Näytetään tekstit, joissa on tunniste TEKNOKRATIA. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste TEKNOKRATIA. Näytä kaikki tekstit

torstaina, tammikuuta 28, 2010

Kapitalismi riistosuhteena

Jos kapitalistinen järjestelmä ei jätä jälkiä massamurhien ja joukkotuhojen muodossa tai ilmastonmuutos ei olekaan totta, miksi välittää? Eikö elämä tällaisenaan voisi jatkua näinkin? Miksi ylipäätään huolestua? Meidän tehtävänämmehän pitäisi olla edistää demokratiaa, ihmisoikeuksia ja toisaalta poistamaa yhteiskunnistamme epäoikeudenmukaisuutta ja väkivallan muotoja, eikä jatkuvasti nillittää kapitalismista abstraktiona. Kapitalismista onkin toki muodostunut iskulause, johon vedotaan silloinkin, kun argumentit kevenevät. Listataan kuitenkin muutama keskeinen seikka, joita kapitalismi abstraktina viitekehyksenäkin tuo elämäämme.
1. Jos kapitalismi on pelkästään omistusjärjestelmä, se tarkoittaa suoraan ihmisten omistajuutta raaka-aineisiin, pääomaan tai tuotteisiin. Koska raaka-aineita on kuitenkin rajallisesti ja niiden liikuteltavuuteen tarvitaan pääomaa ja (teollista) energiaa, ei omistajuuskaan jakaudu tasaisesti. Tämä ei tarkoita niinkään sitä, että naapurillamme on komeampi auto - tai jopa kaksi autoa - vaan sitä, että tietyn elintason saavuttaneissa maissa kaikilla on auto. Taistelua käydään käytännössä lisäarvosta, siis siitä minkä merkkinen ja kuinka kallis auto kullakin on, mitä sellaisia ominaisuuksia sillä on, että se tekee jostakin toisesta autosta heikomman. Tämä synnyttää meissä vihaa ns. porvareita kohtaan, joilla on enemmän kuin meillä.
2. Koska raaka-aineet ja tuotanto eivät jakaudu tasaisesti joka maahan, vaan kapitalistinen järjestelmä järjestää tuotannon niille alueille, joissa se on halvinta tai halvempaa, tarkoittaa tämä käytännössä, että tuotantoa ylläpitävä työvoima ei tule niin kalliiksi tuotantoyhtiölle niin paljon kuin jossakin toisessa maassa. Yksinkertaista: tälle työvoimalle ei tarvitse maksaa niin paljoa, mikä tarkemmin ottaen tarkoittaa sitä, ettei elintaso ole tässä maassa niin korkea kuin jossakin toisessa maassa. Mitä siitäkään tulisi, jos vaateteollisuuden hikipajojen työläiset alkaisivat vaatia yhtäkkiä 2500 euroa vastaavaa paikallista kuukausipalkkaa?
3. "Elintaso" on alueen tai alueella käydyn historiallisen toiminnan tulosta. Raaka-aineet ja pitkälti tuotantokin tulee alueilta, joiden historiallinen "kehitys" on jostain syystä tyssännyt. Useimmiten nämä alueet ovat maita, joilla on pitkä imperialistinen historia, maita joissa tuotanto on valjastettu painottumaan esimerkiksi yhteen raaka-aineeseen, ja joka maana niin ollen ei ole pystynyt kehittämään riittävää monimuotoisuutta selvitäkseen. Tämän tietää jokainen historiankirjansa lukenut: Euroopan maat hallitsivat monia ulkoeurooppalaisia alueita vuosisatojen ajan. Kun imperialistinen valta sitten jonkin solidaarisuuden ja ihmisyyden tunnustamisen myötä mureni, ei näiden maiden kehittyminen ollut kuitenkaan varmaa, ja siksi myöhemmin hyvänäpahana isonaveljenä onkin häärännyt esim. IMF eli kansainvälinen valuuttarahasto, joka antaa tarvittaessa taloudellista luottoa maille, joiden taloudessa on häiriöitä. Monet näistä alueista ovat niin velkaantuneita, että niillä ei käytännössä ole mahdollisuuksia kehittää tuotantoaan ja toimintaansa omavaraiseen suuntaan tai edes "elintasoon". Esimerkkinä tästä vaikkapa Haiti, joka on tällä hetkellä yksin IMF:llä velkaa n. 165 miljoonaa dollaria, mistä se esimerkiksi viime vuonna pystyi maksamaan n. miljoonan. (Kokonaisuudessaan ulkomaanvelka on noin 890 miljoonaa dollaria).
4. Tämä kolmen edellisen kohdan yhdistelmänä synnyttää rakenteellista väkivaltaa, joka ei kuitenkaan aiheuta näkyviä muutoksia omassa elämäntavassamme. Totta on, että pihoihimme on ilmestynyt toinen auto ja kotimme on entistä ehompi, luksusta, täynnä viihde- ja kodinkone-elektroniikkaa. Olemme tehneet töitä ja siksi mielestämme ansaitsemme ostamamme; se on meidän "sadonkorjuutamme". Taustalla on kuitenkin paljon monisyisempi ja kavalampi mekaniikka. Tekemällä elämästämme parempaa, mikä monilta osin tarkoittaa rentouttavia lomamatkoja, illan rientoja, kenties leivänpaahdinta ja hienompia vaatteita, tuemme kulutuksellamme järjestelmää, joka ei perustu tasaamiseen vaan kasaantumiseen. Mitä enemmän tuote myy, sitä halvemmalla sitä on tuotettava. Ja koska raaka-aineet ja tuotanto ovat alueilla, joilla ei ole samaa "elintasoa" jopakait sen ihmisillä sitten mahdollisuutta valita toisin kuin meillä, tarkoittaa tämä käytännössä veristä kilpailua työpaikoista alueilla, joita emme näe. Koska suurimmat ja painavimmat poliittiset käytännöt toteutuvat tällä hetkellä supermarketeissa ja ostoskeskuksissa, tämä on erittäin vakava asia.
5. Konsumerismi sinänsä tarkoittaa tuotteen käyttöä, eikä siinä ole mitään vikaa. Me käytämme asioita päivittäin, elimme kapitalismissa tai emme. Ongelma on kuitenkin tässä kahtaalla. Ensinnäkin tuotteen käyttöiän ratkaisee sen kestävyys ja toisaalta kiehtovuus. On todistettu, että esimerkiksi autoteollisuudessa on jo kauan sitten otettu käyttöön ns. "suunniteltu hajoaminen", joka tarkoittaa auton osien hajoamista tietyllä aikahaarukalla. Tämä takaa sen, että joudumme huoltamaan autoamme tai parhaassa tapauksessa ostamaan uuden, ja niin ollen merkitsee tuotteen elämän jatkamista. Tuotteiden ei siis ole tarkoitus kestää, vaan hajota. Toisaalta elintason noustua tarpeeksi korkealle, tätä prosessia on kiihdytettävä, ja ihmisiä on saatava ostamaan asioita a.) joita eivät tarvitse ja b.) joissa on silminnähden enemmän lisäarvoa. Siksi ihmiset esimerkiksi vaihtavat nykyään puhelimiaan niin usein. Tästä päästään ongelman toiseen puoleen. Toimintamme muistuttaakin siis lapsen toimintaa, joka leikkii yhdellä lelulla pari minuuttia, heittää sen syrjään, ottaa toisen ja leikkii sillä toiset pari minuuttia. Jano on sammumaton ja kyllästymme leluihimme entistä nopeammin, nähdessämme millaisia muita leluja voisi olla tarjolla. Tässä janossa emme kuitenkaan huomaa, että jätämme taaksemme valtavan tuhlatun energian ja tuhlattujen resurssien vuoren. Se on muuttunut jätteeksi, mutta ikävä kyllä, nämä tuotteet eivät hajoa luontoon, palaa osaksi luonnolliseksi elämän kiertoa. Tiedämme tämän hyvin, sillä olemmehan kulkeneet metsissä, löytäneet sieltä pesukoneita, tietokoneita, autoja, televisioita, kaikenlaista rojua, johon on tuhlattu paitsi valtavat määrät öljyä myös valtavat määrät työvoiman mahdollistamaa energiaa. Asenteemme kuluttaa uutta on kuitenkin niin syvälle juurtunutta, että voimme lepyttää omaatuntoamme luonnonsuojelujärjestön jäsenmaksulla, mutta emme omia elämäntapojamme muuttamalla.
6. Koska elämme kulttuurissa, jossa edellä kuvattua kapitalistista järjestelmää täytyy ylläpitää paitsi työllä - mikä tarkoittaa esimerkiksi Suomessa entistä enemmän tietotyötä ja sisällöntuotantoa laitteisiin, jotka joku muu jollain toisella alueella on toteuttanut - myös vapaa-ajalla. Vapaa-aika luonnollisesti tarkoittaa paitsi elpymistä työstä, myös em. sadonkorjuuaikaa. Jotta satoa voitaisiin korjata, täytyy satoa olla saatavilla. Siksi sadosta on tiedotettava ja sitä on tuotava esille. Siksi laitteet, joihin olemme tuottaneet päivän ajan sisältöä, antavat meille lisää tietoa potentiaalisista sadoista, sadoista jotka kuuluvat meille, olemmehan ne ansainneet. Rahalla saa, ja rahaa saa, kun tekee töitä. Ja vaikkei tekisikään, onneksi valtio mahdollistaa työttömillekin ja vähäosaisille pienet joskaan ei olemattomat mahdollisuudet korjata satoa, vaikka sitten työnhaun aiheuttamista ponnistuksista. Tässä mielessä elämämme on siis lähes käytännössä edellä kuvatun lapsenomaisen kulutuksen mahdollistamaa.
7. Laitteet, joihin tuotamme sisältöä, tarjoavat myös muuta informaatiota. Suurin osa uutisista tulee luonnollisesti eurooppalais-amerikkalaiselta alueelta, joskin myös Aasian suurista maista kuulemme aika ajoin. Syrjäisimmät kolkat eivät saa juurikaan huomiotamme, ja miksipä saisivat, niillä tuskin on mitään mielekästä annettavaa meille, mitä nyt korkeintaan massaturismin ja resurssien tasolla. Toisenlaisista informaatioista kenties ylivoimaisin tällä hetkellä on ns. ilmastonmuutos, jolla tarkoitetaan arki- ja mediapuheessa ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Suomalainen kuitenkin katsoo ulos ja tokaisee kuudetta viikkoa jatkuvaa pakkaskautta katsellessaan, että hourailevat, pirulaiset. Ilmastonmuutosta ei ole, ja entäs sitten, vaikka olisikin. On myös ääniä, jotka esittävät, että kyseessä on lähinnä salajuoni, jolla saadaan ihmiset kuluttamaan kalliimpia tuotteita. Voi olla. Tai voi olla, että koko keskustelu ilmastonmuutoksesta on saanut tahallisen typerryttävän sävyn, etenkin kun on saatu myös todisteita, että IPCC:n väki olisi sormeillut ennustekäyriä ja mediaan tihkuu niin ristiriitaista tietoa, jopa niin ristiriitaista, että sillä on saatu käännettyä katse pois kaikista muista maailmalla tapahtuvista, luontoakin koskevista ongelmista ja katastrofeista. Tarkoitan siis esimerkiksi saastumista, monimuotoisuuden häviämistä, valtavia metsähakkuita, makean veden kriisiä ja tuhansia sukupuuttoja. Nämä asiat eivät ilmastoskeptikkoakaan huoleta, sillä häntä kiinnostaa vain etsiä todisteita siitä, kuinka rikkaat käärivät rahaa taskuihinsa, ja kuinka hän itse voi jatkaa öljymäistä elämäänsä luopumatta mistään. Sivumennen sanoen tämä ei näytä kuin egon tuntemalta kauhulta sitä kohtaan, että joutuisi luopumaan vallastaan.
8. Ehkäpä kaikkein ongelmallisin ja poleemisin seikka, jonka kapitalismi synnyttää on, mitä tapahtuu sisäiselle luonnollemme, aisteillemme, sille kokemukselle joka yhtenee luonnon kanssa? Tästä eivät kovinkaan monet jaksa olla huolissaan, vaikka kärjekkäästi voisikin väittää, että vaikkapa viimeaikaiset surmatyötkin ovat toimia, joissa luonto pyristelee eroon koteloidusta olemuksestaan - näyttää, miten luonto näyttäytyy, kun sitä kohtaan syntyy kunnioitusta. Tämä seikka kuitenkin koskee meitä kaikkia ja se olennaisesti merkitsee paitsi luontosuhteemme myös elinvoimamme ja kokonaisvaltaisen ihmisyytemme hiljaista näivettymistä. Miten? Ohjaamalla aisteja ja kokemusta tiettyyn suuntaan, tiettyyn muottiin, joka on massakulttuurin laimennettu, keskiarvotettu ja monimuotoisuutta hävittävä, yhdenvertaistava muotti, kapitalistisen järjestelmän lonkerot - media tässä tapauksessa ehkä päällimmäisenä, mutta yhtä lailla työ, etiikka jne. - kietoutuvat ihmisyytemme ympärille. Tässä voisi tietysti esittää vastalauseen: internet ja mediahan lisäävät monimuotoisuutta, sillä erilaiset äänet pääsevät kuuluviin ja jokainen löytää verkosta omansa. Kyllä, media jossain määrin monimuotoistuu, mutta samalla se kuin tiedostamattaan räätälöityy tietynlaiselle kokemukselle, kokemisen tavalle myönteiseksi. Siten syvätasolla kaikki mediat koulivat etiikkaamme ja kokemustamme demokraattiseksi, uteliaaksi, suvaitsevaiseksi ja mikä tärkeintä, kiinnostuneeksi siitä itsestään ja teknologiasta ylipäätään. Tässä mielessä teknologia ja etiikka ovat erottamattomassa liitossa keskenään.

