perjantaina, joulukuuta 19, 2008

Hyvää joulua kristillis-kokoomuslaisittain

"Koulujen joulujuhlien järjestämistä arkaileva maa saa vaipuakin "lenkkimakkarataikinaa muistuttavaan löysään, hengettömään helvettiin, johon se niin näyttää kaipaavan", jyrisee muusikko A. W. Yrjänä.
"Luovutaan kaikista perinteistä ja vaihdetaan ne mainoksiin ja lässytykseen. Ai, niinhän me ollaankin jo tehty." (HS, 19.12.2008)
Vuosittainen konsumerismin ja tekopyhyyden hääjuhla on täällä taas. Kuten hyvin tiedämme, suuri osa suomalaisista ei tarvitse mitään, mutta lahjoja ostetaan, hankitaan ja annetaan silti. Kasapäin. Murto-osa näistä lahjoista on käsityötä tai ei-materiaalisia lahjoituksia. Jokunen aika sitten luin taantumaan syöksyvän kotimaamme kuluttajista, kuinka nämä tahtoisivat joululahjaksi televisioita, puhelimia, pelikoneita, uusinta teknologiaa. Hämmästelin jo tuolloin sitä todellisuutta, jossa he elävät ja kuinka se eroaa siitä, jossa itse elän. Olen tänä jouluna välttänyt tyystin myös jouluostokset ja polttelevin kontribuutioni "shoppailulle" on ollut postilaatikolla asioiminen. Se on ollut minulle hyväksi ja vaikka olenkin orientoitunut jo jouluun ja joulunseutuun kaikessa moninaisuudessaan, en ole nähnyt lähellekään pahinta. Muistelen näinä hetkinä esimerkiksi aikojani Tampereella ja kuhinaa arki-iltaisin tai lauantaisin Hämeenkadulla ja minua puistattaa. En uskalla edes ajatella, miltä Helsingin keskusta näyttää valmistautuessaan jouluun.
Onko jouluun sitten tarpeen "valmistautua"? Martti Turusen sävellys "Me käymme joulun viettohon" on pinnoiltaan kovin teennäinen, mutta jos me kuluttajat hetkeksikään, vaikka siellä Kauneimmissa joululauluissa, pysähtyisimme kuulemaan, kuinka Maunu Isolan sanoitukset resonoivat meissä, voisi sillä kenties olla positiivinen vaikutus hiljentyvään sieluumme. Liian usein kuitenkin vain tiedostamme, että on "väärin" ostaa joululahjoja ja "pitäisi" keskittyä joulun henkiseen puoleen, mutta teemmekö niin? Emme. Joulurauha tarkoittaa käytännössä, että jouluaamuna saa nukkua vähän pidempään. Jouluaattoa ei käytetä meditaatioon tai rukoukseen, vaan järjestetyn ohjelman läpisuorittamiseen. Lisäksi lasten eniten odottama hetki, lahjojen saanti, vaikuttaa kasautuvasti kaikkeen sitä edeltävään tekemiseen - paremminkin voisi sanoa hetken, jolloin joulupukki sulkee ulko-oven ja poistuu (loskaiseen) pimeään olevan koko joulun kliimaksi ja länsimaisen teennäisyyden monumentti. Tuohon saakka olemme eläneet epävarmuudessa, mitä lahjoja saamme, ovatko antamani lahjat hyviä ja kelpoja, ei kai kukaan sellainen anna meille lahjaa jos meillä ei ole mitään annettavaa hänelle ja ennen kaikkea onko joulumme hyvä ja onnistunut? Hyvä on, kärjistän. Maiset mietteet, joihin Isola tekstissään viittaa, täyttävät rikkaiden ja köyhien mielet, yhteiskuntaluokasta riippumatta. Kristinusko teki aikoinaan voitavansa tuodakseen "joulun sanoman" vanhojen pakanallisten talvipäivänseisausmenojen rinnalle. Myöhemmin se joutui puolestaan taipumaan markkinataloudelle ja joululle vuosittaisena piikkinä talouskasvuun. Uskontoa ja politiikkaa ei saa kuulemma sekoittaa keskenään, mutta mitä muuta joulu on kuin uskonnon ja kulutuspolitiikan sekoittumaa? Joulun "perinteet" ovatkin ihmeellinen hetki länsimaisessa todellisuudessa, jossa lähes skitsofreenisesti orientoidutaan hyväksymään hetkeksi kristilliset tavat ja toisaalta vaalimaan lahja- ja kulutuspolitiikkaa, koska "se kuuluu jouluun" - ja Jeesuskin sai lahjoja. Tuo kahtalaisuus estää kuitenkin myös kristityltä mahdollisuuden hiljentyä rukoukseen (viedä "kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo") ja synnyttää Kristus-lapsi ihmisessä itsessään, periaatteena ja metaforana universaalille rakkaudelle, luonnonmukaisuudelle ja todelliselle laupeudelle, ihmisen jumalistumiselle. Ongelma on juuri tämä: kristinusko on läpi historiansa kieltänyt oman potentiaalisen, mystisen elementtinsä, so. ihmisen ja Jumalan mystisen kohtaamisen, ihmisen henkisen kasvun ja Jumalan valtakunnan mahdollisen tämänpuoleisuuden. Isolan teksti tavoittaa jotain olennaista siinäkin mielessä, että Jouluna meillä olisi ainakin mahdollisuus hävittää luokkarajat, mutta käytämme ja kulutamme sen ohitsemme "maisin miettehin". Kääntymällä kohti hengellisyyttä saattaisi tuo "joulu maallinen" oikeasti olla "alku joulun taivaisen".
