ovat osoittaneet parin viime vuoden aikana, kuinka paljon se todella välittää työntekijöistään ja suomalaisuudestaan ja kuinka se "ei mahda markkinavoimille mitään". Kalastaja Pentti Linkola iloitsi keväällä Kemijärven saastapesäkkeen sulkemisen johdosta, eikä itseltänikään heru sympatiaa metsäteollisuuden ahdingolle sinänsä, ainoastaan niille ihmisille, jotka jäävät työttömiksi. Tuo väki on niinikään sitä kansankerrostumaa, jolle prekariaatti ei merkitse mitään ja joka ammentaa varsin erilaisesta - klassisesta - työnteon traditiosta. On lopulta aika eri asia jäädä työttömäksi puolet iästään samalla tehtaalla työskennelleenä kuin parin hätäisen vuoden jälkeen - niin ikään on eri asia jäädä työttömäksi Helsingissä tai jossakussa muussa suuremmassa kaupungissa, jossa uudelleensijoittumismahdollisuudet ovat paremmat, kuin pienessä muuttotappioisessa kunnassa, olkoonkin että kyseessä on Kainuun niin kutsuttu pääkaupunki. Kainuun taajamista ainoastaan Sotkamo on onnistunut luomaan itsestään irvokkaalla tavalla menestyneen turismikeskuksen siinä missä 40 kilometriä lännempänä sijaitseva Kajaani on ollut noin 38 000 asukkaastaan huolimatta ollut oikeastaan vähemmän vetovoimainen kaupunki. Kajaanista loppui kehräämötuotanto runsaat kymmenen vuotta sitten ja se siirrettiin Viroon, jossa kustannukset olivat oletuksellisesti halvemmat. Isältäni vei viitisen vuotta uudelleensijoittumiseen ja tuo aika tuotti paitsi yhden avioeron myös muuton pääkaupunkiseudulle - hänen työtovereilleen ei kuulu sen parempaa: osa tappoi itsensä, osa luistelee ja väistelee uudelleenkoulutuksia ja kaikenlaisia hevonpaskatöitä, osa on viinakierteessä, monellakaan ei mene hyvin. Ja Finlayson oli sentään Kajaanin mittakaavassa pieni tehdas, toisin kuin UPM-Kymmene, joka esimerkiksi HS:n pääkirjoituksen mukaan on ollut "kaupungin ja maakunnan vaurauden, sivistyksen ja identiteetin perusta". Vauraus on ollut aika lailla minimaalista, enkä sivistykselläkään leveilisi, mutta pateettisessa lausahduksessa on peränsä. Tehtaan lakkauttaminen iskee kajaanilaiseen yhteiskuntarakenteeseen ja lujaa. Kainuun maakuntajohtaja Alpo Jokelaisen mukaan kerrannaisvaikutukset ovat aika lailla järkyttävät: sillä on "noin kymmenen prosentin negatiivinen vaikutus maakunnan työttömyysasteeseen ja aluetalouteen". Samaan hengenvetoon voin todeta, että Kajaanin kaupunki, joka on läpi 2000-luvun vastaanottanut maahanmuuttajia huomattavia määriä, ei tule myöskään pääsemään rasistisesta ja väkivaltaisesta imagostaan lähivuosinakaan, juuri kun alamme unohtaa muutaman vuoden takaisen rasistisen liikehdinnän. Myös itsemurhatilastoissa Kainuu on jo ennestään Suomen kärjessä.
