Esimiesten kesken

Otso Kantokorpi ilmoitti muutama päivä sitten katkaisseensa avustajasopimukset päivälehtiin, joihin oli vuosikausia kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja. Syyksi hän ilmoitti kulttuurijournalismin moninaisuutta polkevan avustajasopimuksen ja lehtitalojen lisääntyneen yhteistyön, jonka tuloksena kriitikko kirjoittaa tänään samalla vanhalla mitättömällä palkalla mutta jatkuvasti suuremmalle yleisölle.

Tänään sitten Hesarikin hoksasi saumansa ja kävi käsiksi limppuun. Kulttuurisivujen ykkösartikkelina on kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen ”HS-analyysi” suurella otsikolla ”Kuka kaipaa kriitikkoa”. Tekstissään Lyytinen lainaa Niklas Herlinin ”kapitalistin näkökulmaa” (”Jos joku free kulttuurintoimittaja tekee sellaisia juttuja, että ihmiset ryntäävät sutena niitä lukemaan, niin palkkaakin tulee aika paljon enemmän kuin satanen per kritiikki. Monimutkaista?”), Suomen kulttuurirahaston yliasiamiestä Antti Arjavaa ja Matti Apusta. Nimet ovat merkitseviä, rajaavat tilaa. Muuten analyysi keskittyy erittelemään, millaisia ”uusia mahdollisuuksia” median murros sanomalehtikritiikille tarjoaa, ja siinä sivussa kehumaan Hesaria. Optimistista on. ”Aidosti avaudutaan” yleisön suuntaan”, jolloin ”ihmiset tulevatkin jo sutena niitä lukemaan”. Näkee, että Kantokorpea ei ole asiassa kuunneltu, valjastettu vain samaisen kapitalismin keppihevoseksi, jota hän nyt rohkeni kieltäytyä palvelemasta.

Aihe jatkuu seuraavalla sivulla. Käännän sen suurin odotuksin ja saan eteeni kahdeksan eri lehden vastaavan päätoimittajan tai esimiehen kommentit, joissa käydään läpi millä tavalla ”median murros vaikuttaa kulttuurikritiikkiin”. Kahdeksan. Päätoimittajan. Ja kuten Lyytisen tekstistä, myös kommenteista saa vaikutelman, että jokainen äänen saanut käyttää mahdollisuutensa – ja kehuu lehteään.

Vastaan siis kysymykseen Lyytisen puolesta: kukaan ei kaipaa kriitikkoa. Tai jos kaipaa, niin nimenomaan Hesari ja muut päivälehdet lukijoista kamppaillessaan. Mistä saisi mediahuoria halvalla? En tiedä, kuinka kujalla kulttuuritoimituksessa todellisuudessa ollaan, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko koko Hesarin tuleminen mukaan keskusteluun todellakin näin suoranaista vittuilua yhdelle ammattiryhmälle (kriitikot ja toimittajat) ja luokalle (freelancerit)? Käykö se tosiaankin keskustelua kritiikistä keskenään antamatta yhdellekään asianomaiselle – siis kriitikolle – sanan sijaa tässä asiassa? Miten sillä on pokkaa?

Kuvaavaa on, että ainoa vieras ääni, joka mukaan päästetään, on toimittajan Elina Grundströmin Facebook-kommentti. Se tosin on pelkkä parahdus: tilanne on freekuille huono. Nämä ”nimekkäät freelancerit” vaikuttaisivat kuitenkin olevan juuri niitä, joilla Hesarikin mielisi ratsastaa. Auktoriteetin aseman pönkittäminen ”ammattilaisilla” ja ”nimekkyyksillä” on sen ainoa ase vapaan tai riippumattoman julkaisemisen versoja vastaan. Parilla sanankäänteellä Lyytinenkin onnistuu tekemään eron laadukkaan sanomalehtikritiikin ja harrastelijoiden puuhastelun välillä:

Verkkopalvelut, kuten musiikkimedia Nuorgam, ovat tuoneet perinteisten välineiden rinnalle valtavasti uutta tarjontaa ja kekseliäitä kerronnan keinoja.

Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?

Se onkin se kysymys. Sellaisessa tilanteessa ei vain auta, että kuvitellaan ”ammattilaiset”, asiantuntijat, nämä jotka vallan kahvassa tai lehtitalon ovissa kynsin hampain kiikkuvat, ja sitten nämä muut, vapaaehtoiset, karvalakkiosasto. Silloin ääni olisi annettava muillekin kuin esimiehille.

Vaikka on myös epäselvää, haluaako mikään sanomalehti lopultakaan keskustella kritiikistä tai sen sisällöistä. Lyytisen possekin mielisi ”ylläpitää moniäänisyyttä myös omien sivujemme sisällä”, mutta jos totta puhutaan, kulttuuritoimituksen kohdalla näyttää ikävä kyllä siltä, että eniten jaloissa ovat juuri nämä lehtitalojen omat, vakituiset toimittajat ja kriitikot. Kyllä, he ovat ”ammattilaisia” mutta pääosin kahdesta syystä: palkka juoksee ja kritiikin taso laskee suhteessa vakituisten työvuosien kasvuun. ”Moniäänisyys” on vain taikasana: vakituiset toimittajat seisovat sen tiellä. Silloin Lyytinen voi vain kaunistella ja sanoa:

Jos emme käsittele myös vähemmän kaupallista ja pienilevikkistä suomalaista kulttuuria ja sen tärkeitä teoksia, sitä ei välttämättä tee kukaan muukaan.Tästä maaperästä voivat nousta tulevaisuuden klassikot.

Klassikoita syntyy, jos Hesari antaa niiden syntyä, jos se vain pystyy säilyttämään asemansa. Muuten kukaan ei tiedä mitään ja vehmas menee kesannolle, kukaan ei huomaa. Sama pätee kritiikkikeskusteluunkin. Sellainen on alettu ja niin kauan kuin Hesari tuntee olevansa sen kärkikahinoissa sellaista käydään, ikään kuin ensimmäistä kertaa ihka oikeaa keskustelua, muuten se vaietaan, muuten sitä ei ole.

Huvittavinta tässäkin gatessa kai loppuviimein on, että se antaa kulttuuritoimituksen esimiehelle mahdollisuuden ivata kulttuuripiirejä ja paljastaa, kuinka paljon se pohjimmiltaan vihaa kulttuurin tekijöitä: 

En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista poliitiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheen luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.

Kyllä, luopumisen tuskastahan ne tietysti kertovat. Samoista syistähän Hesariakin sopii pilkata: se jos mikä elää menneessä ja kärvistelee, tappelee alituiseen selvitäkseen. Sanomalehtikritiikki ja sen alas ajaminen ovatkin perinteisille medioille uusi mahdollisuus yrittää osoittaa voimansa. Viimeinen erä.

Itseään tekstiä

Kun suosittu elokuva saa jatko-osia, on kritiikeissä tapana verrata uutta vanhaan. Sama pätee kirjallisuuteen, jolloin kirjailijan uudempiin töihin haetaan tulokulmia vanhoista teoksista. Vertailukohtia tai subtekstejä ylimalkaan, niitä joita vasten teosta yritetään arvottaa, haetaan tietysti muualtakin: maanmiehistä ja -naisista, saman tyylilajin taitajista, oppi-isistä, ja jos kyseessä on geneerisempi tapaus, lajin muista edustajista. Mitkä verrokeista valitaan itse kritiikkiin on tietysti summanmutikkaa, enemmän tai vähemmän – harvemmin kaikkia niitä tekstejä, joiden pohjalta käsillä oleva teksti ponnistaa (tai tuntuu ponnistavan), saa ahdettua samaan kritiikkiin, jolloin, luonnollisesti, arvostelu on vain sipaisu, yksi kompuroiva tulokulma lukemiseen.

Tänään tulee ensi-iltaan suositun Die Hard -toimintaelokuvasarjan viides osa, A Good Day to Die Hard (2013). Muutamassakin arvostelussa moititaan elokuvan seitinohutta juonta, psykologisen silmän puutetta, substanssittomuutta sekä sitä, etteivät John McClanen tai hänen kanssarymistelijöidensä hahmot liiemmin kehity. ”Seurauksena on puolisentoista tuntia ammuntaa, hillittömiä autokaahauksia pitkin Moskovaa, jättimäisiä räjähdyksiä ja kehnoa dialogia”, kirjoittaa Pertti Avola Helsingin Sanomien kritiikissään, toivottuaan vain vähän ennen toimintaan ”edes hiukkasen perusräminää enemmän älyä, kierteitä ja paneutumista henkilöhahmoihin”.

Kriitikko saa tietysti toivoa teksteihin mitä haluaa, mutta on eri asia, löytyykö sitä niistä, nyt saatika huomenna. Jos keskitytään siihen, mitä elokuvassa on, niin Avolahan sen sanoo jo itsekin, joten toistan jo sanotun: puolisentoista tuntia ammuntaa, hillittömiä autokaahauksia pitkin Moskovaa, jättimäisiä räjähdyksiä ja kehnoa dialogia. Pitäisikö viidettä Die Hardia siis moittia vai kiittää?

Aina voidaan tietysti keskittyäkin teosten puutteisiin, ja siitähän kriitikonpesti vähän liian usein koostuukin, mutta mitä tällä oikeastaan saavutetaan? Toistuvasti Avolakin on joko tietoisesti tai tahallaan tuonut omaa näkökulmaansa esiin. Hyvä on, mies vaikuttaa enimmäkseen inhoavan väkivaltaa, eikä häntä ole siitä moittiminen. Perustavampi virhe onkin toisaalla. Jälleen näet Avola ottaa tekstin arvottajaksi itselleen mieluisan ja ehkä utooppisenkin teoskokonaisuuden, joka – näin kai on oletettava – on elokuva, jossa on älyä, kierrettä ja psykologiaa. Avola tekee kuten työtoverinsa Jukka Petäjä, joka saman päivän Helsingin Sanomissa kirjoittaa Cormac McCarthyn Blood Meridian -teoksen (1985) suomennoksesta (Veren ääriin, 2012) laaditussa kritiikissä: ”Silti Veren ääriin ei ole nähdäkseni paras romaani, jonka nykyään Tesuquessa Santa Fen lähellä New Mexicossa asuva kirjailija on kirjoittanut. Se ei ole romaanina yhtä hallittu, eheä, jäsentynyt ja arvoituksellinen kuin elokuviksikin versioidut Menetetty maa (2005) ja Tie (2006).” (HS 15.2.2013.)

En ole itse vielä ehtinyt romaania lukea, mutta sen käsityksen olen saanut, että Blood Meridian on kuten McCarthyn alkupääntuotantokin hyvin erilaista, eri tavalla painottunutta, muodoltaan toisenlaista, suhteessa myöhäisempiin romaaneihin. Silloin eheys, hallittu muoto, jäsentyneisyys ja arvoituksellisuus eivät ehkä ole Blood Meridianin hyveitä, mutta niiden puuttuminen ei tee siitä huonoa romaania. Saattaa itse asiassa olla päinvastoin: ehkä ne asiat, jotka Petäjä näkee puutteena, tekevätkin Blood Meridianista mestariteoksen. Petäjä vain lukee romaania liian henkilökohtaisesti: hän arvostaa Menetettyä maata ja Tietä, eikä häntäkään ole siitä moittiminen, mutta vertailu on yhtä mielekästä kuin arvottaisi John Barthin LETTERS:iä (1979) ja Coming Soonin!!! -romaania (2001) kirjailijan kahden ensimmäisen, 50-luvulla julkaistun teoksen mittapuilla. Vaatimus muodon koheesiosta on luultavasti yksi syvimpään juurtuneista lukemisen konventioista, ja jos tekstit eivät täytä tätä ehtoa, tuntuvat ne usein epäonnistuneilta.