tiistaina, tammikuuta 26, 2010

Ajattelijat hunningolla

"Tosiasia, että näiden merkittävien työkalujen kehittelijä oli ensin natsi ja sitten raukkamainen teeskentelijä, tarjoaa meille, jotka haluamme jatkaa Heideggerin työkalupakin penkomista, vain yhden lisäesimerkin historian ironiasta. Toivoisimme tosiasian olevan toinen. Samantapainen toiveajattelu säestää myös ihailuamme muita ajattelijoita kohtaan: toivomme, että Carnap olisi noudattanut Sidney Hookin hyvää neuvoa eikä olisi leikkinyt Stalinin narria Waldorf-rauhanneuvottelun edistäjänä vuonna 1948. Toivomme, että Sartre olisi rikkonut välinsä puolueeseen jo ennen vuotta 1956. Toivomme, että Yeats ja Shaw eivät olisi antautuneet Mussolinin vieteltäviksi, ennen kuin heille lopulta selvisi, mitä hänen poliittisille vangeilleen oikein tapahtui. Toivomme niin ikään, ettei uusi vasemmisto olisi 60-luvulla sokeasti ihaillut Castroa ja Maoa, ennen kuin sille puolestaan selvisi, miten heidän poliittisille vangeilleen kävi. Silti sivuutamme näiden hätiköivien intomielten poliittiset aloitteet ja pidämme niitä epäoleellisina verrattuna kaikkeen siihen, mitä olemme heiltä perineet." (Richard Rorty: Eräs mahdollinen maailma. Teoksessa Arto Haapala (toim.): Heidegger. Ristiriitojen filosofi. 1997.)
Miksi ajattelijat heilastelevat totalitarististen hirmuhallintojen kanssa? Kysymys nousee aina silloin tällöin esiin, ja on asia, joka selvästi jakaa ihmisiä. Massojen lumoutumisen ymmärtäisi, mutta että filosofit! Ennen kuin kadunmies poistaa varmistimen ja alkaa pilkata, kuinka todellisuudesta vieraantuneita filosofit ovat ja kuinka juuri heiltä itse asiassa parhaiten luonnistuu tavallisen ihmisen halveksiminen ja siten antidemokraattisuus, yritetään lähestyä aihetta hiukan laajemmasta perspektiivistä.
Vaikka esimerkiksi Heidegger vaikeni kolme vuotta kestäneestä kuulumisestaan kansallissosialistiseen puolueeseen, 1930-luvun vuosistaan Freiburgin yliopiston rehtorina - kuuluisaa rehtorinpuhetta toistetaankin usein todisteena, kuinka iljettävä natsi Heidegger oli - eikä osoittanut toisen maailmansodan jälkeen näkyvää katumusta, pyytänyt anteeksi tai mitään vastaavaa, Heideggerin ajattelun leimaaminen kelvottomaksi tämän perusteella olisi vähintäänkin epäreilua. Itse katson, että kotiseuturakkautensa lisäksi Heideggerilla oli selvät syynsä nähdä tulevaisuutta natsien pyrkimyksissä, eivätkä nämä syyt edes tyhjene hänen filosofiansa hienovaraiseen teknologiavastaisuuteen ja puhtaan (kielellisen) olemisen tavoitteluun. Jos asiaa raottaa hiukan enemmän, esimerkiksi kansainvälistyminen, metropolielämäntavan yleistyminen ja luonnonyhteyden katkeaminen olivat varmaankin asioita, jotka näkyvät sekä Heideggerin ajattelussa että poliittisessa toiminnassa (sikäli kuin näitä voidaan edes erottaa toisistaan). Heideggerin tapauksessa natsien toiminnan hyväksymisestä merkittävää tekee myös hänen uskonsa Saksan kulttuurin erikoisasemaan Euroopassa.
Jälkeenpäin voimme hymähdellä tälle ajatukselle käänteisrasistisesti, mutta samaan aikaan hyväksymme länsimaisessa demokratiassa eläessämme myös ajatuksen, että oman kulttuurin varjeleminen on meistä jotenkin luonnollisesti tärkeää ja mielekästä. Tämä tietenkin avaa loputtoman määrän uusia kysymyksiä, mutta puutun tässä vain yhteen: mitä on se kulttuuri, jota niin innokkaasti haluamme suojella, samaan aikaan kun hyväksymme päivittäin keskellämme vellovan mediakulttuurin, poliittisen päätöksenteon, konsumerismin ja teknologisen edistyksen usvan. Kaikki neljä edellä mainittua ovat ideoina ainakin teoriassa peräisin Euroopasta, eivätkä esimerkiksi Suomen itärajan takaa, Aasiasta; taustasta joka olisi suomalaisille etnisesti vähintään yhtä merkityksellinen kuin eurooppalainenkin. Riippumatta siitä, missä nämä ideat nykyisin pannaan käytäntöön, niiden alkuperä on eurooppalaisessa historiassa. Tässä sinänsä ei ole mitään ylimielistä, pikemminkin se on valitettava tosiasia, sillä samaiselta kielialueelta tuleva teknologis-kehityksellinen elämänvisio on levittäytynyt eri muodoissaan ympäri maailmaa, raivaten tieltään myös lukemattomia paikallisia pienkulttuureita.
Suomessakin tämä on tarkoittanut lähinnä suomalaisuuden tuhoamista. Sivistys on tuotu Suomeen paikallisia perinteitä kitkemällä, paikallista elämänasennetta koulien. (Muistutan jälleen Kiven Seitsemän veljeksen osuvuudesta.) Siinä mielessä on paradoksaalista, että esimerkiksi isänmaallisuus ei ole millään muotoa suomalaista, vaan eurooppalainen projekti, jonka nimissä on tehty yhtä sun toista sellaista, mistä minun tuskin tarvitsee ketään muistuttaa. Se on kuitenkin raivannut puolestaan tietä kapitalismin moderneille käytännöille ja länsimaisen demokratian ihanteille.
Slavoj Žižek mainitsee Violence-kirjassaan (2009), kuinka mielenkiintoista on, että samaan aikaan kun vasemmistojärjestelmille on haettu kiivaasti syypäitä ja ilmentymiä aina Kommunistisesta manifestista Stalinin gulageihin, kapitalistiselle järjestelmälle ei tahdo löytyä vastaavia, ei ole Kapitalistista manifestia, eikä länsimaisen demokratian nimissä tehtyjä joukkotuhoja (esim. Kongo, jonka sodassa vielä viime vuosikymmenen aikana kuoli n. 4 miljoonaa ihmistä) mielellään tunnisteta (Kongon sodan taustallakin on käsittääkseni teollisuusmaiden tuki, jolla tuotiin maahan yksipuoluejärjestelmä taistelussa kommunismia vastaan). (Toinen hyvä esimerkki on tällä hetkellä median keskiössä oleva Haiti, josta ei ehkä kerrota valtamedioissa tämänkaltaisia taustoja.) Kuitenkin juuri kapitalismi on tiettävästi kaikkein tuhoisin poliittinen järjestelmä: sen lisäksi, että se on kurjistanut ja surmannut miljoonia ihmisiä (ja elää edelleen kehitysmaiden ihmisten kurjuudesta), sen rakenteeseen sisältyvät edistyksen, teknologian ja etiikan ideaalit tappavat kovaa vauhtia tuhansia kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon. Nykyisen poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen eliitin vaatiminen tilille joukkotuhoista näyttäisikin tästä perspektiivistä täysin järkeenkäyvältä, joskin em. ideaalit hyväksyneelle tällainen syytös ei juolahtaisi edes mieleen. Roolit ovat periaatteessa ihan samat kuin natsismissa, eikä jälkimmäinen enää tästä tulosuunnasta näytä niin radikaalilta kiepahdukselta, kuin mitä Adorno ja Horkheimer esittivät Valistuksen dialektiikassaan (1947). Eliitti johtaa, massat katselevat sivusta ja antavat myöntymisellään siunauksen tyytyen elämään elämäänsä, jonka käytännöt ovat teknisen edistyksen ja demokraattisen etiikan sanelemia. Kuitenkin juuri molempien järjestelmien rakenteet pakottavat ihmiset tähän - ja vaikka länsimainen, BicMac suussa ja öljyä nivelissä hytkyvä, demokratian ja ihmisoikeudet ylitse muiden kohottava kansalainen mitä tahansa ajattelisikin, heittäisin, että vähintään 75 % hänen päivittäisistä rutiineistaan lopultakin edistää kapitalismin leviämistä. Jo yksistään se, miten paljon tavaraa omistamme ja kuinka suuren osan päivästämme vietämme nykyteknologian parissa, pitäisi olla selvää näyttöä siitä. Joku meitä kauan ennen elänyt pitäisikin hohtavan näytön ääressä kököttävää, mukavuudenhaluista ja koristautunutta apinaa täysin mielipuolena.
Edellä esitetyn valossa esimerkiksi Heideggerin samastumista natseihin ei kannata liikaa kauhistella. Jokainen meistä on suhteettoman samastunut omaan järjestelmäänsä ja vain tietoinen ponnistelu ja käytännön toimiminen voi auttaa häntä saamaan perspektiiviä ja ehkä jopa muuntamaan kokemustaan vähemmän tuhoavaan ja vähemmän kapitalistiseen suuntaan. Mitä siis onkaan kolme vuotta natsipuolueessa, jos olemme eläneet vastaavassa jo kolmekymmentä vuotta, tai kukin oman ikänsä ajan? Tietenkään näiden ajattelijoiden liittoutumista totalitarismin kanssa ei sovi vähätellä tai palauttaa puhtaaseen muutoshaluun, ja niihin voi kehittää kriittisen suhteen, mutta ei sovi unohtaa, että myös ajattelijat ovat haluavia, kokevia olentoja, joiden harkintakykyä ja päätöksentekoa ei läheskään aina järki sanele. Ja sehän se vasta vaarallista olisikin!