Toki toivon, että työntekijät uudelleensijoittuvat. Harvaanasutuilla alueilla (raja menee Euroopan mittakaavassa muuten jossain Sukevan kohdalla, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Kajaanista etelään) vanhat työkoirat eivät opi kovinkaan hevillä prekariaatin tavoille - se jäänee meidän, alle kolmikymppisten tehtäväksi - mutta toivon totisesti, että maakunnallinen yhdyskuntarakenne säilyy ja Kainuukin säilyttää elinvoimaisuuteensa. Vastaavanlaiset suuryhtiöiden vetoamiset markkinavoimien ennalta arvaamattomuuteen ovat yksittäisten työntekijöiden näkökulmasta aina vastuuttomia, huolimatta siitä, tekeekö muun maailman ja kuuluisan kilpailukyvyn näkökulmasta tehdas tappiota vai ei. Olisikin toivottavaa, että sen sijaan että kukaan ikinä missään laittaisi toivoaan suuryrityksiin, lisäisimme yhdessä taajamallisia omavaraisuuteen pyrkiviä ponnistuksia, pieni- ja monimuotoisuutta. Jokainen kaupunki ja taajama, joka on rakennettu yhden tehtaan tai yhtiön ympärille, tulee ennen pitkää luhistumaan, kun keskus hajoaa ja napa luhistuu sisäänpäin (tai muuttaa muualle). Keskukset ovat aina pakopisteitä, kohtia jossa kaikki luhistuu - niin identiteetin, kaupungin kuin vaikkapa Euroopan henkisen historian kehillä.
Aivotohtori Matti Vanhasen taannoinen möläytys puutarhakaupungista on siinä suhteessa täysin järjetön, että Vanhanen samanaikaisesti puoltaa kaikenlaista automarket-rakentamista ja harvaanasuttamista, mutta skenaariossa, jossa ihmisten ei tarvitsisi - eikä heillä olisi minkäänlaisia haluja - lähteä hakemaan kaukaa elintarvikkeita, viihdykkeitä, elämyksiä, Vanhasen esitys saakin uutta eloa. Hippo elvytti bloginsa usean kuukauden tauon jälkeen ja kirjoitti siitä, miten eri asia lopulta on, tarvitsemmeko jotakin hyödykettä vai onko meistä ainoastaan kivaa omistaa se. Tämä on seikka, jonka unohdamme toistuvasti. Sekoitamme keskenämme sen mitä tarvitsemme ja sen minkä parissa nukkainen mielemme sattuu viihtymään. Mutta me emme tietenkään kulje autoilla vain viihdykkeiden ja elintarvikkeiden perässä, vaan ennen kaikkea töihin - ainakin pääkaupunkiseudulla, mutta valitettavan usein myös niillä seuduilla joissa todellista tarvetta autoilulle ei ole, jossa kodin ja työpaikan välimatka ei ole kuin pari kilometriä. Sen suhteen on selvää, että kajaanilainen UPM:n työntekijäkin on ajanut autollaan vastakkaiselta puolelta kaupunkia töihin. Me puolestamme selitämme itsellemme, että pitkän työpäivän jälkeen ei millään jaksaisi lähteä kauppaan jalan tai pyörällä, vaan suoriutua tuosta välttämättömästä pahasta, kauppareissusta, autolla, jolloin säästetään kallista aikaa. Tämä muodostaa tietenkin noidankehän, etenkin kun kaupat keskittyvät jatkossakin yhä enemmän kaupunkien laitamille, jonne on pitkä matka joka tapauksessa. Liian pitkä työpäivä on pois kaikelta muulta jaksamiselta. Kaiken tämän suhteen olisikin hyödyksi, jos työpaikat pienimuotoistuisivat, mahdollisuudet etätöihin olisivat entistä paremmat ja mikä tärkeintä, palvelut ja työpaikat pysyisivät lähellä ihmisiä ollen erilaisia pieniä pisteitä ja toimipaikkoja - rihmaston virtojen leikkauspisteitä - kävelymatkan päässä. Silloin tarvittaisiin totisesti hajauttamista keskittämisen sijaan, mikä on tietenkin täysin päinvastainen näkemys nykyiseen markkinatalouskapitalismiin nähden. Varsinainen anarkistin painajaisuni.