Ilokseni maakuntalehdissä viidettä Die Hardia on osattu lukea hieman tarkkanäköisemmin. Esimerkiksi Kainuun Sanomien Seppo Turunen kirjoittaa tutun hämmentävään tyyliinsä elokuvan olevan ”upein romuralli koskaan” (KS 14.2.). Toki Turunen tunnustaa olevansa jo ennestään Die Hard -fani, mutta tästä syystä teokset lienevätkin hänelle lähtökohtaisesti immersiivisiä: vaivatta ne tempaavat mukaansa, jolloin katsoja tulee unohtaneeksi myös ulkoiset mittapuut, jotka saavat väkivallan (vääränlaista) estetisointia karsastavan Avolan toivomaan elokuviin älyä, kierrettä ja psykologiaa. Oikea kysymys olisikin, kumpi heistä oikeastaan lukee Die Hardia paremmin tai edes hedelmällisemmin, Turunen vai Avola, toimintaelokuvan ystävä vai sen karsastaja?

”Upein romuralli koskaan” saa minut lukijana tietysti muistelemaan Michael Bayn elokuvia, etenkin toista Transformersia (Transformers: Revenge of the Fallen, 2009), jonka yhteydessä aloin viimeistään riisua itseäni aseista. Ei ole pahaa sanottavaa sellaisesta elokuvasta – tietysti se on kaikin puolin mielipuolinen, järjetön, juoneton, psykologiton, seksistinen – ja juuri siksi niin hyvä. Kuten olen luultavasti jo useampaan otteeseen ehtinyt todeta, itse asiassa monet Bayn elokuvista ovat niin älyttömiä, että ne alkavat tuntua kokeelliselta elokuvalta, ja niillä mittapuilla oikeastaan aika onnistuneilta. Muiltakin ohjaajilta vastaavanlaisia elokuvia tipahtelee silloin tällöin.

Samantyyppistä lukutapaa voisi koettaa viidennen Die Hardin kaltaisiin hattararuiskeisiinkin. En itse asiassa oikein jaksa uskoa, että kukaan Die Hard -fani tai sanotaan The Expendables -elokuvien (2010–) ystävä, edes kaipaisi toimintaelokuviin älyä, kierrettä tai psykologiaan. Rymistely, romurallit, nyrkkitappelut ja kömpelöt sutjaukset riittävät hyväksi toviksi. Ja jos ajattelen yhtä parhaimmista viime vuosien toimintaelokuvista – oletan, ettei Avola ole nähnyt sitä tai jos on, ei pidä siitä – nimittäin Gareth Evansin The Raid: Redemptionia (2011), tai aavistuksen kehnompaa mutta silti yhtä kaikki mukiinmenevän hupaisaa Pete Travisin Dreddia (2012) ei kummankaan kohdalla tule edes mieleen perätä älyä, kierrettä tai psykologiaa. Ne toimivat ilmankin ja itse asiassa juuri ja nimenomaan siksi. Mutta jos näitä ominaisuuksia – vetääkseni Avolan lipsautusta vielä vähän kireämmälle ja kohti katkeamispistettä – varta vasten tavoittelee tämän päivän jännitys- tai toimintaelokuvasta, on kai etsiydyttävä Ridley Scottin Prometheuksen (2011) pariin ja sekös käy verrokille kalliiksi: siinä näet älyä, kierrettä ja psykologiaa on riittämiin – niinkin riittämiin, että nämä ovat ne ominaisuudet (tai niissä epäonnistuminen), jotka upottavat sen elokuvana.

Siinä mielessä Turusen arvostelussaan harjoittama taide-elokuvan jumalilla naljailu, olkootkin halpahintaista, toimii. Se osoittaa sentään hänen ymmärtävän, mitä on käsillä, mitä hän katsoo: itseään tekstiä eikä jotain sen takana, jotain sen edessä, jotain oikealla vasemmalla, haaveissa ja unelmissa. Itseään tekstiä. 

Nuori, tavoittamaton tajunta – nuorisokuvausten uskottavuudesta

Filmiaura-yhdistys palkitsi vuoden parhaan ohjauksen ja vuoden parhaan elokuvan Jusseilla Maarit Lallin Kohta 18:n, vieden keskeiset pystit ennakkosuosikkien, Aku Louhimiehen (Vuosaari, 2012) ja Antti J. Jokisen (Puhdistus, 2012) nenien edestä. Veli-Pekka Lehtonen arveli päivän Helsingin Sanomissa (HS 5.2.2013) säälin ja ilon vieneen voiton: inhimillinen puoli – Lallin kova työ ja elokuvan perhetyönomaisuus – vakuutti Jussi-päättäjät ja synkkien ja väkivaltaisten elokuvien sijasta haluttiin suosia teosta, joka tekee ”matkaa ulos ahdistavasta” ja ”kohti iloa”.

Periaatteessa Lehtosen näkemykseen on helppo yhtyä. Vaikka Louhimiehen ja Jokisen elokuvat ovatkin teknisesti laadukkaita, ne ovat eetokseltaan vähintäänkin arveluttavia. Laadukas suomalainen elokuva on usein synkkää ja ahdistavaa; Louhimies etenkin näyttää jumittuneen tarpeettomaan rankkuuteen. Vakavan aiheen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa väkivaltaa, eksplisiittistä seksiä, riitelyä ja huumeidenkäyttöä.

Aivan auvoa tosin ei Kohta 18:kaan ole, oikeastaan kaikkea muuta. Siinä mielessä Lehtonen liioittelee. Kohta 18 on episodimuodossaan ja semidokumentaarisella otteellaan tietysti pirteä, mutta jälleen hankaluuksia tulee uskottavuuden kanssa – mikä taas alkaa ennen pitkää ilmentää jotakuinkin samantyyppistä ahdistusta ja synkkyyttä kuin Louhimiehen ja Jokisen elokuvat. Sanon ”jälleen”, sillä viime vuosien nuorisokuvauksissa vain harvat ovat pystyneet kätkemään käsikirjoituksen ja tulemaan lähelle nuorta: Sisko tahtoisin jäädä (2010) ja Miss Farkku-Suomi (2012) olivat jotakuinkin onnistuneita siinä missä Elokuu (2011) ja Kielletty hedelmä (2009) eivät niinkään.

Asetettakoon allekirjoittaneen asema tässä kohtaa tietoisella tavalla kyseenalaiseksi: uskottavuuskysymykset ovat lähes aina ainakin jossain määrin kokemuksellisia kysymyksiä. Jos en tunnista Elokuun henkilöistä sellaista, joka tulee minua liki, se kai on minun ongelmani? Varmasti Elokuu puhuttelee jotakuta – mutta tällöin on kai oletettava, että hänen ”elämishistoriansa”, hänen kompetenssinsa tuntea empatiaa henkilöitä kohtaan on kehittynyt eri reittejä kuin esimerkiksi omani. Tunnesisältö on kuitenkin ratkaisevaa: jos sen välittäminen onnistuu, vieraskin tietoisuus voi tuntua seurattavalta.

Sanottakoon sitten: Kohta 18:n tunnetasollinen kylmä etäisyys johtuu (jälleen kerran) siitä, ettei viisi nuortamiestä, joita elokuva kuvaa, ovat paitsi liian komeita myös ongelmineen kaukana rahvaasta. Samat uskottavuusongelmat ovat läsnä myös Elokuussa, joka tuntuu kokoomusnuoren fantastiselta pakomatkalta, ja Kielletyssä hedelmässä, jossa nuoret tytöt pakenevat primitiivisen pahaa ja kahlitsevaa lestadiolaisuutta siideripöhnään uima-altaan reunalle. Hyvä on, Kohta 18:n nuoret ovat nuoria, heillä on finnejäkin, mutta episodit lähtevät liikkeelle harmittavan usein sellaisista ongelmista, joiden on kai tarkoitus heijastella nuorten kasvukipuja. Siksi vain kaksi ensimmäistä episodia elokuvasta on tuoreella tavalla osuvia: taksikuskiäiti on poikansa ajo-opettaja, toisen pojan omaan perheeseen tulee lisäystä ja pojan tyttöystävänsä kanssa tekemä abortti järkyttää. Muissakin episodeissa on hyviä hetkiä, mutta myöhemmissä alituisena vaarana on liioitteluun ja tympeään elokuvallisuuteen lipsahtaminen: pilvenpolttokokeilut ja avioeroperheessä eläminen ovat monelle nuorelle reaalisia, mutta strippaaminen, yhden yön suhteet tai kevytkenkäinen äiti vähemmän, toki mahdollisia kylläkin. Näitä tarpeettomia lisäyksiä kunkin nuoren taustoittamiseksi tehdään siitäkin huolimatta. Vähemmän näet riittäisi: kasvukipuihin ei tarvita kriisejä ja traumoja, vaan yksin arkikin, ihastuminen, sosiaalisen aseman horjuminen riittää.

Lisättäköön sitten: omasta nuoruudestani on aikaa. En ajanut isäni autolla, en polttanut pilveä, en stripannut, en tehnyt aborttia – en paennut viikkokausiksi maaseudulle enkä juonut siideriä uima-altaan reunalla. Päihteet ja seksuaaliset halut eivät yhdistäneet minua toisiin, vaan eristivät. Sen sijaan olin epävarma, katsoin ikkunasta kahvikuppi kädessä, vietin nuoruuttani peiton alla. Tunsin itseni hylkiöksi. Etsin apua kipuihini kirjallisuudesta, elokuvista ja musiikista, en blaadannut, en sekoillut. Erilaisia tragedioita tietysti oli. Kun tänään katson esimerkiksi Richard Linklaterin tai John Hughesin elokuvia, tavoitan niistä sellaisia kokemuksia ja tunnesisältöjä, jotka vastaavat ja auttavat omiani. Amerikkalaiset nuoruutta käsittelevät indie-elokuvat koskettavat minua enemmän kuin monikaan suomalainen.

Voi tietysti olla, että aika on ajanut allekirjoittaneesta ohi. Silloin kritiikin sana ei paljoa paina. Onhan Kohta 18:ssa myös uskomattoman liikuttavia kohtauksia, vaikka sitten vain hetkittäin. Nuoret heräävät krapulassa puistonpenkiltä leikkipuistossa. On aamu, ja kylmä. Nuori sulkeutuu huoneeseensa, kun vanhemmat riitelevät. Nuori kohtaa äitinsä portailla, kertoo niistä tunteista kun huomaa, että äidin pyhyys on lakannut, äiti pettää isää kuten kaikki muutkin ihmiset toisiaan toisaalla. Isoveli puhuu pikkuveljelle joulupukista, Jumalasta, äidin rakkaudesta. Kaikki hienoja hetkiä. Jopa poikien saunaillassa tavoitetaan jotain, vaikka monien ongelmat niputetaankin samassa kohtauksessa tarpeettoman alleviivatusti: yksi jätetään, toisen isä kuolee, kolmas raivostuu kun neljäs mainitsee hänen äitinsä kevytkenkäisyydestä.

Kritiikin sana ei paljoa paina, jos me kaikki eläisimme samaa elämää. Sehän on kai vain omaa vikaani, jos en ole samaa kokenut? Tietenkin henkilöt olisivat vailla särmiä tällöin; jos kaikilla katsojilla olisi heihin joku samastumispinta, ei henkilöissä mitään kiinnostavaa olisi.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vielä tänäänkin yläasteilla ja lukioissa elää vahvana vanha ja sama roolitus: on urheilijapoikia, räppäreitä, pissiksiä, nörttejä ja hylkiöitä. Yhdestä Kohta 18:n pojastakin arvellaan nörttiä, toinen on liikuttavan erillinen isäsuhteineen, mutta uskottavuusongelmaisten tilojen kautta hahmottuu jollain tapaa vääristävä kuva kokonaisuudesta. Kaikki pojista tulkitsevat samaa sosiaalista roolia, mikä on ilmeistä, samaa kaveriporukkaahan he ovat. Silloin Kohta 18 ei kerro nuorten kasvukivuista riittävän monipuolisesti: se kertoo vain tietynlaisen sosiaalisen aseman nuorista. Näinhän oli myös Elokuun kohdalla: oli vaikea samastua henkilöön, joka esineiden, tilojen ja sosiaalisen aseman kautta kuvattuna tuntui melko vieraalta. Kaikki nuoret eivät muutenkaan vapaudu – sehän kantava eetos usein on – ajamalla pakoon autolla (olkoot tämä kuinka fantastinen elementti tahansa, ”märkä uni”) tai karkaamalla kaupunkiin. Toiset jumittavat kaupungeissa kesät, hajoavat, itkevät suruunsa peittojen alla, pakenevat kiusaajiaan, koettavat käydä ihastuksiaan liki.

