Salikissat

En heruttamisesta niin tiedä. Sen tiedän, että moni nuori nainen on vaihtanut laihduttamisen treenaamiseen. Allien häviäminen ja lihasten esiin nouseminen löysän vatsan seasta on varmasti palkitsevaa – niin palkitsevaa, että sellaisen muodonmuutoksen ympärille kelpaa koostaa elämäntapablogeja. Sitä nimittäin treenaaminen tänään on, siinä missä toki moni muukin toimiminen ja oleminen. Osa tekemistä on tekemisen taltioiminen. Kuva todentaa liikkeen; näin tapahtui, näkemäsi on totta. Ajatus on hullaannuttava siitäkin huolimatta, että jokainen netinkäyttäjä pitää kuvamanipulaatioita arkipäiväisinä. Tunnemme esimerkiksi naistenlehtien kansikäytännöt: kauniistakin kasvoista photoshopataan uurteet ja luonnollisesta viestivät sävyt. Mutta elämäntapablogeissa ja Instagramissa kuva kuitenkin on niin totta kuin salilla hikoileva ruumis voi olla. Ilman timmiä poseerausta pukuhuoneen peilin edessä kännykkäkameralle tätä – mitään! – ei tapahtunut.

Ja kuitenkin koko asetelma vaikuttaa monella tapaa keinotekoiselta. Miksi vasta taltioiminen terästäisi treenaamisesta saatavan hyvän olon? Koska kuva esittää diagnoosin eikä diagnoosia ymmärrä ilman todennusta ja tukea. Kuva pyykkilautavatsasta palvelee siis samaa tarkoitusta kuin internetin datavirta sairaan tai muutoin huolestuneen kohdalla: kuvista ja kuvauksista etsitään tukea omille tunnoille. Oletetaan nyt, että kun on ihottumaa nivusissa ja kuvaus nivussilsasta vastaa kokemusta ihottumasta, oletettavasti kuvaus ja kokemus käyvät yksiin, nivussilsa leviää reisille.

Tämäkin itsessään on täysin luonnollista: vertaisryhmiä on löytynyt ja löytää verkosta vuosikausia, niin kuin kuvauksia jokaiseen vaivaankin. Se on luonnollista, sillä ilman vertaisryhmiä treenaamista ei välttämättä niin jaksaisi. Ajattelen kuntosalilla vuodesta toiseen käyvää isääni; hän ei niin Instagrameista ymmärrä, mutta onpahan vain saanut salilta monta kasvotuttavaa. Osa liikkumisen iloa on ystävät ja kasvotutut, joita ei muissa yhteyksissä tapaisi. Itse en niin saleista tiedä – olen viimeksi käynyt kuntosalilla 90-luvulla – mutta oletan kuitenkin, että kasvotuttuja sieltä tänäänkin saa. Suoranaisia kehuja sen sijaan saa harvemmin, suomalaiset kun ovat niin tuppisuisia kasvotusten, kehuvatkin mieluummin kuvia kuin toisiaan. Ja silti juuri kehuja ja tsemppaamista moni treenaava ihminen näyttää kaipaavan. Siksi blogit ja kuvavirrat ovat otollinen foorumi myös tämänlaiselle kaipaukselle. HeiaHeian kaltaiset sosiaaliset palvelut niin ikään: niissä kuntoliikkujakin voi merkitä suorituksiaan ylös ja jakaa niitä ystäviensä kanssa.

En silti suoraan väitä, että treenaamisen ja rahkan ympärillä pyörivät elämäntapablogit (ja ylipäänsä koko liikkumisen virtuaalisen jakamisen kulttuuri) olisivat sairauden kuvia. Sen sanon, että treenaamisen taltioimisessa on kuitenkin selvästi nähtävissä puolia, joissa puhtaan tekemisen alta kuultaa kuntosaliliikunnan tiedostamaton. Hikoileva ihminen anelee, pyytää ja haluaa, mutta mitä – mitä kaikkea! –, se vaatii lähempää tarkastelua.

**

Hanna Hyvärinen kirjoitti aiheen tiimoilta artikkelin mennävuoden Imageen. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka koskee mainintaa Jutta Gustafsbergin tv-sarjasta Jutta ja superdieetit. Hyvärinen kirjoittaa ohjelmissa pyrittävän ”tekemään sohvaperunoista aktiivikuntoilijoita. Tavoitteina on tietenkin kiinteä ja lihaksikas vartalo sekä 'kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi'.” Sellaisenaan kuvaus todentaa hyvin sen, mistä monien kohdalla lihastreenibisneksessä vaikuttaisi olevan kysymys: ei ainoastaan timmistä kropasta, vaan laajemmasta, omaa elämää koskevasta hyvästä olosta. Lihastreenibisneksessä otetaan aivan oikein ihminen kokonaisuudessaan muokattavaksi. Toki voi hyvällä syyllä kysyä, miten syvälle ihmiseen tällainen holismi sitten pääsee – vai onko syvälle meneminen sen tarkoitus ensinkään? Ennemminkin näyttää siltä, että kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sinänsä aiheellinen korostaminen merkitsee kuitenkin pääasiassa vain pinnan eri segmenttien kartoittamista, aivan kuin asia koettaisiin kuin ruokaympyrä: jokainen osa-alue on otettava huomioon, kutakin sopivassa suhteessa.

On tärkeä siis huomata, ettei yksin lihaskunnon treenaaminen riitä parantamaan kehon ”kokonaisvaltaista” hyvinvointia – etenkin jos vuorokausirytmi, uni, ruokavalio, työ ja vastaavat seikat ovat retuperällä. Mutta pelkkä yhteyksien luominen itsessään ei myöskään riitä. Tämän pidemmälle lihastreenibisneksen tosin ei välttämättä kuulukaan mennä; laajemmat elämäntapaongelmat ja korjausliikkeet jäävät asiakkaan hoidettavaksi. Lihastreenibisnes ei ole psykoterapiaa eikä liioin uskonnollinen ilmiö. Se hokee keholähtöistä hyvinvointia, mutta varma en saata olla, miten pitkälle tällä polulla se lopulta pääsee, muista olemisen tasoista nyt puhumattakaan – mitä muuta keholähtöinen hyvinvointi voi tarjota tunteille, älylle, sielulliselle elämälle kuin tyhjiä hokemia ja geneerisen euforista ”hyvää oloa”? Tästä sitä ei kuitenkaan välttämättä käy syyttäminen, eihän sekään nyt, kuten todettua, kaikkeen pysty. Hyvä on kuitenkin muistaa, että ”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” saa myös lihastreenibisneksessä keskenään eriäviä merkityssisältöjä.

Toiseksi Hyvärinen kertoo amerikkalaisesta Sophiesta, joka kertoo tajunneensa voimaharjoittelun ja fitnessin löydettyään, ”kuinka heikko ja avuton hän on aiemmin ollut”. Sophie katsoo, että monen nuoren naisen kohdalla ”sellaiset asiat kuin työllistyminen, johtavaan asemaan pääseminen ja sosiaalinen hyväksyntä ovat huomattavasti helpompia saavuttaa, jos onnistuu näyttämään hyvältä”. Hyvältä näyttäminen ei siis tarkoita enää vain laihaa; nyt sellaisesta käy ”voima, pystyvyys ja hyväkuntoisuus”. Jokainen kulttuurin suhteen valveutunut tiedostaa tietysti ja jopa jakaa saman yleisen käsityksen Sophien kanssa: naisena ei yksinkertaisesti pärjää ellei ole joko kaunis objekti tai potentti ja pystyvä subjekti. Välimalleja ei ole. Sanomattakin on selvää, että sama yleinen käsitys nojaa voimakkaisiin perstuntumaisiin stereotypioihin katseen kohteena olevista naisista, miehisestä työkulttuurista jossa nainen ei omilla taidoillaan tai sisäisillä avuillaan pärjää, sekä miehistä jotka lähes automaattisesti ovat pystyviä, voimakkaita ja menestyviä. En halua tällä kohtaa mitata stereotypian todenperäisyyttä, totean kuitenkin kulttuurin itsessään muuttaneen niissä määrin muotoaan ja halutuotantoaan, ettei potentti ja pystyvä subjekti sulje enää kaunista objektia millään muotoa pois. Sen sijaan nämä avut liukenevat toisiinsa: treenaava nainen tulee katseen kohteeksi. Tämän bloginpitäjät tietysti tiedostavat itsekin: he haluavat näyttää hyvältä eivätkä epäröi tuoda sitä julki. Herutuskuvien ohella mainitut foorumit täyttyvätkin iskulauseista ja tsemppausviesteistä, joissa nimenomaan voima on kaunista. Hyvärinenkin nimeää erään osuvimmista: ”Skinny girls look good in clothes, fit girls look good naked”. Lauseeseen eläytyen voi tietysti miettiä, kummasta on kanssaihmisille enemmän iloa.

