Insinöörilogiikka ja jumalten kuolema

Umberto Eco kirjoitti jälkikirjoituksessaan Il Nome della Rosaan kuvatessaan niitä ratkaisuja joita kirjailijana teki romaania laatiessaan, että halusi tehdä aktuaalisesta lukijasta orjansa, kunhan tämä ensin olisi läpäissyt noin sadan ensimmäisen sivun mittaisen initiaatiovaiheen ja hyväksynyt kuvatun maailman lainalaisuudet ja kalustukset, päähenkilöiden luonteenoikut ja tulosuunnat. Useimmiten tämä pätee muuhunkin romaanikirjallisuuteen ja Econ teosten kaltaisten useamman sadan mittaisten romaanien kohdalla tämä on suorastaan sääntö - ja kerrankin sellainen sääntö, johon mukaudun mielelläni.

Econ luonnehdinnan sadasta ensimmäisestä sivusta on nähtävästi ottanut vakavissaan Cornelius Jakhelln, norjalainen muusikko, jonka ensimmäinen romaani Gudenes fall (2007) kääntyi jo nyt suomeksi (syyt tulivat tällä kertaa kustantamojen taholta: neljä pohjoismaista kustantamoa järjesti kilpailun, jonka Jakhellnin Gudenes fall voitti Norjan osalta; muut voittajat olivat Jukka Behmin Dr. Mumbai ja Torben Munksgaardin Retrograd) nimellä Jumalten tuho (2008). Runsaan sadan sivun verran nimittäin vei ainakin minulta lukijana hyväksyä ensisijaisena kertojana toimivan Odinnin puhunnos, joka suoranaisesti oli aikalailla järkyttävää. En kiellä, etteikö taidokasta, vain järkyttävää, ärsyttävää ja härskiä.

Olisi kuitenkin virhe sanoa samaa Jakhellnista ja romaanista sinänsä. Pikemminkin Odinnista ja tämän näköalantornista avautuva näkymä alas Valhallaan ja ylös maailmaan vaativat typerryttävää kielenkäyttöä, barbaarisia juttuja, mauttomia pierunkatkuisia stand up -showsketsejä sekä hiuksia nostattavan puistattavaa englanninkielellä briljeeraamista. Pääjumala Odinn ja koko jumalkatras on muuttanut Götterdemmerungin jälkeen maan alle, toiseen Valhallaan. Ihmiset ovat unohtaneet jumalat. Odinn katselee heitä ystävänsä Hornbori hopeakääpiön kehittämällä teknologisella ihmeellä in-visiolla, ja on syystäkin harmissaan: nämä viihdyttävät itseään maan päälle kaikenlaisilla typeryyksillä, kuten tosi-tv:llä ja bläkk fakkin shitmetallilla, joskin osa jumalistakin on myös innostunut niistä, mikä kertoo aika paljon myös jumalten oman degeneraation asteesta. Svartalvheimin kaivoksissa kääpiöinsinööri Reginn kehittelee kyborgin kaltaisia griffbotteja ja näitä kehittyneempiä biontteja, joita lähtee hurmahenkisesti viemään ylös maan päälle Odinnin kieltäydyttyä vihaisesti ottamasta niitä Aasgaardiin. Odinn nimittäin suosii vain "yksinkertaisia elämänmuotoja", ei keinotekoista elämää jolla kaiken lisäksi vielä olisi tietoisuus. Teknologiaan kiintyvä hulluus alkaa levitä siis syvältä maan alta.