Tämä tietysti on vain henkilökohtainen toive: sosiaaliset hylkiöt tarvitaan takaisin nuorisokuvauksiin! En tahdo vähätellä Kohta 18:n nuorten kokemuksia – heillä on samoja ongelmia kuin muillakin. Asetelma itsessään ei vain ole riittävän monipuolinen. Kohta 18:n kuvauksen rinnalle tarvitsemme tietenkin myös kuvia nuorista naisista, heidän tunteistaan, mutta spektriä olisi syytä laajentaa etenkin roolirajojen suuntaan. Hughesin The Breakfast Clubista (1985) teki niin idioottimaisen nerokkaan ja rakastettavan juuri rooleilla pelaaminen: yhdessä yönä hiusten kampaaminen voi muuttaa kummajaisen kaunottareksi. Sopisi kysyä, tavoittaako monikaan suomalainen nuorisokuvaus mitään samasta roolileikistä ja identiteetin etsinnästä, vai keskittyykö se liiankin paljon erittelemään, millaisia (elokuvallisia) ongelmia nuorilla voikaan olla? Dramaturgisesti on tietysti ymmärrettävää liittää siirtymäriitit matkoihin, pakoihin, maaseudulle, kaupunkiin ja vastaaviin tiloihin – toisinaan ymmärrys syntyy etäisyydestä ja irtiotoista –, mutta vähintään yhtä suuri, ellei suurempi, osuus nuoren itseymmärryksestä ja kasvusta tapahtuu arjessa, koulupäivien sarjallisuudessa ja vastaavassa. Toisto luo nyansseja kokemuksia ja herkistää.

Tähän kaikkeen ei oikein Kohta 18:kaan puutu: emme näe poikia koulussa, vaan viikonlopun riennoissa, ajo-opetuksessa, sauna-illassa ja juhlahumussa Toki on kesä, mutta ei kesä ihmistä välttämättä sen enempää muuta kuin syksy, talvi tai kevätkään. Ja nuoruudessa sisäiset muutokset tapahtuvat vuodenaikoja kyselemättä, aika hidastuu, lukuvuosi tuntuu iäisyydeltä. Siihen olisi tarttuminen, jotta päästäisiin lähemmäs tämänkin päivän nuorten tunnesisältöjä. Tällaisiin teemoihin Kohta 18 ei kuitenkaan lähde mukaan.

Mutta keskeinen kysymys kuuluu: jos kritiikin sana ei paljoa paina, onko nuorten itsensä sitten tartuttava kynään? Odotan ja toivon sitä. Tällöin oletuksena kuitenkin on, että radikaalin historismin ja psykologismin vuoksi tulkinnassa emme tavoita teosten alkuperäisiä merkityksiä, sillä historiallisten olosuhteiden ohella oma yksilöllisyytemme erottaa meitä toisistaan. Aika on ajanut ohi. Toisin sanoen: 2010-luvun 17-vuotiaat kokevat todellisuuden aika lailla toisin kuin minä samanikäinen ollessani. Moni asia onkin muuttunut tai voimistunut, yhtenä keskeisimpänä varmasti internetin mukaantulo osaksi arkea, sen merkityksen korostuminen; internet sosiaalisine medioineen korvaa television ensisijaisena kokemisen mediumina. Silloin myös käytännöt muuttuvat. Kerrotaan esimerkiksi, että ”koulukiusaaminen” käy tänään älypuhelimin – ja oletettava on, että orastavia ihmissuhteitakin koetellaan samoin välinein, kaveriksi pyytämällä, toisen toimintoja stalkkaamalla. Se eristää, sillä tänään yhä useampi inhimillinen toiminto edellyttää välittäjiä. Yksinäisyys ja solipsismi ovat mediumin sisäänrakennettuja tunnesisältöjä.

Sitten on kuitenkin sanottava, etteivät internetin kaltaiset välittäjäelimet ole syntyneet tyhjästä vaan jatkumoissa. Silloin samat tunnesisällöt ovat olleet olemassa jo aiemmin. Vaikka toisinaan saattaakin tuntua, että liian moni asia on muuttunut pelkästään kahdessakymmenessä vuodessa ja nuoriso on rappiolla, on ennemminkin luultavaa, että nuoriso on yhtä rappiolla kuin aiemmin – tai yhtä kehityskelpoista. Materiaalisia olosuhteita ei kannata kuitenkaan vähätellä: varmasti eri mediumit edesauttavat kasvukipujen uusintumista ja niitä eristäytyneisyyden tunteita, joita myös Kohta 18:n nuoret hetkittäin tuntevat. Jos näin on, vaaditaankin työryhmältä erityistä herkkyyttä, että tätä voitaisiin elokuvassa kuvata ja luodata – joko sitten yksittäisen sosiaalisen asemaa elävän kaveriporukan tai laajempien sosiaalisten dynamiikkojen kautta. Silloin Lallin elokuvan ”fantasmaattiset” elementit – tuollaistako haluaisin nuoruuteni olevan, tuollainen, noinko komea nuori mies voisin olla – on siirrettävä syrjään ja mentävä syvemmälle reaaliseen. Vain se voi opastaa nuorta ja ikäistäni unelmoimaan itsemme ja toisemme tielle täältä ulos ja ”kohti iloa”.

Nimet ja naamat ja pannaan vielä kahvimuki kaupan päälle!

Helsingin Sanomat tempaisi, kerran vuodessahan se sen tekee, ja julkaisi kahdentoista sivun kirjallisuusliitteen sopivasti kirjamessujen alla. Kenellekään ei jää epäselväksi, miksi, mitä ja ketä. Ja tapojensa mukaisesti jokaiselle tarjoiltiin liitteessä jotakin: on Riikka Pulkkisen päiväkirjaa, Mick Jagger- ja Neil Young -elämänkertojen arvostelua, lastenkirjallisuutta ja tietokirjallisuutta (Suomen historiaa; Talvisotaa, kuinka ollakaan). Lisäksi lehti esittelee totuttuun tapaan vuoden esikoisesta kisaavat kirjailijat. Liepeissä on näkökulmaa ja esseetä, pikahaastatteluja aiheesta ”miksi kirjailija haluaa ulkomaille kirjoittamaan?”.

Pulkkinen, Sofi Oksanen, Anja Snellman, Jari Tervo, Riikka Ala-Harja, Mikko Rimminen... nimet ja naamat ovat tuttuja lehden lukijoille. Olemme tuttujen aiheiden ja tuttujen tunteiden äärellä. Keskeisin tunne, joka liitteestä jää näet mielen päälle on uteliaisuus. Jopa kirjallisuuspalkinnon finalisteilta on jo useamman vuoden ajan kyselty samat kysymykset: miksi kirjoitat? miksi juuri tämä kirja? sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen. minkä kirjan luit viimeksi? Lukijan luontoon osin kuuluva ja tämän mielellään harrastama tirkistely on pinttymä ja tapa jota uusinnetaan, koska, no, koska oi! taiteilijat! Sellaiseksi kirjallisuuskenttää on viime vuosikymmeninä myös yhä voimakkaammin haluttu brändätä. On kirjoja ja kirjailijoita, on tekstejä ja nimiä ja naamoja ja on Oksasen bondage-harrastus, jokaisella tietysti omansa, muttako ihan japanilaista sidontaseksiä! Nämä asiat meitä silti näyttävät viehättävän; että kirjailijat ovat ihmisiä, mutta taiteilijoita, meitä mutta kuitenkin heitä.

Miksi kirjoitat? Vaatinee esikoiskirjailijalta jo todellisia taidonnäytteitä vastata kysymykseeen tavalla, joka erottuisi muista edukseen. Matias Riikosen ”En tiedä” on tässä mielessä lähes täydellisyyttä hipova bartlebymainen vastaus. Jarmo Ihalaisen sama vastaus toisin muotoiluna synnyttää kuitenkin tässäkin uteliaassa lukijassa kutkuttavan ristivedon: joko tämä kaksikko ei vain halua paljastaa sisintään minulle – mikä on väärin sillä minulla on oikeus tietää – tai sitten he vain painelevat kuin unessa, mieltä vailla ja kynän kuin siittimen vietävinä, eivätkä totta tosiaan ole palkinnon arvoisia. Haluan kunnon vastauksia, viisauden sanoja!

Antti Majander sentään on kirjoittanut haastattelujen liepeeseen näkökulmansa, jossa hän puolustaa kirkkain silmin palkintoa. ”Voittajat ovat tulleet jäädäkseen alalle”, hän otsikoi – kahdestakymmenestä voittajasta ainakin kahdeksantoista kuuluu elävän hänen mukaansa kirjailijanelämää. Toisaalla – Pulkkisen päiväkirjassa – valottuu tarkkaavaisille lukijoille sitten tämä kirjailijanelämä: vaikka ”glamour on aina jossain muualla kuin minä” arki koostuu sinihomejuustosta, suklaakakusta, matkustelusta, kirjoitusrauhan tavoittelusta, kollegojen julkkareista ja säännöllisestä yhteistyöstä luotettavan kustannustoimittajan kanssa. Toimeentulokysymyksestä ei Pulkkinen mainitse, mutta yhdeksän kuukauden aikana hänellä ei vaikuta olevan siitä toisaalta murhetta. Ja totta puhuen, jaksaisivatko lukijat sitä marinaa kuunnella? Riittämättömyys, blokit, kaikki nämä ikävät asiat jäävät paljastamatta – silti mieltä painaa. Vai sittenkinkö juuri näitä asioita me vastauksista etsimme? Missä ne ovat? Eikö niitä ole? Tällaista normaalia elämääkö se kirjailijanelämä sittenkin on? Tietysti jokainen ymmärtää, että Pulkkinen on menestynyt kirjailija – joka jantteria ei Suomessa lueta tällä tavoin, näin paljon, ja harvemman teoksia käännetään muille kielille. Hän vaikuttaa kaikin puolin kunnon ihmiseltä.

Monet kirjailijat korostavat yksinäisyyden ja kirjoitusrauhan tärkeyttä. Loputtoman yksin he parraksilla silmiimme näyttävätkin olevan: ylimeikattuina, kömpelöissä asennoissa, tukka silmillä ja silmät harottaen, ole siinä sitten, jotenkin. Vai muodostaako tämä myyttinen kirjailijuus jonkinlaisen heikäläisten heimon, yksinäisten joukon, jota tuottaa ja uusintaa se etäisyys jonka takaa uteliaaksi arveltu lukija luulotautineen tirkistelee? Muodostaako oi! taiteilija! eron, jonka vuoksi kirjailijan yksinäisyydestä pitää erikseen tehdä niin tiliä? Entä poikkeaako tämä ero tai etäisyys, tai tämä yksinäisyys oletettujen meikäläisten tavanomaisista yrityksistä keskittyä johonkin? Jo kirjoitusrauha sanana sen sanoo: meillä muilla on vain työrauha. Heillä sen sijaan on yksinäisyyskin, ja maaginen kirjoitus.

Mutta sitten ovat nämä varkaat, nämä lainailijat, nämä toisten elämillä pelaajat! Jukka Petäjä toteaa esseessään: 

Kirjallinen käytäntö on, että elävä ihminen on kirjailijalle yhtä vapaata riistaa kuin kuollutkin ihminen, vaikka joskus toisin luullaan. Aikalaisside tekee kytkennästä moraalisesti aremman, mutta laki ei voi määritellä, mihin kirjailijan oma elämä loppuu ja mistä alkaa toisten elämä – se, jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.

Tämän Petäjä toteaa ja jatkaa, että kaunokirjallisuudella on kuulemma toisenlainen logiikka kuin tiedonvälityksellä, ”jossa lait estävät tunkeutumasta väkisin toisen henkilökohtaiseen elämään”. Siksi Helsingin Sanomatkin tyytyy kiertelemään kuin pahainen haaska kirjailijoiden ja kirjailijuuden ympärillä, yrittäen aina tilaisuuden (messujen) tullen nokkia oikeasta narusta. Helsingin Sanomat on korkean profiilin sanomalehti, se ei revittele kirjailijoiden yksityiselämillä. Se puhuu, kuten tavaksi on tullut, kirjallisista hahmoista, näistä ”kirjailijoista”, joita se kääntelee kuin Michael Bay naisnäyttelijöitään: kulmat on mietittävä, mutta aina jonkin asennossa on herätettävä lukijassa uteliaisuuden kiihkoa, sitä ilman esittämisessä ei ole mieltä.

