9/11: toteutunut fantasia

Internet on tunnetusti kelpo kanava vaihtoehtoiselle esittämiselle. Niinikään tiedossa on, että elämme aikakautta, jolloin informaation räjähdysmäinen lisääntyminen tuottaa yksilössä suoranaista ähkyä ja kollektiivin tasolla perusteetonta vapaamielisyyttä tai sen reaktiona ns. fundamentalismia. Tämä fundamentalismin ja liberalismin välinen oletettu vastakkainasettelu onkin eräs keskeisimmästä teemoista, joita media nostaa eteemme, kun käsittelyssä on ulkopolitiikka. Mutta onko tällä väitteellä lopultakaan varsinaista todellisuuspohjaa?

Kuten ihmisen kehittämissä liikennevälineissä myös ihmisen kulttuurisessa liikkeessä liian nopea eteneminen maisemassa sekoittaa ennen pitkää pään. Olen aina ihmetellyt, ovatko lentäjiksi hamuavat nuoret ja karusellien kovapäisimmät vekarat henkiseltä tasoltaan niin karkeita, että he kykenevät pitäytymään toimissaan ilman huimausta tai pahoinvointia vai ovatko he niin kehittyneitä, että heidän kykynsä sulauttaa ja käsitellä erilaisia aistiärsykkeitä ts. informaatiota on huomattavasti jalostuneempi. Ensin mainitun vaihtoehdon tapauksessa heitä siis vaivaisi ennen muuta jossain määrin alikehittynyt hermostojärjestelmä ja aistielämällinen turtuneisuus: he eivät näe ja koe niitä asioita, joita ympärillä tapahtuu tai ovat liian turtuneita näkemään ja kokemaan niitä. Itselleni esimerkiksi pelkkä polkupyöräily on tätä nykyä aiempaan nähden kahta vaikeampaa, sillä rekisteröin aistiärsykkeitä huomattavasti paljon enemmän kuin ennen, erityisesti hajuja ja ympäristön pieniä yksityiskohtia: jos kiihdytän vauhtia, tunnen konkreettisesti, kuinka oloni käy tukalammaksi. Lentäjäksi haluavat käyvät läpi lukuisia pääsykoevaiheita ja niissä onnistuminen saattaa olla kiinni mitä pienimmästä valuvirheestä, eikä pienin niistä ole varmaankaan ruoansulatus. Voidaankin mielestäni oikeutetusti kysyä, mitä konsensus esimerkiksi lentäjissä arvostaa? Paineensietokykyä, joka näkökulmasta riippuen on äärimmäistä irtaantumista luonnollisuudesta, asettumista mekaaniseksi koneeksi (tai koneen jatkeeksi), joka osaa erotella tärkeät ja ei-tärkeät aistiärsykkeet toisistaan mutta joka johtaa väistämättä itsen vahvistamiseen, esteettisen vaikutelmien rappeutumiseen ja tehokkuusajatteluun - vai vain erinomaista taitoa luovia erilaisten virikkeiden maastossa pitäen silti itsensä johtomotiivinsa kurssissa, kykyä olla yhtä maiseman kanssa? Kuitenkin on tunnettu teoreema, että jos kokisimme äkkiä kaikki mahdolliset ympäristön aistiärsykkeet - näkisimme hirviöt ilmakehässä - joko sekoaisimme tai valaistuisimme. Paitsi psykiatriset ja suljetut osastot myös suomalaiset kodit ovat täynnä ihmisiä, joille tämä pakonopeus on liikaa. Tietyssä mielessä tässä pakonopeudessa ja kiihtyvän vauhdin todellisuudessa on nimenomaan johdonmukaista, että ihmiset sairastuvat: ei välttämättä siten, että heidän aistielämänsä revähtäisi kokonaisuudessaan heidän eteensä, vaan pikemminkin huomiotalous lähettää yhä voimakkaampia impulsseja kuluttajalle, jonka on miltei pakko reagoida niihin. Yhdysvaltain armeijan taktiikka kiduttaa vankejaan soittamalla heille suljetussa tilassa heviyhtye Metallican musiikkia avautuu kelvolliseksi metaforaksi yleisestä infosfääristämme: silmiinpistävin poikkeus on, että Yhdysvaltain armeija soitti vain yhtä musiikkikappaletta kerrallaan. Jos jatkamme tätä musiikkivertausta, infosfääriä leimaa usean eri kappaleen yhtäaikainen soittaminen, mikä muodostaa tajuntaamme pysyvän tajunnallisen noise-vallin, joka on omiaan tuhoamaan lopullisesti kaikki henkiset kuuloaistimme. Metelin polyfonia on todellisuutemme musiikkia.