Palvelujen ja työpaikkojen lähellä pitäminen vaatisi erityistä paikallistaloutta ja -valuuttaa. Astun tässä tietenkin epävarmalle maaperälle, sillä tiedostan kyllä, että elämme joka tapauksessa rahataloudessa, jossa on maksettava tiettyjä vastineita muille instansseille, esimerkiksi tilavuokria. Olen kuitenkin sitä mieltä, että riippuvuutta maailmantaloudellisista heilahteluista pitäisi ehdottomasti pystyä vähentämään. Tämä edellyttäisi oikeammin kahden erilaisen valuuttajärjestelmän symbioosia, jossa ensimmäinen, tuntemamme, ylläpitäisi esim. edellä mainittuja tilavuokria, kun taas jälkimmäinen olisi itsessään kaikenlaisen rahaan liittyvän kilpailun ulkopuolella. Niinikään jälkimmäisen erityinen ansio olisi ainoastaan ylläpitää yhteisön tarvitsemien hyödykkeiden saantia, ei missään nimessä pyrkiä jatkuvaan kasvuun. Sama koskee työntekoa: työpaikka tarjoaisi ainoastaan tarvittavan toimeentulon, lyhyemmät työajat (juuri ylläpitämisen vaatimuksen takia) ja yhteisöllisen tyydytyksen. Tietenkin tämä edellyttäisi kokonaisten työpaikkojen ja niiden todellisen arvon uudelleenarvioimista. Tällöin kuvaan astuisivat myös edellä mainitut paperityöntekijät, sutenööri-insinöörit, mainosmiehet ja minkkitarhurit, erilaiset palveluammateissa toimivat meikkikauppiaat, ralliautoilijat, julkimot, messuemännät, roskatoimittajat, tietotyöläiset ja niin edelleen. Lakkautettaessa pienimuotoisen elämän kannalta turhia ammatteja vapautettaisiin ainakin teoriassa huomattavat määrät sellaisia resursseja, jotka pienellä koulutuksella voitaisiin suunnata mielekkäämmin omavaraisuuden ja pienimuotoisuuden edistämiseen. Eli: mieluummin pornotähdistä kotiäitejä ja -isiä, pörssimeklareista postin työntekijöitä ja sikafarmareista härkäpapuviljelijöitä kuin ylläpitää kaikenlaisia ylijäämä-ammatteja ja neljännesprofessioita. Tällaisessa äärimmäisen teoreettisessa ja idealistisessa luonnostelmassa yksittäiset ihmiset otettaisiin paremmin huomioon, he muodostaisivat luonnollisempia yhteisöjä ja välttyisivät mainos- ja markkinaspektaakkelien lamaannuttavilta vaikutuksilta. Kilpailua ei nimittäin olisi, koska vaikka samalla alueella olisikin useampi saman "alan" "yritys", ei työntekijöiden ansiotuloa olisi sidottu tilaaja-tuottaja-malleihin tai kassatuloihin, vaan kaikille alueen ihmisille jaettaisiin sama pienimuotoinen ja tuhlaamattomuuteen kannustava kuukausitulo. Äärimmäisen idealistista olisikin, että työntekijät kannustaisivat asiakkaitaan pistäytymään toisessa basaarissa, jos omasta kyseinen hyödyke sattuisi olemaan loppu - tai vaikkei olisikaan.
Tämä kaikki edellyttäisi siis rahan arvon totaalista uudelleenarvioimista, paikallisten talouksien perustamista, työnteon ja kaikkien elämän osa-alueiden uudelleenkartoittamista. Toki eri alueiden asukkaiden kesken tehtäisiin joitakin vaihtoja, tuolloinkin ainoastaan tarvittaessa, mutta näiden suhteiden ylläpitämiseen ei missään nimessä tarvittaisi virkamiehiä ja kaiken maailman valkokaulushanslanreita. Elämänmuodon uudelleenarvioimisella viittaan myös siihen, ettei ihmisillä olisi liiemmin haluja ja tarpeita matkustella ympäriinsä - muistettakoon Gandhin kommentti rautateistä - eikä länsimainen viihdeteollisuus kiinnostaisi enempää kuin naapurin musisoiva teinipoika. Niinikään elämän arvon tutkiskelu nousisi ihmisen sielullisista kehittymismahdollisuuksista, ei populaarikulttuurin keskiarvotetuista ja -mittaisista hornahinkeistä, joista virtaa meihin pikemminkin thanatoonista kuravettä kuin elämännesteitä, vitaalista ja ravinnerikasta äidinmaitoa. Kuitenkin kuten huomata saattaa, tämä vaatisi käytännössä paitsi rahan myös lähes kaikkien nykyistä länsimaista elämänmuotoa kannattelevien rakenteiden tietoista alas ajamista, götterdämmerungia ja lännen kuolemaa. Utooppisena mahdollisuutena se on kuitenkin mielestäni syytä pitää avoinna ja mahdollisuuksien mukaan meidän, siinä missä kajaanilaisten työttömienkin, on kuljettava sitä kohti. Suuri osa meistä on varmasti sitä mieltä, ettei läntinen teknologiaan perustuva elämänmuoto ole missään mielessä tehnyt meistä vapaita, vaan päinvastoin, orjuuttanut meidät monilla eri tasoilla, ja siksi meidän olisi syytä edistettävä sellaisten elämänmuotojen ituja, jotka palvelisivat paremmin yhteisön jäseniä ja yksilöitä.

