sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Psykomaantiede ja oppi demoneista

Aikakauttamme pidetään varsin laajalti hengellisyydestä riisuutuneena, sekularisoituneena eli maallistuneena kulttuurina. Puhe hengestä ja hengellisyydestä liitetään paitsi kristillisyyteen myös ns. new age -liikkeisiin, jossa henkisyys on korvannut uskonnon keskeisenä käsitteenä ja joka kokonaisuutena on tiukemmin individualistista ja valikoivampaa. New agea onkin syytetty tapana valikoida itselle mieleiset hengelliset käsitteet ja käytännöt sekä ihmisen korottamisesta henkisen kilvoittelun päämääräksi. Hyvin helposti näyttääkin, että new age tähtää enemmän ihmisen henkiseen kasvuun (ja usein myös tämän voimavarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen, "sisäiseen sankaruuteen") kuin kontaktiin jumalan kanssa. Helppona maalina voikin toimia Intian filosofioissa tunnettu ja sieltä läntistetty käsitys itsestä. Itse ei ole erillinen jumalasta ja siksi itseen kohdistelu henkinen ponnistelu on monien kristillisten tahojen mielestä patologista jumalanpilkkaa: kristillisessä maaperässä nimittäin elää vahvana käsitys jumalasta, joka on radikaalisti erillinen ihmisen ja hänen sisäisyytensä kanssa. Kuitenkin kristillinen perinne sisältää myös juonteita, joissa tätä ihmisen sisintä tai sielua on pidetty erityisenä reittinä jumalan kohtaamiseen; lieneekin valtapoliittinen seikka, ettei tämä kristillinen mystiikka ole koskaan päässyt kristillisyyden valtavirtaan ja meillä Suomessakin sitä näytetään tuntevan melko valikoivasti.
Toinen näkökulma henkeen ja hengellisyyteen on, että siinä on olennaisesti kyse henkimaailmasta. Valitettavasti näyttää olevan niin, että erityisesti mediakulttuuri - jossa henkimaailman olentoja aktiivisimmin tätä nykyä esiintyy - on muokannut pitkälti meidän käsitystämme siitä. Meidän on hyvin vaikea ylipäätään ymmärtää tai edes uneksia, että henkimaailman olennot puuttuisivat meidän toimiimme, tulisivat meidän maailmaamme, muunakin kuin näkyinä ja hallusinaatioina. Henki kyllä myös materialisoituu, mutta, kiitos sekularisoituneen kulttuurin, ei kovinkaan usein. Kuten suljetulla vankiosastolla työskentelevä ystäväni totesi, nykyisillä sekakäyttäjillä ja moniongelmaisilla ei ole edes kunnollisia harhoja.
Jumalien, kuolleiden, demonien, enkelien ja muiden (alempien) henkiolentojen sijaan meidän tulisi ymmärtää, että ne ovat ennemminkin koettavissa, aistittavissa kuin nähtävissä. Usein ne vaikuttavat meihin niin kokonaisvaltaisella tavalla, muuttavat meidän tietoisuuttamme, ettemme edes ymmärrä olevamme jonkin olennon hallinnoimia, joko voimakkaampien tai vähemmän voimakkaampien. Jumalat ja riivaajat ovat voimiltaan hyvin erilaisia.
Kenties helpoimman lähestymistavan tähän tarjoaa paikallis- tai psykomaantiede. Lokaalien kulttuurien kadotessa kansainvälisyyden tieltä voimakkaammat henget ovat hiljaa vetäytymässä tästä maailmasta, mutta yhä vielä niitä tapaa. Ihminen voi kuitenkin koetella yhteyksiään heihin siirtymällä paikasta toiseen, mikä merkitsee yleisesti ottaen tiettyjen elämää järjestävien periaatteiden kuten arjen käytäntöjen eli rutiinien väistymistä. Valittu kohde voi olla esimerkiksi vieras, historiallinen miljöö metsän keskellä, entinen kotikaupunki tai jokin ulkomailla sijaitseva, kaikin puolin arkielämästämme poikkeava kohde. Pienemmässä mittakaavassa muutoksen havaitsee jo viettämällä aikaa vilkkaasti liikennöidyssä risteyksessä ja siirtymällä sitten esimerkiksi joogasalille, johon on aikojen kuluessa kiinnittynyt tietynlaisia tunteita, ajatuksia ja tietoisuuksia.
Maantieteelliset paikat, asunnot ja ympäristöt sitovat nimittäin itseensä asujiensa näköistä tietoisuusainesta. Puhumme tässä kohtaa useimmiten ilmapiiristä. Vanhoissa taloissa on jännittävä ilmapiiri. Kaupungin keskustassa on ahdistunut, äreä ilmapiiri. Ensimmäisen kohdalla noihin huoneisiin on syöpynyt ajan patinaa niissä eläneiden ihmisten elämänkohtaloista ja niissä koetuista elämänvaiheista, jälkimmäisessä on tuhansien työhön osittain vasten tahtoaan menneiden ihmisten angstia. Ja näistä tuhansista aineksista muodostuu paikan henki, elävä olento, jolle tuhannet ihmiset ovat antaneet osaltaan luonteen.
Tässä ei siis pitäisi olla mitään ihmeellistä tai mitään huuhaata. Päivänvalossa asiasta puhuminen langettaa helposti puhujan ylle hörhön maineen: paradoksaalisesti siinä missä henget ovat osittain säilyttäneet voimansa, ihmiset ovat hylänneet heidät. Usko yli-inhimilliseen rajoittuu nimittäin tätä nykyä talouden aaveeseen, johon uskotaan järkähtelemättä.
Pienemmät yli-inhimilliset olennot kuitenkin elävät. Luomalla kuhunkin yksityisen suhteen ihminen voi kuitenkin tavoittaa jotakin olennaista paitsi henkimaailmasta myös omien tietoisuuksiensa mittasuhteista - jos tohtii antaa sille mahdollisuuden. Kaikki yhteydet henkimaailmaan eivät luonnollisestikaan ole aina erityisen kiitollisia ja arjen rutiineista nousevien turvallisuudentunteiden suhteen mieluisia. Yksin tietynlaisen muistoaineksen ajatteleminen tietyssä paikassa voi heijastua ihmisen henkisuhteeseen, saattaa hänet suuremman kokonaisuuden valtaan. Tämä puolestaan nostaa kaikista ihmisen potentioista sellaisiakin, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Henkilökohtaisesti en lainkaan ihmettele, millaisissa tietoisuudentiloissa eli psykomaantieteellisissä kohteissa on havaittu esimerkiksi ne tietoisuuden suuntautumistavat, joita on alettu kutsua seitsemäksi kuolemansynniksi. Esimerkiksi kaaos on lomakohteena monelle meistä vähemmän mieluisa, mutta se antaa paremmat edellytykset ymmärtää myös arjen estetiikkaa ja rutiineja.
Yksityinen suhde henkiolentoon luonnollisesti vaihtelee, kumpaisenkin tuntemukset ja tuulet ovat ailahtelevaisia. Tämä saa meidät aistimaan henkiolennot milloin enkeleinä, milloin demoneina, jopa niinkin, että enkelit näyttäytyvät hirmuisina, järisyttävinä voimaolentoina. Niinikään Intian maaseuduilla samat jumalat ovat saaneet jopa tuhansia erilaisia vaihtelevia muotoja. Samaa tiettävästi esiintyy myös Afrikan voodoo-perinteissä.
Henkimaailma näyttääkin olevan mittaavaa tiedettä läpäisemätön vieras alue, johon tutustuminen on lopulta yksityinen asia. Psykomaantiede onkin tällöin enemmänkin kuvailevaa, kokemuksellista kompurointia kuin yrityksiä määritellä. Vahvaa halua irrottautua itse luomista sidonnaisuuksistaan se kuitenkin edellyttää, tärkeimpänä luonnollisesti tahto vaeltaa pyhään, erota arjesta ja toisaalta sekularisoituneen kulttuurin lumeunesta.

