Hauskaa muodosta viis veisaamatta

Suomen kansa nauraa oudoille asioille. Niin kauan, kun huumori on harmitonta, se naurattaa. ”Mitä vittua, oliivi” Vesa-Matti Loirin suusta on hauskaa. Taru Mäkelän Varastosta (2011) on tullut paitsi kansansuosikki myös kriitikoiden myötäämä elokuva, mutta Jusseitta se jäi. Helsingin Sanomat nuhteli palkinnoista päättävää Filmiauraa epäsuorasti nostamalla useamman kuin kerran kulttuurisivuillaan Varaston narulle ihmetelläkseen, miksi, oi miksi, elokuva jäi ehdokkuuksitta ja sitä kautta palkinnoitta. Nuhtelu tuntuu myötäilleen tätä oikeassa olevaa Suomen myyttistä kansaa, joka tykkää Uunosta, Pertti Pasasesta, Kummelista ja nauraa pieruvitseille ja hauskoille hahmoille hamaan tappiin asti – ja joka ei nyt vain käsitä mitä se etelän metia taas sekoilee.

Useamman kuin kerran olen miettinyt, mikä valtava valta Helsingin Sanomilla on niin kirjallisuuden, teatterin kuin elokuvankin suhteen. Kritiikin tarkoitus sanomalehdessä on tietysti palvella yleisöä, mutta useamman kuin kerran olen törmännyt kokemukseen, jossa se, minkä näen teoksen vahvuutena, on koettu Helsingin Sanomissa sen heikkoutena. Joskus taas tunnen kriitikon tarttuneen elokuvan pintaan, ajatelleen laiskasti, suorastaan mitä sattuu, pistelleen leipätöikseen menemään mitä nyt tulee, merkkejä, sanoja, lauseita arvostelun verran.

Tiedän kokemuksesta, ettei kritiikin kirjoittaminen pieneen tilaan ole helpoista helpoin tehtävä. Sanoja ja argumentteja ja arvostelmia on mietittävä – kuten sanottu, on palveltava lukijaa, mutta oltava myös moneen suuntaan rehellinen, elettävä tekstin itsensä ehdoilla. Elokuva-arvostelu sanomalehdessä on silti ennen kaikkea mainos. Sen tehtävä on kannustaa teattereihin... mutta toisaalta, mikä on lyttäävän kritiikin tarkoitus? Kannustaa väkeä olemaan menemättä teattereihin? Ehkei sentään. On kai suhteutettava, edistettävä ymmärtämistä, opetettava... tai ehkä vain tuotettava sisältöä. Elokuvat on arvosteltava, näin on päätetty, ja siksi Nyt-liitteessäkin on viikottain arvosteluja myös ties mistä roskaelokuvista. En oikeasti tiedä, kuka niitä elokuvia katsoo, kuka niitä arvosteluja lukee.

Tohtisin silti väittää, että Nyt-liitteen synnyn ja lehden aloittaman tähditystavan myötä elokuvan kokeminen on vain kärsinyt. Jokainen vähänkään pidemmälle ajatteleva ymmärtää tämän: erilaisten elokuvien kohdalla tähditys voi aina olla vain suuntaa-antava, eikä koskaan tavoittaa täydellisesti sitä monipuolisuutta, joka teoksella voi olla. Tähtien tarkoitus tietenkin on nimenomaan antaa suuntaa, palvella yleisöä, osoittaa nopealle, kiireiselle lukijalle, että tämä teos kannattaa katsastaa, tätä ei. Kritiikosta riippuen teksti voi tietysti saada kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä. Jokainen ymmärtää myös, että kriitikot tekevät mitä epäkiitollisinta työtä: aina löytyy joku, joka mollaa kriitikon ja miettii, seinähulluko tuo on. Kriitikot ovat aina väärässä – ja siksi meillä on Spede.