tiistaina, syyskuuta 09, 2008

Väsyneen ääni etsii metsää

Kesän päätökseksi nimetty Hetta-Pallas-vaellus osoittautui erityisen hienoksi paitsi yksittäisenä kokemuskonstellaationa myös omanlaisenaan vaa'ankielenä, mitä tulee henkisen elämän päätöksiin, itsekuriin ja moraalisiin valintoihin. Mikä merkittävää, vaellus tyhjensi mielestäni ylimääräiset, tunkkaiset ajatussisällöt ja kulkiessani niitä reittejä, joita ihmiset ovat kautta kansallispuiston historian kulkeneet varsin erilaisissa tietoisuudentiloissa kuin kaupungeissa jättäen jälkensä reitin muotoihin ja maastoihin, seestyin ja kadotin hetkeksi kosketuksen niihin mediasfäärin jätteisiin, joiden kanssa ihminen joutuu arjessaan operoimaan. Siksi seistessäni Muonion S-marketin kassalla ja myyjättären kysyessä S-etukorttia olin hajota sirpaleiksi - ja sen jälkeen kaikki nämä päivät ovat olleet pelkkää alamäkeä. Olen vältellyt lukemasta päivälehtiä, kohtaamasta mediatilaa, jonka näen tällä hetkellä läpeensä valheellisena ja joutavana, ihmisen luontaisia olemuksia aina ja kaikkialla polkevana. Kun viettää edes hetken aikaa kuulaiden, laajojen taivaiden alla, metsissä ja tuntureissa joissa tietoisuudesta väistyvät kuonat ja kehonkuva muuttuu orgaanisemmaksi, jopa häilyväksi (itse asiassa tietoisuus ja keho tulevat tunnettavasti yhdeksi), ymmärtää nopeasti, mistä on kyse: vietämme liiaksi aikaa kaikenlaisten peilien edessä, tutkimme itseämme osana erilaisia asemapaikkoja, ihailemme julkimoita, vihaamme asioita, nauramme räkäisesti toisille ja niin edelleen. Joihinkin vanhoihin ajatuskaavoihin nojautuen yritin esimerkiksi kuunnella Marilyn Mansonin Antichrist Superstaria, jota joskus vuosia sitten pidin onnistuneena kuvauksena siitä, mitä media tekee ihmisille - nyt kuitenkaan en voinut käsittää levyä, se oli liian raaka, rankka ja ahdistunut, ainoastaan yksi kuva niistä vääristä impulsseista joita syöksemme mediaa kohti kaikkina näinä päivinä. Suhteemme mediaan, joka totta vieköön ohjaa meitä päivittäin, on niin syvä, että ainoastaan irtiotot auttavat meitä ymmärtämään, miten läpimädässä sivilisaatiossa elämme. Ja heti perään myönnän: myös tietoinen irtiotto tietyn ajan ja paikan varmistamassa ympäristössä on osallisuutta sivilisaatioon - ei merkitty vaellusreitti tai mikään puisto ole todellista vapautta, ainoastaan toimimista sivilisaation rajaamassa paikassa, jossa on hyväksyttyä tehdä irtiottoja. Näen kuitenkin olennaisena ottaa edes silloin tällöin erilaisia etäisyyksiä arjen käytäntöihin paikoissa joita ei merkittävästi leimaa (läntinen) sivilisaatio, jotta näkisimme miten täynnä väkivaltaa olemme. Jollekulle riittää mökki, toinen tarvitsee pidempiä etäisyyksiä, autiotupia ja telttoja, vettyneitä vaatteita, hienhajua ja monien päivien peseytymättömyyttä.