4 kommenttia:

A kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
A kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
A kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
MatiasK kirjoitti...

En tiedä kuinka vakavia (ei-kokeellisia) näkemyksiä tässä esitettiin, mutta haluan kyl silti vastata pariin.

Kokemisen ja näkemisen sijaan esimerkiksi Buber puhuu Jumalan kohtaamisesta. Raamatussa esiintyy muutenkin usein tällainen suhteellisen itsenäinen ja omista teoistaan vastuullinen nimenhaltija, joka tietää mahdollisen suhteensa Jumalaan tai muihin jumaluuksiin. Esimerkeiksi kelvannee Jaakobin painiminen enkelin kanssa, kuten lukuisat sopimukset ja keskustelut Jumalan kanssa. On tietenkin mahdollista, että ihmisen elämään vaikuttaa monet näkymättömissä olevat seikat, jotka täten koetaan esimerkiksi orjuutena, vaikutusmahdollisuuksien puutteena tai valheellisen tiedon yhteensopimattomuutena ympäröivän todellisuuden kanssa, mutta tällaisista ilmiöistä puhuttaessa lienee paikallaan joko demystifioida "demonit" ja "henget" osoittaen nämä maanpäällisiksi liikuttajiksi tai sitten määritellä ne reilusti erilleen kohtaamiseen kykenevästä Jumalasta.