Tähtijärjestelmän tuottaman keskinäisen vertailun suhteen Varasto esimerkiksi on hetkittäin hauska elokuva, mutta elokuvana sitä ei voi verrata moniinkaan muihin elokuviin samassa lauseessa tekemättä väkivaltaa. Se on hauska elokuva samassa mielessä kuin Markku Pölösen Ralliraita (2009) tai Kummeli-elokuvat ovat. Kernaasti myönnän tietysti, että pitkät fiktiot ovat elokuvia, eikä niiden elokuvallisuus riipu välttämättä kolhitusta muodosta, huonosta rakenteesta, farssimaisuudesta tai ylinäyttelemisestä. Kysymys on vain enemmänkin siitä, millaisen vallan tietämättämmekin annamme kritiikille elokuvan yli. Emme voi silti naiivisti olettaa, että koska Pertti Avola antoi Varastolle neljä tähteä, väki ryntäsi teattereihin pitkin Suomenniemeä. Ennemminkin elokuvan huumorissa täytyy olla jotain, joka vetoaa moniin. Avolan arvostelun tapauksessa kuitenkin näemme elokuvan myötäilevän tätä jotakin, ja oletan tämän jonkin olevan hauskaa. Varasto on hauska elokuva. Ihmiset pitävät hauskasta. Sana kiertää, kun ihmiset nauttivat, nauravat yhdessä.

Korostamalla kuitenkin Varaston komediallisuutta taustalla häipyy laadukkaan muodon vaatimus ja sitä kautta elokuvan kokonaisuus. Avola ei palvele elokuvaa, vaan Suomen kansaa. Myös Jopet-show (2005-) tai Kyllä isä osaa (1994-1995) ovat hauskoja, mutta esimerkiksi rytmityksen, draamallisuuden ja kuvallisen lumon suhteen ne ovat surkeita. Sama vaivaa Varastoakin: ”kuvan lumon” kannalta elokuva on suorassa jatkumossa Tohloppi-tuotannon kanssa ja muistuttaakin näin enemmän tamperelaista tv-komediaa tai Pekko aikamiespoikaa kuin elokuvaa. Vaikka en taida tätä paremmin ilmaista, luultavasti jokainen lukija ymmärtää mitä tarkoitan.

Avola, jonka kritiikonpätevyyttä olen epäillyt useamman kuin kerran, on koostanut kritiikkinsä muutaman peruselementin varaan. Ensinnäkin hän vertaa hyvin luonnollisista syistä elokuvaa alkuperäistekstiin, Arto Salmisen samannimiseen romaaniin. Toiseksi hän korostaa elokuvan komediallisuutta. Kritiikkinsä hän kuitenkin aloittaa ilmaisemalla seuraavaa: ”On mukava nähdä kotimainen elokuva, jossa ei pinnistellä. Ei sen paremmin genretietoisuuden, sota-aikojen kuin hauskuuttamisenkaan perään.”

Muistakin kritiikeistä päätellen on Avolan kohdalla käynyt selväksi, ettei hän juurikaan pidä genre-elokuvista. Sen hän ilmaisee suorin sanoin. Luulen ymmärtäväni kuitenkin, mitä hän ajaa takaa: ”elokuva, jossa ei pinnistellä” ei hakeudu johonkin kaavaan tai alennu ”väärän” huumorin hyödyntämiseen. Larry Charlesin ohjaama ja Sacha Baron Cohenin luoma Brüno (2009) ei varmaankaan saa Avolan suurta suosiota, sillä se pintatasollaan pilkkaa homoja – samaa kai voitaisiin sanoa Teppo Airaksisen Kulman pojista (2012), jos silmät puoliummessa elokuvaa katsottaisiin. Avolan mukaan Varasto on kuitenkin hauska elokuva, vaikka – ja ehkä juuri siksi että – Salmisen romaanista dialogia on siistitty. Minäkin huomasin saman, mutten kokenut sitä erityisen hauskana: muistan Salmisen romaanit räävittöminä ja niljakkaina, joiden humoristisuus on kuin nauraisi kanelia syöneen kaverin oksentamiselle. Vaikka kirjojen lukemista on ehtinyt kulua jo useampi vuosi, muistan niistä myös suhteellisen kiinnostavaa yhteiskunnallista käsittelyä, jota Mäkelän elokuvaankin on pyritty välittämään, mutta joka lopulta kääntyy latteuksien lajitteluksi (elokuvan loppu on pitkälti tekijätiimin, ei Salmisen, käsialaa). Loppujen lopuksi Salmisen kirjatkin olivat sitä samaa aneemista koripalloproosaa par excellence, jota meikäläiset mieskirjailijat jaksavat edelleen myllyttää.