Etäisyys kirkastaa mielen, jotta voi ymmärtää, ettei monikaan asia jota pidämme viihdykkeistä välttämättöminä, ole millään tapaa tarpeellinen. Olen käyttänyt elämästäni käsittämättömiä tuntimääriä katsellen esimerkiksi sellaista elokuvallista väkivaltasaastaa, etten oikein tältä seisomalta voi käsitellä ajatuskaan tuosta määrästä. En tarkoita tällä, että kaikki aika pitäisi käyttää hyödyksi, mutta varmaa on, että ajankäyttöä voidaan laadullisesti parantaa. Me emme tarvitse ärsykkeitä, jotka ylläpitävät vallitsevia vääristymiä mediasfäärissä ja arkisissa käytänteissämme - meidän ei todellisuudessa tarvitse ottaa niihin edes kantaa, lähestyä kriittisesti niitä: yksinkertaisesti voimme vain vetäytyä niiden piiristä. Media kutsuu näitä hahmoja "änkyröiksi", mutta antaa sen kutsua millä nimellä tahtoo. Emme tunne niitä ja ottaessamme asenteen "ne ovat vain viihdettä ja hupia" puhkomme silmämme sen vaikutuksilta: viihde vaikuttaa meihin latteudellaan, höttöisyydellään, mutta tuo höttö on niin täynnä misantropiaa ja kaikenlaisia negatiivisia tunteita tervettä ihmisyyttä kohtaan, ettei kenenkään tulisi saada siitä osakseen edes minimaalista annosta. Niinä hetkinä, kun tunnemmekin itsemme erityisen vahvoiksi, voimme asettaa julkiseen tilaan oman painavan mielipiteemme tai kääntää mediasisältöjä niitä itseään vastaan, mutta en omasta puolestani voi katsoa erityisen suotavaksi säännöllistä lehdenkään lukemista saati sitten niiden medioiden seuraamista, joihin emme voi vaikuttaa. Niihin on reagoitava tarpeen vaatiessa, ei reagoimisen tai kritiikin ilon takia. Kritiikki ei tosiasiassa pelasta moniakaan asioita, sillä mielin kielin kynä keksi mitä tahansa, jotta se voisi mukautua siihen absurdismiin, jota media uusintaa. On kuitenkin todellisuudessa äärimmäisen hankalaa säilyttää mielenterveytensä, kun jokainen satunnainenkin katseenluonti osoittaa mainostaulun, lehtijutun, provosoivan uutisotsikon tai kuvan - jäädessämme naureskelemaan lööpille olemme jo hävinneet. Meidän on kuitenkin tehtävä parhaamme, sekä mielenterveytemme säilyttämisessä että vääristävistä käytänteistä luopumisessa.
Median saastakonstellaatiot ovat olemassa, koska me annamme niiden olla, koska me seuraamme ja kulutamme niitä. Ja vaikka ne jatkaisivatkin olemassaoloaan meistä riippumatta, voimme mielestäni henkisesti paljon monipuolisemmin, paljon rikkaammin jos lakkaamme seuraamasta (sellaistakaan) julkisuutta. En uskalla toivoa, että tämä tapahtuisi koskaan mitenkään joukkoliikkeenomaisesti, sillä niin paljon meitä ihmisiä vetää puoleensa matalamielisyys ja kuluttajuutta polttoaineenaan käyttävä mediatodellisuus. Ihmisen potentiaaliin voimme kuitenkin uskoa ja yksilökokemuksemme perusteella näemme, että eroja on siinä, elämme median lumossa vai medialta karussa.