Elämä verkossa on jo vuosia muodostanut vaihtoehtoisen todellisuuden suhteessa sille, jossa elämme. Vaikka verkkoa, mediaa ja populaarikulttuuria onkin pidetty enimmäkseen harrastus- ja työpaikkamahdollisuuksina, yhdenlaisina ihmisen toiminnan sarkoina, on jo pitkään ollut selvää, että nämä todellisuudet limittyvät ja sulavat yksiin. Jos Vietnamin sota oli ensimmäinen mediasota - kamerat kuvasivat herkeämättä napalminkylvöä ja paitsi amerikkalainen myös länsimainen kuluttaja katseli tuota kaikkea televisioruudulta - amerikkalainen elokuvateollisuus muuttui jo ennen sitä “ideologiseksi valtakoneistoksi” ja alkoi toteuttaa paitsi kansakunnan myös muun maailman kollektiivisia fantasioita ja pelkoja. Syyttä Hollywood ei ole kulje nimellä ‘unelmatehdas‘. Slovenialainen sosiologi Slavoj Žižek onkin varsin kiinnostavasti esittänyt, että ennen kuin koko länsimaita kohdannut tragedia konkretisoitui 11.9.2001, oli aihetta kuvattu ja kehitelty jo kauan mm. amerikkalaisissa katastrofielokuvissa. Roland Emmerichin Independence Day (1996) muodostaa tässä genre-elokuvana jonkinlaisen maamerkin: siinä amerikkalaisen kaupunki-idyllin rauhan rikkoo ulkopuolinen, totaalisen vieras Toiseus, joka uhkaa koko maapalloa - kamera kuitenkin seuraa tiukasti nimenomaan amerikkalaista sielunmaisemaa: Hollywoodin rinteitä, Vapaudenpatsasta jne. Ilmakehään konkreettisesti tunkeutuva voima on vieras, outo ja tottahan toki spektaakkelinomainen. Siinä mielessä median luoma kuva 9/11:sta on tälle genrelle analoginen: valtioton, kasvoton voima tunkeutuu amerikkalaiseen rahan ja hyvän olon imperiumiin ja tuhoaa sen symbolisen pääoman korkeimman jalokiven: WTC-tornit. 9/11 mediatapahtumana korostui entisestään, kun marraskuussa 2001 Valkoisen talon neuvonantajat ja Hollywoodin ylempi johtoporras kokoontuivat yhteen koordinoidakseen sotaponnisteluja ja niitä mahdollisuuksia, joilla Hollywood voisi auttaa Amerikkaa ja muuta maailmaa “sodassa terrorismia vastaan” välittämällä oikeansuuntaista ideologista viestiä. Kuten Tom Pollard ja Carl Boggs jo osoittivat, on amerikkalaista mediakuvastoa hallinnut lähes koko sen historian ajan tietynlainen, oikeistolaisvetoinen kunnian ja oikeutuksen valtadiskurssi, eikä 9/11-spektaakkelia seurannut valtavirtaelokuvien tulva ole niihin suhteutettuna mitenkään uutta. Žižek haluaa vain korostaa, ollen näin myös Jean Baudrillardin kannalla, että kyseessä oli nimenomaan toteutunut fantasia:

Meidän olisikin siis käännettävä nurinniskoin se standardiluenta, jonka mukaan WTC-räjähdykset olivat reaalisen tunkeutuminen, joka pirstoi illusorisen Sfäärin. Asia on aivan päinvastoin: me elimme todellisuudessamme ennen WTC:n sortumista ja näimme kolmannen maailman kauhut jonain, mikä ei ollut aktuaalisesti osa sosiaalista todellisuuttamme, jonain, mikä oli olemassa (meille) spektraalisena näkynä (TV:n) kuvaruudulla. Syyskuun 11. päivänä tämä fantasmaattinen kuvaruutunäky astui meidän todellisuuteemme. Ei ole niin, että todellisuus olisi astunut kuvaamme: kuva astui todellisuutemme (toisin sanoen symbolisiin koordinaatteihin, jotka määräävät, mitä koemme todellisuutena) ja pirstoi sen. Se tosiasia, että syyskuun 11. päivän jälkeen useiden “suuren rahan elokuvien”, joissa oli WTC:n sortumista muistuttavia kohtauksia (korkeita rakennuksia tulessa tai terroristien hyökkäyksen kohteena…), ensi-illat siirrettiin (tai elokuvat jopa hyllytettiin), pitäisi siis tutkia WTC:n sortumisen aiheuttamasta vaikutuksesta vastaavan fantasmaattisen taustan “torjuntana”. Kysymys ei tietenkään ole siitä, että pelattaisiin pseudo-postmodernia peliä, jossa WTC:n sortuminen redusoitaisiin taas vain yhdeksi mediaspektaakkeliksi ja tulkittaisiin se katastrofiversioksi snuff-pornoelokuvista. Sen sijaan meidän olisi yksinkertaisesti pitänyt kysyä itseltämme tuijottaessamme TV-kuvaruutua syyskuun 11. päivänä: “Missä olemme jo nähneet saman uudelleen ja uudelleen?” (Žižek 2002/2004, 52-53.)

Katsoin talven mittaan lukuisia vaihtoehtoisia dokumentteja 9/11:sta Google Videosta (kiinnostuneet kääntykööt tämän linkkisivun puoleen tai katsokoot esimerkiksi Loose Changen, 911 Road to tyrannyn, Martial law 9-11:n, Zeitgeist the movien tai America: Freedom to Fascismin). En tapahtuma-aikaan juurikaan kiinnittänyt tapahtuneeseen tarkempaa huomiota: se oli vain kiinnostava tapahtuma, joka johti historiallisesti katsottuna surkuhupaisiin tapahtumiin, kuten Irakin “sotaan”, mutta henkilökohtaisesti se pysyi lähes yhtä etäisenä kuin mikä tahansa muu katastrofi. Amerikkalaisten kuolema koskettaa minua lopulta yhtä vähän kuin maanjäristys Kiinassa, valitettavasti: en voi todella ymmärtää noita tapahtumia, koska minä ja he emme todella jaa (tai ole jakaneet) samaa elinympäristöä ja todellisuutta.

