Raskaita mieliä ja mustaa kultaa

Aluksi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen -kirjaa (2013) lukee hämmentyneenä, vaikka aihe olisikin tuttu. Hämmennystä seuraa kuumotus, pienimuotoinen kauhu, tuskastuminen, niitä vuorostaan väsähdys ja raskasmielisyys – etenkin jos kirjan lukee nopeaan tahtiin, vaikkapa edes parissa viikossa. Teos on kipakka paketti halvan energian loppumisesta ja öljyhuipusta, kohtalonkysymyksistä joihin Suomen ja suomalaisten olisi syytä varautua jo nyt. Kokonaisuutta kannattaa sulatella. Otollisinta kirjaa onkin lukea hiljakseen, vähitellen, osissa, uudelleen. Näistä aiheista näet meidän tulisi keskustella, näihin skenaarioihin sopisi varautua – mutta mieli ei muutu nopeasti. Öljyperustaisen elämän katoavaisuuden sisäistäminen kysyy malttia, hartautta ja perehtymistä, onhan aihe sellaisenaan aihe raskas ja musta.

Jotta tosiasiaa uskottaisiin laajemmaltikin, näiden tulevaisuutta koskevien kysymysten esiintuomista olisi hyvä sälyttää myös Partasen, Paloheimon ja Wariksen kaltaisten ex-nokialaisten ja teknisten tieteiden osaajien kontolle. Pilkkakirveenä ”hippiys” on tunnetusti hätäisin lyömäase, jota ei millään muotoa tähänkään yhteyteen tarvitsisi. Kategoriana se klenkkaa siitäkin huolimatta, että liian usein eri yhdistysten aktiivit ovat suomalaisen väen silmissä melko epäuskottavaa, hysteeristä joukkoa. Se klenkkaa, sillä etenkin öljyasioissa aktiivitoimijat vaikuttavat monesti olevan nimenomaan teknisesti orientoituneita ja talouteen perehtyneitä miehiä – jos yhteiskuntamme kerran on niin patriarkaalisesti rakentunut ja tekniikkaan ja talouteen orientoitunut kuin toistuvasti annetaan ymmärtää, sitä luulisi että näistä saisi parhaat viestintuojat; että näitä miehiä yhteiskuntamme kuuntelisi. Ei tietenkään ole sanottu, etteikö heistäkin huonona päivänä saisi letkuja – niitä sisäänpäinkääntyneitä, peseytymättömiä ja ihmisarkoja olentoja, jotka pöytää pitäessään lähinnä hierovat naamaansa eivätkä tee elettäkään yrittääkseen kommunikoida pöydän toisella puolen pyörivien ihmisten kanssa. On toki selvää, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan aktiivitoimintaan, ja jokainen, joka antaa poliittisen ruumiinsa pölkyksi asian käyttöön – pölkky pitää ovea auki ja vaikka muutosta ei huomaa, ilma vaihtuu –, on arvokas. Silti en malta olla ajattelematta, miten paljon vakuuttavampaa loppuviimein olisi, jos jo ennestään vierasta ja kummastuttavaa asiaa eivät ajaisi eteenpäin letkut, crustit ja pitkätukat, vaan ulospäinsuuntautuneet, sanavalmiit, skarpit, bodatut ja iloiset militantit?

Vapun jälkeisessä keväänkelmeässä kuulaudessa, kuoharipullojen seasta oksennukset rinnuksilla herätessä on lohdullista lukea, että osasta insinöörejä ja kauppatieteilijöitä kasvaa ihan aikuisten oikeasti ihmisiä. Partanen on energiaa, öljyä, resurssiniukkuutta ja näiden kytköksiä yhteiskunnassa tutkivan ASPO-Finland ry:n puheenjohtaja. Waris on ”perustajaosakas Coreorient Oy:ssa, joka kehittää matkapuhelinten käyttöön perustuvaa kimppakyytipalvelua tavaroille ja tarjoaa samalla asiantuntemustaan myös yrityksille ja yhteisöille, jotka haluavat varautua öljyhuippuun ja siihen liittyviin muutoksiin.” Myös Waris on ASPO:n jäsen. Lisäksi hän on työskennellyt aiemmin Nokian Tutkimuskeskuksessa. Paloheimo on Coreorient oy:n toimitusjohtaja ja ASPO Finland ry:n perustajajäsen.

Luonnehdinnat ovat kirjan kirjailijaesittelystä ja vaikka lajissa on aina totta hädin toinen puoli, ovat kuva ja luonnehdinta paljon puhuvia. Näiden miesten käsiin uskoisi paljon. Ei tietenkään siksi, että kirjoittajat ovat kaikki miehiä – hyvä kuva ja osuva luonnehdinta vain herättävät luottamusta yli sukupuolten. Mutta lukija ymmärtänee, mitä ajan takaa: kun kyse on niin tärkeistä asioista kuin öljyhuippu, ympäristö tai ihmisoikeudet, tyylin ohella kirjailijakuva on merkitsevä. Kirjojen ja median koostamassa sfäärissä uskottavuus tai ainakin lukijalle välittyvä tuntu sellaisesta ovat valttia. (Myönnän kuitenkin: Partanen on myös bloggaaja ja capoeiran harrastaja ja nehän tunnetusti ovat vähemmän luottamusta herättäviä määreitä.)

Lukija saattaa ihmetellä, miksi huolehdin tällaisesta. Siinä missä kysymys kustantajastakin – onko Into paras mahdollinen kustantamo tällaiselle kirjalle? – on kysymys uskottavuudesta, se ja kirjailijakuvat ovat pohjiltaan kysymyksiä lähestyttäväksi tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka kammoavat Voima-lehteä sen lukijakunnan tai asenteellisuuden vuoksi. Heille lehden tarjoama informaatio ei ole uskottavaa, koska puitteet ovat väärät. Oletettavasti joku saattaa olla tarttumatta vaikkapa Jarmo Limnéllin kirjaan Maailma ja Suomi 9/11:n jälkeen (2011), koska kirjoittaja on sotatieteiden tohtori. Huolehdin tällaisesta, sillä Suomi öljyn jälkeen on niin tärkeä selvitys, että sen toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen kotiin. Jokaisen keskiluokkaisen, henkilöautoaan päivittäin käyttävän ja kaukomatkoja vuosittain tekevän suomalaisen tulisi lukea se. Jokaisen kulutustavaroiden seassa elävän, jokaisen hyvinvointivaltion eduista nauttivan, jokaisen omiin talousnäkymiinsä uskovan, jokaisen kotimaisen lähiruoan puolesta puhuvan tulisi lukea se.

**

Öljy on meidän vapahtajamme ja öljyyn me suistumme. Öljy on mustaa kultaa ja öljynä leviää raskasmielisyyden murhe mieliin ja ytimiin. Öljy on modernin elämän suonisto ja veri on niin mustaa, että sattuu. Siksi öljy on paitsi elämän antaja myös sen pois ottaja. Hailakka masennus ja merkityksettömyys menevät jatkuvasti innon ja vitaalisuuden kanssa lomi.

”Kriisin aikakaudet, jotka todistavat uskonnollisten ja poliittisten idolien luhistumista, ovat mustalle sapelle [melaina khole] erityisen otollisia. Vaikka työttömillä on vähemmän taipumusta itsemurhaan kuin hylätyillä rakastajattarilla, melankolia on kriisiaikoina väistämätöntä: siitä puhutaan, se luo arkeologiansa, tuottaa esityksensä ja valmistelee oppinsa”, kirjoittaa Julia Kristeva Mustassa auringossa (1987/1998, 20). Ja Jumalan kuolemasta – jälleen – öljyssäkin on kysymys, siitä jos jostakin. Mutta kuten Jumalan kuolinhetki modernissa maailmassa ei ole kenellekään täysin selvillä, myös öljyhuipun ajankohdasta on vain arveluja. Se nähdään peräpeilistä, vasta ajan takaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raakaöljyn tuotannon huippu on saavutettu vuoden 2006 tietämillä (näin mm. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol vuonna 2011). ”Tällä hetkellä tuotannossa olevien öljykenttien tuotanto laskee keskimäärin noin 5–7 prosenttia vuodessa eli noin 4–5 miljoonan tynnyrin päivätuotanto häviää joka vuosi”, kirjoittavat Partanen, Paloheimo ja Waris (2013, 111). Jotain on tapahtumassa. Muiden nestepolttoaineiden ohella liuskeöljyn (light tight oil) kaltaiset hiilivedyt antanevat vain lisäaikaa, ja sen päivittäinen tuotanto näyttääkin kasvavan vauhdilla (IEA:n mukaan 200 000 tynnyriä vuodessa, ks. emt., 129). Helsingin Sanomat ehti jokunen viikko sitten toivorikkaasti suitsuttamaan, kuinka Yhdysvaltain kaasu virtaa Eurooppaan (HS 27.4.2013) ja Euroopan riippuvaisuus Venäjän kaasuvaroista vähenee. Hämmentävin lause artikkelissa oli kuitenkin väite IEA:n arviosta: ”Yhdysvallat voi liuskekaasun ja -öljyn ansiosta päästä energiaomavaraiseksi 2030-luvulla”. Se tuntuu liioittelulta. Nordean öljyanalyytikko Thina Saltvedt totesikin pian Talouselämä-lehdessä IEA:n arvion tiimoilta, että öljyn suhteen Yhdysvalloilla ei ole oikeastaan sellaisia rahkeita. Ratkaisu on vain marginaalinen.

Yhdysvallat saavutti oman tuotantohuippunsa 1970-luvulla ja on sen jälkeen ollut kasvavissa määrin riippuvainen tuontiöljystä. Mielenkiintoista kyllä, öljyhiekan ohella vesisärötyksellä toteutettava öljyn ja kaasun murtaminen on jo itsessään kuva (suhteellisten) halpojen öljyvarojen ehtymisestä: pumppaamalla kovalla paineella hiekkaa ja kemikaaleja sisältävää vettä maaperään saadaan kyllä käyttöön fossiilisia energiavaroja, joiden päästöt ovat pienemmät kuin esimerkiksi kivihiilen, mutta samalla hinnalla paikalliset ympäristöt saastuvat, pohjavedet myrkyttyvät ja – olettaisin – kokonais-EROEI laskee (eikä ole koskaan yltänytkään raakaöljyn EROEI:n hyviin päiviin). Makealla vedellä olisi varmasti parempaakin käyttöä, semminkin kun arviolta jo joka kolmas ihminen maapallolla kärsii vesipulasta. Jos ja kun Lähi-idän öljyvarat ovat vähenemään päin, on jo kiire, mikäli edes nykyistä päivätuotantoa (ja sitä vastaavaa elintasoa) halutaan pitää yllä. Ennemmin tai myöhemmin määrät alkaavat laskea, oli reservejä tai ei. Muitakin merkkejä öljyvarojen ehtymisestä on nähtävissä.

EROEI, energy returned on energy invested, merkitsee saadun energian suhdetta sen hankkimiseksi käytettyyn energiaan (2013, 46–52). Kirjoittajien mukaan ”länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEI:n” (emt., 46). Tällöin 40–90 prosenttia ihmisten käyttämästä energiasta menee muuhun kuin energian tuotantoon – ruoantuotantoon, koulutukseen, rakentamiseen, tavaroiden valmistamiseen ja terveydenhuoltoon ja vastaavaan. Tässä mielessä on selvää, että suuri osa niistä länsimaisen yhteiskunnan elementeistä, joita pidämme edistyksenä yleensä – esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen – ovat pitkälti kasvaneen EROEI:n ansiota. Kaikki energia ei mene energiantuotantoon.