Joten kun johonkin suuntaan on kuitenkin joka tapauksessa pyllistettävä, pyllistettäköön sitten näille ihmisille auransa takana. Kirjamessuilla tavataan!

Hauskaa muodosta viis veisaamatta

Suomen kansa nauraa oudoille asioille. Niin kauan, kun huumori on harmitonta, se naurattaa. ”Mitä vittua, oliivi” Vesa-Matti Loirin suusta on hauskaa. Taru Mäkelän Varastosta (2011) on tullut paitsi kansansuosikki myös kriitikoiden myötäämä elokuva, mutta Jusseitta se jäi. Helsingin Sanomat nuhteli palkinnoista päättävää Filmiauraa epäsuorasti nostamalla useamman kuin kerran kulttuurisivuillaan Varaston narulle ihmetelläkseen, miksi, oi miksi, elokuva jäi ehdokkuuksitta ja sitä kautta palkinnoitta. Nuhtelu tuntuu myötäilleen tätä oikeassa olevaa Suomen myyttistä kansaa, joka tykkää Uunosta, Pertti Pasasesta, Kummelista ja nauraa pieruvitseille ja hauskoille hahmoille hamaan tappiin asti – ja joka ei nyt vain käsitä mitä se etelän metia taas sekoilee.

Useamman kuin kerran olen miettinyt, mikä valtava valta Helsingin Sanomilla on niin kirjallisuuden, teatterin kuin elokuvankin suhteen. Kritiikin tarkoitus sanomalehdessä on tietysti palvella yleisöä, mutta useamman kuin kerran olen törmännyt kokemukseen, jossa se, minkä näen teoksen vahvuutena, on koettu Helsingin Sanomissa sen heikkoutena. Joskus taas tunnen kriitikon tarttuneen elokuvan pintaan, ajatelleen laiskasti, suorastaan mitä sattuu, pistelleen leipätöikseen menemään mitä nyt tulee, merkkejä, sanoja, lauseita arvostelun verran.

Tiedän kokemuksesta, ettei kritiikin kirjoittaminen pieneen tilaan ole helpoista helpoin tehtävä. Sanoja ja argumentteja ja arvostelmia on mietittävä – kuten sanottu, on palveltava lukijaa, mutta oltava myös moneen suuntaan rehellinen, elettävä tekstin itsensä ehdoilla. Elokuva-arvostelu sanomalehdessä on silti ennen kaikkea mainos. Sen tehtävä on kannustaa teattereihin... mutta toisaalta, mikä on lyttäävän kritiikin tarkoitus? Kannustaa väkeä olemaan menemättä teattereihin? Ehkei sentään. On kai suhteutettava, edistettävä ymmärtämistä, opetettava... tai ehkä vain tuotettava sisältöä. Elokuvat on arvosteltava, näin on päätetty, ja siksi Nyt-liitteessäkin on viikottain arvosteluja myös ties mistä roskaelokuvista. En oikeasti tiedä, kuka niitä elokuvia katsoo, kuka niitä arvosteluja lukee.

Tohtisin silti väittää, että Nyt-liitteen synnyn ja lehden aloittaman tähditystavan myötä elokuvan kokeminen on vain kärsinyt. Jokainen vähänkään pidemmälle ajatteleva ymmärtää tämän: erilaisten elokuvien kohdalla tähditys voi aina olla vain suuntaa-antava, eikä koskaan tavoittaa täydellisesti sitä monipuolisuutta, joka teoksella voi olla. Tähtien tarkoitus tietenkin on nimenomaan antaa suuntaa, palvella yleisöä, osoittaa nopealle, kiireiselle lukijalle, että tämä teos kannattaa katsastaa, tätä ei. Kritiikosta riippuen teksti voi tietysti saada kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä. Jokainen ymmärtää myös, että kriitikot tekevät mitä epäkiitollisinta työtä: aina löytyy joku, joka mollaa kriitikon ja miettii, seinähulluko tuo on. Kriitikot ovat aina väärässä – ja siksi meillä on Spede.

Tähtijärjestelmän tuottaman keskinäisen vertailun suhteen Varasto esimerkiksi on hetkittäin hauska elokuva, mutta elokuvana sitä ei voi verrata moniinkaan muihin elokuviin samassa lauseessa tekemättä väkivaltaa. Se on hauska elokuva samassa mielessä kuin Markku Pölösen Ralliraita (2009) tai Kummeli-elokuvat ovat. Kernaasti myönnän tietysti, että pitkät fiktiot ovat elokuvia, eikä niiden elokuvallisuus riipu välttämättä kolhitusta muodosta, huonosta rakenteesta, farssimaisuudesta tai ylinäyttelemisestä. Kysymys on vain enemmänkin siitä, millaisen vallan tietämättämmekin annamme kritiikille elokuvan yli. Emme voi silti naiivisti olettaa, että koska Pertti Avola antoi Varastolle neljä tähteä, väki ryntäsi teattereihin pitkin Suomenniemeä. Ennemminkin elokuvan huumorissa täytyy olla jotain, joka vetoaa moniin. Avolan arvostelun tapauksessa kuitenkin näemme elokuvan myötäilevän tätä jotakin, ja oletan tämän jonkin olevan hauskaa. Varasto on hauska elokuva. Ihmiset pitävät hauskasta. Sana kiertää, kun ihmiset nauttivat, nauravat yhdessä.

Korostamalla kuitenkin Varaston komediallisuutta taustalla häipyy laadukkaan muodon vaatimus ja sitä kautta elokuvan kokonaisuus. Avola ei palvele elokuvaa, vaan Suomen kansaa. Myös Jopet-show (2005-) tai Kyllä isä osaa (1994-1995) ovat hauskoja, mutta esimerkiksi rytmityksen, draamallisuuden ja kuvallisen lumon suhteen ne ovat surkeita. Sama vaivaa Varastoakin: ”kuvan lumon” kannalta elokuva on suorassa jatkumossa Tohloppi-tuotannon kanssa ja muistuttaakin näin enemmän tamperelaista tv-komediaa tai Pekko aikamiespoikaa kuin elokuvaa. Vaikka en taida tätä paremmin ilmaista, luultavasti jokainen lukija ymmärtää mitä tarkoitan.

Avola, jonka kritiikonpätevyyttä olen epäillyt useamman kuin kerran, on koostanut kritiikkinsä muutaman peruselementin varaan. Ensinnäkin hän vertaa hyvin luonnollisista syistä elokuvaa alkuperäistekstiin, Arto Salmisen samannimiseen romaaniin. Toiseksi hän korostaa elokuvan komediallisuutta. Kritiikkinsä hän kuitenkin aloittaa ilmaisemalla seuraavaa: ”On mukava nähdä kotimainen elokuva, jossa ei pinnistellä. Ei sen paremmin genretietoisuuden, sota-aikojen kuin hauskuuttamisenkaan perään.”

Muistakin kritiikeistä päätellen on Avolan kohdalla käynyt selväksi, ettei hän juurikaan pidä genre-elokuvista. Sen hän ilmaisee suorin sanoin. Luulen ymmärtäväni kuitenkin, mitä hän ajaa takaa: ”elokuva, jossa ei pinnistellä” ei hakeudu johonkin kaavaan tai alennu ”väärän” huumorin hyödyntämiseen. Larry Charlesin ohjaama ja Sacha Baron Cohenin luoma Brüno (2009) ei varmaankaan saa Avolan suurta suosiota, sillä se pintatasollaan pilkkaa homoja – samaa kai voitaisiin sanoa Teppo Airaksisen Kulman pojista (2012), jos silmät puoliummessa elokuvaa katsottaisiin. Avolan mukaan Varasto on kuitenkin hauska elokuva, vaikka – ja ehkä juuri siksi että – Salmisen romaanista dialogia on siistitty. Minäkin huomasin saman, mutten kokenut sitä erityisen hauskana: muistan Salmisen romaanit räävittöminä ja niljakkaina, joiden humoristisuus on kuin nauraisi kanelia syöneen kaverin oksentamiselle. Vaikka kirjojen lukemista on ehtinyt kulua jo useampi vuosi, muistan niistä myös suhteellisen kiinnostavaa yhteiskunnallista käsittelyä, jota Mäkelän elokuvaankin on pyritty välittämään, mutta joka lopulta kääntyy latteuksien lajitteluksi (elokuvan loppu on pitkälti tekijätiimin, ei Salmisen, käsialaa). Loppujen lopuksi Salmisen kirjatkin olivat sitä samaa aneemista koripalloproosaa par excellence, jota meikäläiset mieskirjailijat jaksavat edelleen myllyttää.

Jos oletukseni Avolan mausta pitää paikkansa – siis se, että pinnistelemätön elokuva ei hakeudu kaavaan –, hän puhuu ohi suunsa. Varasto nimenomaan asettuu kaavaan, geneeriseen muotoon, jossa juonenkuljetuksen ohella tarkoitus on lastata etenkin elokuvan ensimmäiset viisi varttia täyteen hassuttelua, toinen toistaan napakampaa dialogia, hyviä vitsejä, hauskoja hahmoja ja naurua rinnasta pullauttavaa tilannekomiikkaa. Tätä kaikkea Varastossa tietysti on ja tätä alleviivataan kömpelöllä rytmiikalla, joka liian usein koostuu hauskojen tilanteiden väliin tungetusta kantrimusiikista ja kaupunkikuvasta. Vaikka elokuva kehittyy kuin vaivihkaa, sen suurimmat ongelmat ovatkin juuri rakenteellisessa yliampuvuudessa, joka huipentuu elokuvan lopussa täydelliseksi myötähäpeällä mässäilyksi. Ensinnäkin elokuva pinnistelee: se pinnistelee pystyäkseen ketjuttamaan hauskat dialogit yhteen, ja mikä pahempaa, jopa näyttelijät pinnistelevät näyttelemisensä yli alkaen muistuttaa yhä enemmän kesäteatterihahmoja (”kesäteatterin” kaltaisten fraasien ollessa myös Avolan pilkkakirves väärän huumorin elokuvia kohtaan). Minttu Mustakallio, jota Hesarissa yritettiin Jussi-gaalan alla useamman kuin kerran puffata vuoden parhaasta naisnäyttelijän roolista nimenomaan Varastossa, on toki hersyvä, mutta elokuvassa pohjimmiltaan vain parin maneerin varassa porskuttava ja Putousmaisia sfäärejä saavuttava komediahahmo. Kansa tosin rakastaa Putousta.

Toiseksi meille ei teetä vaikeuksia tunnustaa, miten päin helvettiä useammat Timo Koivusalon elokuvista on kuvattu, leikattu ja toteutettu, mutta kumma kyllä, Varastosta ei sanota samaa. Kaikki edellytykset olisi. Lumovoimaa siinä on vain minimaalisesti. Muoto onkin syy, miksi elokuva huojuu niin valtavasti: tarvitaan paljon nokkelia tokaisuja ja onnistunutta dialogia, ettei vain hetkeä ennen katsojan vallannut myötähäpeä saisi niskalenkkiä. Toki elokuva antaa suhteellisen paljon tilaa näyttelijöille ja juuri näissä tilanteissa huojuminen vain korostuu: jos esimerkiksi Aku Hirviniemen esittämä Raninen on toisessa tilanteessa mukiinmenevä, heti seuraavassa heilahdetaan kömpelön ja yliampuvan puolelle. Tämä on vahinko, sillä en usko kenenkään Varaston näyttelijöistä olevan kehno työssään. Varastoa koetteleekin enemmän kuin mitään muuta elokuvaa pitkiin pitkiin aikoihin juuri epäonnistuminen muodollisella tasolla.