Totta kai median maailmassa 9/11 muodostui erityisen käänteentekeväksi tapahtumaksi, joka muutti paitsi Amerikan myös länsimaiden ilmapiirin pelonsekaiseksi ja enemmän tai vähemmän paranoidiksi. Kuten Žižek irvailee, ryntäsimme kirjastoihin perehtymään islamiin yrittäessämme ymmärtää tuota voimaa, joka näytti olevan lähtöisin fundamentalistisesta Lähi-idästä, kristinuskon ammoisesta kilpailijasta, toisesta maailman valtauskonnosta. Niinikään postmodernistiselle lännelle uskonnon merkitys oli silmiinpistävästi rapistunut ja 9/11 pakotti meidät arvioimaan sitä uudelleen. Vasemmisto naputti, että tapahtumat olivat Yhdysvalloille täysin oikein, olihan suurvalta riistänyt pienempiään syntymästään saakka. Oikeisto julisti pulleana, että sota terrorismia vastaan oli alkanut ja tuo vieras uhka edusti kaikkea sitä, mikä oli vastakkaista kehittyneelle lännelle - tästä huolimatta kyse oli oikeiston mielestä siitä, etteivät muslimit vain olleet ymmärtäneet länsimaisen demokratian valovoimaisuutta eivätkä omaa mahdollisuuttaan integroida sitä muslimivaltojen ideologioihin. Me Euroopassa pääasiassa tuomitsimme Yhdysvaltojen seuraavan peliliikkeen, nimittäin pommitukset Afganistaniin ja Irakiin, muttemme oikeastaan ymmärtäneet, mitä merkitystä terrori-iskuilla oli meille. Tunsimme olevamme osittain sivullisia, osittain Yhdysvaltain liittolaisia sodassa kasvotonta pahaa vastaan. Toki Madridin ja Lontoon pommi-iskut vuosina 2004 ja 2005 havahduttivat lopulta meidätkin, ettemme olleet turvassa missään. Sodankäynnin muodot olivat nyt olennaisesti muuttuneet, ja tämä sai paitsi EU:n myös sen jäsenvaltiot oikeuttamaan puolustusmäärärahojensa kasvattamisen ja asevarustelun tehostamisen. Silti olennainen jäi puuttumaan: itselle esitetty kysymys siitä, mikä meissä aiheutti niin paljon vihaa, että se sai vihollisemme tekemään tuhoisia itsemurhia, joissa kuoli tuhansia ihmisiä? Mikä meissä oli vialla? Tämän tarkastelun sijaan painotimme Toista, vaikka olennaisempaa olisi kuitenkin ollut kysyä, mitä se aines, jota olimme projisoineet Toiseen, Toisen pinnalle, kertoi meistä itsestämme? Kysymys oli ennen muuta länsimaisen tietoisuuden kriisistä, ei niinkään amerikkalaisen idyllin mustumisesta jonkin aidosti ulkopuolisen tahon voimasta.

Niin ollen WTC-iskujen kohdalla ei voida varsinaisesti puhua “sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”, vaan narsismin patologiasta, joka sai realisoitumisensa WTC:n tornien murentuessa. Voi tietenkin kuulostaa edelleen itsekeskeiseltä, mutta keskeiset tekijät WTC-tapahtumassa olivat televisioruutu, katsoja ja kanavan mediaväki. Ymmärsin noita Google Videon salaliittodokumentteja katsoessani, etten todellakaan ollut tietoinen, mitä kaikkia yksityiskohtia tapahtumaan liittyi. Keskeinen sisältö, jonka tapahtuneesta muistan, oli televisioruutu, jossa kaksi matkustajakonetta iskeytyy kaksoistorneihin. Yhtään ruumista en muista nähneeni - tämän ja tapahtuman mediavetoisuuden perusteella esimerkiksi Amerikassa käymätön voisi kai väittää Baudrillardin tapaan, ettei koko WTC-spektaakkelia edes tapahtunut, paitsi tietenkin screenillä, jossa kaikki fantastinenkin on mahdollista. Keskeistä kuitenkin oli, että tapahtumaan liittyi paljon asioita ja pikkuseikkoja, jotka eivät aktuaalistuneet sattumalta. Toisin sanoen WTC:n liittyi tavattomat määrät kulissientakaista toimintaa, mikä muistuttaa tavallaan yhä enemmän elokuvan esillepanoa. Näky luhistuvista torneista lumosi meidät siinä määrin, ettemme esimerkiksi ajatelleet, miksi tornit sortuivat vapaan pudotuksen nopeudella. Kuka muistaa iskeytymisten jälkeiset räjähdykset tornien katutasossa? Miksi United93:n putoamispaikalta ei löytynyt ruumiita, eikä oikein konettakaan? Miksi Pentagoniin iskeytyneestä koneesta ei siitäkään jäänyt jäljelle kuin pari hassua metallinpalaa? Miten on mahdollista, että suuri osa reaalisesta todistusaineistosta katosi kuin pieru Saharaan - tai ainakaan kamerat eivät ehtineet tai tahtoneet sitä tallentaa - paitsi tietenkin erään itsemurhalentäjän passi, joka säilyi iskuja seuranneista räjähdyksistä, tulipaloista, sortumisista ja äärimmäisestä kuumuudesta huolimatta lähes koskemattomana.