Mutta mitä tekee Suomi? Lässyttää, A. W. Yrjänän sanoin. Puhuu ja ajattelee kotonaan hyvää lähimmäisistään. Kodilla on kuitenkin rajat. Saatamme antaa rahaa Pelastusarmeijan joulupata-keräykseen tai kehitysapuun, mutta kuinka moni meistä on valmis tempaisemaan kadunmiehen kotiimme viettämään joulua? Myönnän kuitenkin, että jouluaattoiltaisilla kävelyilläni olen pitänyt ihastuttavana piirteenä katsoa ulkopuolisena ikkunoista, kuinka perheet käpertyvät toistensa läheisyyteen. Yllättyisin kyllä, jos joku pihallaan askaroiva kutsuisi minut nauttimaan kotinsa antimista ja ihmisten seurasta. Viisaat tietäjätkin saivat tulla Jeesuksen yhdistettyyn syntymä- ja joulujuhlaan, vaikka ventovieraita olivatkin - ja kaiken lisäksi idästä ja ilmeisesti myös astrologeja. Nykyinen joulurauha ei kuitenkaan tarkoita muun todellisuuden hyväksymistä ja mukaan ottamista, vaan siitä eristäytymistä. Sillä tavalla yhteisyyttä, kestävää yhteisöllistä arvomaailmaa ei välttämättä synny. Kun Suomi astuu ulos joulurauhasta, voidaan palata kilpailutodellisuuteen, unohtaa joulun sanoma, kumppanuus, rakkaus ja paremman elämän koostaminen.
Mutta Suomi lässyttää. Ja kaiken lisäksi kylvää kansalaisilleen eripuraa, ylimielisyyttä ja yt-neuvotteluja. Kotiseudullani jaetaan kyselemättä paikallista sanomalehteä jokaiseen kotiin, jos mukana on mainos- tai jokin kotiseutua koskeva liite. Tietääkseni joissain osissa Suomea esimerkiksi seurakuntalehden ilmaisjakelu on uskonvapaudesta johtuen lopetettu. Itse en ole kiihkeä enkä edes ateisti, mutta minusta on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta, että kotiini jaetaan paikallisen sanomalehden mukana myös kirkollisia uutisia. Viime yönä posti toi kuitenkin kenties ihmeellisimmän, mahdollisesti antikristillisimmän julkaisun, mitä aikoihin nähnyt: Ilouutiset. Ilouutiset on "lehti sinulle, joka etsit elämääsi suuntaa" sekä "joulunajan lukemista jokaiseen kotiin". Kannen värit ovat sininen ja valkoinen, ja kun em. tekstit yhdistää väriskaalaan nousee lehteä vilkaisevassakin outoja, selkäpiitä karmivia tuntemuksia. Kyllä, niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, kyseessä tuntuu olevan huolimattomasti peitelty kokoomus-kristillinen julkaisu. Lehden ensimmäisellä sivulla on työterveyshuollon erikoislääkäri Hannu Hurrin pääkirjoitus, josta lainaan pätkän:
"Suomalaisilla on keskimäärin asiat hyvin, vaikka liian moni meistäkin elää toimeentulon rajamailla. Liian moni perhe päätyy hajalle, toisaalta liian moni perhe jää jopa syntymättä. Aikamme suosii asioita, mitä menneisyydessä ei voitu edes kuvitella mahdolliseksi. Elämme vääristyneen vapauden aikaa, ei tarvitse sitoutua avioliittoon, ei tarvitse huomioida kanssaihmisiä, ei tarvitse välttämättä nähdä vaivaa hankkiakseen toimeentulon. Voimme sukeltaa parhaaseen katseluaikaan tv-kanavan porno-ohjelmaan, mikä onkin nykyään aikuisviihdettä. Vielä pahempaa on , että pienetkin lapsemme voivat tehdä saman ilman kontrollia. Kouluissamme on elämän lujat perusarvot jo pitkälti ulkoistettu. On kielletty rohkaisemasta oppilaita etsimään raamatun aina kestäviä, tervehenkisiä elämänohjeita. Jeesus-sanaa ei saa kunnolla mainita uskonnonopetuksessa. Sen sijaan lähes mitä tahansa itämaista, mystistä oppia saa levittää vapaasti"
