Suru, vastuu ja jengoiltaan mennyt henkinen kulttuuri

Kuten kymmenet muutkin blogikirjoittajat viime päivinä, en minäkään malta olla tahrimatta omaa pesääni aiheella, joka tällä hetkellä tulvii muutenkin jokaisesta mediasta, ihmisten suista, jotka muodoltaan muistuttavat ummehtunutta kuolemaa, mauruavaa, surullista, tuskaista. Syytä suruun on, enkä katso kenellekään olevan kunnollista syytä väistää tuota vastuunoton muotoa, edes ns. intellektuaalisella kulttuurilla, jonka tulisi tässä tilanteessa pyrkiä luomaan mielekäs, yhteisöä kohottava yhteys muuhun kulttuuriin sen sijaan, että lukkiutuisi huoneisiinsa ja ruutitorneihinsa analysoimaan tapahtunutta turhankin analyyttisesti ja kylmästi. Tapahtuneen, niin spektaakkeli kuin se onkin, ei tulisi olla kuin preparoitava perhonen, vaan paitsi kollektiivisesti myös ruumiillisesti äärimmäisen vavisuttava kokemus, josta meidän ei tulisi lähteä viemään yhteisöämme alaspäin, vaan ylöspäin. Tuohon tehtävään tarvitaan jotain muuta kuin kulttuurisessa yökötyksessään ja vihassaan käyvää umpimielistä elitismiä. Jos vaikkakin tapahtunut nyt toistuikin, emme saa kyynistyä ja vedota historiaan, sillä itse ainakin jaksan itsepintaisesti uskoa, että erilaisissa olosuhteissa tällaisilta tapahtumilta voitaisiin välttyä. Se kuitenkin vaatisi koko läntisen sivilisaation ja sen henkisen kulttuurin läpikotaista muuttumista ja vähittäistä riisumista niistä asioista, joita se rakastaa ja joihin se turvallisuus-, viihtymis- ja elinkeinopyrinnöissään niin kovin helposti takertuu. Ennen kaikkea kulttuurimme tuotteineen, töineen ja käytäntöineen olisi pyrittävä riisumaan kokonaan kaikista - ja toistan: kaikista - väkivallan muodoista.

Kun Jarno Elg kumppaneineen paloitteli ystävänsä ja kärräsi tämän kaatopaikalle talvella 1998-1999, raivostuin medialle sen tavasta käsitellä saatananpalvontaa ja satanismia. Iltapäivälehdet kutsuivat asiantuntijoikseen evankelikaalisen kristinuskon piiristä tulevia ihmisiä, joilla ei luonnollisestikaan ollut puolueetonta tulosuuntaa aiheeseen. Median tapa käsitellä oli tietenkin omanlaisensa, ja niistä ajoista on opittu jonkin verran - tänään esimerkiksi löytää kulttuuriantropologian ja uskontotieteen laitoksilta väkeä, jolla on verrattain terveempi suhtautuminen aiheeseen - mutta näihin päiviin asti se on uskollisesti uusintanut ja toistanut valtaväestön tai oletetun yleisen mielipiteen näkemystä kulttuurisen syyllisen löytämisen tarpeesta. Tuolloinhan yksi vahva ehdokas syylliseksi oli black metal, minkä vuoksi Hyvinkään paloittelusurmat jäivätkin mieleeni erityisenä kulminaatiopisteenä: olin nuorempana syvällä siinä kulttuurissa, ja siinä missä minä näin tuolloin black metal -kulttuurin mielekkäänä kasvualustana ja astinlautana teini-ikäiselle mielelle, Jarno Elg konkretisoi black metallin todellisen ydinsanoman kaikessa välinpitämättömyydessään ja iljettävyydessään. Olin tuolloin valmis puolustamaan heavykulttuuria yleisemminkin kaikkea matalamielisen ja valtavirtaisen tasapäistämisen edessä: black metal edusti minulle vahvaa uskoa yksilöön ja nuoren ihmisen mielessä tuo individualismi oli paitsi murrosikäisen sosiaalisuuden myös koko henkisen kehityksen ehto. Todellisuudessa black metal, kuten koko heavykulttuurikin, oli veljeyteen verhoutunutta laiskamielen käsialaa, kuolemaa ja kaikenlaisia alaspäin vieviä voimia (kuten matalamielistä viihdekulttuuria) sairaalloisesti ylistävää ahdistuneen nuoren känsiä ja rakkoja kuunaan näkemättömän keskisormen osoittelua: toisinaan tuo ahdistus löysi purkautumisen aggressiiviseen musiikkiin liittyvästä oheistoiminnasta, mutta enimmäkseen se vain velloi yksilön sisällä ja piti vihan, misantropian ja korskan kaunan liikkeessä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän, että vaikkei black metallia tai muita viihdekulttuurin tuotteita kannata sinänsä syyttää monistakaan tapahtumista, on selvää, että haaliessaan ympärilleen kulttuurituotteita, asenteita ja ilmiöitä, jotka eivät henkisen kulttuurin näkökulmasta kohota, vapauta ihmistä, vaan lukitsevat yhä syvemmällä muraan, multaan ja omaan egoon, yksilö muhii omassa turvallisuudessaan, mahdollisesti keskenkasvuisella egosentrisellä kartallaan, eikä pysty luomaan yhteyttä ympäröivään, ei elämään, ei näkymättömään maailmaan, ei yhtään mihinkään, ainoastaan katkaisemaan itseltään pään (metaforisesti: riistämään jaloilleen seisovan pentagrammin ylöspäin osoittavan sakaran, shinin eli hengen) ja hukkua omaan tärveltyyn, laihaan ja hukattuun siemennesteeseensä, jossa on siementä jäljellä tuskin nimeksikään.