Öljyn EROEI oli 1990-luvun alkupuolella joidenkin arvioiden mukaan 100:1. Kuvaavaa on, että tänään, 2000-luvun Yhdysvalloissa EROEI on arviolta 15:1. Öljyhiekan tuotannon EROEI on 3–6:1, vesivoiman 20–40 :1, hiilivoiman 8:1 ja ydinvoiman (arvioista riippuen) 7–50:1 (ks. emt., 49–50). Vaikka arviointi on haastavaa, vaikuttaa siltä, että raakaöljyn suhteen EROEI on jo hyvän aikaa ollut laskussa. Samalla kuitenkin ihmiskunnan öljynkulutus kasvaa kaiken aikaa: kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia haluavat päästä osalliseksi länsimaisesta vauraudesta ja Yhdysvalloilla ja Euroopalla on kaikki työ säilyttää nykyinen materiaalinen elintaso.

Merkitsevää on, että EROEI:n pudotessa inhimillistä työtä täytyy keskittää enenevissä määrin energiantuotantoon, jollei sitten siirtymä ei-fossiilisiin energiajärjestelmiin tapahdu riittävän nopeasti ja kivuttomasti (mikä näyttää epätodennäköiseltä). Se ei lupaa hyvää yhteiskuntamuodoille, jotka ovat vuosikausia satsanneet kaikkeen muuhun kuin alkutuotantoon ja esimerkiksi perustaneet ruoantuotantonsa, kaavoituksensa, infrastruktuurinsa ja ylipäänsä kokonaisen kulttuurinsa lyhyen tähtäimen suunnitelmille halvasta energiasta. Yhdysvalloissa ja Suomessa hellitty keskiluokkainen unelma omakotitalosta kaukana kaupungin keskustasta, työpaikasta ja ruokakaupasta – lähiö elämänmuotona – tullee tiensä päähän samoin kuin koko kulutuskulttuuri. Vielä muutama vuosi sitten ex-pääministeri Matti Vanhanen saattoi hehkutella elämää Nurmijärvellä, mutta öljyhuipun näkökulmasta se näytti jo silloin vain irvokkaalta. Paljon energiatehoton yksityisautoilu ansaitseekin raippaa ja Partasen, Paloheimon ja Wariksen sanoma tuntuukin olevan autoilijoille: nauttikaa vielä kun voitte, sillä kohta se loppuu. Se on sama kuin Thaimaan- ja muille kaukomatkaajille: rillutelkaa nyt, kohta se loppuu. Parempi tietysti olisi jättää rilluttelematta jo tänään.

Toistaiseksi suomalaisille ei ole ollut kipurajaa bensan hinnan suhteen. Suomalaiset pitävät autoilusta, mutta ovat selvästi myös pakotettuja siihen. He tankkaavat, maksoi mitä maksoi. Kirjoittajien kirjan lopussa esittämän mahdollisen skenaarion mukaan yksityisautoilun öljytuotteiden kulutuksen näkökulmasta olisi kuitenkin pudottava n. 89 % prosenttia (ks. emt., 290), muista sektoreista (lämmitystä lukuunottamatta) kun on aika vaikea lähteä samoissa määrissä tinkimään. Ajatus kuulostaa hurjalta, mutta on tarkemmin ajateltuna monessa mielessä pitävä. ”Nykyisenkaltainen laajamittainen henkilöautoilu on räikeä esimerkki energian tuhlailusta, johon millään lajilla ei evoluution näkökulmasta pitäisi olla mahdollisuutta. Ihmisillä siihen on ollut varaa mittavien vuosimiljoonien saatossa varastoituneiden fossiilisten energiavarojen turvin. Nämä energiavarat ovat kuitenkin kertakäyttöiset, ja niiden päätöntä tuhlausta seuraavat sukupolvet tulevat varmasti ihmettelemään.” (emt., 198.) Yksittäisen autoilijan syyllistäminen on tietysti kysymys erikseen, mutta mieluummin olisi kysyttävä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti satsataan tieverkon parantamiseen tai autokannan hienosäätöön. Missä ovat boori- ja sähköautot? Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? On selvää, että erilaisilla verotuksilla ja rajoituksilla tilannetta voitaisiin viedä toiseen suuntaan, mutta kokonaisuutena yksityisautoilu on niin monisyinen asia, että paljon täytyy muuttua ympärillä, ennen kuin se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Eikä pakottaminen tai kannustaminen aja useinkaan hyödyllisyyden edelle: vasta kun paikallisuudesta ja joukkoliikenteestä tulee jollain tapaa hyödyllistä, muutosta saattaa tapahtua.

Jos ihmistä laisinkaan tuntee, tietää hänen muutosvastarintansa. Saavutetuista eduista ei luovuta, elämäntapoja ei vaihdeta kuin alusvaatteita. Kirjoittajat listaavat viimeiseen liitteeseen muutosvastarinnan ohella vahvistusharhan (ihminen hakee ulkoisesta informaatiosta vahvistusta ennakkokäsityksilleen), kognitiivisen dissonanssin, kasaparadoksin (yksittäistä tekijää on vaikea erottaa kokonaisuudesta: ”jos henkilö onnistuu tankkaaman autonsa, tarkoittaako se sitä, että bensiiniä on kaikkialla riittävästi?” (emt., 324)) ja ryhmäajattelun eräiksi keskeisiksi tunne- tai tuntoperäisiksi tavoiksi reagoida uuteen informaatioon. Kaikilla niillä on rooli suhtauduttaessa myös öljyhuipun jälkeiseen luisumaan ja muutokseen. Sen ohella, ettei medioissa kerrota öljyhuipusta tarpeeksi selkeästi ja objektiivisuuteen pyrkien, on oman kokemuksen pohjaltakaan halvan energian loppumista hyvin vaikea ottaa tosissaan. Päivä nousee tänäänkin ja sen mukana tulevat ne kuusi öljylitraa, jotka päivän aikana kulutamme (yhdysvaltalaisen keskimääräinen päivittäinen käyttö on yli 10 litraa ja keskimääräisen maapallon kansalaisen 2 litraa). Mikään ei näytä muuttuvan. Se on osa talouskasvun paradoksia.

Mykistävin yksittäinen fakta, jonka Suomi öljyn jälkeen tarjoaa on kuitenkin se, että ”maailma on käyttänyt yli 95 prosenttia kaikesta kuluttamastaan öljystä toisen maailmansodan alkamisen jälkeen, yli 60 prosenttia vuoden 1980 jälkeen ja yli 43 prosenttia vuoden 1990 jälkeen” (emt., 25). Asiat eivät olleet näin aina, vaan vasta hyvin lyhyen aikaa. Sitä on luultavasti hyvin vaikea ymmärtää ja sisäistää. Saatetaan hämmästellä, kuinka paljon maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, mutta harvemmin sitä herää ajatukseen, että kulutus todellisuudessa vain kiihtyy. Töissä on käytävä ja vapaa-aikaa vietettävä, mutta aika itsessään venyy, vanuu ja sumentuu, monet asiat tuntuvat ikuisuudelta, ”näin on ollut aina”. Yksilöllisen tunnon kannalta talouskasvun paradoksi on ennen muuta vieraannuttava: se viettelee erilleen siitä, mitä tapahtuu nyt ja todella.

Ylivoimaisesti eniten öljyä käytetään liikenteessä, sillä yli 90 prosenttia globaalista logistiikasta liikkuu öljyllä. Maailmalla on noin miljardi polttomoottoriajoneuvoa, joista lähes kaikki käyttävät polttoaineenaan öljyn jalosteita, kuten bensiiniä tai dieselöljyä. Jos öljy otettaisiin tänään pois ulottuviltamme, maailma käytännössä pysähtyisi muutamassa päivässä. (emt., 19.)

Yhteiskunnat tulevat öljyriippuvaisina luonnollisesti entistä haavoittuvaisemmiksi. Syyskuussa 2000 Englannissa polttoaineen hinnannousu yli haamurajan johti protesteihin, mikä – yllättävää kyllä – vain pahensi tilannetta: hallinto yllätettiin, öljy-yhtiöt näkivät tilaisuutensa ja kiristivät valtiolta myönnytyksiä veroleikkauksiin ja vitkastelivat... ”Viidessä päivässä kolmannes huoltoasemista jouduttiin sulkemaan varastojen tyhjennyttyä. (…) Kuudentena päivänä nujakoitiin huoltoasemien pihoilla. (…) Suuret ruokakauppaketjut joutuivat aloittamaan leivän ja maidon säännöstelyn. (emt., 83.) Kahdessa viikossa brittiläinen yhteiskunta meni raiteiltaan, vaikka ongelma ei ollut edes öljyntuotannossa sinänsä vaan öljyn toimittamisessa. Tällaisten tilanteiden ohella terrorismin vastainen sota, ilmastonmuutos, keinotteluun ja ennakointiin perustuvat paperimarkkinat, itse öljyperustaisen infrastuktuurin haavoittuvaisuus ja poliittiset konfliktit lisäävät riskiä, sitä mahdollisuutta että kun kriisi iskee, turvaverkoton yhteiskunta on aina vain pahemmin helisemässä.

Kuva yhtä kaikki alkaa hahmottua. Kiihtyvä kamppailu hupenevasta halvasta energiasta Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan ja Intian välillä tulee luultavasti vain lisäämään poliittisia konflikteja. Céline Rouzet kirjoitti alkuvuodesta kaasubuumista Etelämerellä: ”Runsailla luonnonvaroilla siunatusta Papua-Uudesta-Guineasta on tullut Yhdysvalloille strateginen pelinappula sen pyrkiessä estämään Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, joka on nelinkertaistunut suorat investointinsa alueella vuosien 2005 ja 2010 välillä” (ks. Le Monde Diplomatique 1/2013). Tällainen suurvaltojen kilpajuoksu merkitsee luonnollisesti paikallisväestön kannalta vain voimakasta tuloerojen apartheidia ja slummiutumista. Kaasu viedään ExxonMobilin toimesta maasta, mutta valtaosa paikallisista ei hyödy siitä juurikaan. Esimerkki on suomalaisen näkökulmasta kaukainen ja huoli suuryhtiöiden vallasta leimattavissa ties miksi. Mutta siitä jos jostakin suomalaisen pitäisi ehkä ottaa onkeensa: suuri osa öljyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista aktuaalistuu ensin pääosin muualla kuin kotoisessa pohjolassa. Se mikä ilmenee muualla ongelmana, on tulevaisuudessa ellei jo nyt ongelma myös meille, vaikka sitten eri muodossa. Ongelmat eivät ehkä ole välittömästi läsnä ja kokemuksella vahvistettavissa, mutta näennäinen näkymättömyys ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Päinvastoin: se antaa niille vain vauhtia kiiriä ennen pitkää tännekin. Näissä tapauksissa ongelmat ovat aina globaaleja.

Öljyhuipun tosiasiassa on silti useampikin sosiaalistava elementti lisäämään muuttujia kokonaiskuvassa. Ensiksikin se toteutuessaan – sen pakottaessa fossiiliperustaisia yhteiskuntia muuttumaan – ajaa ihmisiä yhteen, niin hyvässä kuin pahassa. Konfliktit lisääntyvät, mutta myös uudenlaisille yhteisömuodoille ja paikallistoiminnalle avautunee saumoja. Toiseksi, hyvässä lykyssä, öljyhuippu kysyy monien muiden globaalien ongelmien tavoin empatiaa, joka suuntautuu niin lähellä kuin kaukana asuviin. Tällaista voi halutessaan kutsua ”paapomiseksi”, mutta kolikon kääntöpuolenakin se todentaa saman: niin arkisessa kuin aktiivitoiminnassa on mittavissa määrin kyse tunnosta. Järjellä öljyhuippuun ei orientoiduta. Uusiin olosuhteisiin mukautumisen tie kulkee luultavasti vain ei-järjen, esirationaalisen, tunnon ja empatian tietä.