Kuinka mukavaa, että Hurri on tiedostanut osan maailman tilasta! Mutta jos pääkirjoituksen implikaatiot - ja suorat viittaukset - ovat tuota luokkaa, mitä voi odottaa muulta lehdeltä? Kotiseudullani toteutuu vuodenvaihteessa usean kunnan kuntaliitos, jonka tuloksena kotikaupunkini kasvaa noin 90 000 asukkaaseen. Varsinainen ydin on Kokoomusjohtoinen kauppiaiden ja maanpuolustuksen luvattu kantakaupunki. Paitsi esittäessään, kuinka "Olemme valinneet päättäjämme, jotka tehköön viisaita ratkaisuja kaupunkimme parhaaksi. Tässäkin lehdessä moni heistä esittää näkemyksiään" ja kuinka "pieni lehtemme on ollut avoin foorumi lähes kaikille keskeisille päättäjille", Hurri toteaakin tätä kuntaliitosta riemuiten vastaanottaen, että eräs raamatun kehotus tiivistää myös tulevan suurkunnan ilmapiirin:
"ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestyksenne on teidän menestyksenne.
Jos ei Herra huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo", sanoo psalminkirjoittaja."
Tällaisten joululahjojen kannustamana alan tosissani uskoa, ettei toivoa ole. Kun talouskasvua ja Raamattua naitetaan näin "tehokkaasti" keskenään ja sitä vielä kaikille kaupunkilaisille jaetaan, usko menee vähemmästäkin. Hurrin pääkirjoitusta seuraa paljon vastaavanlaista materiaalia. Seuraavalla sivulla on puolustusministeri Jyri Häkämiehen ja Itä-Suomen sotilasläänin komentajan kenraalimajuri Jukka Pennasen erilliset tervehdykset. Tässäkö ovat ne Hurrin mainostamat "keskeiset päättäjät"?
Puolet lehdestä, joka uskoo noin vahvasti edustavansa kristillisiä arvoja, on kuitenkin mainoksia. Tätä kimaraa rytmittää "tavallisten" ihmisten hurskaat tarinat, kuinka työ vapauttaa ja yrittäjyys palkitaan, muutosjohtajien psyykkauspuheet tulevan suurkunnan mahdollisuuksista, "ääniharva Jari Lindströmin, kolmannen polven paperimiehen toive: "Kateuden määrä saisi vähetä"" ja kaiken kruununa täysin käsittämätön artikkeli "Suomi on kristitty maa... vai onko?", jossa esitetään "tiesitkö, että.."-tietoiskujen muodossa, noh, kaikenlaisia "totuuksia", kuten "monet mystiset hoitomuodot ovat yleisin tie johtamaan ihmisiä sidoksiin, joilla on kielteisiä hengellisiä vaikutuksia". Suhteellisen neutraalin joogaa, buddhalaisuutta, Jehovan todistajia ja saatananpalvojia koskevan litanian jälkeen "...vai onko?"-osuus päättyy lihavoituun tietoiskuun: "Tiesitkö, että ylläolevilla Luojasta puhuvilla hoitomuodoilla ei ole mitään tekemistä Raamatun Jumalan ja Pyhän Hengen parantavan voiman kanssa."
Oikeastaan en jaksa edes kimmastua aiheesta - huolimatta siitä, viimeinen tietoisku sisältää noinkin kohtuuttoman ja ronskin piiloviestin. En vain kerta kaikkiaan käsitä, miksi jokaiseen kotikaupunkini kotiin täytyy jakaa noin polyfonista ja silti yksinuottista, kristillisiä perusarvoja ja kokoomuslaista yrittäjyyttä ylistävää lehteä, jolla kaikkein iljettävimpänä ominaisuutena on halu esitellä itsensä suvaitsemattomana ja ylimielisenä? (Myönnän, että itsekin olen esimerkiksi vegaanisen elämäntavan suhteen melko kireä ja paikoin ylimielinen, mutta siinä on kysymys enemmänkin väkivallattomuuden etiikasta kuin uskosta sinänsä. Se seikkana asettaa veganismin ja kristinuskon eri tasoille.)
Uskon, että kaupunkimme moninaisuudessa on silti tiettyjä osia, jotka eivät välitä kovinkaan paljon kristillisestä sanomasta ja on osia jotka välittävät mutta eivät pidä julistavista tahoista. Jälkimmäisenä kannustaisinkin Ilouutisten toimittajakuntaa keskittymään tulevana jouluna meditaatioon tai rukoukseen, jotta nihkeys, ylimielisyys ja egon varjelu löysäisivät heistä edes hitusen otettaan. Samaa toivon tietysti kaikille muillekin. Joulun ydinsanomahan on oikeastaan, kuinka meissä voisi syntyä rakkauden ja ymmärtäväisyyden liekki, joka ilmentyessään nuolee meistä egoistisen kuonan ja ohjaa meitä eettisesti kestävämpään olemiseen.
Tämän johdosta toivotankin kaikille lukijoille hiljentyneisyydelle altista joulua. Käykää rauhassa ja palatkaa terveempinä takaisin.