Avola kuitenkin sanoo, ettei elokuvaa ole pilattu kehnolla rytmityksellä tai liialla yrittämisellä. Kuten olen yllä yrittänyt esittää juuri ja nimenomaan niillä osa-alueilla elokuva epäonnistuu. Huono rytmitys antaa liikaa tilaa näyttelijöille, jotka eivät pysty täyttämään sitä (syystä jota voimme vain arvailla). Näin syntyy juurikin liiallista yrittämistä.

Suomalaisia tällainen ei tietenkään estä. He käyvät elokuvateatterissa, enkä estä heitä. Varasto on hauska elokuva ja siinä on paljon hyvää. Huumorin taso, piikittelevyyden aste, jää kuitenkin loppuviimein kolhoksi – mutta kaiketi juuri se elokuvassa vetoaakin. Ehkä. Se kuvaa Salmisen romaaniin tukeutuen yhteiskuntaa, jossa on duunareita ja kapitalisteja, helppoheikkejä ja sinnittelijöitä, torveloita jotka hyötyvät toisista torveloista. Siinä nauretaan meille jotka emme lue kirjoja; meille jotka syömme broileripyöryköitä suoraan paketista; meille joille elämä on pelkkää selviytymistä, tyhjää työssä kulumista. Sen elämän tarkoitus on lisääntyminen ja perheellisyys. Vielä kun sellaiselle maailmalle saattaisi nauraa. Mutta kaiketi Varaston katsojille juuri sen tarkoituksen oivaltaminen on se kohta, jossa nauru äkkiä katkeaa.

Tiedostamattoman kumu

Perussuomalaisista on muodostunut kollektiivinen tiedostamaton. Vaalivoittonsa jälkeen puolueen eri edustajilta on ”lipsahdellut” epäkorrekteja, rasistisia ja epädemokraattisia (tai sellaisiksi katsottuja) lausuntoja. Teuvo Hakkarainen aloitti kansanedustajauransa komeasti puhumalla neekeriukoista. Jussi Niinistö uhkasi poistaa varmistimen aseestaan kuullessaan sanan ”parlamentarismi”. Puhumattakaan sitten Mestari Jussi Halla-ahosta: viimeksi Halla-aho – kuten kaikki lukijat varmasti tietävät – mainitsi julkisessa Facebook-statuspäivityksessään seuraavaa: ”Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla.”

Liberaalissa Suomessa on tietenkin väärin sanoa näin. Yksinkertaisesti: väärin. Siksi, kun Jussi Halla-aho avaa suunsa, alkaa välittömästi vastarannalla napina, kauhistelu, kiljunta ja huudahtelu. Ehkä syystäkin. Tämä on useimmiten vain reaktiivista, opittua elehdintää, jolla ilmaistaan, ettei Jussi Halla-ahoa – puhumattakaan Jussi Niinistöstä tai Teuvo Hakkaraisesta – tarvitse ottaa tosissaan.

Se, mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri kuitenkin tuntuu vaativan, on että Jussi Halla-ahon puheet nimenomaan otetaan vakavasti. En tarkoita, että olisi tehtävä, kuten Halla-aho ehdottaa kieli poskessa, vaan saatettava asia keskustelun alle. Napinan sijaan on vakavoiduttava – vitsit on jo kerrottu.

Suurin vaikeuttava elementti tässä on kuitenkin Jussi Halla-aho itse. Kun sammakko pullahtaa suusta, alkaa tavanomaiseksi muodostunut selittely: väärä tyylilaji, vahingossa, asiayhteydestä irrotetut lauseet. Surullisinta Halla-ahossa onkin hänen jatkuva tarpeensa väistää ja olla seisomatta sanojensa takana, ei se, mitä hän sanoo. Nykyisen demokratian ja parlamentarismin perustuksia pitääkin pohtia, ovatko ne toimivia tai ikuisia.

Kun Halla-aho sanoo, että Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, lause tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Kun Halla-aho sanoo, että hän vitsaili, hän tarkoittaa, että lause oikeasti tarkoittaa jotain muuta kuin mitä se sanoo. Me taas muodostamme lauseesta oman käsityksemme, joka perustuu mm. ennakkoluuloihimme ja kompetenssiimme. Halla-aho ei tässä millään muotoa eroa Ronald Reaganista, joka aikanaan eräässä tiedotustilaisuudessa ennen puhetta tapahtuneen mikrofonitestauksen yhteydessä tuli sanoneeksi "painavansa muutaman minuutin päästä punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa".

Tarvitaanko sitten Kreikkaan sotilasjuntta? Kun Suomessa järjestetään harva se viikko mielenosoituksia, useimmiten paikalle eksyy, ohi kävelee ihminen, joka huutaa jotain hapanta verojenmaksamisesta ja hipeistä. Lordi kerää yhteen enemmän ihmisiä kuin minkä tahansa sinänsä ihan kannatettavan aiheen tiimoilta järjestetty mielenosoitus. On tietysti liioiteltua rinnastaa nämä kaksi ilmiötä, mutta juuri tässä mielessä Halla-aho ja Perussuomalaiset todella ovat kollektiivisen tiedostamattoman ääniä, sen kumua. Auktoriteetti joka laittaisi kurittomat ja mieltään osoittavat kansalaiset kuriin (ja mieluusti takaisin maksamaan veroja) on vain vaihtunut mellakkapoliisista armeijaan, poliisista sotilasjunttaan.

En jaksa uskoa, etteikö Halla-ahokin tietäisi Kreikan menneisyydestä Everstin valtakautta, vuosia 1967–1974, jolloin maassa todella hallitsi sotilasjuntta. Enemmänkin Halla-aho hairahtaa samaan reaktiivisuuteen kuin vastustajansa. Siitä kielii jo mediumi, verkko, Facebook-statuspäivitys. Reaktiivisuus on taas luonteeltaan ei-poliittista: se on kiireistä, harkitsematonta, suivaantunutta. Reaktionopeutta, ei harkintaa tai keskustelua. Tätä reaktiivisuutta ei vähennä edes se, että Halla-aholla on ollut kuukausia aikaa miettiä Kreikan tilannetta, sillä on oletettavissa, että taustalla on jokin laukaiseva aktio, joka on heittänyt puurot eiralaisen pieluksille, sade joka on sotkenut lasit.

Tiedostamaton ei itsessään ole välttämättä siis poliittista, mutta siitä tulee sellaista kun se vuotaa sosiaalisiin yhteyksiin. Niin nytkin. Mutta jos Halla-ahon tokaisu puretaan osiin tai katsotaan kohti sen alisia referenttejä, kohti sen piilosisältöjä, huomataan ensin, että Halla-aho varsin suorasanaisesti puoltaa ajatusta, että lakkoilijat ja mellakoijat tulisi laittaa ojennukseen vahvemman oikeudella, kuriin joka kaiketi merkitsee heidän palauttamistaan ”kunnon ihmisiksi”, veronmaksajiksi – ja luultavasti pankkikriisin maksumiehiksi. Referentti: Suomi. Me emme halua Kreikan maksumiehiksi, kreikkalaisethan ovat eläneet yli varojensa, rallittaneet autoillaan ympyrää ouzo-kännissä ja rällänneet oliiviöljyttyine vartaloineen miten sattuu, kun me täällä Suomessa hoidamme vain omat asiamme, joissa on jo muutenkin tarpeeksi hoitamista, menkää vaikka Kontulan ostarille katsomaan.

Halla-ahon tosin toivoisi tässä tilanteessa ymmärtävän, ettei Kreikan tilanne ole niinkään kreikkalaisten kuluttajien kuin pankkien ongelma. Ihmiset, kuten todettua, tekevät vain useimmiten siten, miten on mahdollista. Toisin sanoen Halla-aho haukkuu väärää puuta – mutta tässähän ei ole mitään uutta, joten otetaan uusiksi: Halla-aho haukkuu taas väärää puuta. Kuriinlaittamisella on siten tästä johtuen myös toinen funktio: typerät kreikkalaiset ovat jotain, jota voidaan osoittaa. Vihollinen. Saisinko passinne, kiitos! Jaaa, kreikkalainen.

Miksi Halla-aho sitten haukkuisi väärää puuta? Koska tämä ”väärä puu”, kurittomat kreikkalaiset, uhkaavat a) sitä, että Kreikan velanmaksu viivästyy tai (kuten oletettavaa) kariutuu kokonaan ja b) sitä, että Suomi ei voi hoitaa omia asioitaan vaan joutuu (on jo joutunut) vedetyksi mukaan jonkinlaiseen Juokse tai kuole -tositv-ohjelmaan. Kolmas syy on suosion kalastelu, koska Halla-aho tietää, että poliisilla ei ole mihinkään niin kiire kuin pamputtamaan huonoja veronmaksajia, rikollisia ja hippejä, ja kansa nauttii siitä. Neljäs syy – syy johon vähiten uskon – on, että Halla-aho on pihalla, kuutamolla, koko pururataa ei ole valaistu. Viides ja edellistä mielekkäämpi on, että Halla-aho on todella tätä mieltä ja hän saa minun puolestani olla. Tällöin hänen olisi vain kerrottava miksi, eikä murista likaisissa silmälaseissa hommafoorumilla. Miksi kreikkalaiset?

Jos taas Halla-aho kalastelee suosiota, hän tietenkin, siltä näyttää, vetoaa olettamaansa kansaan, jonka tietää typeräksi. Suurin osa meistä ei tajua suoraan sanoen hevonvittua siitä, miten EU:n rahoituskriisi pitäisi hoitaa. Minä en ainakaan tajua, enkä tiedä, enkä uskottele tietävänikään. Minulla ei olisi selkärankaa (tai kompetenssia) päättää niin valtavista asioista kuin korkeintaan ase ohimolla. Sitä kuitenkin pidän varmana, etteivät kreikkalaiset yksittäisinä kuluttajina ole tähän suoranaisia syypäitä. Ongelma on hahmottomampi. Kreikkalaiset vain taistelevat oikeuksistaan – niistä samoista, joista kukaan perussuomalainen tai suomalainen ylipäätään ei haluaisi luopua (johtuen pitkälti yksilön tottumusluutumista ja samastumisesta omaan egoonsa). Ja kyllä: niistä samoista oikeuksista, joista Jussi Halla-aho itse haluaisi pitää kiinni, mutta – kuten näkyy – evätä toisilta. Odotankin kovasti sitä päivää, kun Suomi on samassa tilanteessa kuin Kreikka ja saamme kuulla Halla-ahon argumentit silloin. Ehkäpä silloin olisi taas sotilasjuntta tarpeen, tällä kertaa Suomen kohdalla. Silloin kuulisin toki mielelläni myös, miksi. Miksi me suomalaiset?

Paitsi, että niin, Halla-ahohan sanoi vain päivää ennen sotilasjuntta-lipsautustaan Helsingin Sanomissa seuraavaa:

”Ihmisarvo on aikaan ja paikkaan sidottu konventio eli sopimus. Tämän päivän länsimaissa vallitsee laaja ja kattava ihmisarvokäsitys. Länsimaisen yhteiskunnan tulee tässäkin suhteessa muistaa, että sillä on paljon puolustettavaa.

Tärkeimmät ihmisarvoisen elämän elementit ovat oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, ajattelun ja ilmaisun vapaus sekä mahdollisuus omilla valinnoillaan vaikuttaa oman elämänsä laatuun.” (HS 14.9.)

Oletan nyt kuitenkin, ettei Kreikka kuulu (enää) länsimaihin. Tai ainakin sillä on nyt huono päivä, eikä se halua leikkiä meidän kanssamme. Pääkipeä, mahakipua, migreeniä tai jotain. Mutta pärjätään kai me tälläkin porukalla. Ihan hyvät pelit saadaan.