Huoneentaulu kannattaa pitää mielessä paitsi kuntosalilla myös kulttuurin kuvien äärellä. Jokunen viikko sitten Rumba tiedotti ”syystäkin unohdetun räppärin seksistisestä paluuvideosta”. Suomalainen some-kansa otti ja meni puihin. Skandaalin ”Salikissa” on kyllä näkemisen arvoinen musiikkivideo, muttei niinkään siitä syystä, että siinä toden totta ”kuvataan perseitä”. ”Salikissa” on lajissaan merkillinen siksi, että se todella iskee ajan hermoon – jopa paremmin kuin moni edeltäjänsä. Jotkut videon nähneet totesivat kuitenkin videon vitsiksi, tuhahtivat ja palasivat hipelöimään Mustan barbaarin hittiä ”Salil eka salil vika” (Hyvärisen Image-artikkeli kantaa muuten samaa nimeä).

Mutta Mustalla barbaarilla ja Skandaalilla ei ole varsinaisesti muuta yhteistä kuin miljöö ja pieni osa sanomasta. Ensimmäinen on iloitseva, liikunnasta nauttivan maahanmuuttajan bodausanthem, jossa kyllä sivutaan laajempia, yhteiskunnallisia aiheita, mutta ennen muuta ”Salil eka salil vika” on hyvän mielen räpralli. ”Salikissa” sen sijaan on synkkä, tahmea ja, niin, seksistinen – teemojensa puolesta enemmän sukua Teflon Brothersin ”Hikoilen ku raiskaajalle” kuin varsinaista kuntoilua ylistäville lauluille. Seksistinen se ei niinkään ole perseiden tai Skandaalin itsensä vuoksi, vaan yleisemmän kulttuurisen katseen, joka, kyllä, verifioi sitä, millaiseksi kulttuurinen kuva haluttavasta naisesta on muuttumassa.

Tämä merkitsee, että teoriassa videossa voitaisiin hyvinkin kuvata pääasiassa aivan muita asioita kunhan täkyjä olisi riittämiin, sillä vasta varsinainen teoksen asettama interaktiivisuus paljastaa katseen. Perse sinällään on pelkkä koriste. Juuri tästä syystä ”Salikissa” käy ajan hermoon: se havainnollistaa tilanteen, johon treenaamisen taltioiminen ehdollistaa katsojat, jotka oletusarvoisesti ovat tietysti miehiä. Videota voi sanoa tylsäksi tai lamaannuttavaksi, mutta merkityksetön se ei (valitettavasti) ole. ”Salikissa” itsessään tuo esiin halun, jota opetellaan ja uusinnetaan, läkähtymiseen asti: mallit ja pornotähdet voidaan vähin eri korvata näillä, pystyvillä ja potenteilla hahmoilla, jotka näyttävät hyvältä ilman vaatteita. Siinä mielessä on selvää, että jos videossa kuvataan salilla treenaavia naisia, kulttuurinen katse – sama joka saa laatimaan huoneentauluja – haluaa itse asiassa riisua treenaavat naiset vaatteistaan, onhan alkuperäisen väitteen liepeessä loppuviimein ajatus siitä, että vasta vaatteitta nämä naiset näyttävät hyvältä, mutta vaatteissa vain kuin keneltä tahansa.

**

Hyvärinen on haastatellut artikkeliinsa myös Taina Kinnusta, jonka vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt väitöskirja käsitteli ruumiillisuutta ja bodareita. ”Kinnusen mukaan [nuorten naisten voimaharjoittelukotkotuksessa] kyse on – jälleen kerran – amerikkalaisperäisestä, Kaliforniassa syntyneestä muodista. Se on osa laajempaa terveyden ja liikunnallisuuden trendiä, joka puolestaan on syntynyt vastareaktiona pitkälle edenneelle teknologisoitumiselle ja sen mukanaan tuomalle istuvalle elämäntyylille.”

Tässä Kinnunen varmasti on oikeassa, mutta kaikkia sävyjä vastaus ei tavoita. On tiettyyn rajaan asti mielekästä puhua uudesta tavasta kuluttaa, jossa ”terveydestä ja hyvinvoinnista on tehty se tavoite ja tarve, jonka saavuttamiseksi täytyy kuluttaa erilaisia palveluja ja tuotteita, kuten kuntosalijäsenyyksiä, lisäravinteita, treenivaatteita ja personal trainereita”, mutta muuta mieltä kuntosaliharjoitteluun kulutuskritiikillä on vaikea saada. Ennen kaikkeahan ihmiset eivät ole niin tyhmiä kuin kulutuslähtöinen näkökulma antaa useimmiten olettaa. Välineiden hankkiminen ja palveluiden ostaminen ovat lähtötaso, mutta niitä tarkastelemalla ei tavoiteta sitä iloa, tuskaa, kokonaista kokemusten ja tuntojen kirjoa, joka treenaamiseen sisältyy ja jota pyritään myös taltioinneilla välittämään.

Kuten Kinnunen Hyvärisen artikkelissa tekee, treenaamisen kulttuuri on kyllä kytkettävissä ”ulkonäköihanteiden historialliseen jatkumoon” ja sellaisenaan siinä on myös hyviä puolia. Liikkuminen, mielekäs ruokavalio, säännöllisyys ja rytmien tunnistaminen ovat hyvinvoinnin kannalta ehdottoman tärkeitä asioita – ja varmasti parempia asioita kuin laihduttaminen, painon tarkkailu ja itsensä syyllistäminen, jos ei laihdu. Mutta neurooseja tästä jatkumosta on yhtä lailla hankala poistaa.

”You want a hot body? You want a Bugatti? You want a Maserati? You better work bitch”, aloittaa Britney Spears kappaleensa ”Work Bitch”. Se ei tietenkään ole lauluna lajissaan ainoa kovan työn kuvaus, jollaisia viime vuosina on levylautasilta soitettu, vaan esimerkiksi Iggy Azalean ”Work”, Ciaran ”Work” ja Missy Eliottin ”Work it” lukemattomien muiden ohella tihentävät samaa kokemusta. On kyllä huomioitava niin laulujen ilmeisimmät ympäristöt – klubit ja kuntosalit – kuin sivumerkityksetkin – parittelu – mutta edes nämä eivät tunnu tyhjentävän laulujen piiskaavia work-hokemia todellisista piilosisällöistään, nimittäin toiston ja monotonisen työstön olemuksellisista piirteistä laajemmissa, elämää ja työtä koskevissa ulottuvuuksissa. Työn pakkotahtisuus ja piiskaavuus, joita lauluissa korostetaan rytmiikan, hokemien ja yleisen kiemurtelun välityksellä, ovat kuitenkin ennen muuta haavekuvia: joustavaa, immateriaalisuutta haltuunottavaa, ja sen mukaista työtä painottavassa kulttuurissa niillä ei ole kuin korkeintaan fantasmaattisia merkityssisältöjä. Toisin sanoen aika ajoin jopa mielipuoliselta vaikuttavina (itse)psyykkauksen merkkeinä kappaleet ovatkin tosiasiassa hätähuutoja.