Enemmän kuin liberaalin lännen ja fundamentalistisen idän väliseen kuviteltuun yhteentörmäykseen meidän tulisi kiinnittää Žižekin mukaan huomiomme tapahtuman taloudellisten etujen yhteentörmäykseen. Kuten Amerikan historiassa jo aiemminkin, tälläkin kertaa WTC.n kaltainen tapahtuma toimi eräänlaisena savuverhona muille toimille - tässä tapauksessa sodan oikeuttamisena, jolla pyritään Yhdysvaltain geopoliittisten intressien vahvistamiseen ja maailman öljyvarantojen hallinnointiin (jota esimerkiksi Stephen Gaghanin Syriana (2005) kuvaa sangen osuvasti). Bill Clintonin pelastus häpeällisestä Lewinsky-kohusta oli käynnistää elokuussa 1998 pommitukset Afganistanin ja Sudanin oletettuihin kemiallisten aseiden tehtaisiin (mitään tehtaita ei tietenkään ollut, vaan alueella asui pääasiassa siviiliväestöä). Itseoikeutettua maailmanpoliisia on toisin sanoen tarvittu aina kun amerikkalainen valtapolitiikka on päättänyt uusintaa itseään. Amerikkalainen evankeliumi, liberaali demokratia on kuitenkin hyvin usein naamioitunutta omien taloudellisten intressien ajamista. Näin sen peripateettisuus saa paljon julmempia piirteitä: oikeuden, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden ihanteilla ei ole sijaa Lähi-idässä niin kauan kuin niitä ohjaa ja edesauttaa amerikkalainen demokratian ihanne. Johtavana kulutusvaltiaana se aivan ymmärrettävästi tavoittelee niitä varantoja, joita kontrolloimalla voi säilyttää valtaansa. Siksi amerikkalainen aseteollisuus voi niin hyvin. Ja siksi amerikkalainen elokuvateollisuus voi niin hyvin.