Ihmisiä elokuvissa - Osama bin Ladenin murha ja media

Viimeiset päivät mediat ovat väsymykseen tolkuttaneet Osama bin Ladenin kuolemaa. Spektaakkeli sai jo ensimmäisen päivän jälkeen mielenvikaiselta vaikuttavia piirteitä: amerikkalaisia kerääntyi Valkoisen talon edustalle ja Ground Zeron alueelle juhlimaan tapahtunutta. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on usean päivän ajan puhunut Osama bin Ladenin kuolemasta, vaikka kyseessä näyttää olleen teoriassa kuukausien suunnittelun vaatinut murha. Murha. Ei tappo, jota sitäkin ilmaisuna on vilauteltu. Viimeksi tänä aamuna Ylen uutiset raportoi, että ”kolme neljästä bin Laden -iskussa tapetusta oli aseettomia”. Näin ollen on selvää, ettei median jumaloimalla Navy Seals-ryhmällä ollut aikomustakaan napata bin Ladenia elävänä – mistä poikikin jonkin verran selittelyä: tilanne vaati sitä, Navy Sealsien oli pakko toimia kuten toimivat.

Joten ei: kyseessä oli valtion masinoima murha, olkootkin murhattuna sitten tuhansia ”viatttomia miehiä, naisia ja lapsia” tapattanut terroristijohtaja. Bin Ladenia ei edes haluttu saada sotarikostuomioistuimeen, enkä saata olla ajattelematta, että samoille lehtereille, syytettyjen joukkoon tulisi kaiken järjen ja loogisen juridiikan nimissä tuoda myös Yhdysvaltainen entinen presidentti, joka sentään hyökkäsi kahteen Lähi-idän maahan, aloitti kaksi sotaa saman ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä ja perusti koko touhun ontuviin väitteisiin joukkotuhoaseista, naisten asemasta islaminuskoisissa maissa ja pölynryvettämistä sisseistä, jotka vihaavat länsimaista edistystä, demokratiaa ja erityisesti Amerikkaa. Ehkä bin Ladenia ei haluttu saada julkisuuteen kertomaan omaa näkemystään totuudesta, tai vaikkapa sitä, että vielä vuonna 2001 bin Ladenien suku ja Yhdysvaltain entisen presidentin suku oli hyvinkin hyvää pataa, kauppakumppaneita.

Puhumattakaan siitä, miten HS päätyi sitten peittelemään näitä seikkoja uutisilla, jotka otsikoitiin tähän tapaan: ”YK:n ihmisoikeusraportoija: Bin Ladenin tappaminen oli laillista”, ”USA: Osaman ampuminen ”kansallista itsepuolustusta”. Toki uutisointi noudatteli kansainvälisten uutiskanavien uutisointia, mutta asiasta ei silti liene epäilystä: Osama bin Ladenin murha oli poikkeus, jota missään muissa oloissa ei tehtäisi. Nyt tilanne kuitenkin sitä vaati, kyseessähän oli kuitenkin 2000-luvun ehkä keskeisin ikoni, kaiken pahan kuva ja kielenkantaja.

Kotimaisen uutisoinnin infantiilein hetki koettiin kuitenkin toissapäivänä, kun Helsingin Sanomien ulkomaan uutisten etusivulla oli koko sivun artikkeli nimeltä ”Viisi viimeistä päivää”. Sivun yläosan peitti kuva Barack Obaman turvallisuusryhmästä Valkoisessa talossa. Kuva itsessään tuo mieleen paitsi Kubrickin Dr Strangeloven myös kaikki ne elokuvat, joissa valtiopäämiehet kerääntyvät yhteen jännittääkseen tulevia tapahtumia, maata kriisissä. Suotta Anssi Männistö Tampereen yliopistolta onkin epäillyt kuvaa lavastetuksi. Itse artikkeli vetää kuitenkin touhun huippuunsa: sen lisäksi että jutussa kerrotaan sähäkkään tapaan itse operaation etenemisestä, jalat vie alta kuvaus sunnuntai-aamupäivästä:

”Obama suuntaa golfkentälle. Hän pelaa tavallisen 18 reiän sijaan vain yhdeksän. Peliä seuranneet toimittajat päättelevät, että kolea sää on vienyt pelihalut.

Tosiasiassa Obama suuntaa suoraan toimistoonsa ottamatta edes golfkenkiä jalastaan.

Valkoinen talo sulkee ovensa turisteilta. Yksi työntekijä passitetaan ostoksille. Hän tuo kalkkunalla täytettyjen wrapeja, katkarapuja, perunalastuja ja limsaa.” (HS 4.5.)

Nämä kaksi tekijää – kuva ja kuvaus Obamasta ja Valkoisesta talosta valmistautumassa spektaakkeliin – hölskäyttävät kyllä vasta heränneen lukijan kahvit rinnuksille. Ihanko oikeasti tässä valmistaudutaan seuraamaan suoraa lähetystä murhasta? Tai kuten Männistö äimistelee:

”Seurataanko lätkämatsia vai miksi niin kiinnostuneina katsovat? Mitään viitettä siitä, että mitä tässä todella tapahtuu, ei ole. Tosin on vankat sanat, joiden mukaan tässä tapahtuu yksi hurjimmista suorista lähetyksistä ikinä, mutta kukaan muu kuin nuo kolmetoista henkilöä ei sitä todista. ”

Kiinnostavaa bin Ladenin murhassa onkin sen salamyhkäisyys. Foliohattuja ei tarvita, he tekevät sen itse. He tekevät kaikkensa, jotta uutistoimistot ja tavan kansalaiset kiihottuisivat. Meille on kerrottu yksityiskohtaisesti kaikki erityisjoukosta ja operaation etenemisestä, mutta varsinaisia todisteita, valokuvia, videokuvaa tai itse ruumista emme saa nähdä. Ne eivät tietenkään ole koko perheen katseltavaa, mutta koko tapahtuman keskiö, bin Ladenin ruumis ja sen poissaolo, panee epäilemään koko tapahtuman totuudellisuutta.

Älkää käsittäkö väärin. En ota kantaa siihen, onko bin Laden ollut kuolleena jo vuosikausia vai murhattiinko hänet todella nyt kuten dna-tunnisteen mukaan on oikeasti tapahtunut. Enemminkin on kysyttävä, mitä Osama bin Ladenin ympärillä tapahtuu. Tommi Melender kirjoittaa Kuka nauttii eniten -esseekokoelmassaan (2010) Don DeLillon mainiosta romaanista Valkoinen kohina (1985), jossa

”romaanin minäkertoja, Hitler-tutkimukseen erikoistunutta laitosta kuvitteellisen Blacksmithin pikkukaupungin collegessa johtava Jack Gladney vie opinahjoonsa vierailevaksi luennoitsijaksi saapuneen Murray Jay Siskindin maaseudulle katsomaan syrjäisen lehmipolun päässä sijaitsevaa latoa.

Tuo lato ei ole mikä tahansa lautarakennelma, vaan seudun merkittävin matkailunähtävyys. Teiden varret ovat täynnä kylttejä, jotka kertovat sen olevan AMERIKAN ENITEN VALOKUVATTU LATO. Ei siis suurin, kaunein, vanhin tai historiallisesti merkittävin. Ihmiset eivät vaella ladon luokse ihaillakseen sitä tai oppiakseen sen historiaa. He haluavat vain ottaa siitä kuvan. Eikä heillä ole halulleen muuta syytä kuin tietoisuus siitä, että lukemattomat muut ovat vanginneet ladon kameraansa ennen heitä.” (Melender 2010, 114–115).

Lato, jonka ympärille on asetettu valtavat määrät kylttejä, lakkaa itse asiassa olemasta. Näemme vain kyltit, näemme sen mitä oletamme kylttien edustavan, mihin oletamme niiden viittaavan. Tämä seikka tulee mieleen myös Osama bin Ladenin murhan uutisoinnissa. Me emme seuraa bin Ladeniin liittyviä tapahtumia, vaan miestä koskevaa uutisointia. Siksi emme näe bin Ladenin ruumista tai videokuvaa – sitähän näinä CNN:nä ja reaaliaikaisen sodankäynnin aikoina sopisi odottaa – vaan ihmisiä katsomassa videokuvaa. Emme näe elokuvaa, vaan ihmisiä katsomassa elokuvaa. Se herättää kiinnostuksemme, kiihottaa mielikuvitustamme.

Mitä meiltä sitten jää näkemättä? Ensinnäkin ihminen, jota on ammuttu päähän. Varmasti karmea näky. Monet ovat nähneet tätä televisiossa, mutta toisin kuin elokuva nykyisin, todellisuus (tai Valkoinen talo) päätti tällä kertaa keskittyä viettelyyn, referentin poissaoloon. Ehkä sillä on syynsä Vähän sama kuin katsoisi toiminta-, kauhu- tai pornoelokuvia ilman toiminta-, kauhu- tai pornokohtauksia. Toiseksi meiltä jäi näkemättä bin Ladenin hautajaiset. Nehän toimitettiin hyvin nopealla, jopa epäilyttävän nopealla aikataululla: ammuttu mies pestiin ja vaatetettiin, hoidettiin islamin oppien mukaisesti kahdessakymmenessäneljässä tunnissa ja kipattiin lopuksi mereen. Paikkaa ei kerrota, koska bin Ladenin haudasta ei kuulemma haluta pyhiinvaelluspaikkaa. Tämä saattaa olla kuitenkin tapahtuman kaikkein häkellyttävin seikka, joskin tarkemmin ajateltuna vain loogista. Miksi Navy Seals ja Yhdysvaltain armeija kunnioitti niin paljon maailman etsityimmän rikollisen, globaaliksi puetun kansallisen murhenäytelmän pääarkkitehdin kuolemaa, ruumista ja edesmennyttä elämää niin paljon, ettei se häpäissyt bin Ladenia julkisesti – toisin kuin amerikkalaisjoukkojen saatua Saddam Husseinin kiinni vuonna 2006 jolloin sotarikollista ryöpytettiin eessuntaas ja lehdet pullistelivat kärsivän, likaisen Saddamin kasvoja jossain nimettömässä maakuopassa. Niinköhän Osama bin Laden ansaitsi parempaa? Tai niinköhän Yhdysvallat oli parissa vuodessa oppinut kohtelemaan tuomitsemiaan rikollisia kunnollisemmin (jos ei oteta lukuun tätä varsinaista murhaa)? Eikö nöyryyttävämpää ja kaikista meistä vastenmielisempää – mutta sittenkin ihanampaa ja juhlittavampaa – olisi ollut saattaa Al-Qaida -maestro maallisen oikeuden eteen, meidän kaikkien syljeksittäväksi?

Vaikka hurskasteluun Obamakin sortui sitten:

”Pidimme parempaa huolta kuin bin Laden silloin, kun hän tappoi 3000 ihmistä. Hän ei paljoa välittänyt siitä, kuinka heitä kohdeltiin ja häpäistiin”, sanoi Obama viitaten WTC-iskuihin."

Kuten uutisista on käynyt ilmi, itse murhan jälkeiset tapahtumat, dna-varmistus, ruumiin valmistelu ja hautaaminen, olivat suunniteltuja tapahtumia. Toisin kuin Obama väitti, eivät Osama ja Yhdysvallat – onpa siinäkin voimasuhteet – ole niin erilaisia: molemmat valmistelivat iskujaan kuukausikaupalla, molempien motiivit ovat hiukan kyseenalaisia ja molemmista tapahtumista on vuotanut relevanttia tietoa yllättävän vähän. Voisi jopa sanoa, että WTC-iskuilla ja bin Ladenin kuolemalla on samantyyppinen luonne: molempiin esimerkiksi liittyy seikkoja, joista ei julkisesti ole kerrottu tarpeeksi selvästi; molemmat ovat spektaakkeleja, joista ensimmäisessä käsiteltiin surua ja toisessa koston suomaa mielihyvää; kumpikin estetisoi kuoleman ja eräällä tavalla myös häpäisi sen: WTC-iskut estetisoivat ”maailmojen sodan”, Bin Ladenin murha kaikki kuviteltavissa olevat ”pahan johtajan” murhayritykset jonka kunnialliset kansalaiset panivat toteen (vrt. Hitlerin murhayritykset) – sillä erotuksella, että molemmissa onnistuttiin. Maailmojen sota näyttää olleen voittoisa meidän suhteemme ja tuntemattoman, vieraan uhan kasvot saatiin tuhottua.