torstaina, tammikuuta 29, 2009

Lakritsipeniksen varjo

En voi olla ajattelematta Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan esseetä Georg Henrik von Wrightistä ja lakritsipeniksestä, kun lukee tuon kulttuurikonsensuksen omakseen ottaman valtionfilosofin tekstikokoelmaa Humanismi elämänasenteena (1978/1987). Jos vaikkakin von Wrightin varsinaiset ansiot ovatkin analyyttisen filosofian alalla, josta en muutenkaan erityisemmin perusta, hänen kulttuurikritiikkinsä on täysin ponnetonta, onnetonta ja hedelmätöntä.
Surullisinta antia on esimerkiksi kokoelman loppuun jätetty esitelmä ihmisestä, tekniikasta ja tulevaisuudesta, jossa von Wright kirjoittaa kuin lukiolainen itsestäänselvyyksiä, kuinka "teknologian kehitys meidän vuosisadallamme on syvällisesti vaikuttanut ihmisten elinehtoihin ja elämäntyyliin ja muuttanut niitä kaikkialla maapallolla" (1978/1987, 180) ja "tekninen kehitys koetaan itsetarkoitukseksi, ei asiaksi jota ohjailemme, vaan joka sokeasti ohjaa meitä tuntemattomaan päämäärään" (emt., 182). Von Wright edustaa juuri sitä saamatonta filosofipolvea, joka tyytyy tarkkailemaan, kuinka "legitimaatiokriisi" etenee ja arvioimaan uudelleen "ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, joka näyttää olevan tärkein meidän päiviemme ihmiskunnalle annettu älyllinen haaste". Von Wright pitää penkistään kiinni, vaikka huoneen seinät kaatuisivat, maailma hajoaisi ympäriltä. No, von Wright onkin omaksunut "humanismin elämänasenteena", joka tarkoittaa "sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. (Engl. "the good of man", saks. "das Wohl des Menschen".)" (emt., 165). Tämä "ihmisen paras käsittää kaiken, mikä on hänelle hyväksi ja mikä tekee hänelle hyvää" (emt., 165). Mikä onkaan harmillisempaa kuin selitellä sitä, miksi oman navan tuijottelu on niin kivaa ja olla kysymättä, miten hyvä määrittyy suhteessa muihin eläviin olentoihin?
Osaa von Wright kuitenkin näennäiskritiikkinsä. Tekniikka kärsii legitimaatiokriisistään, ekologia on tulevaisuuden kysymys jne. Joka toisessa lauseessa filosofimme on kuitenkin selvästi innoittunut teknologian eduista ja pitää mielettömänäkin ajatusta, että alkaisimme rajoittaa "teknologista imperatiiviamme", teknologisen kehityksen olemukseen "kuuluvaa 'autonomiaa' eli omaa 'logiikkansa', johon yksilöiden toiminta tai toivomukset eivät sanottavasti vaikuta" (emt., 181). Kauhistelu ei esimerkiksi tietokoneiden maihinnousun suhteen kuulemma auta, "kun puolijohdeteknologian kehityksen seurauksena nk. mikroprosessorit ovat valloittaneet työelämän" (emt.,181).
Teknisen kehityksen legitimaatiokriisin pohja on von Wrightin mukaan varhaisemmassa kysymyksessä ihmisen, luonnon ja jumalan suhteista, joka edelleen pohjaa juutalais-kristilliseen kulttuuriperintöön. Uskonpuhdistuksen jälkeen ihmiskunta on hiljalleen etääntynyt kirkon opeista sikäli kuin kirkko on menettänyt valtaansa. Tilalle on astunut teollistuminen ja luonnontieteellisen maailmankuvan esiinnousu. Pelastaako tällainen itsestäänselvyyksien latelu ketään? Von Wrightin kaltaiset akateemikot äityvät näillä seisomilla natustelemaan juurikin sitä, kuinka tällaisia syitä on etsittävä, mutta ketä oikeasti auttaa, vaikka tutkisimmekin kirkollisiin julistukseen sisältyneen tällaisia ideoita? Miksi kukaan tuhlaisi omaa ja muiden aikaa natustelemalla itsestäänselvyyksiä muuten kuin hidastaakseen meitä ymmärtämästä, mitä on tehtävä nyt, mikä on tämänhetkinen historiallinen tilanteemme ja mitä voimme tehdä parantaaksemme kosmologista koherenssiamme, harmoniaa ihmisen, muun luonnon ja jumalten suhteen? Von Wright katsoo kuitenkin mieluummin taakse kuin eteen, mikä näkyy ja kuuluu kauas, sellaistahan on kiivetä perse edellä puuhun - vaikka mieluummin von Wright kääntyy selin pohtimaan kuin Pasilan Pekka Routalempi kuinka "jännä juttu tämä ekologia on", kun hänen palkkaamansa metsuri kaataa tuon puun.
Sanalla sanoen von Wright haluaa tukea vätysmäistä puoluepolitikointia, joka tuomitsee yhteiskunnallisen muutoksen niissä määrin kuin se ei ole hänen ja hänen kaltaistensa ajamaa. "On turha toivoa ja väärin vaatia, että ihminen lakkaisi harjoittamasta tiedettä ja luopuisi teknologiasta. Ne ovat saavutuksia, jotka kestävät niin kauan kuin on olemassa sivistystä eikä ihmiskunta vaivu takaisin villin asteelle." (emt., 161) Ja samaan aikaa filosofi saarnaa "ihmisen parhaasta"! Miten yössä täytyy edes Minervan pöllön olla, ettei ymmärrä jaottelun villiin ja sivistykseen pohjaavan ennen kaikkea ylimielisyyteen ja tietämättömyyteen, filosofiaan joka perustuu vain "kasvukauden pituuteen"?
Jopa 1960-luvun opiskelijatoimintaan von Wright ottaa aikuisen miehen etäisyyttä:
"Vain vähän aikaa sitten nosti sama lohikäärme päätään länsimaissa - kenties ennakoiden paloa, joka ei vielä ole kasvanut täyteen loimuunsa. Tällöinkin muodostivat nihilismin purkaukset synkän varjon, joka liittyi aitoihin edistyspyrintöihin. Opiskelijat, jotka Pariisissa taistelivat barrikadeilla levottomuuksien loppuvaiheissa 1968, olisivat voineet ilmaista poliittisen ohjelmansa samoilla sanoilla kuin aikanaan Ukrainan mahnovtšina: 'Vain kumoamalla kaiken hallitusvallan, kieltämällä auktoriteetit, tekemällä lopun kaikista esivallan poliittisista ja taloudellisista valheista - tuhoamalla valtion ja kumoamalla yhteiskunnan voimme perustaa todellisen työläisten ja talonpoikien neuvostovallan ja toteuttaa sosialismin.' Tällaisesta kielteisestä menettelystä ei kuitenkaan ole tuloksena regnum hominis, vaan ihmispeto Calibanin yleismaailmallinen pakkovalta. Siksi täytyy taistelun, jota humanismi käy ihmisen vapauttamiseksi sorrosta ja vääryyksistä, samalla kohdistua meissä piileviin 'inhottaviin nilviäisiin', holtittomaan kielteisyyteen, joka uhkaa syöstä ihmisen uuteen ja entistä pahempaan orjuuteen." (emt., 167-168.)
Hyvä on, sosialismi on ehkä epäonnistunut eri kokeiluissaan monissa maissa, mutta nähtävästi kaikki poliittinen toiminta, joka ei ole nykyisenkaltaista valtionalaista ja sen demokratiakäsitystä tukevaa, on von Wrightille kauhistus. Filosofimme leimaa samalla kuvailulla useat erilaiset muutosvoimat pakkovaltaan ihmisiä ohjaavaksi taantumuksellisuudeksi. Ja kielteisyys! Hyi hyi, kielteisyys on iljettävä nilviäinen, joka on listittävä, riippumatta siitä, mihin se kohdistuu! Von Wright ei näytä haluavan ymmärtävän, että kielteisyys tarkoittaa monissa kohdissa tarpeellista, sellaisen paikan hakemista, joka olisi harmonisempi suhteessa muuhun luontoon ja jumaliin. Von Wright onkin nähtävästi oiva kristitty, kunnon kulttuuriperijä, joka pitää humanistisesti itsestäänselvyytenä ihmisen oikeutta käyttää luontoa hyväkseen. Teknologia ei tässä yhtälössä ole haitallista, vaan kuten todettua, ihmiselle hyödyksi ja hyväksi. Saavutetuista eduista ei luovuta, piste - vaikka se tuhoaisi meidät ja kaiken ympäriltämme.
Edellä esitetty on tietysti ristiriidassa sen kanssa, että "humanisti on valmis sanoutumaan irti kaikesta, mikä rajoittaa tai kahlehtii ihmisen mahdollisuuksia elää ihmisarvoisesti. Hän tietää kuitenkin myös, että nämä mahdollisuudet voidaan toteuttaa vain humaanisen, ihmisen parhaasta huolehtivan ja siitä oikeutuksensa saavan järjestyksen turvin" (emt, 172). Ainoastaan lainauksen loppu - sana 'järjestys' - särähtää korvaan. Erityisen luulotautinen ei tarvitse olla veikatakseen, että von Wright tarkoittaa tässä parlamentaristista demokratiaa ja valtion holhousta.
Huoli maailman tilasta on syvä. Kuitenkin yritykset, joissa yksilö murtautuu pois sekoavasta maailmasta, von Wright kokee kategorisesti surkeina vieraantumisen seurausilmiöinä.
"Joissakin se herättää sokeaa vihaa ja halua olemassaolevan yhteiskunnan hävittämiseen - kuten eräissä terroristiryhmissä. Toiset ovat pyrkineet romanttisesti pakenemaan todellisuutta - hyvänä esimerkkinä 1960-luvun hipit. Kuvaan kuuluvat myös monet yritykset pelastukseen johtavan 'sisäisen tien' löytämiseksi mystisten ja epäortodoksisten uskontojen avulla - mikä piirre ilmeni etenkin1970-luvun loppupuolen uususkonnollisuudessa ja uussubjektivismissa. Hyperrationaalisen teknologisen sivistyksemme toinen paradoksi on, että monenlainen taikausko ja irrationaaliset käyttäytymiskaavat ovat puhkeamassa sen rungosta kuin nopeasti kehittyvät syöpäkasvaimet." (emt., 187.)
Syöpäkasvaimet! Von Wright haluaa ihmisensä olevan ennen kaikkea rationaalinen humanisti, josta kaikki taikausko ja empatia on riisuttu pois. Mutta tämä ratio, joka on juuri teknologisen kehityksen takia vääristynyt, urautunut, välineellistynyt, vaatii pelastuakseen juuri näennäisen irrationaalisia käytänteitä, esimerkkejä, toimintaa joka ei toimi järjen, vaan aistin, luovuuden ja esteettisen ohjaamana. Vaikka von Wright on keskieurooppalaisine taideihanteineen estetiikankin ystävä, olemassa olevia taiteentekemisen muotoja hän ei halua tunnustaa, onhan von Wright ehta Minervan pöllö, nousee hämärän tultua, nostalgisoi, marisee menneen perään. Ianikuisen ja porvarillisen Mannin palvonnan sijaan tarvittaisiinkin tuhansia ja tuhansia taiteilijoita ja esteetikkoja, jotka tekisivät taidetta nimenomaan omaksi ilokseen, leikinkaltaisena toimintana, joka heijastuisi kaikkiin muihinkin käytänteisiin ja ongelmanratkaisutilanteisiin. Ne meidät pelastavat, ei Mannin haamu. Faustin natustelukin on enää porvarillisen valtiofilosofin turvallisuudenhakuinen ja kategorinen tuutulaulu, jonka sijaan von Wrightkin olisi voinut keskittyä toiminnan filosofiaan ellei olisi ollut niin rakastunut jaaritteluunsa ja itsestäänselvyyksiinsä. Ja lopuksi: mitä filosofiaa valtion suojeluksessa voi muka harjoittaa?