Žižekin mainiossa esseedokumentissa The Pervert’s Guide to Cinema (2006) elokuva on ensisijaisesti perverssiä taidetta, jonka funktio ei ole kertoa meille, mitä ja mistä unelmoida, vaan miten. Kaikessa toiminnassamme on käytännössä kyse aina vähintään kolmen eri osatekijän välisestä vuorovaikutuksesta: subjektin, objektin ja fantasian. Toimimme todellisuudessa pitkälti fantasian ohjaamina, mutta tuon fantasian voi käsittää monella tapaa, toisaalta tietoisuudesta poisprojisoituna “pahana unena“, toisaalta unelmana jostain paremmasta. Fantasia sinänsä on kuin tapahtuma, jota emme halua tapahtuvan, sillä jos se tapahtuisi, halvaantuisimme, todellisuutemme murenisi. Žižekin epämääräinen esimerkki on, että joillakuilla meistä on tiedostamattomia raiskausfantasioita, joita emme kuitenkaan missään nimessä halua tulevan todeksi. Realisoitunut fantasia on painajainen. Michael Haneken La Pianiste (2001) on tästä Žižekille ilmeinen esimerkki. Vieras olento, fantasia, joka meissä on, on projisoitu meistä ulos Toiseksi. Elokuva onkin Žižekille keskeinen tekijä hahmoteltaessa sitä, mikä meissä on vialla: kuten David Fincherin Fight Clubissa (1999) ensin on käytävä käsiksi tuohon vieraaseen itsessämme ennen kuin voimme kajota todella Toiseen (Žižekin keskeinen esimerkki on kohtaus jossa Edward Nortonin esittämä päähenkilö pahoinpitelee itsensä työnantajan toimistossa - käsi, jossa tuo Vieras näyttäytyy on tietenkin tuttu paitsi lukuisista elokuvista myös muualta populaarikulttuurista). Yhdessä kohtaa Žižek menee jopa niin pitkälle, että väittää elokuvateatterin mustan valkokankaan, jolta odotamme elokuvaa, lumoa ja unelmiamme, olevan verrattavissa vessanpönttöön, josta odotamme jotain tulevan ulos: Francis Ford Coppolan The Conversationissahan (1974) on kohtaus, jossa Gene Hackmanin esittämä Harry Caul kohtaa murhatun naapurin hotellihuoneen vessassa fantasmaattisen näyn, jossa hänen vetäessään vessan, tukkeuman johdosta vesi alkaakin virrata ulos ja muuttuu vereksi. Normaalissa vessakäyttäytymisessähän jätteet tunnetusti menevät alas, pois todellisuudestamme - minkä johdosta harvoin meillä todella muodostuu mielekästä saati tervettä suhdetta omaan kehoomme ja sitä kautta maahan - mutta fantasmaattisissa näyissämme toivomme ja pelkäämme yhtä aikaa, että tuo jokin työntyy vieraasta reiästä tämänpuoliseen, tunnettuun todellisuuteemme. Muistan esimerkiksi lapsuudestani, miten kammottava oli se Ivan Reitmanin Ghostbusters II:n (1989) kohtaus, jossa kylpyä valmistelevan Dana Barrettin (Sigourney Weaver) yllättää vesihanasta ulos tuleva lima. “Seisovasta vedestä odota myrkkyä“, kirjoitti William Blake, mutta entä kun tuo vesi virtaa meihin päin, eikä poispäin?

Žižek ajelee moottoriveneellä, istuu, kastelee kukkia ja puhuu taukoamatta viehättävällä kökköenglannillaan elokuvasta. Esseedokumentin johtoajatus on lopulta, ettemme oikeasti ota elokuvaa tarpeeksi vakavasti, vaan pelkkänä vapaa-ajan välineenä, mikä on virhe. Todellisuudessa elokuva on kuitenkin oman mielemme projisoitumaa, jossa tiivistyy kollektiivin pelkoja ja haluja. Sen vakavasti ottaminen on itsessä olevien vääristymien purkamista, niin yksilön kuin länsimaisen mielenkin tasolla. Elokuva pelaa sekin samoilla säännöillä kuin mediakulttuuri. Huomiotaloudessa on selvää, että tarvitaan yhä vahvempia aistiärsykkeitä, jotta kuluttaja havahtuisi vanhemman informaation katveesta ja totutun, rutiinin lintukodosta. Tarvitaan yhä sähäkämpää toimintaa, yhä todellisempaa kuvamateriaalia. Elokuvateollisuus viljeleekin yhä vahvempia ärsykkeitä, jotka tullessaan esitetyiksi työntyvät meidän todellisuuteemme. Elämme jatkuvasti tutun ja fantastisen rajalla, ja vaihtelemme asemaamme ja tuntojamme, saako tuo vieras tunkeutua infosfääriimme.

