Vaikeat tekstit ja rakastuminen

Luin joitakin viikkoja sitten Kathy Ackerin romaanin Pussy, King of the Pirates (1996). Tarttumatta tai tuntematta sen enempää Ackerin taustoja muutamia plagiarismi-syytöksiä lukuun ottamatta yritin lukea romaania siten kuin tavallisesti: yrittäen ymmärtää. Luulen, että tämä on noin yleisemminkin täysin väärä metodi, ainakin Ackerin kohdalla. Ei Ackeria lueta siksi, että hänen romaaneitaan ymmärrettäisiin. En tahtoisi kirjoittaa niistä mitään hortoilevaa, mitään mistään unenomaisuudesta, rihmastomaisuudesta, fragmentaarisista teksteistä joilla ei ole yhtä yhteistä henkilöhahmoa, vaan identiteetit kulkeutuvat tekstejä pitkin, miten sattuu, keneen kulloinkin yhtyen - hyppään sen osion yli ja kysyn sen sijaan: mitä teemme kun luemme "vaikeita" tekstejä?

Vaikka alkaisin lukea jotakin tekstiä avoimin mielin, kohtaan nopeasti vaikeuksia, jos kyseessä on teksti joka ei jäsenny perinteisten konventioiden (ja minun niihin liittyvän ymmärryksen ja kompetenssin) mukaan. Jos esimerkiksi tekstillä ei ole koherenssia tai kertojan identiteetti tai jopa itse kerrottava jää täysin hämäräksi, kuten nyt esimerkiksi Ackerin (tai joskus kauan sitten Olli Jalosen Yksityisten tähtitaivaiden) kohdalla, alan ensin ihmetellä, sitten tuskastun. Esimerkiksi beat-kirjallisuutta en osaa tämän takia lukea onnesta pakahtuen, koska olen konservatiivisuudessa sen harhailua vastaan. Haluan tapahtumien etenevän ja merkitsevän jotain. Kuitenkin hyvinä hetkinä koen esimerkiksi Burroughsin tekstit päräyttävinä, mutta ihasteluun liittyy enemmänkin lukemisen kontekstuaalisuus (tieto Burroughsin käyttämästä cut-up-tekniikasta) kuin itse lukemisen hetken nautinto, tekstin hurma. Ymmärrän sen runollisuutta, ja myönnän että sitä siinä on, mutta vaadin "hyvältä romaanilta" jotain muuta. En vastaavasti lue ns. "lukuromaaneja" kovinkaan paljon, mitähän ne edes lopulta ovat, joten Ackerin romaani ei tässä suhteessa ole mitenkään anomaalinen.

Jos otan (jälleen kerran) esimerkin elokuvataiteen saralta, Werner Herzogin Even dwarfs started small (1969) voisi olla hyvä esimerkki "vaikeasta" elokuvasta. Elokuva "kertoo" joukosta kääpiötä, jotka alkavat vallankumoukseen erään viranhaltijan vangittua heidän johtajansa, molemmat niinikään kääpiöitä. Mitään ratkaisevaa ei missään vaiheessa oikeastaan tapahdu, jollei loppukohtausta oteta lukuun, kääpiöt vain hajottavat irtaimistoa ja auton, polttavat kasveja, ristiinnaulitsevat apinan, kiusaavat sokeita kääpiöitä ja rettelöivät viranhaltijan portin edessä - ja hekottavat, koko elokuvan ajan, kaistapäistä hullua naurua. Elokuva sinänsä on täysin ymmärrettävä, tällaistahan tapahtuu, mutta ongelmani on, että suhtaudun useaankin tekstiin liian vaativasti. Vaadin sitä omaksumaan minun sääntöni ja mukautumaan niihin sen sijaan, että itse orientoituisin luettavaan tekstiin. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka pyrkivät suhteuttamaan tekstin johonkin pistejoukkoon aikalaistodellisuudessa, johonkin mahdolliseen ilmiöön - tai mikä pahempaa, etsimään mahdollisia opetuksia. Liitän esimerkiksi Herzogin elokuvan nimen vuoden 1968 mellakoihin, vaikka aivan yhtä hyvin voisin katsella elokuvaa täysin omassa ihmeellisessä todellisuudessaan, millainen se toki onkin, minä en vain suostu antamaan sille kaikkia kunniallisen maailman oikeuksia. Minusta on outoa, jos kääpiöt hakkaavat paikkoja ja mellakoivat. Päähänpinttymäni on, että tuolloin teksti ei täysin onnistu palvelemaan niitä päämääriä joita sen pitäisi palvella, nimittäin ihmisen henkistä ja kulttuurista kasvua tukevia tulemia - siis jos teksti jättää ihmeenomaisen, mutta tyhjentävän "tällaistakin on" -tunteen. Silloin se on ongelma.