keskiviikkona, lokakuuta 08, 2008

Anarkistisen kommunismin aave leijuu Euroopassa

Yhteiskunnallinen todellisuutemme samoin kuin sen pohjana oleva henkinen kulttuuri on kerrostunut niin monen päätöksen ja sattumanvaraisen systeemikoneen liikahduksen varaan, että paljon puhuttu suunnan kääntäminen edes ajatuksen tasolla kuulostaa hölynpölyltä ja haihattelulta. Kun lukee Pjotr Kropotkinin anarkistisen kommunismin klassikkoa La Conquête du Pain (1892), on helppo hymähdellä teoksen kirkasotsaiselle idealismille ja vallankumouksen toteutumiseen liittyvälle varmuudelle. Mutta runsaan sadan vuoden jälkeenkin Euroopassa kulkee yhdenlainen haamu ja se haamu on Kropotkinin anarkismin.
Kieltämättä Kropotkin lataa esiin sellaisen vallankumouksen jälkeisen skenaarion, että meinaa vakavamielistäkin hymyilyttää. Kuitenkin ihaninta La Conquête du Painissa on juuri vilpitön usko siihen, että kun vallankumous toteutuu, yhteiskunta uudistuu alhaalta ylöspäin ja perustavat rakenteet muuttavat oikeastaan väistämättä muotoaan. Lukija varmasti yllättyy, mutta monikaan Kropotkinin teoksen teeseistä ja ehdotelmista ei ole ytimeltään vanhentunut tai toteuttamiskelvoton., vaikka usein meidän päivinämme kaikenlaiseen kommunismiin haiskahtavakin tuupitaan despootinomaisesti kumoon ja takaisin katuojiin ja koiranmutkiin. Demokratiaa uudelleen määriteltäessä tyydytään useimmiten toteamaan sen olevan vain tyydyttävin hallintomalli ja kaikenlaisilla korulauseilla pyritään kääntämään huomio pois siitä, että on - ja voisi olla - olemassa muitakin tapoja toimia yhteisöllisesti kuin nykyinen liberaali demokratia, "tuhon kulttuuri", kuten mainittiin Leena Vilkan toimittamassa Linkola -muistelossa. John Zerzan esimerkiksi väittää kivenkovaan, että nykyinen antropologia aina Marshall Sahlinsia myöten on osoittanut, ettei kivikauden ihmisten elämä ollut niin raakaa, primitiivistä ja tylsämielistä kuin on kovasti haluttu uskoa - päinvastoin: Zerzan uskoo, että juuri agraarisen elämänmuodon käyttöönotosta lähtien ihminen on sisäisesti koko ajan köyhtynyt ja aistiensa puolesta surkastunut.
Kropotkinin lähtiessä valmistamaan tietä vallankumoukselle työ on tietenkin eräs keskeisimmistä uudistettavista asioista. Kropotkin kirjoittaa tehdas- ja kaivostyöläisistä, mutta meidän aikaamme suhteutettuna näkymä on periaatteessa sama: teemme liikaa töitä ja suuri osa tuotannosta valuu vääriin käsiin, ei tasaisesti, tai sitä rajoitetaan niiden toimesta, joilla on hallussaan pääoma. Jokainen ymmärtää, että kun työläiset ja yritykset liittyvät yhteen, syntyy jatkuvasti uusia virkoja, joiden tehtävänä on ainoastaan valvoa aiempien ja alaistensa jälkiä. Tämä synnyttää sen rodun, joka tänäkin päivänä tunnetaan nimellä byrokraatit.
Yksityisomaisuus on Kropotkinille suurin este matkalla anarkistista kommunismia ja tilalle hän tarjoaa periaatetta: niin paljon kuin haluaa, kukin oman taloutensa tarpeittensa mukaan, kylliksi. Ihmiset tulevat valtaamaan vaatetehtaat ja vapauttamaan maanviljelijät veroista ja maanomistajista. Mitä tällainen voisi tarkoittaa nykypäivänä? Ihmiset kävelisivät vaatekauppaan ja ottaisivat, mitä tarvitsisivat. Ihmiset muodostaisivat yhdessä pienyhteisöjä, jotka alkaisivat viljellä tarpeittensa mukaan maata, joka ei olisi kenenkään, ja mahdollisesti ylijäävä osuus ohjattaisiin niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole vielä saaneet. Totta, tämä kuulostaa hölmöltä. En itsekään osaa suhtautua yksityisomistuksen poistamiseen kovinkaan rakentavasti, olen niin kiintynyt omiin esineisiini, mutta ymmärrän idean: on pyrittävä yksinkertaiseen, krumeluurittomaan elämään, jonka kantavia luonteenpiirteitä ovat luonnollisuus ja luovuus. Samaan aikaan Kropotkin nimittäin korostaa pienyhteisöjen esiin nostamaa ja palkkatyön poistamaa ihmisten halua toteuttaa omia luovia kykyjää, tehdä taidetta jne. Korjatakseen niitä sudenkuoppia, joista vallankumousajattelua oli jo hänen aikanaan syytetty Kropotkin valistaa, että yhteiskunnallisen muutoksen on toteuduttava kaikilla eri elämän osa-alueilla, kaikilla yhteisöllisen elämän eri sektoreilla. Jos yksikin jää muutoksesta paitsi, anarkistinen kommunismi ei toteudu. Tässä valossa on todellakin näin: emme ole koskaan nähneetkään totaalista vallankumousta. Vallankumoukset ovat epäonnistuneet, koska ne ovat jääneet pienimuotoisiksi, valtiollisiksi tai pienemmän piirin toimeenpanoiksi. Zerzanin väitteet primitiivin elämänmuodosta alkavat tuntua todellisilta: emme tänä päivänä edes kuvitella elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa.
Nähtävästi Kropotkin ei halua murskata valtion konseptia tyystin, ainoastaan puhdistaa sen kaikesta turhasta omistajuudesta ja byrokratiasta. Tänäänhän ongelmamme on, että koemme luonnollisempana turvautua valtion rakenteisiin globalisaation pelossa, koska globalisaatio, joka edetessään edesauttaa kaiken (taloudellisen) toiminnan irtaantumista valtion kontrollista, on yhdestä tulosuunnasta nähtynä varsin anarkistinen konsepti. Vapaus ja kilpailu ovat kuitenkin asettuneet sellaiseen henkisen imperialismin liittoon, että tasavertaisuudesta niiden välillä on perin valheellista puhua. Kropotkinilaisen mutualismin silmissä tuo liitto on sitä paitsi täysin absurdi, ovathan käsitteet toisilleen periaatteessa täysin vastakkaisia, ihmisluonnon kaksi eri puolta, joista ensimmäinen on anarkismin ydin ja ihmisen "luonnollinen" olemus ja toinen yhteiskuntajärjestelmän ihmiseen sosiaalistama oletus siitä, että me eläiminä joudumme alituiseen kilpailemaan eloonjäämisestämme. Kropotkinin mutualismi, keskinäinen solidaarisuuden, suojelun ja jakamisen eli kumppanuuden periaate onkin täysin päinvastainen hänen elinaikanaan esiinnousseen sosiaalidarwinismin kanssa. Jos emme siis tunne elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa, meidän on myös hyvin vaikea irtaantua ajatusta, että olemassaolomme olisi pohjimmiltaan jotain muuta kuin kilpailua.
Globalisaatio toteuttaa kuitenkin valtiollisten rakenteiden alasajoa ja tässä mielessä olisi itse asiassa loogista kiihdyttää sitä. Varsinainen ongelma kuitenkin on, että globalisaatio merkitsee itsessään vielä valtiollista olemassaoloakin kurjempaa eksistenssiä juuri sen takia, että kilpailuttaminen ja tuottaminen tunkeutuvat jokaiselle elämän osa-alueille ja kaikkiin elämän käytäntöihin, eikä byrokratia näytä myöskään globalisaation myötä vähenevän, pikemminkin päinvastoin. Asiamme ovat länsimaisesta perspektiivistä nähtynä hyvin, koska kolmas maailma pysyy meistä kaukana - neljännen maailman, kuten Kainuun työttömien, kohtaamisia pystymme välttelemään asiakassuhteittemme turviin: emme asioi heidän kanssaan kuin kaupoissa, eikä meidän tarvitse oikeasti kohdata heidän näköalatonta elämäänsä ja vaivojensa valittelua. Teknologia ja kodinelektroniikka pitävät samalla parhaansa mukaan yllä ihmisen aistimellisen todellisuuden imploosiota ja tunne-elämän köyhtymistä. Elektroniikan arkipäiväisyys näyttää poistavan luokka-, tulo- ja todellisuuserot - tai ainakin se asettaa eteemme screenin, jota seuraamme humaltuneina.