Kansalaisvaikuttamisessa on melko yleistä, että sen pariin hakeutuvat lähtökohtaiset eri tavoin empaattiset ja tunnolliset ihmiset. Solidaarisuus, empatia, halu vaikuttaa asioihin merkitsevät kaikki poliittista ruumista. Kuten niin monessa muussakin työssä kapitalismin kolmannessa vaiheessa, immateriaalista kohti kääntyvä tuotantotapa kysyy myös kansalaistoiminnalta – niin ympäristö-, eläin- kuin ihmisoikeusliikkeiltäkin – joustavaa valmiutta laittaa tunteensa, tuntonsa ja kokemuksensa alttiiksi työlle. Silmiinpistävää kuitenkin on, että varsinaisia (vapaaehtois)työn tuloksia on verrattain vaikea kokea, ellei sitten sellaista ammenna nimenomaan sosiaalisesta voimaantumisesta. Asia ei tunnu etenevän. Kaikki alkaa aina alusta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on myöhässä. Lihansyönti vain kasvaa. Jokaista tiedostajaa vastaan on kaksi paapomisen vastaisille puheille hymistelevä suomalainen heteromies. Usein käykin, että ainakin jossain vaiheessa kansalaistoimija ajautuu omaa tunnollisuuttaan jonkinasteiseen burnoutiin, väsymykseen, melankoliaan, raskasmielisyyteen.

**

Musta sappi kytee suonissa, muttei pala. Musta kulta tulvii maaperästä, masentunut saa aina vain paskaa silmilleen. Öljy on kansalaisvaikuttamisen kohteista raskain, se juoksettuu hitaasti, jos ollenkaan, sillä öljy on lähestulkoon kaiken aktivismin perusta. Kääntyminen sitä kohti on kääntymistä kohti omaa olemattomuuttaan.

Suuri osa kansalaisvaikuttamisesta on paitsi historiallisesti myös tänä päivänä olennaisella tavalla öljyn salliman liikkeen jatkamista. Vihreä liike ja ihmisoikeudet, kamppailu makeasta vedestä, boikotit, (kukkaro)vallankumoukset ja solidaarisuuskampanjat – lähes kaikki lähtee siitä, että jokin on pielessä, mutta pielessä olemisen alulle sysäämiselle on kullakin aina omat historialliset juurensa, joista useimmat kuitenkin kytkeytyvät resursseihin. Suuri osa sodista on aina myös resurssisotia. Ympäristön saastuminen on paitsi väestöräjähdyksen myös teollisen kapitalismin ansiota – molempien ollessa hätkähdyttävällä tavalla öljyyn perustuvia asiainkulkuja. Olkoot väite yleistävä ja provosoiva, mutta valtaosa tänä päivänä käytävistä kamppailuista on moderniteetin sisällä tai rajoilla ilmeneviä reaktioita öljyn tuottamiin ansioihin ja/tai vääryyksiin. Siinä välissä ihmiset, ideologiat ja infrastruktuurit ovat vain jatkaneet öljyn liikettä.

Toisaalta laajemmassa merkityksessä raskasta mieltä tuottaa yksin sekin, että maaperän imeminen, imetys itsessään on päättymässä, ero äidistä – halvan öljyn varaan perustetusta yhteiskuntamuodosta – edessä ja meillä tästä jonkinlainen etiäinen. Sellainen luo itsessään uutta tietoisuutta, joka tulee ainakin alkuun rakentumaan tästä erosta johtuvan surun ja luopumisen ympärille. Muuten on luultavaa, että reitit eteenpäin – kuten tulevaisuus aina – ovat pimeitä ja empatia, luottamus toisiin ihmisiin ehkä ainoa kelvollinen soihtu sen keskellä. Dystopia-elokuvista tutut näkymät toisiaan ammuskelevista punaniskakannibaaleista selittyvät tätä kautta ollen etiäisen rinnalla toivoakseni vain nykyisyyden luoma fantastinen pelote uuden edessä, puolustusmekanismi, tai aktuaalisena korkeintaan välivaihe muotoutuvien tietoisuuksien syntyessä. Empatia on yhteistoiminnan alulle sysääjä. Sellaisen sisäistäminen saattaa olla ihan kohtuullinen hinta öljyperustaisesta elämästä luopumisesta ja kuka tietää, ehkä siinä, kaipauksessa ja välittämisessä kehivät myös ne uudet jumalat.

Lakritsipeniksen varjo

En voi olla ajattelematta Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan esseetä Georg Henrik von Wrightistä ja lakritsipeniksestä, kun lukee tuon kulttuurikonsensuksen omakseen ottaman valtionfilosofin tekstikokoelmaa Humanismi elämänasenteena (1978/1987). Jos vaikkakin von Wrightin varsinaiset ansiot ovatkin analyyttisen filosofian alalla, josta en muutenkaan erityisemmin perusta, hänen kulttuurikritiikkinsä on täysin ponnetonta, onnetonta ja hedelmätöntä.

Surullisinta antia on esimerkiksi kokoelman loppuun jätetty esitelmä ihmisestä, tekniikasta ja tulevaisuudesta, jossa von Wright kirjoittaa kuin lukiolainen itsestäänselvyyksiä, kuinka "teknologian kehitys meidän vuosisadallamme on syvällisesti vaikuttanut ihmisten elinehtoihin ja elämäntyyliin ja muuttanut niitä kaikkialla maapallolla" (1978/1987, 180) ja "tekninen kehitys koetaan itsetarkoitukseksi, ei asiaksi jota ohjailemme, vaan joka sokeasti ohjaa meitä tuntemattomaan päämäärään" (emt., 182). Von Wright edustaa juuri sitä saamatonta filosofipolvea, joka tyytyy tarkkailemaan, kuinka "legitimaatiokriisi" etenee ja arvioimaan uudelleen "ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, joka näyttää olevan tärkein meidän päiviemme ihmiskunnalle annettu älyllinen haaste". Von Wright pitää penkistään kiinni, vaikka huoneen seinät kaatuisivat, maailma hajoaisi ympäriltä. No, von Wright onkin omaksunut "humanismin elämänasenteena", joka tarkoittaa "sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. (Engl. "the good of man", saks. "das Wohl des Menschen".)" (emt., 165). Tämä "ihmisen paras käsittää kaiken, mikä on hänelle hyväksi ja mikä tekee hänelle hyvää" (emt., 165). Mikä onkaan harmillisempaa kuin selitellä sitä, miksi oman navan tuijottelu on niin kivaa ja olla kysymättä, miten hyvä määrittyy suhteessa muihin eläviin olentoihin?

Osaa von Wright kuitenkin näennäiskritiikkinsä. Tekniikka kärsii legitimaatiokriisistään, ekologia on tulevaisuuden kysymys jne. Joka toisessa lauseessa filosofimme on kuitenkin selvästi innoittunut teknologian eduista ja pitää mielettömänäkin ajatusta, että alkaisimme rajoittaa "teknologista imperatiiviamme", teknologisen kehityksen olemukseen "kuuluvaa 'autonomiaa' eli omaa 'logiikkansa', johon yksilöiden toiminta tai toivomukset eivät sanottavasti vaikuta" (emt., 181). Kauhistelu ei esimerkiksi tietokoneiden maihinnousun suhteen kuulemma auta, "kun puolijohdeteknologian kehityksen seurauksena nk. mikroprosessorit ovat valloittaneet työelämän" (emt.,181).

Teknisen kehityksen legitimaatiokriisin pohja on von Wrightin mukaan varhaisemmassa kysymyksessä ihmisen, luonnon ja jumalan suhteista, joka edelleen pohjaa juutalais-kristilliseen kulttuuriperintöön. Uskonpuhdistuksen jälkeen ihmiskunta on hiljalleen etääntynyt kirkon opeista sikäli kuin kirkko on menettänyt valtaansa. Tilalle on astunut teollistuminen ja luonnontieteellisen maailmankuvan esiinnousu. Pelastaako tällainen itsestäänselvyyksien latelu ketään? Von Wrightin kaltaiset akateemikot äityvät näillä seisomilla natustelemaan juurikin sitä, kuinka tällaisia syitä on etsittävä, mutta ketä oikeasti auttaa, vaikka tutkisimmekin kirkollisiin julistukseen sisältyneen tällaisia ideoita? Miksi kukaan tuhlaisi omaa ja muiden aikaa natustelemalla itsestäänselvyyksiä muuten kuin hidastaakseen meitä ymmärtämästä, mitä on tehtävä nyt, mikä on tämänhetkinen historiallinen tilanteemme ja mitä voimme tehdä parantaaksemme kosmologista koherenssiamme, harmoniaa ihmisen, muun luonnon ja jumalten suhteen? Von Wright katsoo kuitenkin mieluummin taakse kuin eteen, mikä näkyy ja kuuluu kauas, sellaistahan on kiivetä perse edellä puuhun - vaikka mieluummin von Wright kääntyy selin pohtimaan kuin Pasilan Pekka Routalempi kuinka "jännä juttu tämä ekologia on", kun hänen palkkaamansa metsuri kaataa tuon puun.

Sanalla sanoen von Wright haluaa tukea vätysmäistä puoluepolitikointia, joka tuomitsee yhteiskunnallisen muutoksen niissä määrin kuin se ei ole hänen ja hänen kaltaistensa ajamaa. "On turha toivoa ja väärin vaatia, että ihminen lakkaisi harjoittamasta tiedettä ja luopuisi teknologiasta. Ne ovat saavutuksia, jotka kestävät niin kauan kuin on olemassa sivistystä eikä ihmiskunta vaivu takaisin villin asteelle." (emt., 161) Ja samaan aikaa filosofi saarnaa "ihmisen parhaasta"! Miten yössä täytyy edes Minervan pöllön olla, ettei ymmärrä jaottelun villiin ja sivistykseen pohjaavan ennen kaikkea ylimielisyyteen ja tietämättömyyteen, filosofiaan joka perustuu vain "kasvukauden pituuteen"?

Jopa 1960-luvun opiskelijatoimintaan von Wright ottaa aikuisen miehen etäisyyttä:

"Vain vähän aikaa sitten nosti sama lohikäärme päätään länsimaissa - kenties ennakoiden paloa, joka ei vielä ole kasvanut täyteen loimuunsa. Tällöinkin muodostivat nihilismin purkaukset synkän varjon, joka liittyi aitoihin edistyspyrintöihin. Opiskelijat, jotka Pariisissa taistelivat barrikadeilla levottomuuksien loppuvaiheissa 1968, olisivat voineet ilmaista poliittisen ohjelmansa samoilla sanoilla kuin aikanaan Ukrainan mahnovtšina: 'Vain kumoamalla kaiken hallitusvallan, kieltämällä auktoriteetit, tekemällä lopun kaikista esivallan poliittisista ja taloudellisista valheista - tuhoamalla valtion ja kumoamalla yhteiskunnan voimme perustaa todellisen työläisten ja talonpoikien neuvostovallan ja toteuttaa sosialismin.' Tällaisesta kielteisestä menettelystä ei kuitenkaan ole tuloksena regnum hominis, vaan ihmispeto Calibanin yleismaailmallinen pakkovalta. Siksi täytyy taistelun, jota humanismi käy ihmisen vapauttamiseksi sorrosta ja vääryyksistä, samalla kohdistua meissä piileviin 'inhottaviin nilviäisiin', holtittomaan kielteisyyteen, joka uhkaa syöstä ihmisen uuteen ja entistä pahempaan orjuuteen." (emt., 167-168.)

Hyvä on, sosialismi on ehkä epäonnistunut eri kokeiluissaan monissa maissa, mutta nähtävästi kaikki poliittinen toiminta, joka ei ole nykyisenkaltaista valtionalaista ja sen demokratiakäsitystä tukevaa, on von Wrightille kauhistus. Filosofimme leimaa samalla kuvailulla useat erilaiset muutosvoimat pakkovaltaan ihmisiä ohjaavaksi taantumuksellisuudeksi. Ja kielteisyys! Hyi hyi, kielteisyys on iljettävä nilviäinen, joka on listittävä, riippumatta siitä, mihin se kohdistuu! Von Wright ei näytä haluavan ymmärtävän, että kielteisyys tarkoittaa monissa kohdissa tarpeellista, sellaisen paikan hakemista, joka olisi harmonisempi suhteessa muuhun luontoon ja jumaliin. Von Wright onkin nähtävästi oiva kristitty, kunnon kulttuuriperijä, joka pitää humanistisesti itsestäänselvyytenä ihmisen oikeutta käyttää luontoa hyväkseen. Teknologia ei tässä yhtälössä ole haitallista, vaan kuten todettua, ihmiselle hyödyksi ja hyväksi. Saavutetuista eduista ei luovuta, piste - vaikka se tuhoaisi meidät ja kaiken ympäriltämme.