Toisteinen, yksitoikkoinen työn rutiini – ”work work work work, working on my shit” – näet vertautuu kyllä lihastreeneihin mutta kielii erityisesti siinä lihallistuvista muistijäljistä: vanhasta työstä ja sen oletetusta nautinnollisuudesta, ehkä jopa suoranaisesta kaipuusta ruumiillisen työn pariin. Tämän näkemyksen pohjalta kuntosalit tulevat modernilla aikakaudella todella mielekkäiksi oikeastaan vasta sen myötä kun työn, (hyöty)liikkumisen ja ylipäänsä kehollisen olemisen luonteet alkavat yksiulotteistua. Tällöin kuntosaliharjoittelusta aletaan etsiä ennen muuta kompensaatiota, takaisinkytkeytymisen mahdollisuutta. Silloin myös ”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” tulevat kysymykseen. Aiemmin tällaista puhetta ei ole välttämättä edes tarvittu.

Uutta laulujen merkityssisällöissä puolestaan on se, että haaveen suullistaa ennen kaikkea nainen, joka eittämättä vanhan työn aikakaudella on saanut osansa ruumiillisesta työstä, mutta joka tästä huolimatta samastetaan (edelleen) ei-ruumiillisen työntekijäksi ja rajataan siten tehdasmaisten työympäristöjen ulkopuolella. Hoivatyökin on pelkkää myötätuntoista taputtelua eikä aikuisten ukkojen raijaamista. Siksi ainoaksi mielekkääksi ruumiillisen työn muodoksi, jota nainen voi harjoittaa ja joka näillä ehdoilla pystytään patriarkaalisvaltaiseen kulttuuriin tuottamaan, on esiintymistaide, tai oikeammin: prostituutio. Voimakas ruumiillisuus, tanssi, paljastavat asut ja yleinen kiemurtelu viestivät kaikki samasta. Toki ne ilmaisevat myös itseään; tanssi on tanssia ihan vain tanssimisen ihanuuden vuoksi, ei vain esileikki. Ja toki yhtälössä on muutakin pelissä, esimerkiksi loputon, pitkästyttävä madonna/huora -leikittely yhtäällä ja naisartistin urakehitys tuhmasta pikkutytöstä jonkinlaiseksi pornon jumalattareksi toisaalla, Mutta lopulta nämäkin ovat vain pintaa, sillä myös roolin ironisointi on roolin ottamista ensisijaisena. Tämän takia yleisemmin kiinnostavampaa ovatkin tahattomat piilosisällöt ja kääntöpuolet, jotka kuitenkin tulevat paljaina, suorina kysymyksinä esiin lauluissa. Miksi oikeastaan laulaa työstä? Millaista on tämä työ?

**

Palaan Skandaalin ”Salikissaan”. Olen katsonut videon viime viikkojen aikana useampaan otteeseen miettien ja miettien, mistä ihmeestä siinä lopulta voisi olla kysymys. Ilmeinen, käsilläoleva, lihallinen ei tunnu oikealta, mutta toisaalta olisi moraalitonta väittää videolla olevan jokin syvällisempi sanoma. Ei Skandaalikaan teostaan luultavasti mitenkään sen syvällisemmin ajattele. Se on läppä ja se on tietynlaista geneeristä puhuntaa, mutta kaikesta huolimatta uskallan väittää, että jotain ajalle merkityksellistä ”Salikissa” siitä huolimatta kanavoi.

Kinnusen lopputulema Hyvärisen Image-artikkelissa vaikuttaa olevan, että ”niin yleviltä kuin terveys- ja liikunnanedistämistavoitteet kuulostavat, pohjimmiltaan kyseessä on jälleen yksi kulttuurisesti tuotettu ihanne tai vaatimus, johon liittyy suuren mittakaavan kaupallisuutta, teollisuutta sekä paljon epäterveitä piirteitä”. Hyvärisen käyttämä ”jälleen” on tässä merkitsevä ilmaus; mikään ei siis ole muuttunut, naisiin kohdistuvat ja naisten itsensäkin uusintamat ulkonäköpaineet eivät ole uusi asia, mutta mikä olennaisempaa, me kaikki tunnumme olevan vainulla siitä megaluokan bisneksestä, joka myös ”tervehenkisen” liikunnan ympärille kietoutuu. Hyvärisen käyttämä ”jälleen” todentaa siis ilmeisen: viime kädessä, myös liikkuessamme, jopa juostessamme pakoon, nauttiessamme liikkumisen vapaudesta olemme kuluttajia, välineurheilijoita kuntosalikortti lompakossa. Puusta ei ole päästy sen pidemmälle. Artikkeli kanavoi sen, minkä jo tiesimme.

Sen sijaan jos on kysyminen, mitä uutta ja muuta nuorten naisten voimaharjoittelu ja siihen sisältyvät herajuomat ja herutukset tuovat esiin, saattaa olla paikallaan katsoa ”Salikissa” vielä kerran. Kun Skandaali ruumiillistaa omalla läsnäolollaan ne roolit, jotka miehelle tässä leikissä lankeavat, nimittäin imbesillin sivustakuolaajan, hökelön avustajan, laiskan kanssatreenaajan ja pystyvän panomiehen, naisen rooli – sekä se tuotanto, joka käynnistyy tämän roolin ja miehen roolien kohdatessa – tuntuu kaikesta huolimatta häilyväisemmältä.

”Tytön” ensinnäkin toivotaan pumppaavan niin kauan, että hän paitsi oksentaa myös itkee. Nämä ovat kaksi asiaa, joita naiselta ei tavallisesti odoteta. Toiseksi Skandaali tulee ”jauhamaan” naispuoliselle treenaajalle, vaikka tällä ”on napit korvilla”. (Tiedän, tämä on idioottimaista.) Kuvana kuitenkin säe tuo esiin varsinaisen perusasetelman: nainen on tyyni, viileä, eteerinen treenaaja, joka ei kuolaajista ja kanssabodaajista niin piittaa. Hän on keskittynyt sataprosenttisesti tekemiseensä, jota on paitsi itse treenaus myös asiaankuuluva herutus (ilmeisesti jonkinlainen yleinen, ähkivä pyllistely). Yhteistä kuvissa on se, että lähtökohtaisesti treenaavan nuoren naisen oletetaan olevan mykkä, muodokas ja toisteinen vartalo. Tätä Skandaalin videossa korostetaan useampaan kertaan väheksymällä muuten tämän ulkonäköä: ”...ja naamaskin just ja just kasi plus” ei varsinaisesti mairittele ketään. Merkitsevää onkin vain vartalo, eikä ole epäselvyyttä, miksi katse niin maanisesti sitä preparoi: ”Salikissa” on ennen kaikkea kolmen minuutin esileikki, jonka lopussa varsinainen tarkoite ja päämäärä käytännössä kiihdytetään lävitse: ”ja kun mennään lakanoiden väliin / niin tissitkin on jees, mut mä tuun pakaroitten väliin”. Tietysti kiihdytys voi tässä olla myös videon esiinnostamien kuvien varsinaista ylijäämää: kolmen minuutin ajan oman elämänsä skandaaleja on leikitetty ja kun näiden olisi vihdoin aika osoittaa mieskuntonsa, pystyvyys lerpahtaa, jännitys on yksinkertaisesti liikaa. ”Salikissa” kuitenkin puhuu voimallisesti myös toisen ilmeisen tarkoitteensa puolesta, nimittäin sen, että kyseessä on lavastettu yhdyntä. Jälleen herutetaan fantasiaa, että pukeissa nämä naiset ovat mitä ovat, korkeintaan ”kasi plus”, mutta vaatteitta aivan muuta.