Niin kutsuttu paha kuuluu tietenkin luonnollisena osana elämämme kiertokulkuihin, mutta nähtyäni olemassaolon kaikessa rikkaudessaan ja pilkahduksen näkymättömän maailman ylitsevuotavasta ihanuudesta, en saata ymmärtää, miten kukaan haluaisi lukita itsensä siihen kurjuuteen ja lietsoa sitä tietoisuutta darwinistisella hölynpölyllä ja eläinluontonsa puolivillaisella ja yksisilmäisellä ylistämisellä. Ne tietoisuuden tasot, joita mihin tahansa kokemukseen syvälle mennessään voi tavoittaa, edustavat minulle sitä suuntaa ja tuulta, jota voisi kuvailla Gurdjieffin sanoin asteittaisena heräämisenä huomaamaan, että se tietoisuus jonka kanssa toimimme päivittäin on koneluonto, että me ihmiset olemme nykyisissä lähtökohdissamme koneita, eikä meillä ole aavistustakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu tai keitä (kaikkia) me oikeasti olemme.

Emme ole astuneet toisenkaan koulusurman myötä suomalaisessa kulttuurissa uuteen aikaan, sillä olemme jo eläneet siinä pitkään. En saata säästellä suruani uhreja ja lähiomaisia kohtaan, mutta samaan hengenvetoon minun on todettava, että olemme eläneet uudenlaisessa, paljon aiempaa väkivaltaisemmassa kulttuurissa jo vuosikausia. Koulusurmat ovat yksi tuon kulttuurin harvinaisen surullisista oireista.

Media luonnostelee tällä hetkellä kilpaa profiilia surmaajasta. Vähäinenkin tarkastelu kuitenkin osoittaa, että suomalaisista nuorista suuri osa sopii tuohon profiiliin enemmän tai vähemmän vaikeuksitta - minäkin sovin tuohon profiiliin aikoinani varsin hyvin, joten otaksun tunteneeni osan niistä tunnelmista ja motiiveista, jotka saivat molemmat koulusurmaajat toimimaan. Olemme raskasta musiikkia kuuntelevaa kansaa. Kilpailu on osa arkipäiväämme, saamme nautintoa, jos tunnemme pärjäävämme tai olevamme toisia parempia, edes pienissä asioissa. Me ja mediakulttuuri toistelemme ja uusinnamme kuvaa itsestämme murheellisena, viinaan menevänä synkkänä kansana, joka mieluummin vetäytyy yksinoloon ja tuskaisiin ajatuksiin kuin viettää onnellista aikaa ystävien kanssa, rakastaa ja välittää toisistaan.