Edellä esitetty on tietysti ristiriidassa sen kanssa, että "humanisti on valmis sanoutumaan irti kaikesta, mikä rajoittaa tai kahlehtii ihmisen mahdollisuuksia elää ihmisarvoisesti. Hän tietää kuitenkin myös, että nämä mahdollisuudet voidaan toteuttaa vain humaanisen, ihmisen parhaasta huolehtivan ja siitä oikeutuksensa saavan järjestyksen turvin" (emt, 172). Ainoastaan lainauksen loppu - sana 'järjestys' - särähtää korvaan. Erityisen luulotautinen ei tarvitse olla veikatakseen, että von Wright tarkoittaa tässä parlamentaristista demokratiaa ja valtion holhousta.

Huoli maailman tilasta on syvä. Kuitenkin yritykset, joissa yksilö murtautuu pois sekoavasta maailmasta, von Wright kokee kategorisesti surkeina vieraantumisen seurausilmiöinä.

"Joissakin se herättää sokeaa vihaa ja halua olemassaolevan yhteiskunnan hävittämiseen - kuten eräissä terroristiryhmissä. Toiset ovat pyrkineet romanttisesti pakenemaan todellisuutta - hyvänä esimerkkinä 1960-luvun hipit. Kuvaan kuuluvat myös monet yritykset pelastukseen johtavan 'sisäisen tien' löytämiseksi mystisten ja epäortodoksisten uskontojen avulla - mikä piirre ilmeni etenkin1970-luvun loppupuolen uususkonnollisuudessa ja uussubjektivismissa. Hyperrationaalisen teknologisen sivistyksemme toinen paradoksi on, että monenlainen taikausko ja irrationaaliset käyttäytymiskaavat ovat puhkeamassa sen rungosta kuin nopeasti kehittyvät syöpäkasvaimet." (emt., 187.)

Syöpäkasvaimet! Von Wright haluaa ihmisensä olevan ennen kaikkea rationaalinen humanisti, josta kaikki taikausko ja empatia on riisuttu pois. Mutta tämä ratio, joka on juuri teknologisen kehityksen takia vääristynyt, urautunut, välineellistynyt, vaatii pelastuakseen juuri näennäisen irrationaalisia käytänteitä, esimerkkejä, toimintaa joka ei toimi järjen, vaan aistin, luovuuden ja esteettisen ohjaamana. Vaikka von Wright on keskieurooppalaisine taideihanteineen estetiikankin ystävä, olemassa olevia taiteentekemisen muotoja hän ei halua tunnustaa, onhan von Wright ehta Minervan pöllö, nousee hämärän tultua, nostalgisoi, marisee menneen perään. Ianikuisen ja porvarillisen Mannin palvonnan sijaan tarvittaisiinkin tuhansia ja tuhansia taiteilijoita ja esteetikkoja, jotka tekisivät taidetta nimenomaan omaksi ilokseen, leikinkaltaisena toimintana, joka heijastuisi kaikkiin muihinkin käytänteisiin ja ongelmanratkaisutilanteisiin. Ne meidät pelastavat, ei Mannin haamu. Faustin natustelukin on enää porvarillisen valtiofilosofin turvallisuudenhakuinen ja kategorinen tuutulaulu, jonka sijaan von Wrightkin olisi voinut keskittyä toiminnan filosofiaan ellei olisi ollut niin rakastunut jaaritteluunsa ja itsestäänselvyyksiinsä. Ja lopuksi: mitä filosofiaa valtion suojeluksessa voi muka harjoittaa?

Oksennan pääministerin suuhun velkapommin ja muutoksen

Kumpi sekoaa ensin, ihminen vai maailma hänen ympärillään? Mikä on eettisen toiminnan perusta, kun maailma ympärillä näyttää hajoavan ja muuttuvan päivä päivältä kajahtaneemmaksi? Näyttääkin siltä, että ainoita ihmisen vapautumisen kannalta merkittäviä valintoja alkavat olla ne, joilla yksilö asettuu tietoisesti valtakulttuuriaan vasten. Vaikka nämä valinnat ovat myöskin hänen kuluttajan oikeuksiaan, katson että se, minkä yksilön eettinen omatunto katsoo oikeaksi on oikein, mikä edellyttää yksilön omatunnon jatkuvaa tarkkailua, eettisten tilanteiden punnitsemista ja oman aseman tiedostamista osana suhteiden verkostoa.

Ystäväni M:R:n mukaan kompromisseja ei nykyisessä ekologisessa murtumispisteessä tulisi enää tehdä esimerkiksi tilanteissa, joissa omatunto ja yhteisön vaalimat käytänteet asettuvat ristiriitaan. Katsoisin myös yleisemmin, että esimerkiksi tilanteissa joissa elävän olennon henki on edes potentiaalisesti uhattuna, ei ole "väärin" poiketa normeista, vaikka yhteisön jäsenet saisivatkin siitä mielipahaa. Niin ollen vaikkapa kieltäytymisessä maitotuotteista on kysymys ennen kaikkea omatunnon aktista, jossa ihminen kieltäytyy olemasta osa varastamista, kiduttamista ja murhaamista päivätoimenaan harjoittavaa maatalouskulttuuria. Tällainen syvä eettinen kieltäytyminen saa ehkä monien mielestä raittiusliikkeenkin sävyjä, mutta sen yhteydessä voidaan kuitenkin kysyä, miksi tukeutuisimme tässäkään kohtaa keskiarvottavan ja etiikassaan laimean valtakulttuurin "oikeaan" positioon ja alentuisimme hupailemaan marginaalisille moraalisaarnoille, joiden päämäärä on kuitenkin sama: ihmisen eettinen kasvu?

Tervettä järkeä voidaan tietysti käyttää: esimerkiksi lestadolaisuudessa ja monissa uskonnollisissa pienkulttuureissa oikeana pidetty ehkäisyn rajoittamatta jättäminen on elävien olentojen näkökulmasta "paha" (etenkin jos kulttuuri lokalisoituu keskellä öykkärimäiseen kuluttamiseen perustuvaa "hyvinvointi-Suomea") eikä voi olla ajattelematta kuin Pentti Linkolan pelastusveneparadoksia. Nämä "epähumaanit" äänenpainot joissa ihmisen "vapaus valita" synnyttääkö nolla, kaksi vai seitsemän lasta ovat uhkia ihmisen identiteetille ja tuottavat aina paljon kiivailua ja mielipahaakin, mutta jos elävien olentojen ja ekologian näkökulmasta jotain todella halutaan tehdä, on mm. syntyvyyttä alettava rajoittaa ja/tai samaan aikaan laskettava käsistä ne kulttuurimuodot, jotka kannustavat ylläpitämään nykyisyyttä.

Jo yhden sukupolven aikana tapahtunut kulutuksellinen yltymä yhdestä autosta kahteen ja kolmeen, yhdestä televisiosta viiteen, varusteltu ympäri vuoden lämpimänä pidettävä kesämökki ja vastaava kestämätön sijoittaminen kertoo karmeaa kieltään. Sekoamisen sijaan toivoisinkin, että ihminen aloittaisi itsestään tämän säännöstelyn sen sijaan, että odottelisi jotain pakotetta valtiota tai mikä pahempaa: ei uskoisi lainkaan säännöstelyyn, koska "kyllähän meitä tänne Suomeen mahtuu".

Muistaakseni parisen vuotta sitten nykyinen rakastettuni Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lisääntymään, jotta saadaan pidettyä kansantalouspiikki ja työvoimapula kurissa. Näinä vuosina Suomessa on käynnissä laaja eläkkeellesiirtyminen, jossa "työvoima uhkaa supistua 190 000 ihmisellä vuoteen 2050 mennessä" (HS 23.1.2009). Samalla Suomenkin väkiluku kasvoi 24 700 ihmisellä, joista maahanmuuttajien määrä oli noin 14 200 Helsingin Sanomien mukaan. Jos tahti pysyy samana, Suomessa ei todellakaan tule olemaan minkäänlaista työvoimapulaa. Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin "Suomi ei selviä ikääntymisestä", mikä käytännössä tarkoittaa, ettei Suomen talous kestä sitä ja ettei se pysty maksamaan suurelle ikäluokalle tuntuvaa eläkettä (jonka se itse on säätänyt).

Hintana on, että neljä vuotta sitten käyttöön otettu eläkeuudistus rajasi pahimman ongelman, suurten ikäluokkien pöyheän keskiluokan ulos ja loi eläkkeitä pienentävän elinikäkertoimen niille, jotka ovat syntyneet vuoden 1948 jälkeen. Tulevaisuudennäkymä on siis, että minun sukupolveni ja kaikki suurten ikäluokkien jälkeen tulevat joutuvat elämään palkkaorjuudessa (eläkeikääkin halutaan nyt nostaa, jotta ihmiset olisivat pidempään "työelämässä"), jotta Suomen talous voisi maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet ja jotta meidän oma eläkkeemme olisi lopulta murto-osa tuosta eläkkeestä, jonka suuret ikäluokat saivat ja saavat. En halua kuulostaa katkeralta, mutta tässä tuntuu olevan kyse pahimmanlaatuisesta silmiinkusemisesta. Eikö kuulostakin Naomi Kleinin maalailemalta tuhokapitalismin shokkiterapialta se, että ikääntymisen "ongelmaan on kolme ratkaisua: verojen nostaminen, hyvinvointivaltion etujen leikkaaminen tai rakenteelliset muutokset"? Puuttuvat enää IMF:n rakenteellisten uudistusten ohjelmat.

Uskomatonta kyllä, sotia kokematon suuri ikäluokka on tehnyt itselleen hyvinvointivaltion, jonka se haluaa purkaa heti kun se alkaa itse väistyä. Rakenteelliset uudistukset voi kuitenkin tulkita toisinkin ja se onkin nähdäkseni ainoa mielekäs vaihtoehto, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi palkkatyön konseptin purkamista, paikallistalouksia, kuluttajuuden lakkauttamista, valuutan uudelleenarviointia. Tämä, samoin kuin edellä mainittujen marginaalisten liikkeiden todellinen muutosvoima, pohjaa kuitenkin yksilön omiin valintoihin, hänen omaan oivallukseensa siitä, että yhteiskunta voisi rakentua toisinkin. Yksin kuluttajuudesta radikaalisti eroa hakeva toiminta on tietenkin jo rikos ympäröivän kulttuurin silmissä, onhan kuluttaminen niin erityinen osa toimintaamme, selvä automatismi. Ottamalla osaksi yksilön tietoisuutta laajempi perspektiivi ihmisen historiasta voitaisiin kenties paremmin ymmärtää, että edelleen jälkikapitalismin tuolla puolen on varteenotettavia vaihtoehtoja.

Mitä muuta olisi tehtävissä keski-ikäisen keskiluokan lahjoitukselle ja sille vaanivalle tuholle, jota odottaessa elämme? Kulttuurintekijöinä meidän kaikkien olisi esimerkiksi tuotava entistä aktiivisemmin sellaisia sisältöjä, jotka voisivat toimia apuvälineinä ihmisen "oivaltamiseen" (viitaten siis ihmisen kykyyn uudistaa itseään eettisesti ja luoda toiminnalleen mielekkäämmät puitteet, jotka ovat paremmin sopusoinnussa luonnon kanssa kuin nykyisen tuhokulttuurin käytänteet), sen sijaan että jatkaisimme vain sellaisten kulttuurituotteiden kuluttamista, jotka uusintavat ääliömäistä, taantumuksellista ideologiaa (kuten nyt esim. Älä ruoki lamaa -lyhytelokuva uusintaa). Samoin - ehkä Thomas Wallgren sittenkin oli oikeassa - olisi sankoin joukoin muiden "samanmielisten" kanssa mentävä politiikkaan (ja jos minulta kysytään purettava se pöhöttynyt parlamentarismi), niin kuvottavaa kuin se onkin: valittava vähiten kuvottava puolue ja ajettava yleiseen mediatietoisuuteen (mediasfääri, kuten muistaakseni Franco "Bifo" Berardi käsitteellisti) sellaista puhuntaa, joka puoltaisi ekologisesti kestävää muutosta.