Hienovaraisella tasolla voi huomata - ja tämä on todella huolestuttavaa -, kuinka samanlainen pakonomainen tarve seurata median nostamia henkilöitä heijastuu arkeen: tunnen useita ihmisiä, jotka seuraavat toisiaan, juoruilevat, puhuvat muka todenmukaisesti mutta kaikesta huolimatta pahantahtoisesti. Rikomme toisiamme liki päivittäin. Juoruamista on toki ollut myös esiteollisena aikana kyläyhteisöissä, mutta en usko, että vetoaminen historiaan pelastaa ikinä ketään: päinvastoin meidän olisi pyrittävä tekemään tyhjiksi niitä käytänteitä, jotka yksin oma kokemuksemme on osoittanut haitallisiksi. Puhdistettava tila. Sisustettava tila siten, että ympärillämme on rakastettavia, lempeitä muotoja. Ottipa omaksi tilakseen minkä hyvänsä huoneesta pihaan ja edelleen toriin, on tärkeää, ettei jatka mainosten virtoja ajatuksillaan. Jos omaisuussabotaasi ei onnistu, täytyy kääntää ainakin katse. Tämän suhteen kantani onkin, että esimerkiksi graffitit ovat kymmeniä kertoja edustuksellisempia kuin mainokset siinä missä poronuloste on loputtomasti kiinnostavampi "viihdyke" kuin satunnainen lehden julkimo. Paskassa mieli aidosti lepää, kun taas ralliautoilijassa se vettyy, käy raskaaksi. Siksikin toivoisin graffitinmaalaajilta julkisen tilan uudelleensaneeraajina jotain muuta kuin tageja: kaipaamme rakkautta säteileviä taideteoksia ja vastapainoksi aitoja kannanottoja, antimainoksia, oikeiden ihmisten ajatuksia, ei mainostoimiston aivopieruja. Mainosten virrat on pyrittävä katkaisemaan, ettei niistä tulisi niin kiinteitä osia arkea, jolloin ne pääsevät vaikuttamaan tuhoavasti ihmisessä uinuvaan solidaarisuuden ja lempeyden potentiaaliin.
Media ei tietenkään ole (ainoa) syyllinen tähän, mutta sen tehtävä onkin paljon tärkeämpi: se uusintaa vallitsevia väkivallan muotoja, pitää niitä totuutena tai kiinteänä osana viihtymiskeskuksiamme. Alan varmaankin kuulostaa aika papalta, mutta vanhat puheet esimerkiksi metallimusiikin vaarallisuudesta ovat alkaneet tuntua minusta tosilta. Saatanallisuutta on olemassa ja nykykulttuuri on läpeensä saatanallinen, Abruptum-kasetteja ja piikkipantoja ei tarvita. Yleisesti moraalinen huoli on kuitenkin ollut teennäistä, sillä samaan aikaan huolestuneet perheenäidit ovat lukeneet naistenlehtiään aivan normaalisti kampaajalla asioidessaan. Koko mediakulttuurin alue velloo sisuksissaan ainesta, jonka päivittäinen käsitteleminen ei ole tarpeen ja me ihmisinä tulemme toimeen ilman sitä vallan hyvin. En jaksa uskoa, että ihmiset jotka raskaan työpäivän päätteeksi heittäytyvät sohvalle ja väittävät, että nollaavat työpäivänsä olutkolpakon ja sketsiviihteen tai edes "laatusarjan" äärellä, nollaavat yhtään mitään - korkeintaan mahdollisuutensa laupeuteen, rakastamiseen, elämän kunnioittamiseen. Päinvastoin: he täyttävät päänsä tyhjänpäiväisillä ajatussisällöillä, jotka toimivat mielessä samoin kuin mainokset: kerrostuvat, pinttyvät, aiheuttavat levottomuutta, ahdistusta ja mielenraskautta ja sitä kautta kaikenlaisia negatiivisia tunteita. Keholliset sairaudet ovat niinikään pitkälti mielen sairauksia, mielen tukkeutumia.