Lisäksi on selvää, että sen sijaan, että voisimme kuvitellakaan globalisaation myötä huolehtivamme toisistamme, jakavamme asioita keskenämme, yksityistämisvimma uhkaa viedä meitä yhä kauemmaksi solidaarisuuden periaatteista, "jokainenhan ostaa niitä palveluja joita pystyy". Pitkäänhän on ollut selvää, että valta etääntyy yksittäisistä ihmisistä koko ajan ja yhä pienempi osa väestöstä vastaa yhteisistä päätöksistä, kun kehityksen kaiken inhimillisen vapauden ja järjen nimissä pitäisi kulkea juuri päinvastaiseen suuntaan: kohti yhteistä päätöksentekoa, kohti niin pieniä yhteisöjä, että niissä voidaan sopia yhteisistä periaatteista yhteisesti. Tämän suhteen valtioon tukeutumisen voi nähdä viimeisinä oljenkorsina, joihin kropotkinilainen anarkismikin voi vielä yrittää tarttua, edes väliaikaisesti.
Kaikkein hämmentävin teoksen puoli on kuitenkin Kropotkinin ihailu teknologiaa kohtaan, joka samalla uhkaa latistaa koko Kropotkinin esityksen voiman ja intensiteetin. Ottaessaan jo noinkin varhain kantaa naisten asemaan palkkatyön ulkopuolisen työn orjina hän ylistäen uskoo, että voimme vapautua kyökin piinasta hankkimalla yhteisomistukseen kaikenlaisia pesukoneita. Kone tulee ottamaan vastuulleen jopa 3/4 kodin askareista. Lisäksi muodostuu suurkeittiöitä, joissa ruokaa tehdään yhteisesti, ja näin vapautetaan ihmisiä niistä töistä, joita teemme yleensä erikseen. Tämän päivän näkökulmasta, kun suurin osa keskiluokkaisista talouksistakin jo omistaa astianpesukoneen, pesukoneen, on suhteellisen helppo asettaa Kropotkinin visiot koomiseen ja erheelliseen valoon. Teknologisoitunut kulttuuri ei ole vähentänyt yksilön työmäärää lainkaan, eikä yleisesti ottaen tiskaaminen tai ruoan laittaminen ole erityisen vie suurta osaa päivittäisistä toimistamme. Tunnettua tietenkin, teknologia on ottanut ajan toisaalta, vapaa-ajan muodossa. Niinpä niiltä osin kun teknologia on vapauttanut meitä kotitöistä se on entistä tiukemmin sitonut meidät unohtamaan vapautemme asettamalla eteemme teknologioihin perustuvia viihdykkeitä. Tunnemme seikan, mutta hämmentävämpää on, että kotityöt ovat Kropotkinille ihmistä tyhmistyttävää työtä - aivan kuin palkkatyö ei sitä olisi! Jos edelleen tarkastelemme juuri kotityötä nykypäivän valossa, huomaamme, että juuri kotityö on merkityksellisin työn muoto, sillä sen perimmäinen funktio on ylläpitää yksilön kehon- ja mielenterveyttä. Samalla sen vaikutukset kohdistuvat suoraan työntekijään itseensä, eivät yhteishyvälliseen ja useimmiten täysin turhaan suuntaan - tai kuten Kropotkin sanoisi: raharikkaiden taskuihin. Olemme olleet osallisina vapauttamassa kotityön sukupuolisuuden alasajoa, mutta tuosta olisi otettava vielä seuraava askel: kotityön yhteiskunnallinen merkitys olisi tunnustettava ja teennäinen erottelu koti- ja palkkatyöhön olisi poistettava välittömästi. Yhteiskuntamme on kuitenkin ehdollistunut ajattelemaan, että itseen suuntautunut työ ei ole oikeaa työtä, sillä vaikka työn yksi keskeisistä funktioista on vaalia yhteisöllisyyttä, ei tuollainen yksilön hyvinvoinnin parantaminen (muistakaamme tästä yksikin puoli: kotityöt ovat työtä, joista näkee kättensä jäljen) näytä tulevan kysymykseen - päinvastoin, olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa suuri osa suomalaisista tekee täysin järjetöntä työtä, näppäilee ja näpertelee tyhjänpäiväisten, turhien asioiden parissa. Toisin sanoen teemme useimmiten (järkyttäviä viikkotuntimääriä) työtä, joka on kaikin puolin yksinäistä, teennäistä eikä todellakaan hyödyllistä. Jo työtuntien vähentäminen ja työn järkevämpi jakaminen sekä tiettyjen ammattien poistaminen yhteiskuntarakenteesta vapauttaisi voimavarojamme huomattavasti . Ainakin kaksi ensimmäistä näyttävät olevan myös Kropotkinin mielessä, ja kolmansien, siis turhien ammattien ilmaantumista yhteiskuntaan, hänen ei onneksi ole tarvinnut olla todistamassakaan. Työtä toisin sanoen tuhlataan Kropotkinin sanoin ylläpitämään rikkaan tallia, koiratarhaa, tyydyttämään maailmannaisten oikkuja ja pakottamalla palkollisia ostamaan ravintoaineita, jotka ovat haitallisia palkolliselle, mutta tuottavia myyvälle osapuolelle. Tuon lisäksi sadassa vuodessa palvelusektori on kasvanut räjähdysmäisesti ja mutta samalla ovat laajentuneet insinöörien armeijat, tuon väen, joka huolimatta joistakin hyödyllisistä saavutuksistaan on pahinta lajia keksimään, kokeilemaan, toteuttamaan, uudistamaan ja viemään meitä yhä syvemmälle teknologiseen sivilisaatioon.
Entä se anarkismin haamu? Kropotkin väittää, että yhteiskunnassamme elää tälläkin hetkellä käytänteitä, jotka ovat mutualismin ja vapaan järjestäytymisen ituja. Arjen käytännön tasolla vesijohtovesi ja sen jakelu - anarkistinen periaate "ota sen verran kuin tarvitset" pätee siinäkin -, yhteisöllisen toiminnan tasolla esimerkiksi junaliikenne, joka on levittynyt ylikansallisesti neuvottelujen ja läheisyyksien mukaan kattavaksi verkostoksi. Meille näissä ei ole mitään mutualistista, nehän ovat vain käytäntöjä, joiden ansiosta joku jossain kasaa itselleen pääomaa. Tarkemmin ajatellen näkemyksessä voi kuitenkin huomata toden siemenen: elämämme on täynnä käyttäytymismalleja, joissa asetumme vapaisiin yhteenliittymiin ja jaon periaatteiden piireihin. Tämä paljastuu, jos maltamme hetkeksi olla tulkitsematta todellisuutta ekonomistin - kateellisen ekonomistin! - silmin. Jos siis ajattelemmekin: "voisiko tämä toteutua ilman pääomaa?" alamme ymmärtää, että periaatteessa aika moni asia, riisuttuna pääomasta, toteutuisi ja toteutuessaan synnyttäisi väistämättä keskinäistä avunantoa ja kumppanuutta.
Ajatellaanpa tilanne, jossa lapset alkavat vapaasti puuhata jotain - rakentaa lumilinnaa, leikkiä mitä tahansa leikkiä - on odotettavissa vastatilanne, jossa joku lapsista ei enää jaksa puuhata, vaan alkaa rikkoa sääntöjä, tehdä jotakin muuta. Yksi lapsista toteaa tällöin: "mee muualle!". Juuri tämä on anarkistinen periaate. Ihmiset ovat vapaita asettumaan yhdessä tekemisen muotoihin, mutta kenenkään ei tule loukkaantua, jos joku irtoaa tuosta muodosta ja etsii "muualta" sijan, toimen tai paikan jossa toimii. Ihmiset eivät ole siis millään tavalla pakotettuja toimimaan yhdessä tiettyä toimintaa suorittaen, vaan jos "huvittaa", poisastuja etsii toimintayhteisön, joka häntä taas miellyttää ja jossa hän viihtyy. Mutta emmehän me voisi ottaa lasten hiekkalaatikkoleikkejä vakavasti, emmehän? Kulttuurilehti Virta on esimerkiksi toiminut pitkälti vastaavanlaisen periaatteen mukaan: toimittajakuntaa ei ole suoranaisesti sidottu tehtäviinsä, vaan he voivat vapaasti jättäytyä lehdenteosta lähes milloin tahansa pois. He toimivat yhdessä, mutta samalla - uskaltaisin sanoa - täysin vapaina.
Vapaa yhteistyö ei tarvitse vartijoita. Vartijat taas ylläpitävät virkaansa sen takia, että olettavat yhteisössä olevan mahdollisuus laiskuuteen. Juuri tuo totuutena pidetty oletus takaa, että palkkatyö - joka perustuu pakkoon - on orjuuden synnyttämää, samoin kuin koko yhteiskunta joka perustuu lakikirjoihin sidottuihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Jos tuntisimme (paremmin) vaihtoehtoja meidän konsensustodellisuudellemme - ja meillä olisi paljon enemmän uskallusta ja paljon vähemmän vallan vahtikoiria ja velvollisuudentuntoisia virkamiehiä - en usko, että epäröisimme hetkeäkään valitessamme jätämmekö nämä yhteiskuntarakenteet, nämä lait, nämä virat, nämä käytännöt vai pitäydymmekö vanhassa. Sillä mitä on tuo paljonparjattu laiskuus, johon valtadiskurssi viittaa? Useimmiten se on käytännön älyä olla toimimatta niissä tilanteissa, jotka kokee omaa vapautta rajoittavaksi. Aniharvoin se on jäämistä kotiin olutpullon kanssa, mikä on todellisuudessa vain puusilmäisen keskustalaisen punnitsematon pelko. Juuri noista ja monista muista yhteisistä peloistamme meidän tulisi vapautua.