Kiinnostava ilmiö on sekin, kuinka informaation tuplaantuessa alituiseen media kehottaa meitä erikoistumaan. Kun 1980-luvulla Umberto Eco kirjoitti teoksensa Il Pendolo di Foucault (1988) ja esitti yhden henkilöhahmon - Jacobo Belbon - sanoin, sen mistä modernin tietotyöläisen suurin tragedia muodostuu, nimittäin, että “tunnemme Hamletin paremmin kuin talonmiehemme”. Tänään meillä on yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa yhä enemmän sellaisia, jotka tuntevat tavattoman paljon näyttelijöiden nimiä tai mitä ihmeellisintä triviaa, mitä pop-kulttuuriin tulee. Tämä prekariaatti tietotyöläinen ei välttämättä tiedä tai osaa yhdistää tuota informaatiota mihinkään maailmalliseen ja hyödylliseen ja siksi monia uhkaa todellisuudesta vieraantuminen. Ennen esimerkiksi ajattelin, että filosofian ylioppilaat ovat kaikki enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantunutta väkeä, mutta tänään minusta näyttää, että yhä useampi muodostaa kontakteja toisiin ihmisiin puhumalla ajankohtaisesta televisiosarjasta. “Yhteiset puheenaiheet” eivät ole kuitenkaan yhdentekeviä, vaan erityisen merkittävää analyysimateriaalia: mistä muusta ne kielivät kuin uudesta kollektiivisuudesta? Eikö vieläkin ole niin, että elokuvakamera luo meille yhteisen illuusion, joka lumoaa meidät täysin ja jonka lumoissa olemme vaikka tietäisimmekin sen olevan ei-totta? Kun elokuvateatterin valot räpsähtävät elokuvan jälkeen päälle, eikö olekin niin, että hetken etsittyämme sijaa todellisuudessamme alamme puhua elokuvasta, omasta fantasiastamme? Markus Termosen loppuyhteenveto The Pervert’s Guide to Cinemasta onkin kiintoisa tässä mielessä:

Zizekin mukaan pikemminkin vain elokuva paljastaa meille, ettemme ole valmiita kohtaamaan näitä haluja todellisuudessa. Zizek selvästikin rikkoo sellaisen tulkinnan, että ihminen pakenee todellisuutta elokuviin. Päinvastoin ihminen pakenee elokuvia todellisuuteen. Toisin sanoen ei ole niin, että elokuvat ovat niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan todellisuutta: todellisuus on niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan elokuvia. (Termonen 2008.)

Elokuvaa on Žižekin mukaan katsottava juuri sen simulaatioefektin takia: katsoessamme sitä, mikä on “tottakin todempaa“, voimme oppia näkemään todellisuutemme juuren, symbolisen. Symbolinen on todellisuuden perusta, jonka murentuessa myös koko todellisuus käytännössä murenee. Niin oli laita myös 9/11:n tapauksessa., toistelihan mediakin loputtomasti, kuinka strategisesti merkittäviin kohteisiin terrori-iskut kohdistuivat: amerikkalaisen imperiumin keskeisiin tukipilareihin, sodankäynnin (Pentagon) ja talouden (WTC-tornit) pyhiinvaelluspaikkoihin. United93:n oletettu haaksirikko olisi kuitenkin pitänyt ajoittaa Hollywoodin rinteisiin, joskin tämä oli ymmärrettävistä maantieteellisistä seikoista mahdotonta. Elokuvateollisuus pysyikin tapahtuman virallisena kummisetänä, omalla ohjaajantuolillaan kulisseissa. Ja mikä oli tulos? Syntyi sellaisia elokuvia kuten Paul Greengrassin useissa kritiikeissäkin arvostettu United 93 (2006) ja Peter Marklen toisinto Flight 93 (2006). Kummatkin esitetään jonkinlaisina reliikkeinä, muistomerkkeinä, joiden pääasiallinen tarkoitus on kunnioittaa 9/11:n uhreja. Kuulaasti kummastakin kuitenkin loistaa, että molempia on todennäköisesti rahoittaneet sellaiset tahot kuten Pentagon, sillä niin hegemonisesti tapahtumat esitetään. Mitään radikaalia elokuvissa ei ole. Ne kuvaavat niin uskollisesti neljännen lentokoneen tapahtumia kuin pystyvät ja välttävät viimeiseen asti sanomasta tapahtuneesta mitään, mikä olisi ristiriidassa Yhdysvaltain hallituksen kannan kanssa. Ja uskomatonta kyllä, tapahtunut kääntyy sekä Marklen että erityisesti Greengrassin käsittelyssä virkamiesten sankaruudeksi, jonkinlaiseksi antiteesiksi siitä Hannah Arendtin kuvaamasta “pahan banaliteetista”, jota Natsi-Saksassa aikoinaan harjoitettiin. Tässä kontekstissa United 93 on aidosti “hyvän banaliteetin” malliesimerkki. Byrokraatit ovat jähmettyneet torneihinsa, joissa puhuvat taukoamatta toisilleen ja puhelimiin: WTC-iskut ovat heillekin joko näkymiä kuvaruudulta tai mikä kiinnostavampaa, ikkunan takana avautuvia näkymiä. Kameran näin asettuessa kuvaamaan etupäässä heitä katsoja pakotetaan asettumaan heidän asemaan, ainoastaan tarkkailijaksi, jonka etäisyys tapahtumista on toimeenpano- ja kriisintorjuntapuheluista huolimatta suuri.