Nuoren ihmisen viha muuta ihmiskuntaa vain kasvaa, mitä enemmän hän seuraa aikansa kulttuuria sen kaikkine ilmiöineen. Ympäröivä viha ruokkii itsevihaa. Oman vihan itsenäinen työstäminen voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa, sillä maailma ympärillä ja yksilön mielessä näyttäytyy päivä päivältä entistä sairaampana: eduskunta pyörittelee ihmisyyttä polkevia arvoja ja me nautiskelemme työpäivän jälkeen viihteestä ja pinnallisuudesta. Joku toinen kuuntelee black metallia ja katsoo kauhuelokuvia - toinen katsoo mitä tahansa tv-sarjaa ja molempia yhdistää sama mediakulttuuri joka karttansa muodoista huolimatta alleviivaa ihmisen luuloja itsestään. Arkipäivän käytänteet kuten pikaruoat, pitkät työpäivät, kiireinen kotiinhurjastelu, riuhtova ja kehoa kaltoin kohteleva jumppa raskailla painoilla, nahkakenkien osto kaupasta, lapselle tiuskiminen ja tämän ihmettelevän ja hitaan elämän kritisoiminen - kaikki tämä kätkee sisäänsä valtavan määrän väkivallan erilaisia muotoja, joista meidän olisi hyvä vähin äänin irrottautua - tai edes tiedostaa, millä perustalla arkipäiväinen kulttuurikin lepää.

Jos siis surutyössämme keskitymme pelkästään aselain uudistamiseen, metallimusiikin nuijimiseen ja muuhun toisarvoiseen (kaikkien näiden ollessa kuitenkin myös yhdestä näkökulmasta varsin aiheellisia ja tarvittavia toimenpiteitä), lakaisemme varsinaisen ongelman pois silmistä. Jos todella haluamme välttyä vastaavilta hirmuteoilta, meidän on pyrittävä parhaamme mukaan uudistamaan koko henkinen kulttuurimme, joka tänä päivänä on äärimmäisen väkivaltainen kaikessa tulosvastuullisuudessa ja kilpailutusvimmassaan. Jopa arkisissa käytänteissämme rikomme toisiamme vastaan, harjoitamme henkistä väkivaltaa päivittäin esimerkiksi kohdistaessamme nuoriin työllistymiseen, pärjäämiseen ja "hyvinvointiin" liittyviä paineita - Helsingin sanomat meni banaalisuudessaan jopa niin pitkälle, että julkaisi verilöylyn jälkeisenä aamuna erillisen "duuniliitteen". Me kuluttajina nautimme juoruilusta, lörpöttelystä, NYT- liitteen selailusta ja siitä kuonasta jota tv-viihteeksi tänä päivänä kutsutaan. Esimerkiksi elokuvateollisuutta seuratessani en lakkaa hämmästelemästä, miten se näyttää loputtomasti uudistavan meissä alhaista ja fasistista voimankäyttöä, rasistista ja äärihumanistista moraalia tuomalla jatkuvana virtana esiin veritekoja ja ongelmanratkaisumalleja, jotka ovat kaukana laupeudenteoista. Emme todellakaan tarvitse enää yhtäkään Paha maa -filmatisointia, amerikkalaisia kassamagneetteja saati sitten tosi-TV:tä.

Sen sijaan, että demonisoisimme Kauhajoen koulusurmaajan, meidän on osattava nähdä hänestä avautuva kokonainen kulttuuri, sama kulttuuri, jonka keskellä me itse elämme päivittäin ja joka me olemme. Hyvinvointivaltio, joka keskittyy yhtä antaumuksella kuin Suomi yhteishyvän ja yksilön edun tavoitteluissaan sellaisiin lyhytnäköisiin antikristillisen toiminnan muotoihin, kuten ylenmääräiseen työn palvomiseen, kilpailuttamiseen, brändäämiseen ja oman tai yrityksen (tai Aalto-yliopiston) menestymisen tavoitteluun, tulee kohtaamaan vastaavanlaisia pahoinvoinnin lakipisteitä vielä lisää. Kaiken tämän vihan ja mustuuden keskellä meidän on opittava rakastamaan itseämme ja toisiamme enemmän ja alettava tosissaan siirtää syrjään niitä jokapäiväisiä valtarakenteita, jotka estävät meitä näissä toimissamme.

---
PS. Lähetin tämän tekstin lyhennettynä Helsingin Sanomiin, jonka yleisönosastopalstalta se katsottiin, kiitos taivaan, paremmaksi jättää ulkopuolelle. Surutyö on tehtävä, mutta siihen liittyvän informaation hyöynomaista lisäämistä kaikissa medioissa ja kaikissa arkipäivän puheenaiheissa on paremminkin pyrittävä säännöstelemään. Täsmäräjäyttämällä mielissämme valtava määrä informaatiota meistä katoaa tunto kokea tuo tapahtunut kehoissamme ja aidosti ymmärtää, millaisia asioita meidän elämässämme kannattaa vaalia.