On kuitenkin työlästä myötäillä Kinnusen jalanjäljissä, että tässä mielessä nuorten naisten voimaharjoittelu olisi ”jälleen” vain ”yksi kulttuurisesti tuotettu vaatimus tai ihanne”. Toisin tekisi mieli. Treenaaminen ei ole pelkkä uusi vaatimus tai ihanne sen vuoksi, että yksistään Skandaalin videota vasten on hyvin vaikea kuvitella sellaista miehistä, seksinnälkäistä katsetta, joka eläisi pelkästä hoikasta naisen vartalosta. Sen sijaan videon pohjalta on erittäin yksinkertaista visualisoida eteensä kiimainen tahvo, jolle merkitsevää on vain naisen lihaksikas vartalo. Miksei näin olisi: jopa useimmat bloginpitäjät rajaavat kasvot herutustensa ulkopuolelle. On vain vartalo. Toki on korostettava että yksin länsimaisessa kulttuurihistoriassa rintaa ja reittä näyttää tämä jokamies kaivanneen jo hyvän tovin ja kaiken aikaa, mutta tällöinkin, väittäisin, kasvot ja silmientakainen, nimittäin aivot ja persoonallisuus, ovat muodostaneet ainakin yhden osatekijän varsinaisessa yhtälössä. Voi tietysti olla, että tämä on vain omaa idealistista löpertelyäni. Jollei, jotain sellaista, joka on etenkin musiikkivideoiden lähihistoriassa tehnyt jo pitkään tulemistaan, alkaa vihdoin olla käsillä: esiinsoitto parittelulle, jossa mies kuvineen läkähtyy fleshlightiinsa ja naiden, nainen katoaa. Kun siis Skandaalin videon puolimatkassa useamman naistreenaajan kasvot käyvät hokemaan samaa oksennusta ja itkua pumppaavaa kertosäettä, tiedämme todellisuudessa, etteivät he enää naisia ole, vaan kasvoja korkeintaan. Eikä niillä niin väliä ole, vain vartalolla on.

Niiaavat bambit

Kirjoittaminen luo sarjoja. Tunnot sarjoittuvat tavoittaessaan viivan, avautuessaan uuteen kokemukseen, ja solidaarisuuteen. Josh Schwartzin O. C. (2003–2007), Oskari Sipolan Elokuu (2011), Dome Karukosken Kielletty hedelmä (2009), Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä (2010), mutta ennen kaikkea Harmony Korinen Spring Breakers (2012) elokuvan alueella, Pyhimyksen teokset hiphopin saralla ja eriaineksiset tunnot muualla mediassa ja elämässä sarjoittavat edelleen, kuluvan vuoden härkäviikoille uuden tuntopinnan: nuorten nousevien naisartistien, Sannin ja Sini Sabotagen syystalvesta 2013 ilmestyneet levytykset (Sotke mut, 2013; 22 m², 2013).

Levyillä (puhe)lauletaan tunteista. Laulujen minät mieltää nuoriksi naisiksi, kahdenkymmenen ikävuoden molemmille puolille (lalulujen esittäjistä Sanni on syntynyt 1993, Sabotage 1986), ja sellaisina he tietysti kertovat heille tärkeistä aiheista: ihastumisesta, parisuhteesta, eroamisesta, hauskanpidosta, seksuaalisuudesta – kaikesta näihin liittyvästä. Osa aiheista on tuttua pop-laulun kauraa, osa palautuu geneerisille kartoille. Sini Sabotage ammentaa paljon ajan hermolla olevasta bileräpistä ja hiphousesta, joissa naisesiintyjän kuuluu nähtävästi olla (seksikäs) taustatanssija, (seksikäs) objekti tai kovapintainen (mutta seksikäs) bitch. Rytmi hyökkää päin, Sabotage on kahta jälkimmäistä. Sannin musiikki taas on ennen muuta melodramaattista pop-musiikkia, mutta sävellykset flirttailevat virkistävästi tuoreemman elektronisen soundin ja esimerkiksi dubstepin suuntaan. Onpa mukana räp-väliosiakin.

Sini Sabotagen ensimmäinen musiikkivideo ”09” oli cover Azealia Banksin upeasta ”212”-hitistä. Molemmat kappaleet olivat esittäjiensä ensimmäiset hitit ja tekevät toden totta hetimmiten pelin selväksi: esittäjä on määrä- ja tyylitietoinen, nokkela ja härski sanataituri sekä siinä sivussa peto, joka väsyttää muut sängyssä. Molemmille artisteille uskaltaisi pelkän ensihitin perusteella povata menestystä. Sabotagen kohdalla ”09” vaikuttaa kuitenkin olleen korkeintaan lämmittelyä. Seuraava hitti, ”Levikset repee” on huomattavasti tunnetumpi, hallitumpi ja hiotumpi esitys. ”212:n” vaikutuksen kuuluu siitäkin, eikä vähiten kertosäkeestä, jossa vaivoin piilotellut slangi-ilmaukset kunnilingukseen vievät kappaletta hienolla tavalla samanaikaisesti eri suuntiin: yhtäältä pelkästään kertosäkeen tasolla kappaleessa tunnutaan korostavan tietoisuutta omasta asemasta ja tyylistä (erotuksena landelaisista), toisaalta taas alarekisteri kielii seksuaalisesta nautinnosta, jota laulun sinä pystyy kertojalle tarjoamaan (mutta kaiketi myös toisinpäin), oli tämä sitten maakunta-Suomesta tai ei. Kolmannella tasolla myös ”Levikset repee” on parisuhdelaulu, jossa viitataan pettämiseen rakastajattaren näkökulmasta, toisen naisen asemaan jäämiseen, jätetyksi tulemiseen ja jonkinlaiseen nartun kostoon.

Jos Sini Sabotage saa korkkareissa miehet kuolaamaan vaikkei tanssikaan kuin Beyoncé (”Lambada”), Sannin lauluissa kertojan eroottisuus ei ole yhtä hyökkäävää, vaan päinvastoin, paljon viattomampaa, heleämpää, neitseellisen kokeilevaa. Levyn nimikappale heilastelee herttaisesti sadomasokismin kanssa, mutta kasvaa lopulta paikan hakemisen kuvaukseksi; millaista on rakastua, millaista erota ja niin edelleen. Levyn aloittava ”Prinsessoja & astronautteja” on paitsi omanlaisensa pelinavaus myös nimiraidan kääntöpuoli: laulun kertosäkeistössä muistelllaan lapsuudenhaaveita (”Prinsessoja ja astronautteja / piti meistä tulla”) ja palataan Onnelasta mekko riekaleina ja laskuhumalassa. Vaikka mekon repeytyminen voi tarkottaa moniakin asioita, rapatessa kun roiskuu, on kuvalla synkempiäkin sävyjä. Pahin mahdollinen: onko minäkertoja kukaties raiskattu? ”Kuka puhaltaa nyt?” laulun kolmannessa säkeistössä viittaa paitsi yksin jäämiseen myös haavoihin ja sattumuksiin. Varsinkin nuoren ihmisen esittämässä pop-laulussa tai runossa tällaiset sävyt ovat usein ylidramatisoituja ja liioiteltuja, mutta tehokeinoina ne uuttavat esiin kertomuksen varjoon verrattavaa albumin synkempää pohjavirtaa, joka liittyy konditionaaliin: mitä olisi voinut tapahtua? Kuinka olisi voinut olla? Mitä meille tytönhupakoille olisi voinut tapahtua aamuyöllä baarista palatessa tai jatkoilla? Entä mitä meistä olisi voinut tulla? Kuinka toisin voisi olla, jos emme olisi eronneet ensirakkaudesta? Mutta lopulta juuri kertomuksen varjo tekee kertomuksesta kertomisen arvoisen, juuri teoista ja valinnoista heittyvä varjo luo elämään mielekästä syvyyttä.