sunnuntaina, syyskuuta 28, 2008

Insinöörilogiikka ja jumalten kuolema

Umberto Eco kirjoitti jälkikirjoituksessaan Il Nome della Rosaan kuvatessaan niitä ratkaisuja joita kirjailijana teki romaania laatiessaan, että halusi tehdä aktuaalisesta lukijasta orjansa, kunhan tämä ensin olisi läpäissyt noin sadan ensimmäisen sivun mittaisen initiaatiovaiheen ja hyväksynyt kuvatun maailman lainalaisuudet ja kalustukset, päähenkilöiden luonteenoikut ja tulosuunnat. Useimmiten tämä pätee muuhunkin romaanikirjallisuuteen ja Econ teosten kaltaisten useamman sadan mittaisten romaanien kohdalla tämä on suorastaan sääntö - ja kerrankin sellainen sääntö, johon mukaudun mielelläni.
Econ luonnehdinnan sadasta ensimmäisestä sivusta on nähtävästi ottanut vakavissaan Cornelius Jakhelln, norjalainen muusikko, jonka ensimmäinen romaani Gudenes fall (2007) kääntyi jo nyt suomeksi (syyt tulivat tällä kertaa kustantamojen taholta: neljä pohjoismaista kustantamoa järjesti kilpailun, jonka Jakhellnin Gudenes fall voitti Norjan osalta; muut voittajat olivat Jukka Behmin Dr. Mumbai ja Torben Munksgaardin Retrograd) nimellä Jumalten tuho (2008). Runsaan sadan sivun verran nimittäin vei ainakin minulta lukijana hyväksyä ensisijaisena kertojana toimivan Odinnin puhunnos, joka suoranaisesti oli aikalailla järkyttävää. En kiellä, etteikö taidokasta, vain järkyttävää, ärsyttävää ja härskiä.
Olisi kuitenkin virhe sanoa samaa Jakhellnista ja romaanista sinänsä. Pikemminkin Odinnista ja tämän näköalantornista avautuva näkymä alas Valhallaan ja ylös maailmaan vaativat typerryttävää kielenkäyttöä, barbaarisia juttuja, mauttomia pierunkatkuisia stand up -showsketsejä sekä hiuksia nostattavan puistattavaa englanninkielellä briljeeraamista. Pääjumala Odinn ja koko jumalkatras on muuttanut Götterdemmerungin jälkeen maan alle, toiseen Valhallaan. Ihmiset ovat unohtaneet jumalat. Odinn katselee heitä ystävänsä Hornbori hopeakääpiön kehittämällä teknologisella ihmeellä in-visiolla, ja on syystäkin harmissaan: nämä viihdyttävät itseään maan päälle kaikenlaisilla typeryyksillä, kuten tosi-tv:llä ja bläkk fakkin shitmetallilla, joskin osa jumalistakin on myös innostunut niistä, mikä kertoo aika paljon myös jumalten oman degeneraation asteesta. Svartalvheimin kaivoksissa kääpiöinsinööri Reginn kehittelee kyborgin kaltaisia griffbotteja ja näitä kehittyneempiä biontteja, joita lähtee hurmahenkisesti viemään ylös maan päälle Odinnin kieltäydyttyä vihaisesti ottamasta niitä Aasgaardiin. Odinn nimittäin suosii vain "yksinkertaisia elämänmuotoja", ei keinotekoista elämää jolla kaiken lisäksi vielä olisi tietoisuus. Teknologiaan kiintyvä hulluus alkaa levitä siis syvältä maan alta.
Genrehybridinä Jakhellnin saagaromaani on taiten koottu ja erityisellä huolella kalustettu; totta kai peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, einheriereitä ja jumalia samaan maailmaan saattamalla saa maanalisen näyttämään aika lailla fantastiselta, mutta Odinnn kuvailee niin kattavasti valtakuntansa tapoja ja tapahtumia, että kun lukija on päässyt initiaatiovaiheen ohi, romaanista alkaa juontua esiin hiljalleen johtoteemoja,vähän juontakin ja tällöin hänet on koukutettu. Merkittävää on kuitenkin, että teksti näyttää muodostavan kirjavan tekstimassan, tai maaston, jossa johtoteemaan palataan aika ajoin, mutta vähintään yhtä suuri osa ajasta ja sivumäärästä käytetään erilaisten mikrohistorioiden valottamiseen ja ktooniseen kosmologiaan. Näin romaani todella alkaa alaotsikkonsa mukaisesti muistuttaa enemmän saagallista kerrontaa kuin eurooppalaisen postmodernismin kerrontakonventioihin mukautunutta romaania. Ei Gudenes fall ole laadullisesti kuitenkaan mitenkään erityisen ainutlaatuinen ja korvaamaton, mutta mainio hybridi se kaikesta huolimatta on. Ja vaikka tarkkaavainen lukija kyllä huomaa, miltä tahoilta Jakhelln on vaikutteita ammentanut (enemmän kuitenkin luovasta scifi- ja fantasiakirjallisuudesta kuin varsinaiselta palimpsestistaan Wagnerin Götterdämmerungista), onnistuu romaani piristämään tuoreudellaan, etenkin kosketellessaan myyttisen ja tuntemamme todellisuuden leikkauspintaa, saagoja ja soliptistisen olemisemme rajoja.
Tietenkin Gudenes fallia voi sanoa postmodernistiseksi, mutta toisin kuin alun pitäen pelkäsin, Jakhellnin aikomuksena ei näytä olevan lyödä lekkeriksi ja inhimillistää myyttejä naurettavuuksiin tai tyhjentää niitä totuudettomiksi sirpalemuodostelmiksi (Jakhelln jopa kiittää jumalia romaanin kiitos-osiossa). Pikemminkin näyttää, että romaani pyrkii luomaan relevantin yhteyden paitsi jumaluuksiin myös henkimaailmaan kuin haluaisi asettaa vielä kertaalleen sellaisen kognitiivis-toiminnallisen perustan, jota ei olla laajassa mittakaavassa useampaan vuosisataan kokeiltu, jonka historiallista murenemista käsittelee myös Michel Foucault'n Les Mots et les Choses (1966) ja jota on viime vuosikymmeninä voimakkaasti yrittänyt rehabilitoida useampikin marginaalinen uususkonnollinen liike. Vaikka sivuuttaisikin nuo liikkeet voi sekulaarihumanistikin löytää Gudenes fallista samastumispintaa, nimittäin kerronnan asettuessa tietoisesti ihmiskasvoisen maailmankuvauksen ulkopuolelle operoiden sieltä käsin ja siellä käsin. Modernia yhteiskuntaa kohtaan suunnattu kritiikki on kuitenkin vain pieni osa romaanin maastoa ja mikä ihaninta, ihmiskunta näyttäytyy siinä vaikkakin turhamaisena myös rääpälemäisenä kansana, jolta jumalat ottavat toisiaan vaikutteita, mutta joita eivät enimmäkseen pidä minään, ja jonka kohtalona näyttää olevan hukkua Kuunsurman paskaan.
Sen sijaan insinöörirodun, bionttien, esiinmarssi nousee tärkeäksi osaksi johtoteemaa. Reginn nousee ja asettuu Islannissa sijaitsevaan Dimmuborgiriin, Mustaan linnaan ja alkaa kasvattaa itselleen susilasta, Kuunsurmaa, jossa on myös geenejä Pyhästä Olavista, väkivaltaisesta viikinkikuninkaasta, joka pakotti kristinuskon norjalaisiin. Eddan Fenris on siis muuttunut Lokin lemmikistä insinööriarmeijan luomaksi, väkivaltaiseksi (Kuunsurma syö käytännössä kaikki islantilaiset paitsi ne päivittäiset seitsemän, jotka se tuo Reginnille bionttiarmeijan raaka-aineeksi) ja hallitsemattomaksi golem-variaatioksi. Totta kai Reginnin hahmon voi lukea myös tietyssä tulkintatraditiossa, germaanis-skandinaavisessa mytologiassa Wagnerin ja Jakhellnin välissä olevana lenkkinä, Hitlerin hahmoksi, onhan tämä luomassa bionteista Tasavaltaa, jonka lait on kirjattu jokaisen biontin aivoihin:
"Ensimmäinen bioosilaki: biontilla ei ole omaa tahtoa eikä arvoa, se on kokonaan ja täydellisesti Bionisen Tasavallan oma.