Vaikka toisin voisi luulla, poliitikot ovat ihmisiä. Matti Vanhasella on ystäviä ja erilaisia viiteryhmiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan, ehkä, siis ehkä, hänkin voisi leppoistua ja päästellä vähemmän sammakoita suustaan. Ja vaikka kenties haluaisinkin salaa uskoa toisin, en koe että edes hänenkaltaisensa poliitikot olisivat päivät ja yöt ruutitorneissaan erossa ihmisistä joilla on ajatuksia, ja kulttuurista, joka tarjoaa informaatiota ja asenteita. Luulen kuitenkin, että tuo ikäluokka on jo tyystin seonnut ja parempi olisi päästä heistä eroon mahdollisimman pian. Mieluummin kääntäisin katseeni tuleviin sukupolviin ja tässä palataan kulttuurituotteiden merkitykseen. Enemmän Asaa, vähemmän Snoop Doggy Dogia yhden pienkulttuurin perspektiivissä. Nykynuoriso - tiedän että kuulostan kalkkeutuneelta - on median kasvattamaa ja jos tuo media tarjoaa tuhoon käyttäjänsä tuomitsevia käyttäytymismalleja, sen vastuu on suunnaton ja siksi se vaatisi vastapainoksi suunnattomasti tervehenkistä, jopa raittiuspakkoliikkeistä kulttuuripääomaa.

Joka tapauksessa "muutos", jos sellainen olisi mahdollinen, toteutuisi parhaiten yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena sillä tavalla pehmeästi, että tuottaessaan "parempaa" sisältöä kulttuuriin meistä jokainen joutuisi sellaisten arvojen kanssa tekemisiin, joissa kohtaisi oman maailmankuvansa ja etiikkansa rajallisuuden. Se taas auttaisi "oivaltamaan". Nyt pässikin näkee, ketä tai mitä valtamedia palvelee ja minkä asialla poliitikot ovat.

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Psykomaantiede ja oppi demoneista

Aikakauttamme pidetään varsin laajalti hengellisyydestä riisuutuneena, sekularisoituneena eli maallistuneena kulttuurina. Puhe hengestä ja hengellisyydestä liitetään paitsi kristillisyyteen myös ns. new age -liikkeisiin, jossa henkisyys on korvannut uskonnon keskeisenä käsitteenä ja joka kokonaisuutena on tiukemmin individualistista ja valikoivampaa. New agea onkin syytetty tapana valikoida itselle mieleiset hengelliset käsitteet ja käytännöt sekä ihmisen korottamisesta henkisen kilvoittelun päämääräksi. Hyvin helposti näyttääkin, että new age tähtää enemmän ihmisen henkiseen kasvuun (ja usein myös tämän voimavarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen, "sisäiseen sankaruuteen") kuin kontaktiin jumalan kanssa. Helppona maalina voikin toimia Intian filosofioissa tunnettu ja sieltä läntistetty käsitys itsestä. Itse ei ole erillinen jumalasta ja siksi itseen kohdistelu henkinen ponnistelu on monien kristillisten tahojen mielestä patologista jumalanpilkkaa: kristillisessä maaperässä nimittäin elää vahvana käsitys jumalasta, joka on radikaalisti erillinen ihmisen ja hänen sisäisyytensä kanssa. Kuitenkin kristillinen perinne sisältää myös juonteita, joissa tätä ihmisen sisintä tai sielua on pidetty erityisenä reittinä jumalan kohtaamiseen; lieneekin valtapoliittinen seikka, ettei tämä kristillinen mystiikka ole koskaan päässyt kristillisyyden valtavirtaan ja meillä Suomessakin sitä näytetään tuntevan melko valikoivasti.

Toinen näkökulma henkeen ja hengellisyyteen on, että siinä on olennaisesti kyse henkimaailmasta. Valitettavasti näyttää olevan niin, että erityisesti mediakulttuuri - jossa henkimaailman olentoja aktiivisimmin tätä nykyä esiintyy - on muokannut pitkälti meidän käsitystämme siitä. Meidän on hyvin vaikea ylipäätään ymmärtää tai edes uneksia, että henkimaailman olennot puuttuisivat meidän toimiimme, tulisivat meidän maailmaamme, muunakin kuin näkyinä ja hallusinaatioina. Henki kyllä myös materialisoituu, mutta, kiitos sekularisoituneen kulttuurin, ei kovinkaan usein. Kuten suljetulla vankiosastolla työskentelevä ystäväni totesi, nykyisillä sekakäyttäjillä ja moniongelmaisilla ei ole edes kunnollisia harhoja.

Jumalien, kuolleiden, demonien, enkelien ja muiden (alempien) henkiolentojen sijaan meidän tulisi ymmärtää, että ne ovat ennemminkin koettavissa, aistittavissa kuin nähtävissä. Usein ne vaikuttavat meihin niin kokonaisvaltaisella tavalla, muuttavat meidän tietoisuuttamme, ettemme edes ymmärrä olevamme jonkin olennon hallinnoimia, joko voimakkaampien tai vähemmän voimakkaampien. Jumalat ja riivaajat ovat voimiltaan hyvin erilaisia.

Kenties helpoimman lähestymistavan tähän tarjoaa paikallis- tai psykomaantiede. Lokaalien kulttuurien kadotessa kansainvälisyyden tieltä voimakkaammat henget ovat hiljaa vetäytymässä tästä maailmasta, mutta yhä vielä niitä tapaa. Ihminen voi kuitenkin koetella yhteyksiään heihin siirtymällä paikasta toiseen, mikä merkitsee yleisesti ottaen tiettyjen elämää järjestävien periaatteiden kuten arjen käytäntöjen eli rutiinien väistymistä. Valittu kohde voi olla esimerkiksi vieras, historiallinen miljöö metsän keskellä, entinen kotikaupunki tai jokin ulkomailla sijaitseva, kaikin puolin arkielämästämme poikkeava kohde. Pienemmässä mittakaavassa muutoksen havaitsee jo viettämällä aikaa vilkkaasti liikennöidyssä risteyksessä ja siirtymällä sitten esimerkiksi joogasalille, johon on aikojen kuluessa kiinnittynyt tietynlaisia tunteita, ajatuksia ja tietoisuuksia.

Maantieteelliset paikat, asunnot ja ympäristöt sitovat nimittäin itseensä asujiensa näköistä tietoisuusainesta. Puhumme tässä kohtaa useimmiten ilmapiiristä. Vanhoissa taloissa on jännittävä ilmapiiri. Kaupungin keskustassa on ahdistunut, äreä ilmapiiri. Ensimmäisen kohdalla noihin huoneisiin on syöpynyt ajan patinaa niissä eläneiden ihmisten elämänkohtaloista ja niissä koetuista elämänvaiheista, jälkimmäisessä on tuhansien työhön osittain vasten tahtoaan menneiden ihmisten angstia. Ja näistä tuhansista aineksista muodostuu paikan henki, elävä olento, jolle tuhannet ihmiset ovat antaneet osaltaan luonteen.

Tässä ei siis pitäisi olla mitään ihmeellistä tai mitään huuhaata. Päivänvalossa asiasta puhuminen langettaa helposti puhujan ylle hörhön maineen: paradoksaalisesti siinä missä henget ovat osittain säilyttäneet voimansa, ihmiset ovat hylänneet heidät. Usko yli-inhimilliseen rajoittuu nimittäin tätä nykyä talouden aaveeseen, johon uskotaan järkähtelemättä.

Pienemmät yli-inhimilliset olennot kuitenkin elävät. Luomalla kuhunkin yksityisen suhteen ihminen voi kuitenkin tavoittaa jotakin olennaista paitsi henkimaailmasta myös omien tietoisuuksiensa mittasuhteista - jos tohtii antaa sille mahdollisuuden. Kaikki yhteydet henkimaailmaan eivät luonnollisestikaan ole aina erityisen kiitollisia ja arjen rutiineista nousevien turvallisuudentunteiden suhteen mieluisia. Yksin tietynlaisen muistoaineksen ajatteleminen tietyssä paikassa voi heijastua ihmisen henkisuhteeseen, saattaa hänet suuremman kokonaisuuden valtaan. Tämä puolestaan nostaa kaikista ihmisen potentioista sellaisiakin, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, millaisissa tietoisuudentiloissa eli psykomaantieteellisissä kohteissa on havaittu esimerkiksi ne tietoisuuden suuntautumistavat, joita on alettu kutsua seitsemäksi kuolemansynniksi. Esimerkiksi kaaos on lomakohteena monelle meistä vähemmän mieluisa, mutta se antaa paremmat edellytykset ymmärtää myös arjen estetiikkaa ja rutiineja.

Yksityinen suhde henkiolentoon luonnollisesti vaihtelee, kumpaisenkin tuntemukset ja tuulet ovat ailahtelevaisia. Tämä saa meidät aistimaan henkiolennot milloin enkeleinä, milloin demoneina, jopa niinkin, että enkelit näyttäytyvät hirmuisina, järisyttävinä voimaolentoina. Niinikään Intian maaseuduilla samat jumalat ovat saaneet jopa tuhansia erilaisia vaihtelevia muotoja. Samaa tiettävästi esiintyy myös Afrikan voodoo-perinteissä.

Henkimaailma näyttääkin olevan mittaavaa tiedettä läpäisemätön vieras alue, johon tutustuminen on lopulta yksityinen asia. Psykomaantiede onkin tällöin enemmänkin kuvailevaa, kokemuksellista kompurointia kuin yrityksiä määritellä. Vahvaa halua irrottautua itse luomista sidonnaisuuksistaan se kuitenkin edellyttää, tärkeimpänä luonnollisesti tahto vaeltaa pyhään, erota arjesta ja toisaalta sekularisoituneen kulttuurin lumeunesta.

Aktiivi työtön ja Hermeksen aika

Sata-komitean mietintö sosiaaliturvan uudistamiseksi otettiin eduskunnan käsittelyyn maanantaina 10.11. Porvarihallituksen näennäiset yritykset elvyttää hyvinvointivaltion konseptia takaamalla päivitetyn työttömyysturvan näinä talouskriisin aikoina paljastavat oikean luonteensa kuitenkin nopeasti, sillä työn luonteeseen ja merkittävyyteen hallituksen perustama komitea ei millään tapaa puutu, vaikka nyt olisi sille korkea aika. Helsingin Sanomien (HS 12.11.2008) laatima lista syksyn irtisanomisista on pitkä ja synkkä - jos tapahtuneeseen voi luoda toiveikkaan näkökulman, ainakin nuo tuhannet työttömäksi jäävät muodostavat horisontin, jonka puitteissa olisi otollista laatia suunnitelmaa työntekijän vapausmahdollisuuksien lisäämiseksi. Sillä kyllähän hallituksen tulisi reagoida myös suomalaisessa yhteiskunnassakin leijuvaan Marxin haamuun: siihen, että toissakesäisen gallupin mukaan 68 prosenttia suomalaisista työssäkäyvistä haluaisi palkankorotuksen sijaan enemmän vapaa-aikaa. Sen sijaan, että keksisimme uusia, turhia työn muotoja, uusia entistä irrationaalisempia yrityksiä, voisimme työviikkoa radikaalisti leikkaamalla luoda uusia työpaikkoja - ihmistyön tuottavuuden kasvu (ainakin Suomessa) on tullut nimittäin siihen pisteeseen, että se ei enää lisää ihmisten hyvinvointia (pikemminkin päinvastoin). Järjestelmä on kuitenkin rakentunut siten, että se suosii rahallista korvausta ajallisen korvauksen sijaan - palautuuhan maksettu palkka joka tapauksessa koneiston kiertoon enemmin tai myöhemmin, mutta aikaa kapitalisti ei saa takaisin. Nyt kun Suomessa laaditaan myös veroremonttia, voisi tämänkin puolen - kansalaisten puolen - ottaa verotuksessa huomioon. Se olisi todellisen hyvinvointivaltion konseptin elvyttämistä.