Genrehybridinä Jakhellnin saagaromaani on taiten koottu ja erityisellä huolella kalustettu; totta kai peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, einheriereitä ja jumalia samaan maailmaan saattamalla saa maanalisen näyttämään aika lailla fantastiselta, mutta Odinnn kuvailee niin kattavasti valtakuntansa tapoja ja tapahtumia, että kun lukija on päässyt initiaatiovaiheen ohi, romaanista alkaa juontua esiin hiljalleen johtoteemoja,vähän juontakin ja tällöin hänet on koukutettu. Merkittävää on kuitenkin, että teksti näyttää muodostavan kirjavan tekstimassan, tai maaston, jossa johtoteemaan palataan aika ajoin, mutta vähintään yhtä suuri osa ajasta ja sivumäärästä käytetään erilaisten mikrohistorioiden valottamiseen ja ktooniseen kosmologiaan. Näin romaani todella alkaa alaotsikkonsa mukaisesti muistuttaa enemmän saagallista kerrontaa kuin eurooppalaisen postmodernismin kerrontakonventioihin mukautunutta romaania. Ei Gudenes fall ole laadullisesti kuitenkaan mitenkään erityisen ainutlaatuinen ja korvaamaton, mutta mainio hybridi se kaikesta huolimatta on. Ja vaikka tarkkaavainen lukija kyllä huomaa, miltä tahoilta Jakhelln on vaikutteita ammentanut (enemmän kuitenkin luovasta scifi- ja fantasiakirjallisuudesta kuin varsinaiselta palimpsestistaan Wagnerin Götterdämmerungista), onnistuu romaani piristämään tuoreudellaan, etenkin kosketellessaan myyttisen ja tuntemamme todellisuuden leikkauspintaa, saagoja ja soliptistisen olemisemme rajoja.

Tietenkin Gudenes fallia voi sanoa postmodernistiseksi, mutta toisin kuin alun pitäen pelkäsin, Jakhellnin aikomuksena ei näytä olevan lyödä lekkeriksi ja inhimillistää myyttejä naurettavuuksiin tai tyhjentää niitä totuudettomiksi sirpalemuodostelmiksi (Jakhelln jopa kiittää jumalia romaanin kiitos-osiossa). Pikemminkin näyttää, että romaani pyrkii luomaan relevantin yhteyden paitsi jumaluuksiin myös henkimaailmaan kuin haluaisi asettaa vielä kertaalleen sellaisen kognitiivis-toiminnallisen perustan, jota ei olla laajassa mittakaavassa useampaan vuosisataan kokeiltu, jonka historiallista murenemista käsittelee myös Michel Foucault'n Les Mots et les Choses (1966) ja jota on viime vuosikymmeninä voimakkaasti yrittänyt rehabilitoida useampikin marginaalinen uususkonnollinen liike. Vaikka sivuuttaisikin nuo liikkeet voi sekulaarihumanistikin löytää Gudenes fallista samastumispintaa, nimittäin kerronnan asettuessa tietoisesti ihmiskasvoisen maailmankuvauksen ulkopuolelle operoiden sieltä käsin ja siellä käsin. Modernia yhteiskuntaa kohtaan suunnattu kritiikki on kuitenkin vain pieni osa romaanin maastoa ja mikä ihaninta, ihmiskunta näyttäytyy siinä vaikkakin turhamaisena myös rääpälemäisenä kansana, jolta jumalat ottavat toisiaan vaikutteita, mutta joita eivät enimmäkseen pidä minään, ja jonka kohtalona näyttää olevan hukkua Kuunsurman paskaan.

Sen sijaan insinöörirodun, bionttien, esiinmarssi nousee tärkeäksi osaksi johtoteemaa. Reginn nousee ja asettuu Islannissa sijaitsevaan Dimmuborgiriin, Mustaan linnaan ja alkaa kasvattaa itselleen susilasta, Kuunsurmaa, jossa on myös geenejä Pyhästä Olavista, väkivaltaisesta viikinkikuninkaasta, joka pakotti kristinuskon norjalaisiin. Eddan Fenris on siis muuttunut Lokin lemmikistä insinööriarmeijan luomaksi, väkivaltaiseksi (Kuunsurma syö käytännössä kaikki islantilaiset paitsi ne päivittäiset seitsemän, jotka se tuo Reginnille bionttiarmeijan raaka-aineeksi) ja hallitsemattomaksi golem-variaatioksi. Totta kai Reginnin hahmon voi lukea myös tietyssä tulkintatraditiossa, germaanis-skandinaavisessa mytologiassa Wagnerin ja Jakhellnin välissä olevana lenkkinä, Hitlerin hahmoksi, onhan tämä luomassa bionteista Tasavaltaa, jonka lait on kirjattu jokaisen biontin aivoihin:

"Ensimmäinen bioosilaki: biontilla ei ole omaa tahtoa eikä arvoa, se on kokonaan ja täydellisesti Bionisen Tasavallan oma.
Toinen bioosilaki: biontin tulee palvella Tasavallan säilymistä kaikin keinoin, suojella kanssabionttejaan ja taistella antibioottista toimintaa vastaan.
Kolmas bioosilaki: bioosilakeja ei missään olosuhteissa saa rikkoa." (Jakhelln 2007/2008, 417-418.)