Vladimir Nabokovin Lolitan (1955) suvereenius perustuu pitkälti tajunnan ja todellisuuden välimatkaan. Epäluotettavana kertojana Humbert Humbert käy romaanissa läpi suhdettaan nuoreen tyttöön, mutta mitä hänen ja Lolitaksi ristimänsä Dolores Hazen välillä oikeasti tapahtuu, valottuu pitkälti juuri tajunnan ja todellisuuden eriparisuuden ansiosta. Toinen valottaa toista – ja valo jollain tapaa pyyhkii pois. Kuten muuallakin Nabokovin tuotannossa (erityisesti Pale Firessa, 1962) aaveiden läsnäolon tuntee – sopii hetkittäin jopa arvailla, ettei Lolitaa sellaisena kuin Humbert Humbert hänet haaveilee, edes ole. Nymfetit – kertojan nimitys orastaville tyttölapsidemoneille – ovat ennen kaikkea Humbert Humbertin riivaajia, seksuaalisen nälän projisoituja kuvia.

Aaveita tavataan myös Sannin ”Jos mä oon oikee” -laulussa, jossa minäkertoja kuvailee, kuinka hänen lävitseen kävellään kadulla, täydessä metrossakin on yksinäistä eikä kukaan noteeraa. Kummituksia ei ole olemassa, äiti sen kai opetti, joten mitä niitä nytkään tunnustamaan, vaikka sellainen olisi itse. Silti sanallakaan laulussa ei viitata ilmeisimpään, nimittäin nuoren – ja vähän vanhemmankin – ihmisen yhä pakottavampiin oireyhtymiin, haluun tulla nähdyksi. Se kortti pelattiin näet jo albumin alussa, turha asiaa on enää vannehtia. Se tekee Sannista monen nykynuoren äänen, sillä lopulta heistä – meistä! – harva nousee näkyvään asemaan. Paikan hakeminen jatkuu, ja vaikka unelmista ei kannata luopua, on turha haaveilla prinsessoista ja astronauteista. Joku sellaiseksi toisinaan nousee – julkkisteollisuus pitää itsensä kyllä leivän syrjässä – mutta hänenkään osa ei ole häävi, kuten tuonnempana albumilla pilke silmäkulmassa irvaillaan (”Utopia”). On sellaisten ”ammattien” ja tavallisen nuoren välissä paljon muutakin. Sen tunnustaminen on Sannilta ihailtavaa realismia. Joskus riittäisi, että joku ihan vain huomaisi ja huomioisi, pitäisi kädestä, ottaisi syliin.

**

Ei sillä, etteikö Sannikin tiedostaisi asemansa. Sanni Kurkisuo on suuren levy-yhtiön kautta debyyttinsä julkaissut lahjakas artisti, ja sekä sukupuolensa että ikänsä vuoksi valitettavan altis monenlaisille kääntelyille ja vääntelyille, kritiikille, holhoamiselle, ylenkatseelle. Pala pilkkaa kimpoaa takaisin lauluistakin. Jälkimmäiselle puoliskolle sijoitettu ”Kiitos & anteeksi” esimerkiksi on niin satiiria musiikkibisneksestä kuin kuvausta siitä, millaista tytöttelyä hänen kaltaisensa nuori nainen on joidenkin tuottajien seurassa saanut kokea. Kappale on selvästi linjassa Sannin muihin lauluihin: nuori nainen siinä pyristelee irti holhoavasta otteesta ja väistelee isällisiä katseita. ”Me tehdään susta vielä uusi Arja Koriseva” kielii samasta. Juuri isällisistä katseista on kysymys, levy-yhtiön sedästä joka kääntelee artistia – nuorta tyttöä – mielensä mukaan, vaihdattaa kieltä, hakee oikeaa tuotantosoundia tähtensä toiveista piittaamatta: ”älä väitä vastaan, vaan vanhempaa kuule, ettet tyttö pieni itsestäsi liikoja luule”.

Sannin kolmas single ”Me ei olla enää me” oli yksi viime vuoden soitetuimpia kappaleita suomalaisilla radiokanavilla. Kappaleen tulkitsi uudelleen Idolsin seitsemännen tuotantokauden finaalissa kilpailun voittanut Mitra Kaislaranta; tuomariston valitsemaksi, suorassa lähetyksessä esitettäväksi kappaleeksi laulajalle oli haettu ”mahdollisimman tuore ja ajassa oleva” laulu ja nähtävästi valinta puri. Yhtenä ohjelman tuomareista toiminut Jone Nikula ehti julistaa tulkinnan jopa alkuperäisesitystä paremmaksi.

Sannin yhteydet ohjelmaan jäivät sananmukaisesti vain tulkinnan varaan, mutta tuoreita kulmia ja kasvoja perättiin ohjelmassa muuallekin kuin koelauluihin ja esitysvalintoihin. Läpi vuoden 2013 pienimuotoista nostetta nauttinut Sini Sabotage kohotettiin ohjelman tuomariksi, vaikka artistin oma debyytti odotti vielä nauhoitusten alkaessa tulemistaan (monien kriitikoiden mielestä vihdoin ilmestyttyään debyytti vaikutti sitten kiireessä, kuin joulumarkkinoita varten kasatulta raitojen joukolta, enemmän tekeleeltä kuin ehjältä albumilta). Nostoa saattoi epäillä alkuun, sillä Idolsin tendenssinä tuntuu olevan tuomarien suhteen laskea vuosi vuodelta rimaa – mukana on entistä vähemmän musiikkialan tuotantoporrasta ja entistä enemmän niitä oikeita idoleja (Sabotagen lisäksi tuomaristossa istui viime tuotantokaudella Lauri Ylönen ja Jussi 69). Ohjelman kuluessa Sini Sabotage osoittautui kuitenkin hellyttäväksi, tyylitietoiseksi ja monella tapaa solidaariseksi tuomariksi, joka kannusti erityisesti persoonallisuuksia eteenpäin. Osin tämä oli varmasti tarkoituskin: tuomariston muodonmuutos koskettelee tätä nykyä jopa Nikulaa, joka ainoana mennävuosina hyvinkin kovanaamaisiksi äityneistä tuomariston edustajista jäljellä olevana herkesi hänkin paikoin silmiinpistäviin pasteerauksiin ja pehmeisiin puheisiin.