Julkisuuteen on vuotanut muutama keskeinen komiteamietinnön kohta, joista toinen on koskenut perusturvan korottamista, toinen ansiosidonnaiseen päivärahaan ja sen saamisen kestoon kohdistettua lyhennystä. Motiivi molempiin on päämäärätietoinen työttömän tai työttömäksi joutuvan aktivoiminen takaisin työelämään. Komitea ei kuitenkaan näytä käsitelleen millä tavalla sitä, haluaako työttömäksi jäävä edes takaisin työelämään, millä hinnalla ja mikä merkitys työllä nyky-Suomessa on. Koska komitea ei tätä käsittele, sen ohjauspyrkimykset ovat niinikään ikävystyttävän konservatiivisia - ja insinööriuskonnon mukaisia. Sen aikeet työttömän hyppyyttämiseksi - lue: kannustamiseksi - toimintasuunnitelman kirjoittelusta kursseille ja koulutuspäiville ovat paitsi nöyryyttäviä myös pitkälti turhia, mutta näyttävät tietenkin papereissa hyvältä. On työttömän omaa syytä, jos hän ei tämän auttamisenkaan jälkeen työllisty.

Perusturvan parantaminen on ainakin lyhyellä tähtäimellä askel parempaan, mutta samalla sivuutetaan kysymys siitä, olisiko olemassa perusturvalle ja työn varassa elämiselle joitakin korvaavia malleja. Ville Niinistö (Vihr.) ja Harri Jaskari (Kok.) kirjoittivat HS:n Sunnuntaidebatissa (HS 9.11.2008) kaunein korulausein siitä, kuinka "uudenlaisen sosiaaliturvan tehtävänä on kannustaa ja tukea ihmisten omia elämänvalintoja". Mutta kun kappale jatkuu seuraavasti: "Sosiaaliturvan on mahdollistettava erilaiset työn tekemisen tavat, jotta mahdollisimman moni voi osallistua mielekkäällä tavalla työelämään. Sen tulisi toimia välineenä, joka nostaisi siihen turvautuvan nopeasti jaloilleen", voi vain miettiä, millaisella asialla hallituspuolueiden vesat oikein ovat. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että Niinistö ja Jaskari haluavat kitkeä "komiteassakin edustettuina olevat konservatiiviset näkemykset"? Työtön on toisin sanoen Niinistön ja Jaskarin silmissä kontallaan oleva, kaltoin kohdeltu, passiivinen olento, joka heti jaloilleen päästyään - tai siis kun hänet on autettu jaloilleen - alkaa tehdä työtä. Luulen kuitenkin, että jos kaksikolle ehdottaisi, että kotityö ja pienimuotoinen kulttuurityö - vaikkapa nyt blogaaminen - ovat työtä siinä missä virasto- ja varastotyökin, saisi kelpo naurut osakseen ja tulisi osoittaneeksi, kuinka liberaaleja Niinistö ja Jaskari lopulta ovatkaan. Niin pitkälle hallitus ei ole valmis (vieläkään) menemään.

Työttömän työllistäminen on joka tapauksessa yksi niistä asioista, joihin uusliberalismin ja hyvinvointivaltion nykyinen hybridi jatkuvasti ainakin puheissaan pyrkii, mutta joka jää aina saavuttamatta. Uusliberalismimyönteinen hyvinvointi-Suomi ei nimittäin salli täystyöllisyyttä, sillä sellainen tilanne pysäyttäisi koneet, synnyttäisi taantuman, tyrehdyttäisi talouskasvun. Sen vuoksi pysyäkseen käynnissä se tarvitsee jonon. Tuo jono, "suurimpien suomalaisten" kuten romanien, humanistien, kotiäitien, juoppojen ja "syrjäytyneiden" muodostama kolonna, kiertyy Leviathanin persesilmän ympärille. Yhteiskuntakoneen näkökulmasta tuo joukko näyttäytyy enemmän tai vähemmän huonoina yhteiskunnan jäseninä, sillä kuten jo Max Horkheimer esitti Eclipse of Reasonissaan (1947), yhteiskunnallinen järki, joka on irronnut paitsi alkuperästään myös päämääristään, urautuu, välineellistyy, eikä osaa kiinnittyä kuin (pragmatistiseen) hyötyyn - ja teollistumisen perspektiivistä tuotantoon. Työtön ei tuota. Työtön on miinusmerkkinen. Työttömät ovat järjettömiä, turhia olentoja, jotka voivat palata yhteiskunnan mielekkäiksi osasiksi vain kytkeytyessään takaisin työhön - ja siihen työhön, jonka yhteiskunta katsoo arvokkaaksi, nimittäin palkkatyöhön. Jos jokin, tämä osoittaa järjen urautumisen: kuka nimittäin voi väittää, että työttömän työllistyminen Mäkkärin pihvinpaistajaksi olisi arvokkaampi siirtymä kuin siihen työhön, joita teemme kodeissamme toistemme ja itsemme elintoimintoja ja arkea ylläpitääksemme, vapautta edistääksemme? Tai ajatellaanpa bisnesnaista, joka jää äitiyslomalle ja lapsen varttuessa alkaakin tuntea, että hänen paikkansa on lapsensa kasvun tukena, ei kokouksissa ja koneiden ääressä - porvarihallitus katsoo tietenkin tällaisen ajatuksen koko lailla mielettömäksi, koska kotiäidit eivät kasvata bruttokansantuotetta ja ovat muutenkin lähinnä menoeriä, kansantalouden miinuksia (paitsi ostaessaan puolison palkalla kaupasta vaippoja ja vauvanruokaa). Lapsenhoidon ja -kasvatuksen ulkoistaminen kodeista päiväkoteihin sen sijaan koetaan hallituksen taholla hyväksi ohjaavaksi ratkaisuksi. Hektiseen ja hyödyttömään bisnestyöhön palaaminen tulee näin välttämättömäksi - jollei sitten naisella ole valkokauluksista puolisoa, joka tahtoo uhrata itsensä työlle, ei perheelle, "tuoden leivän pöytään" ja elättää koko joukon, mikä puolestaan voi emansipaation läpikäyneestä nykynaisesta tuntua turhan kohtuuttomalta ja vanhoja, maskuliinisia yhteiskuntarakenteita ylläpitävältä - ja jokaisen feministinä itseään pitävän raja taitaa mennä tässä. Työelämä kuitenkin muuttuu koko ajan väkivaltaisemmaksi ja vaativammaksi, mikä synnyttää ihmisarvoisen elämän kannalta varsin kyseenalaisen yhtälön: nuoria opiskelijatyttöjä kannustettiin viimeksi viime viikolla synnyttämään lapsensa opiskeluaikoina - työn ja opiskelun oheen - jotta myöhemmin työelämässä ei sitten tule äitiyslomakatkoja, eikä työntekijä tulisi työnantajalle kalliiksi. Tällaiset möläytykset, joita yhteiskuntakeskusteluun aika ajoin lipsahtaa, ja muistaakseni vieläpä johtavien virkamiesten (keidenpä muiden) taholta, kertovat, miten vahvasti byrokratia käyttää valtaansa väärin asettumalla työnantajan puolelle työntekijän sijaan. Edes siitä, että eräskin kaakkoissuomalainen menetti työttömyysturvansa autottomuutensa takia, ei noussut suurempaa polemiikkia - autohan nyt vain on jokaisen kunniallisen kansalaisen vakiovaruste ja välttämätön työkalu - eikä hallitus kokenut asiakseen puuttua asiaan. Enkä jaksa uskoa, että Sata-komiteakaan vastaavanlaisia porsaanreikiä pyrkii millään tavalla tukkimaan.

Joka tapauksessa muistamme ministeristön hoivaaman huolen: työtön ei ole aktiivinen, vaan loinen yhteiskunnassa, joka juo kaljaa kotona, syrjäytyy ja synnyttää marginaaleissa väkivaltaa, sairauksia, juoppohulluutta. Toisin sanoen: työtön harjoittaa aistillisuutta ja vapautta, johon hänellä ei yhteiskuntakoneen mielestä ole oikeutta - ei tietenkään, koska tuollainen toiminta synnyttää menoja, ei tuloja. Työtön, kuten massat muutenkin, ovat numeroita, laskukoneen kilinää - se on heidän arvonsa. Tosin hallituksen harjoittama moraalinen paheksunta on tekopyhää: tiedämmehän, kuinka viinaa aktiivisesti ostavat tuovat mukavasti kilinää valtion kassaan - se hyöty sentään on noilla Leviathanin persekarvoihin takertuneilla jätöksillä.

Toistan aiemmin sanomani: minulla on vahva epäilys, että ylläkuvattu työttömän käytös on tulosta niistä paineista, joita yhteiskunta kohdistaa häneen. Jos ei jaksa täytellä lappusia ja lippusia ja hypätä joka jumalan koulutuksessa, voi olla että luhistuu - mutta tällöin luhistuminen johtuu etupäässä siitä, että työttömiin on lapsesta asti iskostettu oletuksia siitä, että muut odottavat häneltä työttömyyden kohdatessa lippusten täyttelyä ja koulutuksissa ravaamista, jotka - kuten oletettua - johtavat työllistymiseen ja sitä kautta yhteiskunnan jäsenyyteen, takaisinkytkeytymiseen. Työllistyminen on onnistumista ja työ, kuten tiedettyä, tekee vapaaksi. Mutta jos työtön pääsee kriittisen tervehtymisen ja itseytymisen myötä näistä oletuksista, paineista ja massapsykologisesta osoittelusta, hän voi entistäkin paremmin vapauttaa omat potentiansa, tehdä oikeasti arvokasta työtä ja jopa kouluttautua ja työllistyä mielekkäälle alalle - tai vain jäädä kotiin tekemään kotityötä, mikä on jo itsessään riittävän arvokasta. Bruttokansantuote on aivan liian helppo asettaa hyvinvoinnin mitaksi ja insinöörithän rakastavat mittaamista. Sen ja monien muiden määrällisen hyödyn mittarien palvontahan estää meitä ymmärtämästä, että valehtelematta 3/4 yhteiskunnan palkkatöistä, joihin Sata-komiteakin ilmeisesti haluaa työttömiä työllistää on a.) täyttä paskaa b.) täysin hyödytöntä monipuoliselle elämälle. Prisman, jossa automarketin nimen mukaisesti yhtenäinen tietoisuus hajoaa tuhansiin eri osiin ja kohti kutakin kulutusärsykettä, elektroniikkaosaston työntekijä siinä missä varastomieskin ovat asemassa, jossa heidän ja heidän työnantajansa tulisi miettiä kaksi kertaa, haluavatko he tehdä tuota työtä kokopäivätoimisesti ja millä hinnalla ja tarvitaanko kyseistä toimea lainkaan.

Kiinteäksi osaksi yhteiskuntakeskustelua olisi siis nostettava työn asema ja arvo ja sitä kautta rahallisen korvauksen mielekkyys. Sen sijaan, että jäisimme ihastelemaan, kuinka paljon pääomatuloja on kaikenlaisilla rikollisilla, joita valtamedia auliisti esittelee, meidän tulisi kiireesti arvioida, mitä yksilöinä elämältämme ja yhteisöltämme haluamme - ja käydä siitä julkista, mielekästä keskustelua, jossa keskeisimmätkin itsestäänselvyydet pyrittäisiin kyseenalaistamaan. Media kuitenkin keskittyy esittämään, kuinka avoimen demokratian malliin kuuluu olennaisena osana myös verotustietojen julkisuus - mutta ei siksi, että alkaisimme oman elämämme robinhoodeiksi, vaan jotta pitäisimme kateudellamme myllyn käynnissä ja Leviathanin takapuolen pyörimässä yökerhoissa ja kioskin jonoissa. On sikäli harmi, että suurimmat päivälehdetkin lähtevät mukaan tällaiseen viihteellistämiseen ja löylyttelyyn, mutta tätäkin suurempi harmi on, että näin ne uusintavat paitsi taantumuksellisia ääniä myös valehtelevat lukijoilleen.