sunnuntaina, joulukuuta 14, 2008

Virta 5


Virta-lehden 5. numero on ilmestynyt. Lehden teemana on Luopuminen ja askeesi, haastattelussa folk-artisti Joose Keskitalo ja esseiden lisäksi runoja Jonimatti Joutsijärveltä, Olli-Pekka Tennilältä ja Jarno Lindemarkilta. Lehden hinta on vaivaiset kaksi euroa. Myös aiempia numeroita löytyy arkistoista ja niiden hinta vaihtelee.
Tilaukset osoitteeseen: virta@kevytnostalgia.org

torstaina, joulukuuta 11, 2008

"Miksi?"

Järjestötutkimuksen professori Jukka Paastela Tampereen yliopistosta arvosteli päivän Helsingin Sanomissa Hannu Yli-Karjanmaan tuoreen teoksen Valtiot ja terrorismi. Katsaus propagandan luomien kulissien taakse (2008). Teos on ilmeisestikin ensimmäinen suomenkielinen kokonaiskattaus niistä salaliittoteorioista, jotka kohdistuvat 9/11-iskuihin. Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin, enkä nyt paneudu sen enempää tapahtuman yksityiskohtiin - tällä kertaa minua kuitenkin kiinnostaa, kuinka järjestötutkimuksen professori kuittaa niin nopeasti Yli-Karjanmaan kokoamat väitteet "potaskaksi" ja lopettaa arvostelunsa retoriseen kysymyssarjaan:
"Jääkin enää yksi kysymys: miksi?
Minkä takia Yhdysvaltain hallinto olisi katsonut siunaukselliseksi organisoida tällaiset iskut? Ja jos niin tapahtui, niin miten on mahdollista, että asia on pysynyt tähän päivään saakka salaisena, ja miten Yhdysvaltain hallitus on niin kyvytön, että se kykenee jättämään huomiotta salaliittoteoreetikkojen väitteet?
Miten on mahdollista, että presidentti George Bush nuoremman hallinto pystyisi järjestämään tällaisen näytöksen, mutta osoittautui kyvyttömäksi järjestämään Irakiin joukkotuhoaseita, jotka sitten olisi "löydetty", kun Yhdysvallat miehitti tuon onnettoman maan?"
Miksi -kysymyksen toivoisi esiintyvän useamminkin ja eri yhteyksissä. Kun esimerkiksi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen (mikäpä muu kuin kok) "haluaa Suomen Nato-joukkojen päivystyskiertoon" (HS 11.12.2008), ei kysytä "miksi". Tai kun ex-presidentti Martti Ahtisaari sanoo Nobel-palkintopuheessaan: "Wars and conflicts are not inevitable. They are caused by human beings. There are always interests that are furthered by war. Therefore those who have power and influence can also stop them." ei kysytä, miksi rauhan edistämisessä pitäisi olisi kysymys vahvempien päätäntävallasta, heikompien pakottamisesta ja epädemokratiasta - että rauhanneuvottelut Ahtisaarenkin kohdalla ovat joidenkin soraäänien mukaan edistäneet lähinnä vahvempien etuja. Nämä eivät ehkä ole parhaita mahdollisia esimerkkejä, mutta yhteistä näyttää olevan, ettei olennaisia kysymyksiä kysytä, kun kyseessä ovat hegemoniset kysymykset ja vahvempien etu. Luonnollista: ilmeisesti jokainen lehdenlukija tietää miksi, eikä sitä tarvitse sen enempää eksplikoida joukkotiedotusvälineissä. Oman kokemukseni mukaan Helsingin Sanomien lukeminen aiheuttaa kuitenkin päivittäisiä "miksi"-kysymyksiä: isommat artikkelit on kehystetty kaikenlaisilla näkökulma-laatikoilla, mutta yksikään ei mielellään kysy varsin yksinkertaista kysymystä: miksi? Tässä olisikin parantamisen paikka: monet ihmiset oikeasti ymmärtäisivät paremmin todellisuutta, eri tahojen ajamia etuja, poliittisia päätöksiä, jos he saisivat lukea vastauksia tähän varsin yksinkertaiseen kysymykseen. Ilmeisesti filosofinen pohdinta ei kuitenkaan ole kovin hyvässä kurssissa, sillä aihe veisi liikaa aikaa, resursseja ja palstatilaa. Ainoastaan kollektiivisen tragedian kysymyksissä (esim. koulusurmat) tuolle kysymykselle voidaan uhrata tilaa ja aikaa.
Heikommalla on tietenkin lähes aina todistamisen taakka ja vahvemman on mielekkään argumentaation kannalta syytä olla valmis muuttamaan mielipiteitään ja toisaalta antamaan mahdollisuus heikomman argumenteille - minkä vuoksi on surullista, että Paastela teilaa nuo totuudet sellaisenaan potaskana, mutta ei itse vaivaudu perustelemaan, miksi ne sellaista olisivat. Itse asiassa Paastela tuntuu olevan asian tiimoilta täysin pihalla esittäessään, että sillä, että WTC-7 sortui (ei vain lähes, vaan täydellisesti) vapaan pudotuksen nopeudella ja "terroristien" hyvällä onnella olisi jokin keskinäinen yhteys. Hyvä onni on täysin olematon ja heikko argumentti, jos Paastela haluaa tällä antaa vakuuttavan selityksen eräälle 9/11:n vaietuista seikoista. Paastelalle myös silminnäkijöiden lausunnot iskeytymistä edeltäneistä välähdyksistä rakennuksissa ovat "absurditeetteja". (Mainittakoon, että näistä välähdyksistä on myös olemassa silminnäkijöiden videokuvaa (enkä jaksa uskoa, että näitä nauhoja olisi editoitu.)
Joten kysymys kääntyy toisinpäin: jos 9/11:n virallista totuutta kritisoivat puhunnat ovat salaliittoteorioita, miksi ei esitetä vakuuttavia perusteluja siitä, että nämä salaliittoteoriat ovat paranoidien päiväunelmia? Jos oikein terroristitutkijan kannanotto perustuu tuollaiseen vahvemman edun ja virallisen totuuden puolustamiseen ja olemattomaan argumentointiin, voi vain kuvitella, millainen vaikutus arvostelulla on medialukutaidottomiin kansalaisiin. Ja kysymys laajenee: miksi marginaaliset totuudet niin usein kuitataan niin alentuvasti ja vältellään omien, hegemonisten totuuksien analysointia, jos viralliset totuudet ovat niin erinomaisia ja niin selviä? Tieteentekijän luulisi vähintäänkin tietävän, että viralliset totuudet ovat itsekorjautuvia ja niitä nimenomaan pitää jatkuvasti punnita - myös sellaisissa populaarijulkaisuissa kuin Helsingin Sanomat. Näyttääkin siltä, että Paastela on halunnut tehdä arviostaan imevämmän ja viihdyttävämmän: monia ihmisiä kiinnostaa kyllä salaliittoteoriat ja vaihtoehtoiset selitykset (tai kuten Paastela toteaa "absurditeetit" minkä suhteen voi taas kysyä: millä perusteella ne ovat "absurdeja"?) ilman että nämä ihmiset punnitsisivat niiden totuuspohjaisuutta vakavasti tai että media kannustaisi heitä siihen. Lapsikin silti ymmärtää, että kaikissa "hallitsevan luokan" poliittisissa puhunnoissa on kyse oman paikan pitämisestä ja omien totuuksien vaalimisesta.

keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008

Kreikkalaiset ja me


Klementiini ehti jo lainata parikin keskeistä soraääntä, jotka itsenikin piti tuoda esiin Kreikan mellakoiden uutisoinnista. Suomen valtamediat puhuivat vielä tänä aamuna ensinnäkin mellakoitsijoista "opiskelijoina" ja "nuorisona", vaikka todellisuudessa nuo kymmenet tuhannet yksin Ateenassa protestoivat ihmiset tiettävästi koostuvat Kreikan alemmista yhteiskunnista luokista aina työttömistä maanviljelijöihin, maahanmuuttajiin ja lopulta opiskelijoihin. Yhtä kaikki: vaikka Helsingin Sanomat haastattelee jotain 16-vuotiasta silminnäkijää, ei tämä tarkoita, että kaikki mellakoihin osallistuvat ovat hänen ikäisiään tai hänen asemassaan. Selvää toki on, että ensimmäisiä mellakoiden keskuksia olivat yliopistot ja samassa yhteydessä yliopistojen henkilökunta marssi ulos solidaarisuudesta mellakoita kohtaan ja lakkoillakseen yliopistouudistuksia vastaan. Kun puurot ja vellit menevät sekaisin jo yritettäessä ottaa haltuun, riehuvatko Kreikassa nyt anarkistit, äärivasemmisto vai kenties "nuoriso", sekoittuu keskenään myös väkivalta ja omaisuussabotaasi. Kreikassa käytännössä ainoa taho, joka on harjoittanut väkivaltaa on poliisi, joka kuten tiedettyä, ampui 15-vuotiaan Aleksandros Grigoropoulosin ja hakkasi toisen samanikäisen tajuttomaksi ohikulkijoiden anellessa heitä lopettamaan. Helsingin Sanomat kirjoittaa silti väkivaltaisuuksista Kreikassa. Hyvä on, edellistä kuulemma edelsi poliisien partioauton kivittäminen, mutta kuten terve järki sanoo, tässä ei ole kyse väkivallasta. Väkivalta kohdistuu aina eläviin olentoihin, enkä laske pankkien ikkunoita, roskakoreja, kauppoja tai poliisiautoja eläviksi olennoiksi. Ja mihinpä muuhun omaisuussabotaasi kohdistuisi kuin hyvinvoivan Kreikan vallan keskuksiin: pankkeihin ja kauppoihin, rahankierron keskittymiin.
Aamuisen Hesarin mukaan mellakka uhkaa jo kaataa oikeistohallituksen ja mitä tahansa hallitus sitten päättääkin tehdä, en usko, että se voi enää säilyttää hippuakaan uskottavuudestaan. Pahinta mitä voimme odottaa, on armeijan kutsuminen mukaan - millä hallitus viimeistään osoittaa olevansa vahvempien ja valtaapitävien asialla. Suuri osa kreikkalaisista on joka tapauksessa kypsynyt hallituksen epäoikeudenmukaisuuteen, tuloerojen kasvuun, työttömyyden lisääntymiseen - eli täsmälleen samoihin asioihin, joita kohtaamme myös Suomessa. Meillähän ei mitään todellista vallankumouksen ja vastarinnan perinnettä edes ole, mutta eiköhän olisi jo sen aika. Suomi on kylläkin niiden iankaikkiselta tuntuvien talouskasvubarometrien mukaan Kreikkaan suhteutettuna verrattain hyvinvoivempi maa, mutta se ei tarkoita, että asiat täällä olisivat pelkästään hyvin. Liian paljon vääryyttä kätkeytyy näkyväksi suoraan silmiemme eteen, jokapäiväiseen elämäämme.