Yhtä kaikki tänään on tavallaan kai vain väistämätöntä, että suomalaisen musiikin kartalla jokaista valtavirran naispuolista pop-artistia tullaan suhteuttamaan television laulukilpailuihin – ainakin alkutaipaleella, jolloin kriitikoille ja kansalle täytyy jotain todistaa ja osoittaa. Ja ovathan monet kotimaisen pop-musiikin kehutuimmista naisartisteista – esimerkkeinä vaikkapa Jenni Vartiainen, Anna Puu ja Anna Abreu – nousseet juuri Idolsin ja vastaavien laulukilpailujen kautta esiin, ”pop-tähtitaivaalle”, kuten tavataan sanoa. (Myös Sini Sabotagen tiedetään osallistuneen takavuosina ohjelman karsintoihin.) Äänekkäimmän kritiikin hiljennyttyä, kai ihmiset väsyvät, formaatti on osoittanut paitsi uutisvuotomaiseksi jollain tapaa ikuiseksi tv-viihteen muodoksi (ohjelma jatkuu ja jatkuu, mutta kuka ohjelmaa vielä jaksaa katsoa?) myös nykyisen suomalaisen musiikkiteollisuuden lippulaivaksi. Sen ilmeinen julkilausuttu tehtävä on ollut alusta asti luoda sekä suomalaisten tv-viihteen historiaa että uusia artisteja, sananmukaisesti idoleja. Viihteellisten tarkoitusperiensä lisäksi Idols on toiminut artistitehtaana ja monen nuoren karaisijana. Tekemällä koelauluista julkisia se on nolannut ja haastanut nuoria laulajia. Idols ei kuitenkaan ole pelkkää nöyryyttämisen kulttuuria edesauttava ohjelmaformaatti, vaan jollain himmeällä tavalla pedagoginen työväline. Karsimalla jyvät akanoista, noukkimalla kermat päältä, järjestämällä artistiksi haluavat paremmuusjärjestykseen se on näet alkanut uusintaa julkisesti nuoren kokemusmaailmassa hänen kasvulleen välttämätöntä opetusta: kaikki eivät menesty. Eikä tarvitsekaan. Idols-kierron ilmeisimmän totuuden ymmärtää oikeastaan vasta tavatessaan entisen finalistin – sen jolle ehkä jopa aikanaan antoi puhelimitse äänensä – kaupan kassalla. Mutta jos ”tavallisiin töihin” ennen pitkää päädytäänkin, ei se ole elämän loppu, vaan luultavasti toisen, ehkä jopa paremman alku. Siinä ei ole mitään säälittävää. Jopa monet Idols-voittajista ovat myöhemmin sanoneet samaa: ohjelma oli kova, opettavainenkin koulu, mutta voiton jälkeen ei odottanutkaan onnela, vaan ihan tavallinen Onnela. Kuten muuallakin kulttuurissa kierrot ovat entistä kiihkeämpiä. Harva jaksaa huorata itsestään esiin pop-tähden; keinoja, tapoja ja toisenlaisia elämiä on muitakin, se on näistä saduista monella opetuksena: pop-tähteys on elämäksi kutsumamme kertomuksen varjo.

**

Arkaainen mielikuva nuoresta laulajatytöstä tai kitaraa näppäilevästä pojasta odottamassa hattu kourassa pääsyä levy-yhtiösedän kuultavaksi on Idolsissa ja muissa lauluohjelmissa kuitenkin onnistuneesti tuotteistettu; itse levytkin ovat aina jossain määrin pelkkää sivubisnestä. Sannin ja Sini Sabotagen sidosaineena Idols toimii sikäli kuin tuotteistus törmää itsenäiseen ääneen: siinä missä Sotke mut on omaääninen, eheä albumi joka ymmärtää vastata tytöttelyyn; 22 m² on johdonmukainen, itseriittoinen albumi, jolla velkaa ollessaankin ymmärretään oman tekemisen merkitys. Voi vain kuvitella, millaisia niistä olisi toisissa käsissä leipoutunut, varjoa sekin on.

Selitän. Sini Sabotagen levy on hiphousea, tanssimusiikkia ja painavasti artistin itsensä varassa. Sen arvo on tavassa, jolla se paskat nakkaa tytöttelyille ja ylenkatseelle. Se ei välitä, se juhlii, se elää, se tapailee uudelleen 22 neliön yksiöstä käsin kokemaansa. Samahan on Korinen Spring Breakersin (siihenkin 22 m²:ä on ehditty verrata) erityinen arvo: siinä missä monet kriitikot ovat tomerasti mieltäneet elokuvan spektaakkelin satiiriksi, toinen puoli on monesti jäänyt näkemättä: tytöt ovat hitto vie tosissaan! Spring break Floridassa on uskonnolliseen kokemukseen verrattava tauko todellisuudesta. Jos tytöt tavoittelevat lomallaan jotain mitä ovat oppineet musiikkivideoista ja tosi-tv-ohjelmista, vähentääkö se tunnon todellisuutta, heidän kokemansa syvyyttä piirunkaan vertaa? Vaikka tosiasiassa rinnastajathan tässä lankeavat omatekoisiin spektaakkeleihinsa ja tekstuurimeriinsä kykenemättä näkemään kuvien taakse, oman solipsististen suojamuuriensa tuolle puolen. Sini Sabotage nakkaa paskat myös heille. Yolo vaan, bitch, mietipä sitä potslojollaan unetta ja unelmitta.

Ja kyllä Sannikin pistää henkarista perään. ”Hakuna matata” -laulussa viitataan hampurilaisbaarissa kähmivään äijään, jota laulun minä väistää. Uhkailut ovat sannimaiseen tapaan keveän leikitteleviä: korkeintaan kertoja sylkee äijän hamppariin, karkaa duunista ”leipäjonoon notkumaan”, kahvit saa ukko vastedes fiksata itse, kun nuorta naista tapailee elämä. Merkitsevää ei silti ole uhkauksen paino, vaan sitä seuraava liike: poispäin, pakoon, kohti omaa. Niin Sanni kuin Sini Sabotagekin painottavat tämän tästä oman itsen kuuntelemista ja jos kohderyhmää ajattelee, sanoma ei paljon kohdennetumpaa voisi olla. Sabotage mainitseekin Rumban haastattelussa ilmeisen, mutta toden huomion: ”Olin tosi epävarma nuori, kokeilin paljon eri juttuja enkä meinannut millään löytää itseäni. Sitten tajusin, että mietin ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Hiffasin, että minun pitää olla just sellainen kuin haluan olla.”

Eli kovapintainen bitch? On Sini Sabotage tietysti muutakin, pinnan alla poreilee, debyytin lävitse kulkee ajatus hauskaa pitäneestä minästä, jolle matkan varrella tärkeäksi on kuitenkin muotoutunut esimerkiksi rakkaus, hellyys ja välittäminen. Jonkun vaimoksikin hän jonain päivänä aikoo. Ei ikiaikainen itsen etsiminen tietenkään mikään välittömän oivalluksen asia ole, mutta nuorelle kokevalle subjektille ”hiffauksessa” on silti paljonkin mieltä. Itseksi tuleminen on välttämätöntä osa kasvua ja mielen löytämistä elämässä, tarkoitti se sitten joihinkin asioihin kasvamista tai joistakin asioista kasvamista ulos: oppiminen ja pois-oppiminen, toista ei ole ilman toista. Mutta tässä kohtaa uraa ja elämää asiat halutaan tehdä omalla tavalla – ja se tapa on poispäin, pakoon ja omaa kohti. Sini Sabotagen kohdalla tapa saa vain korostuneen itsevarmuuden auran.

**

Tosin itsevarmuus kielii sekin muusta, nimittäin siitä, joka tunnustelee ja tapailee. Lähtökohtaisesti olen molempien artistien kannalta väärää kohderyhmää, olen kaljuuntuva surkea mies. Olen Humbert Humbert. Sanni ja Sini Sabotage eivät ole nymfettejä, mutta tuolla puolen he ovat, ja tulen luultavammin projisoineeksi heihin paljonkin omaani. Se on kertojan vastuu: kertoa varjostaan itseään unohtamatta; kertoa itsestään varjoaan unohtamatta. Kanna kertomasi kunnialla.

Kysyn laulun sinää, kenelle he laulavat? Toki joku samanikäinen poika ehkä, joku jonka kanssa kootaan suhdetta, jaetaan yksiö ja muhkurainen sijaamaton vuode – rikkovia, karkeita, mahlaa valuvia nuoria poikia. Kysyn laulun sinää, sillä minulle he eivät laula – minä en ole heidän sydäntään särkenyt, en vuodetta jakanut, metisenä pursuili kuve ja sitten kuivui, kovettui. Olen Humbert Humbert ilman älypuhelinta – en ymmärrä niitä teknologioita ja medioita, joita he käyttävät; joka muovaa heidän kokemustaan. Heidän elämänpiirinsä on viiltävän vieras. Jigsaw'n ymmärrän: ”sun kaa oon enemmän elossa ku koskaan / oot mulle oman elämäni jigsaw” (”Sotke mut”) ja silloin sinän kasvot tahtomalla tahtoen hitusen saostuvat. Mahlaisen ja suoran nuoren tilalle astuu kääkkä ja aikamies, Saw-elokuvien hahmo joka pakottaa uhrinsa valitsemaan: satuttaako itseään ja selvitä vai lamaantua ja kuolla – oppiako pois vaikka väkisin ja elää vai jatkaa uriaan ja suistua? Niin laulun sinässäkin häilähtää samainen varjo.