Konsensuksen muuttaminen siitä, mihin tarvitsemme turhaa työtä ja rahaa ja kuinka paljon, on hyvin tärkeää, sillä se avaa tulosuuntia myös muun elämän kokemiseen. "Kaavoittuneen järjen näkökulmasta toiminta on järkevää vain jos se palvelee jotain toista tarkoitusta, patikointi vaikkapa terveyden ylläpitoa tai rentoutumista työn viemien voimien palauttamiseksi", kuten Horkheimer huolehti (1947/2008, 48). Työn ja rahan sokaisema ei huomaa siis, että asioita voi tehdä asioiden itsensä vuoksi. Tästä välineellistämisen ketjuttamisesta olisi kuitenkin syytä jo hankkiutua eroon.

Horkheimerin mukaan välineellistäminen on pitkän historiallisen ketjun tulosta. Olemme muuttaneet luonnon sekä sisällämme että ulkopuolellamme sorron objektiksi, työkaluksi, eikä tuolla sorrolla ole mitään rajoituksia.

"Silti mitä pitemmälle kaikkea luontoa pidetään "sekalaisen aineksen aikamoisena sotkuna" ("sotkuna" epäilemättä vain siksi, että luonnon rakenne ei käy yksiin inhimillisen käytännön kanssa [...]), pelkkänä ihmissubjektien kohteena, sitä enemmän aikoinaan itsenäiseksi katsottu subjekti menettää sisältöään, kunnes siitä lopulta tulee mihinkään viittaamaton nimi. Jok'ikisen olemisen alueen muuttaminen keinojen kentäksi johtaa sen subjektin häviämiseen, jonka piti keinoja käyttää. Nykyinen teollisuusyhteiskunta saa tästä nihilistisen puolensa. Subjektivoituminen, joka ylentää subjektin, lukee sille samalla viimeisen tuomion". (emt., 104.)

Félix Guattari on esittänyt Trois ecologies -esseessään (1989), kuinka luontopuhe olisi nopeasti laajennettava vihreiden ja traditionaalisten luonnonystävien diskurssista kattamaan myös ihmisen sosiaalisen ja sisäisen ekologian alueet. Guattarin mentaaliekologia onkin tässä mielessä lähes suoraa johdosta Horkheimerin huolesta.

Ekologinen kriisi voidaan todella ratkaista vain koko planeetan tasolla ja sillä ehdolla, että tapahtuu aito poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, joka määrittää uudelleen materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden tuotannon päämäärät. Tämän vallankumouksen ei siis pidä koskettaa vain laajassa mittakaavassa näkyviä voimasuhteita vaan yhtä lailla aistimisen, älyn ja halun molekulaarisia alueita. Yhteiskunnallisen työn ohjaaminen yksiselitteisesti vain voittoa tavoittelevan talouden ja valtasuhteiden asettamien päämäärien palvelukseen ei nykyoloissa voi johtaa muuhun kuin dramaattisiin umpikujiin. Tämä tulee ilmi kolmatta maailmaa rasittavien taloudellisten holhouspyrkimysten mielettömyydessä. Ne ovat johtaneet tiettyjen alueiden täydelliseen ja peruuttamattomaan kurjistumiseen. Tämä on yhtä lailla selvää Ranskan tapaisissa maissa, joissa ydinvoimaloiden nopea lisärakentaminen lisää Tshernobylin kaltaisten onnettomuuksien mahdollisten seurausten riskiä suuressa osassa Eurooppaa. Puhumattakaan tuhansien ydinkärkien miltei hourupäisestä varastoinnista, joka pienimmänkin teknisen tai inhimillisen erehdyksen myötä voisi automaattisesti johtaa laajamittaiseen tuhoon. Kaikista näistä esimerkeistä käsin voidaan kyseenalaistaa vallitsevat inhimillistä toimintaa arvottavat tavat, nimittäin: 1) maailmanmarkkinoiden imperiumi, joka hävittää erityiset arvojärjestelmät ja asettaa samalle tasolle materiaaliset hyödykkeet, luonnonmaisemat ja niin edelleen; 2) tapa alistaa yhteiskunnallisten suhteiden ja kansainvälisten suhteiden kokonaisuus poliisi- ja sotilaskoneistoille. Tässä puristuksessa valtiot menettävät yhä enemmän perinteistä välittäjän rooliaan ja asettuvat useimmiten maailmanmarkkinoiden toimijoiden ja sotilaallis-teollisten kompleksien liiton palvelukseen." (Guattari 1989/2008, 12-13.)

Sekä ihmisluonto että luonnon luonto käsitteinä tarvitsevat siis kipeästi aktiivista hahmottelua ja uudenlaisia lähestymistapoja. Toisaalta yhteiskunta on vapauttanut meidät valitsemaan automarketeista erilaisia kulutushyödykkeitä, mutta samalla se on tehokkaasti köyhdyttänyt aistillista ja esteettistä ymmärrystä. Jo nyt nuoret saavat suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvästä tietoudestaan ja käyttäytymistavoistaan pornosta. Taide on aikaa sitten muuttunut marketilliseksi kulutustavaroita. Henkiset opit ja filosofiat kuten jooga ovat niinikään kulttuuritavaroita tai ostettavia elämäntapoja. Luonnon köyhtyminen tarkoittaa paitsi ilmastonmuutosta myös tapaamme määritellä itsemme levykokoelmiemme ja harrastustemme pohjalta. Kiihtyvällä tahdilla alamme yhdistää kulutustavaroihin niitä tuntemuksia, joita median representaatiot opettavat meitä niihin liittämään. Näyttää siltä, että jopa ilmastonmuutoksen torjumisesta on tulossa elämäntapa, johon liitetään tiettyjä elämäntapavalintoja, välineellisen järjen objekteja - mikä strategiana saattaa tarkoittaa sitä, että kun nuo sinänsä tarpeelliset toimet tulevat tarpeeksi nopeasti kategorisoitaviksi, ne voidaan sivuuttaa, yksityisautoilija ja sekasyöjä voivat kuurata omatuntonsa. Itsenäinen, elävä ajattelu joka tapauksessa kuihtuu ja köyhtyy.

Vapauden lisääntyminen muuttaa siis vapauden luonnetta siten, että vapaus tuo mukaan suunnattoman määrän erilaisia paineita ja toisaalta laadullisen muutoksen. Horkheimer esittää asian vertailemalla hevosajelua ja autoajelua:

"Hevosen ohjastaminen on vapausasteiltaan aivan erilaista kuin nykyaikaisella autolla ajaminen. Sen lisäksi, että auto on suhteellisesti suuremman väestönosan saatavilla kuin hevonen ja vaunut aikoinaan, auto on nopeampi ja tehokkaampi, vaatii vähemmän huolenpitoa ja lienee helpommin käsiteltävissä. [...] On kuin meidän sijastamme autoa ajaisivat ne lukemattomat lait, säädökset ja ohjeet, joiden mukaan meidän tulee toimia. On nopeusrajoituksia, hidasteluvaroituksia, kaistanvaihto- ja pysäköintikieltoja ja jopa edessä olevien kaarteiden muotoja kuvaavia liikennemerkkejä. Meidän on pidettävä katseemme tiessä ja oltava joka hetki valmis reagoimaan joka tilanteessa oikealla liikkeellä. Oma-aloitteisuutemme on korvannut mielentila, joka pakottaa meidät ohittamaan kaikki ne tunteet ja ideat, jotta ne eivät häiritsisi tarkkaavaisuuttamme meitä ahdistavia persoonattomia vaatimuksia kohtaan." (Horkheimer 1947/2008, 108-109.)

Puhumattakaan nykyisistä paineista, joita syntyy siitä, että autoteollisuus valmistaa autot entistä kestämättömimmiksi, konsensuksessa lisääntyy kriittisyys yksityisautoilua kohtaan ja liikenne riistää kasvavin määrin muuta luontoa! Metaforan juuri, ihmisen kasvava vapaus, on vapautta muuttaa kaikki ihmistä ympäröivä ja hänen sisäisyytensä egon säilyttämiskeinoiksi ja toisaalta pelkäksi tyhjäksi luonnoksi, ainekseksi, jolla ei ole muuta mieltä kuin olla iestettävä (emt., 108).

Takaisin ulkoiseen todellisuuteen. Ylen uutisten (10.11.2008) mukaan Rovaniemelle ollaan kaavailemassa maailman suurinta katettua laskettelukeskusta. Innostuneita ja innovatiivisia insinöörejä näyttää tässä maassa olevan siinä määrin tuhatpäin, ettei minkäänlaista esteettis-eettistä muutosta näytä todellakaan olevan horisontissa, mutta edellisiäkin taannuttavampia voimia tuntuvat olevan sekä urheiluhulluudella että insinöörilogiikalla varustetut suomalaiset. Luulisi olevan päivänselvää jo pienen kilpaurheiluun suunnatun tarkastelun myötä, että olemme tekemisissä täysin järjettömien, suorastaan imbesillien asiakokonaisuuksien kanssa - laskettelukeskus, jolle Hiihtoliittokin on jo antanut tukensa, on vain yksi lovi jo valmiiksi lahossa puussa. Kilpaurheiluhan on ytimeltään tiettyjä yhteiskunnallisia tendenssejä uusintavaa ajanvietettä - mikä selittää sen, miksi siihen syydetään rahaa ylen määrin. Urheileva kansa on tietenkin ilahduttava näky näinä läskiperseisten yksityisautoilijoiden aikoina, mutta lopulta representoitu ja seurattava urheilu on ainoastaan sitä tarkoitusta varten, että joku taho hyötyy ja toinen taho - massat - mukautuu. Kilpaurheilu on yksinkertaisesti vain yhteiskunnallinen metafora laajemmista ja huomattavasti arkipäiväisemmistä, maskuliinisista toimintamalleista, joita sovellamme tiedostamattamme käytäntöön harva se päivä. Pohjimmiltaan siinä on kysymys myös sinänsä hyödyttömän toiminnan yhteiskunnallisesta välineellistämisestä, so. teollistamisesta ja annettuna otetun "kilpailuvietin" uusintamisesta. Sen sijaan, että liikkuisimme liikkumisen ilosta, meillä on hyvät edellytykset kehittyä kilpaurheilijoiksi - ja jollei ole, niin ainakin hyvät edellytykset kehittyä huippu-urheilijoiden kannustajiksi, tukijoukoiksi, hyödyksi. Tosin välineellinen järki pyrkii palauttamaan myös yksityisen liikunnan samaan hyötynäkökulmaan: liikumme, jotta olisimme paremmassa kunnossa eli jotta jaksaisimme paremmin töissä. Liikunnan seuraaminen puolestaan - ja tämän pitäisi olla jo päivänselvää - vie usein meidän huomiotamme pois tärkeämmistä asioista. Tarvitsee vain avata mikä tahansa päivälehti ja tarkastella urheilun osuutta ja paikkaa siinä. Sanomattakin on selvää, että esimerkiksi kulttuuri ja taide - estetiikka - on jätetty marginaalin asemaan, koska sitä ei ole vielä pystytty läpeensä teollistamaan: se sentään kantaa itsessään vielä kaikuja omasta kunniakkaasta hyödyttömyydestään.