Suoraan sanoen olen tavattoman innoissani Kreikan tapahtumien johdosta. Jo ennen tapahtumien alkamista minut oli vallannut kasvava usko ihmisen mahdollisuuksiin purkaa koko talousvetoinen järjestelmä vähin äänin, mutta tarvittaessa nopeasti. Ehkä usko palasi, kun katsoin Zeitgeist: addendumin, joka kärjistämisestään huolimatta on hyvä osoitus terveestä epäuskosta ja halusta purkaa nykyinen yhteiskuntajärjestelmä, koska se on jo kaukaa huomattu heikoksi. Vaikka elämme perinteessä, joka väittää ettei vaihtoehtoja ole ja uskottelee että vaikka tunnustaisimmekin nykyisen elämänmuotomme ekologisen ja humanitaarisen kestämättömyyden, emmekä voi perääntyä vaan meidän on "pelattava peli loppuun", tuo perinne on lopulta hyvin hauras ja voidaan lopettaa. Se vaatii paljon töitä ennen kaikkea omassa asennemaailmassamme ja uskomustemme muuttamisessa - mutta kun tuota pohjaa on tarpeeksi paljon, se itsessään työntää syrjään nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet.
Meitä nykyiseen politikointiin ja talouden ylivaltaan läpeensä kyllästyneitä on jo liian monta, eikä meitä enää vaienneta. Kuten Takku otsikoi: "Kreikka: ja niin se alkaa". Toivon todella, että tämä saa paitsi muissa Keski-Euroopan maissa myös Suomessa vastakaikua. Aihetta masennukseen kotimaassamme kuitenkin lisää näkyvä kunnioitus porvareita kohtaan: Suomessa on pitkä oikeistolaisen politikoinnin perinne ja näyttää että suuri osa suomalaisista on yhtä lailla edelleen mielissään sinivihreästä hallituksesta ja sokea omien toimiensa järjenvastaisuudelle ja välinpitämättömyydelle (kaikki vastarinta yritetään laimentaa kokopäivätyöllä ja viihde-elektroniikalla, joten älkäämme uskoko niihin). Tuo perinne on joka tapauksessa pyrittävä nyt lopultakin katkaisemaan, sillä jatkamalla tätä ympäristöä kaltoin kohtelevaa, vässykkämäistä tupeetukkapolitikointia sekä kauppaa ja suurvaltoja ja näiden militarismia mielistelevää perseennuolentaa, meidän testamenttimme jälkipolville on ydinsäteily, kiihtyvä luonnon kurjistuminen ja elintasokuilun repeäminen käsiin. Mitä muuta voi esimerkiksi sanoa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen huolista (HS 10.12.2008), että ihmisten ei tulisi vähentää henkilökohtaista kulutustaan jotta Suomi välttyisi pahalta taantumalta? Tai että EU-maat pyrkivät tekemään itse EU:n ilmastotavoitteista repaleisen tilkkutäkin vetoamalla kukin omiin taloudellisiin intresseihinsä? Mistä muusta nämä kielivät kuin äärimmäisen välinpitämättömästä järjestelmästä?
Kirjoitin aiemmin hiukan Vanhan uudelleenvaltauksesta, jonka yhteydessä hamusin, olisiko mahdollista, että opiskelijatoiminta Suomessa laajenisi muihin yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja säteilisi siitä suoraan toimintaan ja maanlaajuiseen protestiin, jolla purettaisiin nykyinen rahaa kyseenalaistamaton suomalainen poliittinen järjestelmä. Vaihtoehtoja on ja niitä on tuotava aktiivisesti esiin, niitä on etsittävä esimerkiksi paikallistalouksista, perustulosta ja muista merkitysrakenteista, joissa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi ja pystyvät todella tuottamaan mielekästä yhteishyvää. Ja kun ne löydetään ja ymmärretään mahdollisimman laajasti, tämä pieni Suomi muuttuu.