Jos oletukseni Avolan mausta pitää paikkansa – siis se, että pinnistelemätön elokuva ei hakeudu kaavaan –, hän puhuu ohi suunsa. Varasto nimenomaan asettuu kaavaan, geneeriseen muotoon, jossa juonenkuljetuksen ohella tarkoitus on lastata etenkin elokuvan ensimmäiset viisi varttia täyteen hassuttelua, toinen toistaan napakampaa dialogia, hyviä vitsejä, hauskoja hahmoja ja naurua rinnasta pullauttavaa tilannekomiikkaa. Tätä kaikkea Varastossa tietysti on ja tätä alleviivataan kömpelöllä rytmiikalla, joka liian usein koostuu hauskojen tilanteiden väliin tungetusta kantrimusiikista ja kaupunkikuvasta. Vaikka elokuva kehittyy kuin vaivihkaa, sen suurimmat ongelmat ovatkin juuri rakenteellisessa yliampuvuudessa, joka huipentuu elokuvan lopussa täydelliseksi myötähäpeällä mässäilyksi. Ensinnäkin elokuva pinnistelee: se pinnistelee pystyäkseen ketjuttamaan hauskat dialogit yhteen, ja mikä pahempaa, jopa näyttelijät pinnistelevät näyttelemisensä yli alkaen muistuttaa yhä enemmän kesäteatterihahmoja (”kesäteatterin” kaltaisten fraasien ollessa myös Avolan pilkkakirves väärän huumorin elokuvia kohtaan). Minttu Mustakallio, jota Hesarissa yritettiin Jussi-gaalan alla useamman kuin kerran puffata vuoden parhaasta naisnäyttelijän roolista nimenomaan Varastossa, on toki hersyvä, mutta elokuvassa pohjimmiltaan vain parin maneerin varassa porskuttava ja Putousmaisia sfäärejä saavuttava komediahahmo. Kansa tosin rakastaa Putousta.

Toiseksi meille ei teetä vaikeuksia tunnustaa, miten päin helvettiä useammat Timo Koivusalon elokuvista on kuvattu, leikattu ja toteutettu, mutta kumma kyllä, Varastosta ei sanota samaa. Kaikki edellytykset olisi. Lumovoimaa siinä on vain minimaalisesti. Muoto onkin syy, miksi elokuva huojuu niin valtavasti: tarvitaan paljon nokkelia tokaisuja ja onnistunutta dialogia, ettei vain hetkeä ennen katsojan vallannut myötähäpeä saisi niskalenkkiä. Toki elokuva antaa suhteellisen paljon tilaa näyttelijöille ja juuri näissä tilanteissa huojuminen vain korostuu: jos esimerkiksi Aku Hirviniemen esittämä Raninen on toisessa tilanteessa mukiinmenevä, heti seuraavassa heilahdetaan kömpelön ja yliampuvan puolelle. Tämä on vahinko, sillä en usko kenenkään Varaston näyttelijöistä olevan kehno työssään. Varastoa koetteleekin enemmän kuin mitään muuta elokuvaa pitkiin pitkiin aikoihin juuri epäonnistuminen muodollisella tasolla.

Avola kuitenkin sanoo, ettei elokuvaa ole pilattu kehnolla rytmityksellä tai liialla yrittämisellä. Kuten olen yllä yrittänyt esittää juuri ja nimenomaan niillä osa-alueilla elokuva epäonnistuu. Huono rytmitys antaa liikaa tilaa näyttelijöille, jotka eivät pysty täyttämään sitä (syystä jota voimme vain arvailla). Näin syntyy juurikin liiallista yrittämistä.

Suomalaisia tällainen ei tietenkään estä. He käyvät elokuvateatterissa, enkä estä heitä. Varasto on hauska elokuva ja siinä on paljon hyvää. Huumorin taso, piikittelevyyden aste, jää kuitenkin loppuviimein kolhoksi – mutta kaiketi juuri se elokuvassa vetoaakin. Ehkä. Se kuvaa Salmisen romaaniin tukeutuen yhteiskuntaa, jossa on duunareita ja kapitalisteja, helppoheikkejä ja sinnittelijöitä, torveloita jotka hyötyvät toisista torveloista. Siinä nauretaan meille jotka emme lue kirjoja; meille jotka syömme broileripyöryköitä suoraan paketista; meille joille elämä on pelkkää selviytymistä, tyhjää työssä kulumista. Sen elämän tarkoitus on lisääntyminen ja perheellisyys. Vielä kun sellaiselle maailmalle saattaisi nauraa. Mutta kaiketi Varaston katsojille juuri sen tarkoituksen oivaltaminen on se kohta, jossa nauru äkkiä katkeaa.