Tommi Uschanov on huomioinut, kuinka oikeutettua on lopulta pitää esteettisyyttä faktuaalisen sisällön puutteen peittelynä (2008, 52). Saman voi kukin insinöörilogiikalla varustettu ja moni muukin huomioida esimerkiksi Koiranmutkien kohdalla, mutta se ei poista tosiseikkaa, ettei esteettisyys operoi älyllisyyden, vaan oman itsensä akselilla. Kauneus esimerkiksi ja sen tavoittelu ovat meitä ihmisinä puoleensa vetäviä voimia sinänsä, eikä niiden houkuteltavaksi tekemiseksi tarvita aina ensimmäiseksi älyä, vaan juurikin retoriikkaa ja pathosta. Poliittinen utopiakin voidaan siten toteuttaa esteettisesti houkuttelevana ja siinä taitaa olla, kuten Uschanov erittelee, juuri ongelman ydin: ne, enimmäkseen ja useimmiten vasemmistopohjaiset tahot jotka yhteiskunnallista muutosta tahtovat, eivät pysty hyödyntämään estetiikkaa. Päinvastoin: monille vasemmistolaisille estetiikka sinänsä on paheksuttavaa luksusta, porvarillista ummehtuneisuutta, jota kulutetaan, sitten kun muut tärkeämmät asiat - kuten toimeentulo - ovat kunnossa - ja pahoin pelkään, että jos ja kun estetiikka lopulta kelpaa, jollekin möhömahaiselle pikaruoka-automaattipaperityöläiselle laadukkaaksi estetiikaksi kelpaa Quentin Tarantinon "elokuvat" ja muu moraalisesti jälkijättöinen viihde, ylimpänä nimittäjänä tietenkin se, ettei estetiikan tarvitse eikä tule olla vakavasti otettavaa tai vakavamielistä, vaan helppoa, hyvää ja maistuvaa. Moni vasemmistoon itsensä mieltävä on toisin sanoen lukenut Marxinsa huonosti - jos ollenkaan. Kauneus sinänsä kuitenkin sysää ihmisen liikkeelle, myös toimimaan eettisenä olentona ja järjestämään nuo muut, "tärkeämmät" asiat toiselle tolalle - mikä valkenee nuorta Marxia lukemalla kenelle tahansa. Esteettisen alue on leikin aluetta, kuten jo Kant muotoili, jossa muotoillaan ja ylitetään niitä ongelmia, joita emme pysty käytännöissämme ohittamaan. Siten esteettinen on tosiasiassa itsensä ohella myös muutosvoimaa, alue jossa samoamalla voimme tuoda elämäämme ratkaisumalleja sellaisiinkin kysymyksiin, joita kylmä, laskelmoiva järki sokeasti kierrättää niitä koskaan ratkaisematta.

On esitetty, että kapitalismin filosofiset juuret ovat pyrkimyksessä asettaa ihmisluonnon pimeällä puolelle, kuten ahneudelle ja itsekkyydelle, alue, jolla temmeltää, tuomalla se taloudellisen tuotannon piiriin (ks. esim. Uschanov 2008, 121). Tässä suhteessa kapitalismin syntyhistoria ei ole Valistuksen ideaa ja kehitystä kummempi. Niinpä ei olekaan oikeastaan mikään ihmettelyn aihe, miksi pidämme niin usein taloutta kasvottomana petona, joka riistää ja turmelee meidän sisäisyytemme ja riistää meiltä paitsi vapauden: se on sellainen. C. G. Jung ehkä sanoisi, jos eläisi, sen olevan kollektiivisen tietoisuutemme projisoitumaa aktuaalisen elämän alueelle, samaan tapaan kuin ufot aikoinaan, joskin paljon raadollisemmin. Kenties Jung esittäisi, että jos Hitlerin valtaannousun mahdollisti Wotan-arkkityypin vahvistuminen saksalaisessa mielessä, taloususkovaisen länsimaailman on ottanut valtaansa Hermes, tuo kaupankäynnin, lääketieteen ja huijaamisen arkkijumala. Joka tapauksessa tuo analyyttisen psykologian sveitsiläinen oppi-isä, jota Freud varoitteli lipeämästä "okkultismin mustaan liejuun" hieman ennen heidän välirikkoaan, tavoitti nähdäkseni ihmisen syvärakenteista joitain paljon olennaisempia, vahvempia kerroksia kuin Freud, jonka keskeinen anti oli tuoda yhteiskuntatietoisuuteen egoa vahvistavia oppeja (siinä missä Jung - ilmeisesti mustaan liejuun siunauksellisesti sotkeutuneena - pyrki egon alkemistisessa transformaatiossa tapahtuvan egon heikentämisen kuvaukseen ja analyysiin). Freudin annin voi halutessaan nähdä vain vahvistaneen niitä psyykkisiä tendenssejä, jotka johtivat Euroopan maailmansotiin ja monenlaisiin massapsykooseihin. En kiellä, etteikö Freud olisi tehnyt merkittäviä löytöjä, mutta selvää on, että niistä hyödynnettiin etupäässä ne osat, jotka tukivat tuonaikaiseen eurooppalaiseen yhteiskuntaan olennaisena osana jo (ainakin) parin sadan vuoden ajan kuuluneita taipumuksia eristää järki aistillisuudesta. Umpimielinen suhtautuminen yöpuoleen työnsi toisin sanoen yöpuolesta esiin sellaisia patologioita, joita ei 1900-luvun katastrofeista huolimatta olla täysin käsitelty ja joita eurooppalainen mieli ei tahdo enää kestää - siksi yksilön mieltä pidetään koossa Hermeksen siunaamilla särky- ja masennuslääkkeillä sekä ylenpalttisella työnteolla, joka estää yksilöä "syrjäytymästä" ja kohtaamasta mielensä tukkeumia. Aika kenties vapauttaisi, mutta aikaa ei sallita: "ihmiset eivät saa valita niitä muotoja, joissa heidän työaikansa ruumiillistuu, vaan ainoa sallittu muoto on raha" (Uschanov 2008, 113).

Henkisyydestä kirjoittaminen on näinä ateistisina aikoina tietenkin epäsuotavaa. Henkiset, mahdollisesti osittain länteen tullessaan myös sekularisoituneet opit näyttävät kuitenkin korvanneen uskonnon ihmisen hengellisen toiminnan puitteina. Lainaan Uschanovin mainiota kuvausta Marxin näkemyksestä koskien uskonnollisen merkitystä ihmisen elämässä:

"Marxille uskonto oli jotakin, joka antoi aidon ilmaisun ihmiskunnan moraalisille pyrinnöille, mutta deformoidussa, tärveltyneessä muodossa. Se tarjosi lohtua päähänpotkituille, lupauksen paremmasta maailmasta niille, joiden toiveet eivät yhteiskunnallisten suhteiden kieroutuneisuuden vuoksi tulisi koskaan käymään toteen tässä maailmassa. Ihmiset eivät kestä omaa perimmäistä hyvyyttään ja viisauttaan, tai eivät pysty uskomaan niihin ympärillä näkyvän kurjuuden ja kärsimyksen vuoksi. Niinpä heidän on täytynyt keksiä Jumala, johon he liittävät kaikki ne myönteiset ominaisuudet, jotka todellisuudessa ovat heidän omia ominaisuuksiaan. " (2008, 44-45.)

Ajat ovat muuttuneet, mutta paitsi fyysinen myös mentaalinen kärsimys patoutumien ja tukkeumien muodossa näyttävät säilyneen. Hermes on paitsi kaupankäynnin myös magian jumala. Marxin kuvaus koskee ennen kaikkea seemiläisiä uskontoja, eritoten kristinuskoa, jossa nähdäkseni tuo pyhän ekskluusio itsestä on viety ennennäkemättömän pitkälle. Hengellisten oppien maahantulo on siinä mielessä hyvä asia, että se voi auttaa ihmistä löytämään itsestään niitä puolia, joita ennen liitti Jumalaan, ja siten edesauttaa häntä transformoimaan itsestä eettisempi, aktiivisempi yksilö - ja luopumaan egosta. Turmiollista se kuitenkin on, kuten jo edellä viittasin, jos mieli toteuttaa välineellistä järkeä myös henkisten oppien kohdalla: jos hengellisistä harjoituksista tulee vain elämäntapavalintoja tai työnhakuoppaita (ks. esim. Ehrenreich 2005/2006, 23-49, jossa kuvataan melkoisen irvokkaasti myös G. I. Gurdjieffin käyttämän enneagrammin hyödyntämistä työnhaussa - samansuuntaisia elämäntapaoppaita olen nähnyt myynnissä myös Suomen erinäisissä tavarataloissa). Täysin sekularisoituneenahan nuo harjoitukset elävät edelleen yritys- ja ennen kaikkea konsulttimaailmassa, joissa näyttääkin yhdistyvän Hermeksen kaikki puolet sulavasti ja ennen kaikkea tehokkaasti.

Talous ei kuitenkaan ole alue, joka olisi erillinen meidän arkielämästämme ja jossa pimeä puolemme saisi näkymättömissä vapaasti temmeltää. Päinvastoin: talous tunkeutuu yksilön elämässä kaikkialle ja siksi hullunkurisinta onkin, että poliittinen puhunta yrittää toistuvasti erottaa toisistaan politiikan ja talouden, vaikka taloudessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat lähes väistämättä myös meidän elämäämme ja ovat siksi äärimmäisen poliittisia. Pitkään aikaan Suomen hallitukset eivät ole yrittäneetkään puuttua - edes "toivotalkoiden" nimissä - talouteen, vaan valtionvarainministerimme on tyytynyt voivottelemaan, ettei mahda mitään taloudelle. Kun näin ovat asiat - hallitus keskittyy luomaan silmänlumepolitiikkaa, jossa globaali talous ei olisi mukana - hallituksen toimet paitsi näyttävät myös ovat pelkkää näpertelyä ja nopanheittoa. Raja on helppo vetää: kun oikeisiin päätöksiin tulisi ryhtyä, huomataan, että globaali talous tulee vastaan ja käännetään jargonilla puhe ja toiminnan suunta toisaalle, pieniin, merkityksettömiin päätöksiin. Turkistarhaus, jota Suomen häpeäksi ei vieläkään olla kieltämässä, ja sisäministeri Anne Holmlundin vetkuttelu totaalisen käsiasekiellon suhteen ovat tästä kelpo esimerkkejä.

Suosikkivertaus poliittisessa puhunnassa pyörii kepin ja porkkanan välillä. Porkkana palautuu yleensä aina hyvätuloisten pääomatulojen kasvamiseen, keppi taas leikkauksiin, joita tehdään ensimmäisen ehdoilla muille. Keppi on pelote, jolla lisätään työntekijöiden aktiivisuutta, porkkana tapa kääntää rahavirrat kohti rahoitusomistajia. Ja niin pahalta kuin se kuulostaakin, se on totta: osakesijoittajat on pidettävä tyytyväisenä, jotta talous pyörisi ja työllisyys muka poistuisi. Valtion ohjauksesta luopumisesta voi toki olla montaa mieltä. Sen kontrollin ja samalla kansallisvaltion purkaminen olisivat hyviä toiminnan suuntia, jos talous ei sanelisi niiden ehtoja. "Pienen ihmisen" näkökulmasta merkitystä näyttää olevan kuitenkin vain sillä, että tämä tulee toimeen, että tällä on ansiotyö. Tahtoisin ajatellakin, että koko talouden valta perustuu lopulta puhtaasti siihen, että ihmiset menevät päivästä toiseen pelokkaina ja epävarmoina töihin ja jos ihmiset jäisivätkin äkkiä koteihinsa, ei menisi kauaa, kun talous ylipoliittisena mahtitekijänä tulisi rymisten alas. Tämän takia ei auta yhtään, että työttömälle hoetaan "kotiin ei ainakaan kannata jäädä" (HS 15.11.2008), vaikkei tulevia, tärkeitä ammatteja tällä hetkellä osattaisikaan ennustaa. Päinvastoin: olisi jäätävä kotiin, kollektiivisesti, ja katsottava mitä tapahtuu.

Kirjallisuus

EHRENREICH, BARBARA (2005/2006): Petetty keskiluokka. Suom. Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino.
GUATTARI, FELIX (1989/2008): Kolme ekologiaa. Suom. Anna Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
HORKHEIMER, MAX (1947/2008): Välineellisen järjen kritiikki. Suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino
USCHANOV, TOMMI (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki: Teos.