perjantaina, joulukuuta 05, 2008

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.
On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.
Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?
Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”
Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.
Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).
Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?
Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.
A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.
Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.
Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.
Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.
Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?
Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.

torstaina, joulukuuta 04, 2008

Onko luonnossa sotaa?


Terrence Malickin Thin Red Line (1998) on pitkään kuulunut yhdeksi suosikeistani. Muistan kyllä, että ensimmäisellä katsomiskerralla en päässyt elokuvaan sisään, niin konventioiden vastaista sen kerronta oli. Olin niinikään ennakko-odotusten vanki: odotin monien suosittujen näyttelijöiden koossa pitämää, selvää kerrontaa - ja taustaksi olin katsonut - tai joutunut katsomaan - liian monta sotaelokuvaa. 90-luvulla ilmestyi nimittäin useampiakin amerikkalaisia sotaelokuvia, joista Thin Red Line kuitenkin erottautuu edukseen, se kun keskittyy sotaan huomattavasti tovereitaan vähemmän. Vaikka monet sen otoksista ovatkin melko perinteisiä, jopa laskeskelevia (esim. turhankin kritiikitön suhtautuminen amerikkalaiseen hyökkääjyyteen ja japanilaisten joukkojen vieraannutettu esittäminen), Thin Red Linen vahvuus on lopulta kuvien runoudessa ja sotatilan ja luonnon asettamisessa samaan kuvaan, kysymyksenasettelusta.
Tähtinäyttelijät ovat lähinnä hauska kuriositeetti, näiden roolisuoritukset nimittäin koostuvat useimmiten vain yhdestä kohtauksesta. Jared Leton näyttelemä sotilas esimerkiksi jauhaa purkkaa kahdessa kohtauksessa, viittoo parille ryhmäläisille, nousee ja kuolee. George Clooney on nostettu Suomessa julkaistun DVD:n takakanteen, vaikka tämä näyttäytyy ensimmäisen ja ainoan kerran elokuvan viimeisen puolituntisen aikana - ja tällöinkin Sean Pennin esittämän kersantti Welshin sisäinen, murheellinen ja kyynistynyt monologi peittää valtaosan Clooneyn patrioottisesta möyhäämisestä. Sen sijaan muutamaa muuta sotilasta kerronta tarkkailee huomattavasti intensiivisemmin. James Caviezelin näyttelemä Witt on malicklaisen tuijottelun lippulaiva, onnellinen häkeltynyt, tarkkaileva, valtaa vailla oleva katse. Tallin (Nick Nolte) hahmo on sitä vastoin aivan mahtavan ristivalottunut: miehen elokuvan alkupuolella jurnuttamat sisäiset monologit sotilashierarkian järjettömyydestä ja siitä kuinka hän on joutunut uhrautumaan ja alenemaan sotilasarvoissa asettuvat erityiseen kontrastiin tämän myöhemmille, machoille ja pitkälti täysin järjettömille purskauksille. Thin Red Line tuntuukin piirtävän erityisen byrokraattisen linjan, joka kulkee sotilasarvosta toiseen, alaspäin. Sodassa purkautuva paha olo valuu muutoinkin alaspäin: ihmisestä tulee "koira" ja järki alentuu tavoittelemaan lähinnä menestystä taisteluissa ja arvomerkkien määrässä.
Kunnon taideteoksen tapaan elokuva koostuu kolmesta varsinaisesta osasta tai näytöksestä: alun ja lopun rauhallisemmat jaksot erottaa toisistaan pitkä Guadalcanalilla sijaitsevan kukkulan valloitusta kuvaava hyökkäysjakso. Keskimmäinen osa on tietenkin sitä "räjähtävää toimintaa", mitä sotaelokuviin turtuneet ovat tulleet hakemaan, mutta tämänkin näytöksen alla kulkee alituiseen outo, kiihkeä jännite, joka tekee jaksosta muullakin tavoin tavattoman voimakkaan. Ratkaisevaa on etenkin sotilaallinen tottelemattomuus, johon joukkueenjohtajana toimiva kapteeni Staros (Elias Koteas) ryhtyy kieltäytyessään tottelemasta Tallin käskyä. Tässä kohtaa hierarkkinen ketju katkeaa ja Staros säästää sekä joukkueensa että katsojan kahta kauheammalta verilöylyltä - mikä on ratkaiseva momentti koko elokuvan intensiteetin kannalta. Tämän jälkeen hyökkäys kyllä jatkuu, eri tavalla kuin Tall suunnitteli ja päättyy valtaajien kannalta suotuisasti, vaikka itse tottelemisen ketju on lyöty katki. Kun elokuvan viimeisessä osassa Staroksen korvannut kokematon ja epäröivä joukkueenjohtaja määrää tiedusteluun joukkueen kaikkein heikoimmat yksilöt, katsoja äkkää viimeistään, että jotain on peruuttamattomasti hajonnut sotilasyksikön organismissa. Sen eheys perustui tottelevaisuuteen ja kun Staros kieltäytyi tottelemasta, organismi sairastui entisestään. Tietenkin sotilasyksikön organismi on jo alkujaan muilla mittareilla sairas organismi, mutta omassaan se on tehokas toimiva kone, militantin märkä uni. Näkökulman voi kääntää toisinkin päin: sotilasorganismin hajoaminen merkitsee sen sotilaallisten asenteiden ja mielikuvien häviötä ja universaalin pasifismin nousua. Kun tottelemattomuus lisääntyy, sen osan, jossa tottelemattomuutta on noussut esiin, muissakin jäsenissä - tässä tapauksessa Staroksen ryhmäläisissä - alkaa esiintyä haluttomuutta, kurittomuutta ja sanalla sanoen: tervettä asennetta sodan mielettömyyteen.