Kuten kunnon tarinaan kuuluu, bin Ladenin kuolemaan on tietysti saatu jo erilaisia tulokulmia. Virallisen kertomuksen mukaan hän ja hänen seuralaisensa tekivät vahvaa vastarintaa, jonka takia bin Laden oli pakko tappaa. Operaation kulusta käy myös ilmi, kuten tällä kertaa oivaltava HS kertoi, että ”Bin Ladenilla oli yli puoli tuntia aikaa tarttua aseeseen, mutta hän ei sitä tehnyt. Tulitaistelu kesti 40 minuuttia, ja bin Laden tapettiin sen loppupuolella.” (HS 6.5.)

40 minuuttia ja yksi ihminen vastaan Navy Seals-ryhmä, joukko huippukoulutettuja tappajia? Kiinnostavampi ja Yhdysvaltain toiminnan entistä moraalittomaan valoon asettava kertomus kuitenkin menee toisin: ”Uutiskanavan Al Arabiyan ”siteeraamat nimettömät pakistanilaiset turvallisuuslähteet väittivät haastatelleensa talosta löytynyttä bin Ladenin 12-vuotaista tyttöä, jonka mukaan bin Laden olisi saatu kiinni elävänä operaation alkuvaiheessa ja teloitettu sitten perheenjäsenien nähden.” (HS 5.5.)

”Kaikki mitä sanon on, on valetta.” Tämän lauseen tulisi lukea jokaisen sanomalehden sivulla, jokaisen tv-kanavan ruudun alakulmassa. Niin nytkin. Oli sitten kysymys Al Arabiyasta, CNN:stä tai Helsingin Sanomista, on jotakuinkin selvää, että kaikki ne puhuvat lörpötellen, koska lörpöttely on tapa, jolla spektaakkeli rakennetaan. Siitä puhutaan, lakkaamatta, siitä tiedetään kaikki paitsi se, mitä ”todella tapahtui”. Näemme kuvia, luemme uutisia tapahtuneesta, mutta koko ajan jotain vuotaa yli, koko ajan esitetyn totuus pakenee – eikä silti, ei se meitä edes kiinnosta, meitä kiinnostaa kiihottuminen, se että edes näemme ne jotka näkivät. Ja ehkä juuri se on asia, jonka tulisi vaati kaikki huomiomme. Kiihottuminen.

Anna minun herätä eräänä aamuna ja nähdä kaikkien autojen muuttuneen kukiksi

1990-luvulla pääosin vaikuttaneen ympäristövallankumouksellisen aikakauslehti Muutoksen kevään ensimmäisen numeron sivulla 3 olevaa Periaatteiden julistusta seuraa kokonaiset viisi sivua, kuusi jutullista yksityisautojen ja moottoriteiden vastaisia artikkeleita. Otsikot ovat paljon puhuvia: “Vapaan liikkumisen kirous”, “Moottoritiet ja autoliikenne tuhoavat ympäristöä”, Tieliikenne ja yhteiskunta”, “Mitä autopainajaisen tilalle?”, “Tiehankkeiden ja autoilun vastustusta englantilaisittain”, “Tierakentamisen tulevaisuus tulevaisuus Suomessa”... Lehden kansikin kertoo kaiken: kuvassa on kaksi puskutraktoria ja teksti “Asfalttikuolema etenee....”

14 vuotta myöhemmin Helsingin Sanomat kertoo 28.8.2010 liikenneministeriön valmistelevan nopeusrajoitusten alentamista parin vuoden sisällä etenkin moottoriteillä. Päästöjä perustellaan liikenneturvallisuudella ja päästöjen vähentämisellä. HS:n VTT:llä tekemän laskelman mukaan moottoriteiden 120 kilometrin nopeusrajoituksia muuttamalla esimerkiksi 80 kilometriin autojen päästöt pienenisivät 14 prosentilla. Polttoaineen kulutus vähenisi vastaavasti 30 miljoonalla litralla vuodessa.

Seuraavana päivänä liikenneministeri Anu Vehviläinen (mikäpä muukaan kuin kesk) kiisti ja oikeinpa jyrkästi kiistikin tällaisen valmistelun. “Sellaista valmistelua ei ole, ja jos minusta riippuu, ei tulekaan”, Vehviläinen sanoo Helsingin Sanomissa. Vehviläinen oli nähtävästi yhtä kauhuissaan ajatuksista kuin suurin osa suomalaisista (mies)autoilijoista. “Viherpiiperrys” kuuluu saavan jo “sairaita mittakaavoja” ja “maassa on valtavia ongelmia työttömyyden, pahoinvoinnin yms. suhteen, mutta aikaa ei ole tunnu riittävän poliitikoilla ja virkamiehillä kuin jatkuvaan näpertelyyn todellisiin ongelmiin paneutumisen sijaan”.

Jälkimmäinen on tietysti hyvä huomio. Tavallaan. Näkökulmaa asiaan kuitenkin saa, jos väistetään kysymys päästöjen vähentämisestä; sehän ei ilmastoskeptikkoja ja muita möhömahoja edes kiinnosta, eihän ihmisen “vapautta” saa rajoittaa millään tavalla. Jos sekään ei kiinnosta, että suomalaisessa luonnossa elävistä hirvistä noin puolentoista tuhatta joutuu vuosittain auto-onnettomuuksiin, mikä johtaa nurinkuriseen ajatukseen, että juuri hirvikantoja pitää pitää kurissa – ei suinkaan yksityisautoja ja moottoriteitä –, tai se, että hidastamalla liikennettä vältyttäisiin ihmishenkien menetykseltä, ei liikauta mitään, niin ehkäpä tekijä, jonka voimalla autot ylipäätään liikkuvat, on se merkitsevin. Öljy.

Ensimmäisen öljykriisin aikoihin vuonna 1973 aloitettiin ensimmäinen tiekohtainen kokeilu, jossa nopeusrajoituksia alennettiin. Tulokset olivat periaatteessa selvät: ihmishenkiä säästettiin, polttoaineen kulutus väheni. On tietysti sama, jos väittäisi pisaralla valtameressä olevan erityistä merkitystä, mutta kun öljyn hinta tulee luultavasti jo lähivuosina moninkertaistumaan, mikä pakottaa ihmiset väistämättä vähentämään öljyn kulutusta, ja todennäköisemmin syöksee koko kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kiihtyvään luisuun, jossa tullaan ajatelleeksi, että uuteen energiajärjestelmään siirtyminen olisi sittenkin kannattanut aloittaa jo kauan sitten, jokainen säästetty öljypisara merkitsee lisäaikaa.

Mutta päinvastoin: Suomessa on yli 2,5 miljoonaa henkilöautoa ja maantieliikenne vain lisääntyy. Suomalaisia on noin 5,3 miljoonaa, joten noin joka toisella suomalaisella on oma henkilöauto. Kun väkiluvusta arviolta (karkeasti) 1,2 miljoonaa on lapsia ja nuoria (19. ikävuoteen saakka) ja n. 300 000 yli 75-vuotiaita, auton omistavien osuus pienee alle neljään miljoonaan. Jokainen aikuinen omistaa siis teoriassa 1,6 autoa. Luku on kammottavan suuri.

Ja luku taitaa vain kasvaa. Kun se kasvaa, rahaa liikenteen ylläpitämiseksi (teiden kunnossapito) ja uusien moottoriteiden rakentamiseksi suorastaan sataa. Autojen määrän kasvu näyttäisi puolestaan johtavan yhä uusiin onnettomuuksiin ja hirvikolareihin. Vaakakupissa painaa tietysti se, että yhä useamman suomalaisen työpaikka, viihtymispaikka, kauppa ja harrastusmahdollisuudet eivät ole enää kävelymatkan päässä. Auto puolestaan merkitsee mielikuvissa edelleen vapautta:voimme haaveilla Bruce Springsteenin tavoin ajavamme maan halki omalla autollamme, me, erämiehet ja matkantekijät. Jalkapatikka ei tule kysymykseen.

Silti kaikki tietävät, että autoilu tulee maksamaan myös yksilötasolla holtittoman paljon. “Mutta eihän se ole mitään verrattuna siihen, jos kulkisin joukkoliikenteen turvin”, saatetaan sanoa. On kuitenkin todennäköistä, että tämä oletettu epäsuhta tulee muuttumaan – ja siinä vaiheessa olemme lähes pakotettuja paikallistumaan, pienentämään elämänpiiriämme.

Tuoreen Niin&Näin-lehden numerossa (3/2010) Mikko Pelttarin tekemässähaastattelussa Bifo toteaa, “ettemme tarvitse kaikkea tätä paskaa”, “me tarvitsemme aikaa […] Aikaa, joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.” Haastattelun aikaan maaliskuussa 2010 koko Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt Eyjafjallajökull-tulivuoren purkautuminen oli tällainen vastavoima myös lentokulttuurille, viikonloppuisille Keski-Euroopan-matkoille, kapitalistisen ihmisen vapauskäsitykselle (itse asiassa koko kapitalismillekin) ja jossain määrin myös vapaalle liikkuvuudelle. Autoilua se ei kuitenkaan pysäyttänyt.

Mikä pysäyttäisi? Nehän etenevät asfalttikuoleman tavoin! Mikään ei pysäytä niitä, autoja. Kaikki raivataan niiden tieltä: metsät, hirvet, vuoret ja kumpareet... Mikään ei pysäytä niitä. Ei mikään, paitsi pakko tai kokolailla epäuskottava vaihtoehto: autoilijoiden vapaaehtoinen muuntautuminen kävelijöiksi, pyöräilijöiksi, bussilastillisiksi.

Tietenkin on sanottava, että myös yhteiskunnallinen kehitys pakottaa ihmiset autoilemaan. Mutta ihmiset myös rakastavat kahleitaan. Eivät he pane pahakseen sitä, että he voivat ostaa kaiken tarvitsemansa kymmenen kilometrin päässä olevasta automarketista. Parhaimmat kertovat viettävänsä työmatkansa kuunnellen radiota tai levyjä, sehän on hyvää ajanvietettä aamuruuhkissa ja moottoriteillä. Koti ja työpaikka ovat yhä kauempana toisistaan, koska työpaikat keskitetään yhä kauemmas kodeista ja toisaalta; koska ihmiset haluavat, että esimerkiksi oletettu lähiökulttuuri tarjoaa heidän lapsilleen paremman kasvuympäristön kuin ruuhkainen keskusta-alue. He haluavat vapauden valita itselleen asuinympäristön, mutta heillä ei ole vapautta valita työpaikkansa sijaintia. Se väistämättä synnyttää etäisyyksiä. Tiedetään myös seutuja, joissa joukkoliikenteen valitseminen on lähes mahdotonta, koska keskustaan pääsee kaksi kertaa päivässä, eikä kenelläkään ole haluja kököttää keskustassa tai työpaikalla yliaikaa – sen sijaan omaan autoon hyppääminen on aina niin helppoa, tarvitsee vain kävellä ovesta autoon ja auto tuo vieläpä kotiovelle takaisin; ei tarvitse seistä räntäsateessa armottomassa vitutuksessa kaiken maailman spurgujen ja punavihermokuttajien ja mamujen seassa.

Yhteiskuntaa ei voi syyttää kuitenkaan selvästikään silloin, kun huomaamme, että suurin osa autoilusta liittyy olennaisesti ihmisen omaan, itsenäiseen käytökseen ja hänen mukavuudenhaluunsa. Jokainen tietää, miten mukava marraskuun sateilla on mennä kauppaan autolla. Jokainen tietää, että autoileva ihminen ei ole aikataulujen vanki – vaikka on kaikkein muiden asioiden vanki olisikin: työaikojen, vapaa-aikojen, liikennevalojen, edessä liian hitaasti köryyttävien vanhusten (tai ”naisautoilijoiden”), lasten hakuaikoijen, harrastusaikojen, kauppojen sulkemisaikojen... hänen elämässään on loputtomasti erilaisia rajoituksia ja säännöksiä, jotka hän on omaksunut pitäen kuitenkin autoilun suomaa ”vapautta” viimeisenä oljenkortenaan.