Mutta ennen muuta luen heitä kuin kirjallisuutta – yritän tavoittaa vieraan tietoisuuden tuntoineen päivineen enkä saata pohjata tunnustelua kuin kuulopuheisiin ja omaan langenneeseen muotooni; minäkin olin joskus mahlaa ja mettä, kuohuin ja kumusin tyhjän tynnyrin kumua. Miltä nuoresta Humbert Humbertista tuntui Annabelin edessä ”siellä, punaisten kallioiden violetissa varjossa, eräänlaisessa luolassa” rantahietikossa polvillaan; miltä tuntui viimeisen mahdollisuuden hetkellä ”lyhyt ahneiden hyväilyjen täyttämä kohtaus, jonka ainoana todistajana olivat jonkun sinne unohtamat aurinkolasit. Olin polvillani ja juuri omistamaisillani lemmittyni, kun kaksi parrakasta uimaria, meren äijä ja hänen veljensä, nousivat aalloista huudellen rivoja rohkaisuja, ja neljä kuukautta myöhemmin Annabel kuoli lavantautiin Korfussa.” [1] Pahinta on, että kokemuksen kadottaa, sitä lankeaa, repeytyy pois tuoreen nuoren tunnoista – jää ehkä muisto, joka sekin heittää varjoja elämän edelle, sitä etsii Annabelia jokaisesta kohtaamastaan naisesta tai tytöstä.

Nyt myös minä olen meren äijä, korkeintaan, enkä edes kunnollinen sellainen. En huuda rivouksia, en osaa yllyttää, katselen Sini Sabotagen yksiöön kuulokkeet korvilla. Silti, tahdon uskoa, olen välttämätön osa Sannin ja Sini Sabotagen musiikin ymmärtämistä tänä laupiaana talviaamuna vuonna 2014: olen sittenkin laulujen sinä, juuri siksi, että olen Humbert Humbert, kaljuuntuva surkea mies ja meren äijä.

Nuori orastava seksuaalisuus tekeytyy härnäykseen, epävarmakin. Sannin heleys ja Sini Sabotagen itsevarmuus ovat kaikessa aitoudessaan myös kapinan eleitä, irtaantumisen sävyjä. Nämä naiset ovat ehkä niiaavia bambeja, mutta he tekevät sen tarkoituksella. Niiaukset, itsellisyys, nuoren naisen juhlinta, masokismilla flirttailu, etelän puhuminen ja ”Sun ralli” (”Jos sä vaan sallit / tää on sun ralli / tässä kiesissä ei oo huolia / sen pakoputki ampuu amorinnuolia”) – kaikki se suuntii pilkkana päin turpean aikamiehen pläsiä, vasten vajonneen, langenneen, mereen kadonneen äijän tunkkaista naamaa.

Tosin häivähtää pilkan seasta muutakin, sekin vaikka kuinka sydän suli ja tuntona tuli (aah). Vitaalin, tuoreen ja konstailemattoman tunnistaminen Sannista ja Sini Sabotagesta ja vastaavasti oman ylenkatseen hylkääminen asettavat kaltaiselleni pilkan kohteellekin kaksi vastakkaista tunnon tuottajaa: yhtäältä halun ottaa haltuun Sannin ja Sini Sabotagen kuvaamien nuoren naisen tunteet ja kokemat, heidän kertomuksensa kokonaisuudessaan, kesyttää se johonkin ymmärrettävään muotoon; toisaalta vilpittömän halun antaa sen vain olla, iloita sivusta käsin sen elinvoimasta. Tämä tässä on tietysti dialektikon työtä; puolet huomioimalla, niitä keskenään hankaamalla työstyy ymmärrystä.

Katson heitä artisteina, katson Korinen Spring Breakersia, katson kaikkia kotimaisia nuorten naisen taipaleita kuvaavia (tai edes sivuavia) nuorisoelokuvia, katson nuoria naisia kadulla – ja näen yhä vähemmän nymfettejä. Se, mikä kulttuurissa asettuu niin helposti seksuaaliseksi näläksi – ja mikä olisi täsmällisempi kuva sille kuin nuori nainen yöelämässä? – on muutettavissa kertomuksin ja kertomuksen varjoja tarkkaamalla. Raiskaaminen – liian moni poika ja mies lukee nämä merkit, nuoren naisen itseilmaisun väärin – on ylenkatseen johdannainen; sen seurausta ettei tavoita nuoren naisen tajuntaa, näkee vain himonsa ja nymfetit. Mutta meren äijäkin voi myötäelää. Solidaarisuutta tavoitetaan seksuaalisuutta muuntamalla, oppimalla pois joistakin kulttuurin kuvista, kääntämällä konditionaali merkitsemään useampia varjoja. On kuin onkin muutakin kuin makaaminen, kuun karjalle on tarjolla vierasta vettä.

Viitteet

[1] Vladimir Nabokov: Lolita. 1955/1998. Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Jyväskylä: Gummerus. s. 14.

Haudasta nousee mies

Kuka edes muistaa kaljun Hynysen? Aika harva. Kirjoitin kolme vuotta sitten blogitekstin ”Voipallero kasarissa eli erään rock-yhtyeen umpikuja”, jossa parjasin tarpeettoman ilkeään sävyyn Kotiteollisuus-yhtyeen kehitystä koko kansan suosikiksi. Myönnän sen, paljon sanoin ja monesti väärään sävyyn. Vuoden 2010 jälkeen yhtye on julkaissut kaksikin levyä, joita mieluusti kutsuisi etsikkolevyiksi, onhan yhtyeen soundi selvästi keventynyt, hakenut uusia suuntia ja Popedakin on entistä lähempänä. Yhtyeen sanoittaja, säveltäjä ja keulahahmo, ”katkokävelevä kansallissankari, elävä kuollut” Hynynen taas on syksyn 2010 jälkeen julkaissut useamman kaunokirjallisen teoksen, lähinnä päiväkirjamerkintöjä ja kolumneja. En tiedä, kuka näitä levyjä kuuntelee ja kuka näitä kirjoja lukee, mutta kaiketi hyvinkin moni. Niissä määrin yhtye on kuitenkin vuosien aikana kasvattanut suosiotaan, että on kansan rakastama yhtye julkaissut jopa nimikko-oluen – vaikka toisaalla, toisaalta Hynynen on saanut samaisen kansan vihat ylleen parjattuaan kolumnissaan Vain elämää -ohjelmaa. Jotain on siis tavallaan tehty oikein – sanoivat vilkkaat kielet mitä hyvänsä – levyjä tehty ja Suomea kierretty. Ja nyt kun viimeistään, näiden vuosien myötä Kotiteollisuudesta on tullut myös yleinen vitsi, jota jopa Nuorgamin kaltaiset ajan hermolla itseään pitävät musiikkimediat alentuvat parjaamaan, ehkä yhtye voidaankin alkaa vasta nyt ottaa vakavasti. Jos näet jokin asia vetoaa väensoluihin, ei sen tarvitse roskaa olla – tai vaikka olisikin, jotakin se näyttää monen ihmisen tunnossa puhuttelevan.