Vaa'ankieli mainitsemani vaellus oli myös sen tähden, että se näyttää pakottaneen minut paljon aiempaa tiukemmin tutkiskelemaan käytänteitäni, mitä ostan, miten vietän aikani ja etenkin kuinka yksinkertaista elämää minun tulisi elää, jotta se korreloisi parhaiten mielensisältöihini. Elämme kuitenkin todellisuudessa, joka on niin syvästi julkisuuden vaurioittama, että siitä irtaantumista voi verrata aivan hyvin siihen työmäärän, jonka kohtaa kun luopuu - tai edes yrittää luopua - eläinperäisistä tuotteista - tosin sillä erotuksella, että ensimmäinen on vielä toistakin haastavampaa. Voidaankin esittää vanha kysymys: mikä tulee mahdollisesti toiseksi suosituimpana puheenaiheena heti sään jälkeen? Media. Ja jos tuntemamme media kaikesta huolimatta sisältää niin paljon heikkoa ihmistä tulehduttavia bakteereita, miksi meidän pitäisi olla päivittäin sen kanssa tekemisissä? Miksi meidän pitää puhua, jauhaa, lörpötellä siitä alituiseen? Jostainhan mielenulosteidenkin on tultava.
Sanalla sanoen: olen väsynyt. Olen uupunut, nääntynyt, ikävissäni. Olen kuitenkin kohdassa, jossa voin harkita tarkkaan, haluanko palata niihin kammottaviin rutiineihin, joista olen yllä kirjoittanut - kohdassa jossa voin miettiä, mitä ympärilleni haalin, millaisten ajatusten parissa aikaani vietän. Saattaa toki olla, että innostun jo huomenna kirjoittamaan mediasta tai jostakusta muusta olemuksellisesti matalamielisestä aiheesta - mutta vaikka kirjoittaisinkin, tiedän nyt entistä vahvemmin, mikä on minulle hyväksi, mitkä mediakonstellaatiot voin jättää huomioimatta.

maanantaina, syyskuuta 08, 2008

Satakunta vuotta ennen muita teitä

"Lukija: Hyvä on, sitten. Kuuntelen ajatuksianne rautateistä.
Toimittaja: Teille täytyy olla selvää, että ilman rautateitä englantilaisilla ei olisi sellaista otetta Intiasta kuin heillä on. Rautatiet ovat myös levittäneet paiseruttoa. Ilman niitä massat eivät voisi liikkua paikasta toiseen. Ne ovat rutonsiementen kantajia. Aiemmin meillä toimi luonnollinen eristäminen. Rautatiet ovat myös lisänneet nälänhätää, koska junan suomista mahdollisuuksista johtuen ihmiset myyvät pois viljansa ja se lähetetään eniten maksaville markkinoille. Ihmisistä tulee huolimattomia ja niin nälänhädän paine kasvaa. Rautatiet painottavat ihmisen pahaa luonnetta. Pahat ihmiset toteuttavat pahat suunnitelmansa nopeammin. Intian pyhistä paikoista on tullut epäpyhiä. Aikaisemmin ihmiset pääsivät niihin vain näkemällä vaivaa. Yleisesti ottaen tästä seurasi, että vain todella omistautuneet vierailivat sellaisissa paikoissa. Nykyisin kelmit vierailevat niissä harjoittaakseen konnuuksiaan.
Lukija: Kuvauksenne on yksipuolinen. Hyvät ihmiset voivat yhtä hyvin vierailla näissä paikoissa kuin pahatkin. Miksi he eivät hyödyntäisi täysin rautateiden mahdollisuuksia?
Toimittaja: Hyvät matkaavat etanan vauhtia – millä on hyvin vähän tekemistä rautateiden kanssa. Ne, jotka haluavat olla hyviä, eivät ole itsekkäitä, he eivät kiirehdi, he tietävät että ihmisten hedelmöittäminen hyvällä vaatii paljon aikaa. Sen hävittäminen ei vaadi kuin hetken. Näin rautatiet voivat muodostua vain pahan jakelukanavaksi. Voidaan kiistellä siitä, levittävätkö rautatiet nälänhätää, mutta kiistatonta on, että ne propagoivat pahaa.”
(Mahatma Gandhi: Vapaudesta. Hind Swaraj. 1909/2008. Helsinki: Like. 54-55.)