Muutoksen kevään ensimmäisen numeron ajoista mikään ei ole ainakaan parantunut. Sähköauto ei tule pelastamaan meitä. Autoilu on vain lisääntynyt. Keskustalaiset monopolisoivat entisestään tieverkkoja ja autoilukulttuuria. Samaan aikaan joukkoliikennettä – etenkin junaliikennettä syrjäseuduille – heikennetään, eikä mitään ole tehty esimerkiksi sen eteen, että Suomen sisällä tapahtuva joukkoliikenne lännestä itään tai idästä länteen olisi yhtään helpompaa. VR korottaa lippujen hintoja toistuvasti. Kesämökkikulttuuri kukoistaa.

Kaikki tulee vain pahenemaan ennen kuin mikään käy paremmaksi. Pienillä edistysaskelilla ei asfalttikuolemaa pysäytetä. Tarvitsemme uuden Eyjafjallajökull-tulivuoren purkauksen. Tai ihmeen. Ole sinä se ihme. Ole sinä se ihme.

Reaktiivinen pärske taannoiseen kritiikki-kiistaan

Jokin aika sitten Helsingin Sanomat julkaisi Jukka Petäjän jo surullisenkuuluisaksi kohonneen "arvostelun" "uudesta runoudesta". Petäjän kritiikki käsitteli viittä, pienen ja kirja kerrallaan -kustannuspolitiikkaa hyödyntävän kustantamon kautta tullutta runoteosta, joista yhtä ei mainittu käytännössä lainkaan. Petäjä siis niputti parilla kehnolla esimerkillä teokset yhteen ja ylipäätään moitti näiden teosten eetosta modernismin mittapuin. Paria päivää myöhemmin Helsingin Sanomien nettisivun keskustelu aiheesta oli kerännyt yhteen sankoin rintamin runoilijoita ja muita keskustelijoita ja oikeastaan kaikki vaativat tyytymättömyydessään (syystäkin) uutta arviota, tai edes vastausta. Petäjä vaikeni, kulttuuritoimitus vastasi keskusteluun ympäripyöreästi. Paperiversioon tihkui yksi ainoa kokoelma "netistä käydystä keskustelusta". Sitaateista ei kuitenkaan saanut selvää, että uutta kritiikkiä perättiin niin yhdellä rintamalla. Tänäkään päivänä asiaan ei Hesarin kulttuuritoimitus ole kunnolla palannut.

Olen tietoisesti vaiennut aiheesta, sillä koen, että niin paljon kuin uutta runoutta arvostankin, minulla ei ole riittävää kompetenssia kirjoittaa siitä mitään oivaltavaa. Tämä ei kuitenkaan koske kohdallani vain uutta runoutta, vaan runoutta ylipäätään - sillä kirjoitustyylillä, jonka koen hallitsevani, runouden erityispiirteet lähinnä banalisoituisivat. Tätä henkilökohtaisempaa avausta tärkeämpi on kuitenkin huomio, ettei varsinainen kiista koskenut niinkään uuden runouden luonnetta kuin täysin naurettavaa tapaa, jolla Petäjä niputti runoteokset yhteen ja osoitti samalla selvää ammattitaidottomuutta, mitä kritiikin kirjoittamiseen tulee.

Jokin aika sitten, ennen tätä kohua ilmestyi Nuoren Voiman tuore Kritiikki-liite, jossa pyrkimys on selvästi antaa suomalaiselle kritiikille paremmat mahdollisuudet, enemmän tilaa kuin mitä Hesari voi näemmä koskaan tarjota. On tiedettyä, että jos ajatellaan puhtaasti kirjamyyntiä, niin pitkään kustantamon näkökulmasta kirjan menestymisen edellytyksenä on ollut saada kirjasta arvostelu Helsingin Sanomien kulttuurisivulle, ja mieluummin kehuva sellainen. Internet on mahdollistanut paljon, mutta edelleen kulttuurisivuilla on keskeinen merkitys, mitä kirjoja Suomessa ostetaan, mitkä merkitsevät, mistä kansa puhuu kahvipöydissään, mikäli juoruiltaan ja televisio-ohjelmiltaan ennättää. Yhtä lailla on kuitenkin tiedettyä, että isojen kustantamoiden, kirjakauppojen ja monopoliasemassa olevien sanomalehtien (lähinnä Hesarin) välillä on entistä tiukempi liitto. Keskisuuren kaupungin kirjakaupasta löytää etupäässä suurten kustantamoiden kirjoja, eikä pienistä kannata edes haaveilla. Ja kävisikö laatuun, että Helsingin Sanomissa julkaistaisiin esimerkiksi lyhyt arvio sanotaan neljän mieskirjailijan kirjoittamasta ja suuren kustantamon kautta tulleesta romaanista, sanotaan vaikkapa yhteisarvio Juha Seppälän, Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Tuomas Kyrön tuoreista romaaneista, joita kaikkia luonnehtisi sanotaan vaikkapa historiavetoinen saatanan koripalloproosa, siis lause, jossa jokaisen lauseen itsenäinen intentio on mennä sukkana sisään? Kävisikö laatuun? Epäilen.

Nuoren Voiman Kritiikkiä tämä koskee sikäli kuin Esa Mäkinen palasi vihdoin mainittuun polemiikkiin 26.11 arvioidessaan Kritiikkiä Hesarin kulttuurisivuilla. Palstan nimi on "Sivusilmin", mikä kertoo pitkälti myös perehtyneisyyden tasosta. Mäkinen nimittäin moittii jo ensimmäisessä lauseessaan kritiikin rappion valittamista kirjallisuuspiirien lempiaiheeksi. Eikö olisi syytä, kun aiemmin mainittua polemiikkia muiden muassa katsoo? Aivopierut ovat kuitenkin vasta tulossa:

"Kun tekstiä voi julkaista netissä rajattomasti, on kummallista valittaa tilan puutteesta. Kritiikin kriisistä valittaminen tuntuukin tarkoittavan käytännössä, että kriitikot eivät saa riittävästi rahaa arvosteluiden kirjoittamisesta."

Mäkinen ilmeisesti yrittää olla joko nokkela tai osua kriitikkoja vyön alle. Ja epäonnistuu molemmissa. Tänä päivänä ainoastaan puusilmäisin pölkkypää kehtaa torua uhmakkaita kansalaisia kulttuuritoimittajan statuksen takaa maan suurimmassa sanomalehdessä, että menkääs mesoajat internetiin, siellä riittää tilaa, pysykää vaan täältä pois ja antakaa minun pitää lukijani.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi tänä päivänä internetin mahdollisuuksia ja siellä syntyviä lukijakuntia, mutta sikäli kuin sanomalehtiarvioilla on edelleen paikkansa kustantamoiden liikevaihdon määrittelijöinä, ei tasokkaan kritiikin vaatiminen koskaan ole turhaa. Pieniä kustantamoita systemaattisesti hylkivät arviot kielivät muustakin kuin pienkustantamoiden mahdollisista heikkouksista. Tiedän myös kokemuksesta, että kaikilla ei ole aikaa tai taitoja löytää internetistä niitä tekstejä, joista he saattaisivat olla kiinnostuneita - ja että monet kuulevat heitä kiinnostavista ilmiöistä vasta ja vain sanomalehdestä. Jos siis sanomalehtien arviot ovat Petäjän harjoittaman "kritiikin" tasolla, ei ole ihme, jos sekä runoilijat että näiden kustantajat ovat huolissaan, ketä kritiikit voivat tavoittaa, ja mihin teosten ostajia ohjataan, mitkä ovat ne teokset ja kustantamot jotka houkuttelevat kuluttajia. Eikä tässä edes kaikki: jos sama lehti kokee internetiin painottuvan julkaisutoiminnan "harrastustoiminnaksi" kuten lehti uutisoi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon yhteydessä, on koko lailla edesvastuutonta Mäkiseltä narista kritiikin kritisoimisesta. Niin ollen näyttääkin yhä enemmän siltä, että Helsingin Sanomat antaa itsestään jatkuvasti konservatiivisempaa ja paikalleen jämähtäneempää kuvaa, eikä pysty reagoimaan riittävän nopeasti kustannusmaailman murroksiin. Varmaankin samainen kulttuuritoimitus pitää kirjailijoina ja runoilijoina vain niitä, jotka ovat julkaisseet kirjan (mieluiten suuren) kustantamon kautta. Ne, joille kirja ei ole enää painotuote, vaan liikkuvaa, modifioitavaa virtaa, rihmoja ja pärskeitä, ovat Hesarin mukaan harrastelijoita, korkeintaan kiinnostavia ilmiöitä, mutta samoja oikeuksia heillä ei ole kuin kirjailijoilla.

Kaiken lisäksi Mäkinen alkaa neuvomaan. En tiedä, onko Mäkinen lukenut Petäjä-polemiikin tiimoilta nousseet esitykset siitä, mitä kritiikki on, mutta jokainen niistä esityksistä selättää milloin tahansa Mäkisen neuvot.

"Hyvän kritiikin ymmärtää lukematta teosta. Se arvottaa teoksen selkeästi ja avoimin kriteerein. Ennen kaikkea se sisältää omaperäisen, omilla jaloillaan seisovan ajatuksen."

Tämähän on opetus, joka saadaan jo yläasteen äidinkielen tunnilla.

Yksi Mäkisen "Sivusilmin"-palstan kohta pistää erityisesti silmään. Mäkinen kirjoittaa:

"Nuoren Voiman ympärille ryhmittyneet runoilijat ovat kritisoineet Helsingin Sanomia runokritiikin vähyydestä ja huonoudesta. Kritiikki-lehti ei ainakaan omalla esimerkillään huutoon vastaa, vaikka toki sitä pitääkin lukea rinnan emolehtensä kanssa."

Melko kiinnostavaa, sillä itse lehti sisältää verrattain melko vähän näiden Mäkisen mainitsemien "runoilijoiden" arvioita - sivumennen sanottuna en edes tiedä, miten Nuoren Voiman ympärille ryhmitytään, sillä jos Mäkinen tarkoittaa sitä, mitä luulen, niin viime kädessä niistä Petäjä-polemiikin tiimoilta kirjoittaneista "runoilijoista" aika harva on viime aikoina kirjoittanut Nuoreen Voimaan tai ollut mukana sen järjestämissä tapahtumissa. Mäkinen näyttääkin tekevän tyypillisen silmänkääntötempun, jossa yrittää lisäksi antaa nimen itsenäisten runoilijoiden moneudelle.

Sen jälkeen kun Mäkinen on liittänyt Nuoren Voiman kritiikkiä kritisoiviin runoilijoihin, hän ottaa ja tekee ns. petäjät. Mäkinen toisin sanoen niputtaa useat kymmenet lehden arvostelut ja määrittelee niitä sen mukaan, onko niissä kussakin "suuri oivallus". Mikä saatanan "suuri oivallus"? Sen sijaan, että hän määrittelisi, mikä yksittäisissä teksteissä on oikeasti vialla tai mikä niissä on hyvää, hän yleistää, että suurin osa lehden kritiikeistä on pelkkää "leipäkriitikon putkesta tulevaa peruskauraa". Sivusilmin Mäkinen nähtävästi onkin lehtensä lukenut, esimerkkejä kun hänellä on tarjota vain Antti Nylénin hienoudesta (milloin Nylèniä on muuten viimeksi kritisoitu Hesarin kulttuuritoimituksen taholta?) ja tiettävästi päätoimittajan oivalluksesta pyytää arviot Timo Hännikäiseltä ja Anna Kontulalta toistensa teoksista - siis sanalla sanoen kaikkein ilmeisimmistä kritiikeistä, joihin mediapelin sisäistänyt lukija kiinnittää ensihuomionsa.Mitään tasoa Mäkinen ei sivusilmin katsellessaan osoita myöskään lokaamalla Salaiset aseveljet -kirjan kritiikkiä saati merkkimääriinsä kuristuvalla yleistyksellä, että suuri osa muistakin Kritiikin arvioista olisi samalla tasolla (mikä taso se ikinä onkaan).

Yhtä kaikki toivon todella menestystä Kritiikille ja toivon ennen kaikkea, että turhautuminen Helsingin Sanomien harjoittamaan valtapoliittiseen ja yläastetasoiseen hurskasteluun saa ihmisiä sisuuntumaan: hyvät kritiikit lähtevät selvästikin ihan muualta kuin Hesarin kulttuuritoimituksen tekstinkäsittelyohjelmista.