Mutta laadukas teksti viis veisaa, sattuuko joku satunnainen harhailija siitä välittämään, kuuntelemaan sitä. Se on, eikä sen tarvitse oikeuttaa itseään, miksi on olemassa. Jokin taho on tuottanut sen ja me, jotka tulemme sen jälkeen, meidän tehtäväksemme jää yrittää kohdata se mahdollisimman avoimin mielin. Mutta mitä "avoimin mielin" tosiasiassa tarkoittaa? Kykyä eritellä, asettaa teksti katseen ja preparoinnin alaiseksi vai kykyä kokea se, antaa tekstimaailman imeä meidät sisäänsä, kuten Benjamin vaati? Kokemista ei voi valitettavasti tyhjentää näistä kumpaankaan, sillä kokeminenhan on vuorovaikutusta, molemminpuolista vaihtoa, toisaalta haltioitumista, toisaalta kykyä luovia, tehdä valintoja. "Avoimin mielin" tarkoittaa itse asiassa pikemminkin omien konventionaalisten rajojen ja rajoitusten tutkiskelua, kaikkien niiden vaatimusten tarkastelua, joita tekstille tiedostamattomasti asetamme, ja mahdollisesti niiden ylittämistä. Paratekstiharhojen, yliampuvien ennakkoluulojen laskemista kynnykselle. Ja edelleen: omien rajojen mukauttamista tekstin rajoihin. Tekstihän toimii kuin laiska kone, jolla on omat toimintaperiaatteensa, ja tämän suhteen meidän tulisi aina muistaa ne rajat, jotka teksti asettaa meille, jotta lukeminen olisi mahdollisimman sulavaa. En tarkoita tällä nyt varsinaisesti oikean tulkinnan tai oikeiden tulkintojen vaatimusta, ainoastaan niitä rajoituksia joita teksti asettaa tulkinnoillemme ja joiden puitteissa voimme kokea tekstin niin kuin se on tarkoitettu, ilman että tuskastumme, raivostumme, jätämme tekstin lukemisen kesken.

Puhuessamme niin ollen tekstin ymmärtämisestä, katsomme poispäin itse asiasta. Meidän on ymmärrettävä ollessamme tekstin kanssa tekemisissä ennen kaikkea omat rajoituksemme ymmärtää tekstiä. Vertauskuvallisesti voisi asian ilmaista myös seuraavalla tavalla: tullessamme umpimielisinä, tukkeumia täynnä tekstin ääreen, teksti on vaiti pysyvä peilipinta, joka heijastaa ainoastaan niitä puolia itsestämme, joita haluamme tekstistä nähdä, kun taas yrittäessämme avata vuorovaikutuksellista avaruutta, jossa me ja teksti voisimme kohdata toisemme ja muut tekstit avoimemmin, teksti paljastaa itsensä ja avautuu meille monine eri puolineen, tekijäfunktioineen päivineen. Useat erilaiset horisontit sulavat yhteen ja juuri tämä tuottaa haltioitumista ja hurmaa. On itsestään selvää, ettemme lähde tekstin kanssa treffeille hartiat keveinä, ilman toiveiden, pelkojen, uskon painoa, mutta harvemmin muistamme, että sama on laita myös tekstin; ei sekään tule tyhjänä eteemme, sekin esittää pyyntöjä, vaatimuksia, vetäytyy, kertoo mielellään joistakin asioista vaieten toisista. Kuten rakastuneet, me ja teksti jaamme saman pöydän, teemme erilaisia aloitteita pyrkiessämme ymmärtämään toisiamme - ja samalla totta kai opimme myös itsestämme. Matka aperitiiveista ensisuudelmaan ja edelleen yhteiseloon on pitkä ja vaatii paljon aistien, ymmärryksen ja empatian yhteispeliä. Mutta palkinto on sen mukainen, kenties elinikäinen rakkaus.