Staroksen henkistä aisaparia Wittiä ei voi varsinaisesti lukea mukaan taisteluihin. Ensimmäisessä osassa tämä on sotilaskarkuri ja toisessa edellisestä rangaistukseksi paarinkantajaksi siirretty sotilas. Kolmannessa hän ilmoittautuu vapaaehtoisena tuohon surulliseen tiedustelukolmikkoon ja - kuten arvata saattaa - kuolee piirityksessä. Täysin en sisäistä vieläkään Wittin halua olla mukana sodassa, halua hakeutua pahimpiin paikkoihin - alun paratiisimukaelmat Wittin elämästä paikallisen heimon keskuudessa ja tämän puheet "toisesta maailmasta" saavat minut kuitenkin ajattelemaan, että Witt haluaa pelastaa mahdollisimman monet sodan todellisuudelta - tai ainakin nähdä sen äärimmäisen rajan, jossa sota yltyy ja vihdoin tyyntyy. Varsinaisesti Witt kuitenkin vain keskittyy tuijottamiseen, onnellisin koiransilmin ihailemaan luontoa ja ihmettelemään luonnossa riehuvaa sotaa. Analoginen on myös toisen osan lopussa oleva kohtaus, jossa amerikkalaiset hyökkäävät vauhdilla kylään ja ottavat paikallisia vangeiksi - siinä nimittäin on yksi erityisen tärkeä kuva, jossa keskellä amerikkalaisten ja japanilaisten - ottajien ja antautujien - nahistelun tuoksinaa istuu japanilainen meditoimassa. Tuossa yksittäisessä kuvassa tiivistyy jotain tavoittamatonta koko sodan todellisuudesta, se on kuin jonkinlainen veitsi joka vetää kirkkaalla valontäyteläisellä viillollaan tuon todellisuuden halki.
Luonto jos jokin on Thin Red Linen varsinainen päähenkilö. Se on todellisuus, joka liian usein jätetään pelkiksi sodan kulisseiksi, jonka keskeisyyttä ymmärretään aivan liian harvoin. Paitsi ensimmäisen ja kolmannen osan rikkaissa yksityiskohdissa, keskimmäisessä näytöksessä olennaisempia kuin sotilaat ja näiden pyrkimykset näyttääkin olevan vehreä luonto ja heinän tavaton kahina, joka peittää ajoittain jopa räjähdysten ja konetuliaseiden äänet. Wittin monologi elokuvan alussa kysyykin: onko sota kiinteä osa luontoa?
Niin, onko se? Ihmisen perspektiivistä perustelemme usein tappamisen osana luonnollisuuttamme. Luonto on täynnä tappamista, ajattelemme. Mutta tarkemmin katsoessamme huomaamme, että (muut) eläimet tappavat toisiaan vain tarpeesta, petoeläin nappaa mahdollisesti laumasta yhden ja jättää lauman muut jäsenet rauhaan. Toisin on ihmisen laita. Ihminen tappaa paitsi tarpeeseensa, myös huvikseen ja halustaan laajentaa, ottaa, suojella valtaamaansa. Sota on tässä mielessä klassinen esimerkki väkisin ottamisesta, kuviteltujen rajojen murtamisesta ja toisten alueelle tunkeutumisesta. Daniel Quinnin romaanissa Ishmael (1992) samanniminen gorilla esittää toisen: Kainin veljesmurhassa on kyse tuntemamme agraarispohjaisen kulttuurin synnystä. Maanviljelylle perustava Kain tappaa Aabelin, joka on metsästäjä-keräilijä: valtaava, "ottava" ja paikoilleen jäävä elämänmuoto lyö kiertelevän elämänmuodon, jättämiseen perustuvan toiminnan. Sama tendenssi näkyy edelleen näinä aikoina suhtautumisessamme romaneihin, juutalaisiin ja muihin kiertolaisverta suonissaan kantaviin väestönosiin.
Maanviljelyyn perustuva kulttuuri onkin keskeinen erottava tekijä ihmisten ja muun luonnon välillä. Juuri maanviljelyyn pohjaa myös ajatus ihmisen ja luonnon erillisyydestä - mikä teollistumisen jälkeen on ollut tärkeä edellytys välineellisen järjen muotoutumiselle ja luonnon loputtomalle hyväksikäytölle. Sota muuta luomakuntaa, ts. hallittavia, vastaan on siis tässä suhteessa vain edellisen suora johdannainen. En kuitenkaan tunne eri eläinten käyttäytymistä niin hyvin, että voisin sanoa luonnossa olevan käytössä samankaltaiset sodan lait. Vaikka olemme valjastaneet itseemme asenteen, että luonnossa on meneillään "kaikkien sota kaikkia vastaan", minusta ei lainkaan näytä siltä. Monilla eläimillä on kyllä reviirinsä, joista ne pitävät kiinni, mutta niiden elämänmuoto ei millään tavalla pyri toisten eläimien - edes saman lajin muiden yksilöiden - reviirien valtaamiseen ja toisten eläinten tietoiseen hävittämiseen. Tietenkin eläimet käyvät keskenään kamppailuja, mutta niissäkin häviäjä siirtyy useimmiten muualle ja voittaja mahdollisesti hylkää sen seudun jolla eli sitä ennen. Eläimillä on pesänsä, mutta ne eivät ole viime kädessä vakituisia koteja, vaan usean lajin luonnollinen käyttäminen perustuu kiertelyyn.
Alkaakin näyttää siltä, että luonnossa sotaa ei ole kuin agraariseen elämänmuotoon sopeutuneen viljelijän mentaalisissa kerrostumissa. Tämän suhteen voitaneenkin ajatella, että niin kauan kuin tuota suhdetta maatalouteen itseensä ei korjata, vaan pidetään sellaisenaan oikeutettuna, sotia ilmenee maailmassa siellä ja täällä. Samalla kysymykseen tulevat väestösäätelyyn liittyvät seikat. Malickin elokuvassa Wittin voi hyvin nähdä metsästäjäkeräilijän henkisenä perillisenä, vetäytyneen elämänmuodon edustajana, nykyisen, valtaamiseen ja ottamiseen perustuvan vaitonaisena tarkkailijana. Todellisuus, jonka Witt on omien sanojensa mukaan nähnyt viittaa ennen muuta aboriginaalien elämään, joka kuten tiedämme, on vielä joiltakin osiin "jättäjien" kulttuuriin perustuvaa. Sen suhteen onkin kiintoisaa katsojana panna merkille, kuinka räikeä kontrasti on näiden kahden maailman välillä: sotaisan valkoihoisten valtaajien kulttuurin ja hiljaisen aboriginaalien "jättämiseen" perustuvan kulttuurin välinen juopa ei välttämättä olekaan veteen piirretty viiva, vaan se viiva on viljelysmaan raja - ja tuo viiva läpäisee jokaisen tajunnan.