Toinen bioosilaki: biontin tulee palvella Tasavallan säilymistä kaikin keinoin, suojella kanssabionttejaan ja taistella antibioottista toimintaa vastaan.
Kolmas bioosilaki: bioosilakeja ei missään olosuhteissa saa rikkoa." (Jakhelln 2007/2008, 417-418.)
Reginnin nimi on jo foneettisestikin lähellä ajatusta englannin reignia ja saksan reichiä, sen ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Kiinnostavaa muuten: kirjoitusasua on liki jokaisen romaanihenkilön ja ilmiön kohdalla vaihdettu hitusen, miksei siis Reginninkin? Valtaa silmälläpitäen on kuitenkin erityisen merkillepantavaa, että Reginn käyttää omaansa täysin nykyisen insinöörietiikan mukaisesti. Hän valmistaa esimerkiksi
"biontteja, joilla on uimaräpylät ja selässä kilpikonnankuori (...) kaksipäisiä biontteja, jotka pystyvät lyömään hänet shakissa (...) puhuvia bionttikissoja, ja bionttilintuja joilla oli pistoolinokka (...) bionttienkeleitä, joilla oli valkoiset siivet selässä ja muzakkia soittava suu (...) bionttipiruja, joilla oli vakiovarusteina sorkkajalka, humanitäärinen hekonauru ja kädessä rahankeruulipas (...) homobiontteja, joilla oli sinivihreä iho ja vaaleanpunaiset hampaat. 'Lähinnä siks ko se on mahrollista', hän sanoi selitykseksi." (emt., 423).
Selitys on täsmälleen sama, jonka Erich Fromm huomioi aikanaan teknokratiaan kytkeytyneen valistuksen suurimmaksi ongelmaksi ja teknologisen yhteiskunnan perussäännöksi: asioita, kuten ydinaseita, kehitellään ja keksitään, koska se on mahdollista (kiinnostuneet voivat tutustua Olli-Pekka Moision toimittamassa Kritiikin lupaus -antologiassa julkaistuun Päivi Moision artikkeliin Kasvattamisen vaikea taito. Erich Fromm kasvattamisen luonteesta. s. 71-94). Reginn on noussut siis paitsi renessanssin epistemen (johon sisältyi käsitys luonnonjärjestyksestä, jossa ihmisellä oli paikkansa eläinten ja enkelten välissä) myös modernin epistemen yläpuolelle. Hänellä on valta luoda niitä, jotka ovat luonnostaan ihmisen yläpuolella kuten enkeleitä ja demoneita, mutta hän on niinikään turbokiihdyttänyt koko ajatuksen tuosta modernin vaalimasta "mahdollisuudesta", lyönyt sen läskiksi ja siten osoittanut, että jotta Overheim ja kaikkeudenkoti voitaisiin viedä loppuunsa ja kaikkivalta antaa Reginnin käsiin on insinöörilogiikka kohotettava toiseen potenssiin.
Periaatteessa voi pitää myös hyvinkin tarkkanäköisenä Jakhellnin romaanin Tasavalta-visiota:
"Reginnin suunnitelmana oli ryhtyä Mustalinnasta käsin toteuttamaan bioosiksi kutsumaansa ihmisenjalostusohjelmaa; hän aikoi päivittää ihmisen mielen ja fyysisen olemuksen ja tehdä heistä biontteja. Reginnin tavoitteena oli, että kaikki ihmiset jalostettaisiin eli kultivoitaisiin, toisin sanoen, että he saisivat uuden kehon ja uudet aivot. Näin luodut biontit kytkettäisiin kollektiiviseen, digitaaliseen hermojärjestelmään nimeltään Bioninen Tasavalta, tai lyhyemmin Tasavalta. Reginn halusi siis muuttaa ihmisrodun pintaa syvemmältä, kirjaimellisesti, koska ulkoiset proteesit (puhelimet, radiot, silmälasit, jne.) olivat jo vanhanaikaisia ja vaativat alituista ylläpitoa ja huoltoa. Ulkoisista proteeseista ei ollut koskaan tullut pysyviä ruumiinosia, mistä seurasi että ne saattoivat kadota ja vaurioitua.
Kultivointi varustaisi periaatteessa biontit muun muassa kyvyllä kytkeytyä omasta ajatustoiminnasta yhteisön tai toisten bionttien ajatustoimintaan vaivattomasti ja yhdenkään yksilön integriteettiä loukkaamatta. Ihmisen, joka ei tiennyt esimerkiksi missä oli tai mitä kello oli, ei enää tarvitsisi turvautua puhelimen kaltaiseen ulkoiseen välineeseen saadakseen kaipaamansa tiedon: riitti, että hän kysyisi itseltään missä oli ja mitä hänen pitäisi tehdä. (...)
Perusedellytyksenä bioosin kaltaisen projektin onnistumiselle oli geneettisen moninaisuuden säilyminen. Bionttilaji, jonka kaikilla jäsenillä olisi identtiset geenikoodit, olisi äärimmäisen tuhoutumisaltis, koska mikä tahansa epäsuotuisa tekijä voisi vahingoittaa samalla tavoin koko populaatiota. Reginnin keinotekoinen evoluutio suojaisi bionttien eloonjäämismahdollisuuksia rakentamalla luonnolliselle valinnalle. Kaikkien tulevien bionttien kehoon operoitaisiin pienen pieniä tietokoneita hoitamaan kommunikaatiota lajiverkoston kanssa, koska bionttiyhteisön oli määrä olla samalla sekä maantieteellinen että geneettinen tasavalta. Tietokoneet paikallistaisivat biontit ajassa ja tilassa, auttaisivat tarpeen tullen esimerkiksi lataamalla uusia geneettisiä makroja, torjumalla pahanlaatuisia viruksia, hankkimalla viiveettä ravintoa tai informaatiota. Tasavalta jättäisi varjoonsa kaikki historian aikaisemmat yhteiskunnat hyvinvoinnin, tiedon ja terveyden aloilla." (Jakhelln 2007/2008, 407-410.)
Kunnianhimon, maailmanparannuksen ja insinöörilogiikan sekoittuessa tällä tavalla lukija joutuu varpailleen arvaillessaan, toteutuuko kuvailtu Tasavalta ennen vai jälkeen götterdämmerungin, kirjan puitteissa vai ulkopuolella, ja varmaa on, että vaikka Reginn kuvailee keinoelämällistä yhteisöä, joka on laadullisesti erilainen kuin omamme, voimme hyvin nähdä, kuinka sama mekaniikka vie meitä ja meidän yhteiskunnallisia rakenteitamme eteenpäin. Franco "Bifo" Berardi kirjoittaa muistaakseni omasta ja silti yhteisen infosfääristä, johon ihmiset ovat jo kytkeytyneet tietoverkkojen ja median kautta ja josta poiskytkeytyminen alkaa olla jo aikamoisen ponnistelun takana. Jaamme jo nyt saman keinotekoisen kollektiivisen tajunnan. Näkemyksen totuuspohja paljastuu heti kun alkaa tarkkailla omaa käyttäytymistään, omia arkisia käytänteitään, omaa ajankäyttöään. Meille mediakulttuurin kasvattamille on muodostunut sähköinen keho, jota kontrolloidaan, säädellään ja kiihdytetään erilaisin impulssein: edes arkinen jutustelu työkaverin kanssa ei tunnu onnistuvan ja lähtevän jouhevaan käyntiin, jos emme puhu tai edes viittaa tavalla tai toisella mediaan.
Itse insinöörin kohtalona on kuitenkin tulla jumalten viimeisen kahakan häviäväksi osapuoleksi (pahoittelen paljastusta, mutta tuskinpa moni muuta odottikaan). Reginnin mahtavin luomus, Kuunsurma, odottaa horisontissa kahakan päättymistä ja ryntää sitten hautojen yli tanssien ja ruumiita rohmuten kohti Odinnia. Tunnemme runo-Eddan, tiedämme jatkon. Samalla tapaa teknologinen kulttuuri on jo aikaa sitten riistäytynyt käsistämme, elää ja ahmii ihmisiä nöyryyttämään itseään päivittäin - ja tarpeeksi kauan toistettuna ja maksimoituna potentioiden vapauttaminen ja mahdollisuuden realisointi uhkaa vielä kumuloitua samanlaiseksi kahakaksi. Villi mielikuvitus voisi kutsua sitä Gesamtkunstwerkiksi.