Vaikka Greengrassin elokuvan varsinaisessa keskiössä ovatkin United 93:n matkustajat ja miehistö, pääasiassa heidät kuvataan niinikään puhelimeen rakkauttaan ja muuta tunneskaalaansa jankuttavina “tavallisina ihmisinä”. Elokuvan ns. terroristit sitä vastoin; heissä piilee koko elokuvan iljettävin segmentti. Jo elokuvan ensimmäinen yksittäinen kuva kertoo tämän: yksi muslimiterroristeista lukee Koraania ja rukoilee. Kauttaaltaan siis muslimit esitetään joko penkeissään tärisevinä hermoraunioina, murhanhimoisina fanaatikkoina ja uskoaan joka toisessa lauseessa toistelevina uskovaisina. Jos Greengrassilla oli minkäänlaisia intressejä tehdä elokuvastaan rakentava, keskinäiseen ymmärrykseen yrittävä siltatyö, hän epäonnistui surkeasti. Päinvastoin: näyttää kuin elokuva haluaisi ainoastaan vahvistaa niitä käsityksiä, joita valtamedialla asiasta oli ja niin ollen ylläpitää terroristeista maalattua pirunkuvaa. Jo mainittu Gaghanin Syriana onnistuu, hienoisesta aiheen eriäväisyydestä huolimatta, paljon osuvammin. Greengrassin ja Marklen tärkein viesti on kuitenkin: Amerikan rauhallista ja idyllistä kansakuntaa on kohdannut suuri tragedia ja mahdolliset syylliset ovat suhteessa Amerikan kansalaisiin niin poikkeavia - murhanhimoisia, fanaattisia sekä demokratiaa ja meitä länsimaalaisia syyttä suotta vihaavia - raivopäitä, että mahdolliset vastatoimenpiteet ovat paitsi oikeutettuja myös välttämättömiä.

Olemmeko oppineet mitään 9/11:sta? Näyttää siltä, ettemme ole. Kykymme käsitellä symbolista koki 11.9.2001 tavattoman kolauksen ja sen sijaan, että olisimme kääntyneet sen puoleen, etsineet (myyttistä) vapahdusta, teimme kuten Matt Damonin esittämä Bryan Woodman Syrianassa: lähdimme vieraalle maalle hieromaan kauppaa, vaikka hukkuneen lapsemme hautajaisista ei ollut kulunut vielä viikkoakaan. Jälleen kerran käänsimme katseen väärään suuntaan. Sillä ei ole merkitystä, missä Bin Laden on - sillä on, mitä voimme tehdä symbolintajun pelastamiseksi.

Lähteet:
TERMONEN, MARKUS (2008): Elokuvat opettavat meidät haluamaan. Slavoj Zizek: The Pervert's Guide to Cinema (ohjaus: Sophie Fiennes). URL:http://megafoni.kulma.net/index.php?art=478&am=1 (tarkastettu 16.5.2008).
ŽIŽEK, SLAVOJ (2002/2004): Tervetuloa reaalisen autiomaahan! Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki. Helsinki: Apeiron.