Reginnin nimi on jo foneettisestikin lähellä ajatusta englannin reignia ja saksan reichiä, sen ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Kiinnostavaa muuten: kirjoitusasua on liki jokaisen romaanihenkilön ja ilmiön kohdalla vaihdettu hitusen, miksei siis Reginninkin? Valtaa silmälläpitäen on kuitenkin erityisen merkillepantavaa, että Reginn käyttää omaansa täysin nykyisen insinöörietiikan mukaisesti. Hän valmistaa esimerkiksi

"biontteja, joilla on uimaräpylät ja selässä kilpikonnankuori (...) kaksipäisiä biontteja, jotka pystyvät lyömään hänet shakissa (...) puhuvia bionttikissoja, ja bionttilintuja joilla oli pistoolinokka (...) bionttienkeleitä, joilla oli valkoiset siivet selässä ja muzakkia soittava suu (...) bionttipiruja, joilla oli vakiovarusteina sorkkajalka, humanitäärinen hekonauru ja kädessä rahankeruulipas (...) homobiontteja, joilla oli sinivihreä iho ja vaaleanpunaiset hampaat. 'Lähinnä siks ko se on mahrollista', hän sanoi selitykseksi." (emt., 423).

Selitys on täsmälleen sama, jonka Erich Fromm huomioi aikanaan teknokratiaan kytkeytyneen valistuksen suurimmaksi ongelmaksi ja teknologisen yhteiskunnan perussäännöksi: asioita, kuten ydinaseita, kehitellään ja keksitään, koska se on mahdollista (kiinnostuneet voivat tutustua Olli-Pekka Moision toimittamassa Kritiikin lupaus -antologiassa julkaistuun Päivi Moision artikkeliin Kasvattamisen vaikea taito. Erich Fromm kasvattamisen luonteesta. s. 71-94). Reginn on noussut siis paitsi renessanssin epistemen (johon sisältyi käsitys luonnonjärjestyksestä, jossa ihmisellä oli paikkansa eläinten ja enkelten välissä) myös modernin epistemen yläpuolelle. Hänellä on valta luoda niitä, jotka ovat luonnostaan ihmisen yläpuolella kuten enkeleitä ja demoneita, mutta hän on niinikään turbokiihdyttänyt koko ajatuksen tuosta modernin vaalimasta "mahdollisuudesta", lyönyt sen läskiksi ja siten osoittanut, että jotta Overheim ja kaikkeudenkoti voitaisiin viedä loppuunsa ja kaikkivalta antaa Reginnin käsiin on insinöörilogiikka kohotettava toiseen potenssiin.

Periaatteessa voi pitää myös hyvinkin tarkkanäköisenä Jakhellnin romaanin Tasavalta-visiota:

"Reginnin suunnitelmana oli ryhtyä Mustalinnasta käsin toteuttamaan bioosiksi kutsumaansa ihmisenjalostusohjelmaa; hän aikoi päivittää ihmisen mielen ja fyysisen olemuksen ja tehdä heistä biontteja. Reginnin tavoitteena oli, että kaikki ihmiset jalostettaisiin eli kultivoitaisiin, toisin sanoen, että he saisivat uuden kehon ja uudet aivot. Näin luodut biontit kytkettäisiin kollektiiviseen, digitaaliseen hermojärjestelmään nimeltään Bioninen Tasavalta, tai lyhyemmin Tasavalta. Reginn halusi siis muuttaa ihmisrodun pintaa syvemmältä, kirjaimellisesti, koska ulkoiset proteesit (puhelimet, radiot, silmälasit, jne.) olivat jo vanhanaikaisia ja vaativat alituista ylläpitoa ja huoltoa. Ulkoisista proteeseista ei ollut koskaan tullut pysyviä ruumiinosia, mistä seurasi että ne saattoivat kadota ja vaurioitua.
Kultivointi varustaisi periaatteessa biontit muun muassa kyvyllä kytkeytyä omasta ajatustoiminnasta yhteisön tai toisten bionttien ajatustoimintaan vaivattomasti ja yhdenkään yksilön integriteettiä loukkaamatta. Ihmisen, joka ei tiennyt esimerkiksi missä oli tai mitä kello oli, ei enää tarvitsisi turvautua puhelimen kaltaiseen ulkoiseen välineeseen saadakseen kaipaamansa tiedon: riitti, että hän kysyisi itseltään missä oli ja mitä hänen pitäisi tehdä. (...)
Perusedellytyksenä bioosin kaltaisen projektin onnistumiselle oli geneettisen moninaisuuden säilyminen. Bionttilaji, jonka kaikilla jäsenillä olisi identtiset geenikoodit, olisi äärimmäisen tuhoutumisaltis, koska mikä tahansa epäsuotuisa tekijä voisi vahingoittaa samalla tavoin koko populaatiota. Reginnin keinotekoinen evoluutio suojaisi bionttien eloonjäämismahdollisuuksia rakentamalla luonnolliselle valinnalle. Kaikkien tulevien bionttien kehoon operoitaisiin pienen pieniä tietokoneita hoitamaan kommunikaatiota lajiverkoston kanssa, koska bionttiyhteisön oli määrä olla samalla sekä maantieteellinen että geneettinen tasavalta. Tietokoneet paikallistaisivat biontit ajassa ja tilassa, auttaisivat tarpeen tullen esimerkiksi lataamalla uusia geneettisiä makroja, torjumalla pahanlaatuisia viruksia, hankkimalla viiveettä ravintoa tai informaatiota. Tasavalta jättäisi varjoonsa kaikki historian aikaisemmat yhteiskunnat hyvinvoinnin, tiedon ja terveyden aloilla." (Jakhelln 2007/2008, 407-410.)

Kunnianhimon, maailmanparannuksen ja insinöörilogiikan sekoittuessa tällä tavalla lukija joutuu varpailleen arvaillessaan, toteutuuko kuvailtu Tasavalta ennen vai jälkeen götterdämmerungin, kirjan puitteissa vai ulkopuolella, ja varmaa on, että vaikka Reginn kuvailee keinoelämällistä yhteisöä, joka on laadullisesti erilainen kuin omamme, voimme hyvin nähdä, kuinka sama mekaniikka vie meitä ja meidän yhteiskunnallisia rakenteitamme eteenpäin. Franco "Bifo" Berardi kirjoittaa muistaakseni omasta ja silti yhteisen infosfääristä, johon ihmiset ovat jo kytkeytyneet tietoverkkojen ja median kautta ja josta poiskytkeytyminen alkaa olla jo aikamoisen ponnistelun takana. Jaamme jo nyt saman keinotekoisen kollektiivisen tajunnan. Näkemyksen totuuspohja paljastuu heti kun alkaa tarkkailla omaa käyttäytymistään, omia arkisia käytänteitään, omaa ajankäyttöään. Meille mediakulttuurin kasvattamille on muodostunut sähköinen keho, jota kontrolloidaan, säädellään ja kiihdytetään erilaisin impulssein: edes arkinen jutustelu työkaverin kanssa ei tunnu onnistuvan ja lähtevän jouhevaan käyntiin, jos emme puhu tai edes viittaa tavalla tai toisella mediaan.

Itse insinöörin kohtalona on kuitenkin tulla jumalten viimeisen kahakan häviäväksi osapuoleksi (pahoittelen paljastusta, mutta tuskinpa moni muuta odottikaan). Reginnin mahtavin luomus, Kuunsurma, odottaa horisontissa kahakan päättymistä ja ryntää sitten hautojen yli tanssien ja ruumiita rohmuten kohti Odinnia. Tunnemme runo-Eddan, tiedämme jatkon. Samalla tapaa teknologinen kulttuuri on jo aikaa sitten riistäytynyt käsistämme, elää ja ahmii ihmisiä nöyryyttämään itseään päivittäin - ja tarpeeksi kauan toistettuna ja maksimoituna potentioiden vapauttaminen ja mahdollisuuden realisointi uhkaa vielä kumuloitua samanlaiseksi kahakaksi. Villi mielikuvitus voisi kutsua sitä Gesamtkunstwerkiksi.