keskiviikkona, heinäkuuta 16, 2008

Pako tulevaisuudesta

Michael Andersonin Logan's run (1976) on teemoiltaan lähellä John Boormanin legendaarista Zardozia (1974), vaikkakaan ei yllä lähellekään samaa tasoa. Viihdyttävä se on kyllä, ja paikoin mieltä vailla. Eletään kaukaista tulevaisuutta. Vanha elämänmuoto on aikaa sitten kuihtunut pois jonkin katastrofin yhteydessä ja kansalaiset elävät keskustietokoneen ohjaamalla "sisäpuolella", eristyneessä keskuskaupungissa joka itsessään on koko maailma: kukaan ei haikaile ulkopuolelle, koska kukaan ei edes tiedä, onko mitään ulkopuolella. Jokainen asukas on merkitty iän mukaan väreihin (keltainen, vihreä, punainen) ja tullessaan kolmenkymmenen ikävuoden piiriin kukin kaupungin asukas "uudistetaan" Karusellissa (Karusellin toimintaperiaate on seuraava: asianomaiset seisovat valkoisissa kaavuissa ringissä, joka alkaa pyörimään - tämän jälkeen he yksitellen kohoavat ylöspäin, kunnes valkoinen laser-säde iskeytyy heihin ja he katoavat). Näin ollen keskustietokoneen mukaan vanhenemista tai kuolemaa ei ole. Varsinaisia siviilisäätyjä ei myöskään ole, kukaan ei ole toisen mies tai vaimo ja seksiä harrastetaan käytännössä kenen kanssa tahdotaan, eikä tälle nähdä mitään esteitä. Rakkauden käsitettä ei tunneta, eikä se kuulu seksin piiriin. "Orgiahuoneissa" nautitaan seksin lisäksi narkoottista punaista kaasua.

Ainoan yhteiskunnallisen ongelman muodostavat runnerit, ihmiset jotka haluavat elää vanhoiksi ja jotka pakenevat Karusellia. Näitä runnereita varten teknokraattinen yhteiskunta on työllistänyt sandmaneja, poliiseja, jotka joko palauttavat runnerit Karuselliin tai teloittavat heidät huonosti toimivilla laser-aseilla. Logan (Michael York) on yksi sandmaneista, joka saa tietokoneelta tehtäväkseen etsiä Turvapaikan tai Pyhäkön (Sanctuary), johon runnerien harhaoppi nojaa. Pyhäkön uskotaan olevan paikka, jossa voi elää yli 30-vuotiaaksi ja ylläpitää monogaamisia aviosuhteita - ja jossa tunnetaan myös rakkauden käsite. Avain Pyhäkköön on Ankh-symboli, jota useimmat runnerit säilyttävät kupeillaan tietämättä kuitenkaan sen syvempiä merkityksiä. Oman Ankh-symbolinsa Logan on löytänyt erään tapon yhteydessä.
Loganin elostelijamainen olemus kokee kolauksen tehtävänannon yhteydessä, koska myös hänestä tehdään soluttautumisen nimissä runner ja hän menettää neljä ikävuottaan. Näin hänestä tulee lainsuojaton ja hän päätyy entisten vihollistensa keskelle - ja mikä ilmeisesti pahempaa, hän on erityisen lähellä "uudistumista". Elokuvan kuluessa myös hänen entiset piirteensä rapisevat ja hän yhtyy osittain kerettiläisten oppeihin. Kriittinen piste saavutetaan puolessavälissä elokuvaa, kun Logan ja Jessica (Jenny Agutter) paetessaan sandmaneja päätyvät hyytävän kylmään luolaan, jota hallitsee Box, ihmisen ja tietokoneen ristisiitos (joka kylläkin muistuttaa enemmän kirkaspintaista jääkaappia kuin robottia) ja todellinen superolento. Box osoittaa heille totuuden yhteiskunnan ruoanjakelusta, joka muistuttaa pitkälti Richard Fleischerin Soylent Greenin (1973) kivijalkaa. Tämä ja kahina Boxin kanssa saa Loganin viimeistään luopumaan aikeistaan - tappaa tapaamansa Pyhäkön runnerit - ja suunnistamaan Jessican kanssa ulkopuolelle. Ulkopuoli on käytännössä läpeensä rappioitunut Washingtonin kaupunki (minkä yhteydessä tapaamme viittauksen Franklin J Shaffnerin Planet of the Apesiin). Kristallit Loganin ja Jessican kämmenissä, jotka määrittävät heidän elinikänsä lakkaavat toimimasta ulkopuolella, minkä seurauksena he kokevat ennennäkemättömän vapauden tunteen ja rakastuvat. Tavattuaan vielä vanhan miehen (Peter Ustinov) kissoineen (joita niitäkään Logan ja Jessica eivät ole koskaan nähneet) Logan vakuuttuu, että hänen on palattava kaupunkiin kertomaan, että kaikki minkä varassa yhteiskunta on seissyt on ollut valetta.
Douglas Kellner kirjoitti joskus, miten kaikki mediakulttuurin tuotteet tulisi nähdä erilaisten ideologioiden taistelukenttinä. Ronald Reaganin Amerikassa tuo näkökulma sai paikoin käsittämättömiäkin muotoja (ks. esim. Rambot, jotka olivat Kellnerin mukaan pitkälti reaganilaisia yrityksiä adoptoida vastakulttuurin arvot ja kääntää niiden sisältö päinvastaiseksi), mutta Andersonin elokuva on 70-luvun tuote. Tuolloin, kuten Avenius taannoin käsitteli, hallitsi Hollywoodiakin selkeästi vastakulttuurillinen tendenssi ja pääosissa olivat usein alemman keski- ja työläisluokan edustajat, pikkunilkit ja luuserit. Voisi kuitenkin väittää, että Logan's run, samoin kuin muutama muukin tuon ajan dystopia-elokuva (Boris Sagalin The Omega Man ja jopa Planet of the Apes) on perusvireeltään vahvan konservatiivinen ja siten omanlaisena vastareaktio tuohon mainittuun Hollywood-aaltoon. Ajatellaanpa Logan's runia: vaikka asukkaat elävät tietämättään jokseenkin totalitaristisessa yhteiskunnassa, mitä nyt ovat niissä määrin "vapaita" että vapaa seksi ja huumeet ovat kaikkien saatavilla, elokuvan selkeä viesti on, että on loppujen lopuksi parempi ja ennen kaikkea oikein elää monogaamisessa avioliitossa ja kunnon perhearvojen piirissä (mies, vaimo ja lapsi, siinä Loganin ja Jessican unelma). Millainen on yhteiskunta, jossa tuo on vastakulttuuria? Eittämättä kiinnostava. Logan's runissa yhdistyykin toisaalta kauhu paitsi ihmisen oletettua villiyttä myös supertietokoneita ja teknokratiaa kohtaan. Ja vaikkei Logan nyt mikään radikaali olekaan, on hänellä silti niin hurjat määrät vitaliteettia, että tuhoaa supertietokoneen pelkällä elämänjanollaan ollessaan tämän käsittelyssä palattuaan kaupunkiin. Todellisuudessa tuo elämänjano kuivuu kuitenkin omaan kotiin ja perheeseen, jotka ovat Loganin vastautopian osia.
Koko panoptisen supertietokoneen konsepti on tavattoman kiinnostava. Se on pelkona hallinnut pitkälti koko 1900-luvun jälkipuoliskon mediakulttuuria (mikä osittain selittyy paitsi yleisellä teknistymisellä myös kylmällä sodalla) ja etenkin scifi-elokuvia. Mutta vaikka siihen suhtaudutaan useimmissa elokuvissa varsin kriittisesti, aktuaalisessa todellisuudessa tilanne näyttää olevan toisin: innostumme ja ihailemme jatkuvaa teknistymistä ja kuten Erich Fromm muistaakseni joskus mainitsi, "kaikki mikä on teknisesti mahdollista toteuttaa, toteutetaan ennen pitkää koska se on mahdollista". Piittaamatta tuloksista, piittaamatta sivutuotteista pidämme teknistymistä olennaisena, itsestäänselvyytenä tai vain "pakkona". Tämän suhteen toivoisi scifi-median reseption suhteen oikeaa muutosta: että niiden käyttäminen ei todella toisi asenteisiin teknologian ihannoimista, vaan pikemminkin kavahtamista, ymmärrystä että kyseessä on todella dystopia. Pelko joka noiden dystopia-elokuvien ja -kirjojen yhteydessä koetaan ei kuitenkaan vuoda todellisuuteen, vaan avaruuslennot ja ledien välkkyminen näyttäytyvät maskuliinisena suurien kokonaisuuksien hallintana ja voimana, ei älyttömänä puuhasteluna joka kaikkea muuta kuin edistää inhimillisiä tunteita ja keskinäistä välittämistä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin valinta, ei pakko tai välttämättömyys. Kuten Logan's run parhaimmillaan osoittaa, elämää on myös ulkopuolella, siinä todellisuudessa jossa luonto viheriöi ja rakennukset repsottavat.
Lopuksi mainittakoon, että valitettavasti Logan's runista on tulossa muiden laatuelokuvien tapaan uusintaversio. Joel Silver tuottaa, Joseph Kosinski ohjaa, Timothy Sexton käsikirjoittaa. Huolestuttavaa tässä yhtälössä on se, mitä saadaan, jos yhdistetään mies, joka on tuottanut mm. Road Housen kaltaista laatutoimintaa, mies joka käsikirjoitti Children of Menin sekä mies, joka on tähän saakka ohjannut pelkkiä mainoksia Nintendolle, Applelle ja Nikelle?