On kolmen vuoden aikana tosin tapahtunut muutakin. Viime keväänä lappeenrantalainen rock-yhtye Pronssinen pokaali julkaisi neljännen pitkäsoittonsa Vastatuuleensoutajat (2013). Edellisestä Maa hehkuu -levystä (2000) oli ehtinyt kulua kolmetoista vuotta. Ja mitä tapahtui? Kukaan ei huomannut, vaikka Tomi Siveniuksen (joka on sivumennen sanoen yksi Suomen aliarvostetuimpia laulajia) johtama yhtye palautti levyllään mieliin jotakin vallan unohdettua tuoden samalla ilahduttavan tuulehduksen pötkösoundin ja suomihevin vaivaamaan kotimaiseen rock-kulttuuriin. Jopa CMX vaikutti Vastatuuleensoutajien rinnalla jotenkin väsähtäneeltä – mutta juuri CMX:n kaltaiset, vakiintuneet rock-yhtyeet ja artistit keräsivät keväälläkin palstatilan. Näin tila toimii.

Pronssinen pokaali muistetaan takavuosilta Lappeenrannan rock-elämän eräänlaisena emoyhtyeenä, jossa sittemmin muissa yhtyeissä menestyneet aikanaan vaikuttivat: Marko Annala (Mokoma), Jouni Hynynen (Kotiteollisuus) ja Jari Sinkkonen (Kotiteollisuus) soittivat kaikki Pronssisessa pokaalissa. Uskaltaisin jopa sanoa, että oli olemassa aivan tietty Lappeenranta-soundi tai -tunne – ennen kuin Mokoma vaihtoi heviin ja Kotiteollisuus tunkeutui valtavirtaan. Juuri tästä, olemuksellisesti jotenkin 90-luvulaisesta kokemuksesta käsin myös Hynysen myöhäisempi lyriikka saa vielä tänäänkin voimaansa – ja jopa mielen. Vaikka Kotiteollisuutta vaivaakin musiikillisesti toisto ja nyanssien puute ja julkisuuskuvan tasolla vastenmielinen viinapirun henki, tavallaan ongelmallisempaa on ollut yhtyeen temaattinen rooli laajemmin, jota voisi kutsua sosiologi Arto Jokisen termein panssaroiduksi maskuliinisuudeksi, joka puolestaan vääristyy – toinen sosiologi, Atte Oksanen, kirjoitti nimenomaan Kotiteollisuudesta ja muusta raskaasta suomenkielisestä rockista erinomaisen pro gradu -työn Murheen laakso (2002) jo vuosia sitten sivuten samaa aihetta. Mutta yhtä kaikki, yhtyeen julkisuuskuva on jo aikoja sitten peittänyt näkyvistä itse musiikillis-lyyrisen mielen (denapilvi alkoi varjostaa yhtyettä joskus Rakastaa/ei rakasta -videon (2002) tienoilla, viimeistään): sisus kääntyy ympäri, ydin korvautuu ulkoasulla, lyriikat alkavat heijastaa voimakkaammin juuri yhtyeen julkisuuskuvaa. Kotiteollisuuden uusimmista levyistä mieltä tai alkuperäistä ideaa on vaikea enää löytää, ja suorempaan kosketukseen pääseekin kuuntelemalla esimerkiksi Pronssista pokaalia – tai sitten ruoppaamalla yksinkertaisesti entisaikoja, paljon varhaisempia Kotiteollisuuden levyjä.

Kuka siis muistaa kaljun Hynysen? Ero menee siinä. Joka muistaa, saattaa muistaa hyvin toisenlaisen Kotiteollisuuden. Ikisuosikkini Eevan perinnön (2000), Soin -kappaleessa lauletaan: ”näitä lauluja lapset eivät laula / näitä lauluja tytöt eivät kuuntele / nämä laulut tulevat sieltä missä miehet hikisinä kiertävät kehää”. Tätä Kotiteollisuutta ei julkisuus ja tietyt rooliodotukset ole vielä ryvettäneet, ja vaikka muusikoille varmasti viina tuolloinkin maistui, koko varhaisen Kotiteollisuuden temaattinen mieli ja tarkoitus tiivistyy Eevan perinnön kansiin ja Tomusta ja tuhkasta -levyn (2000) lohkaistun Jos sanon -singlen musiikkivideoon, joissa huojuu kultaisia, alastomia kaljuja miehiä lekojen kanssa tai ilman. Ihana konsepti! Varhaiset kivimiehet! Ihanan... alkukantaista. Mutta kivettyneisyys leimaa tätä tematiikkaa muutenkin. Lauluissa mies on graniittia, hän ei osaa puhua rakkaudesta, kärsii vain ja soi – juoksee ilman sanoja ja näkee joka puolella seinän (”hän etsii jotain katseellaan / seinä seinä seinä seinä”, Routa ei lopu). Yksi hienoimpia Kotiteollisuuden kappaleista, Eevan perinnön päättävä Saattoväki loppuu raskaiden riffien alle peittyvään matalalla äänellä lausuttuun kysymykseen ”Miksen tunne enää mitään?” Kuva on merkitsevä, miehen ääni uppoaa maan sisään. Ja mikä tärkeintä yleisesti, ”kylmän kiven osassa” mies on mykkä. Kivi kun ei puhu.

Se panssaroitu maskuliinisuus, joka kulkee Eevan perinnön käsittämättömän raskauden, pyllistysmentaliteetin ja lyyrisen vähäeleisyyden keskellä punaisena lankana, muuntuu Kotiteollisuuden tuotannossa jo seuraavalla levyllä. Tomusta ja tuhkasta -levyllä ilmaistaan itseä jo paljon enemmän monisanaisemmin, säkeet ovat pidempiä, huutoa on vähemmän. Hynynen selvästi kehittyy vuosien aikana sanoittajana, mutta juuri Aamenella (1998) ja Eevan perinnöllä suuri osa teemoista on jo nähtävissä, vaikka sitten kömpelömmässä, karkeammassa muodossa. Aamen on sekin loppujen lopuksi äärettömän oivaltava levy, eikä levyn hapuilevampaa loppupuoliskoa tarvitse hävetä: sointi on kömpelöä ja lyriikat paikoittain naiveja, mutta tunne välittyy, ehkä juuri kömpelyyden ja naiiviuden takia. Ja se on tunne on äärettömän tosi. Eevan perintö taas on alusta loppuun asti pelkkää juhlaa (”Eevan / rakastajat / viruvat / kuolleina // Hetki sitten / nauroivat, / nauttivat / näistä juhlista”, Saattoväki), ja luultavasti yksi suomalaisen rock-historian keskeisimpiä levytyksiä. On silti ymmärrettävää, että seuraavilla levyillä komppi suoristuu ja Kotiteollisuus alkaa rokata. Ei tämä maa montaa Eevan perintöä kestäisi. Vaikka Jos sanon tuntui jo ilmestyessäänkin hienoiselta pettymykseltä, ymmärtää sen kyllä, viimeistään nyt: se aloitti yhtyeen nousun, mistä seurasi lisää julkisuutta, mistä puolestaan tavallisten suomalaisten, viinalle persojen miesten toilailuja. Erilainen sointi keräsi erilaiset kuulijat – ja erilainen sointi muokkasi julkisuuskuvaa. Mutta jos yhtye vähensikin huutamista ja keveni, tilaa saivat myös tarttuvat kertosäkeet ja, no, tummat tunnelmat – rock-musiikkina sointi tietyssä mielessä jopa parani. Vahinko vain, liikkeessä hahmo muutti muotoaan: jos Tomusta ja tuhkasta -levyn Ruumiinlaulaja-kappaleessa laulettiin ”Ja nyt kun koitan löytää kurimuksesta ihmistä, löytyykö sitä / kysyn: löytyykö sitä?” niin voimme vastata nyt: ei, löytyi toinen, haudasta nousi väärä mies. Eikä se mies ollut kalju.

Toisto, Kotiteollisuuden helmasynti, on jatkuvaa tulemista, omien rajallisten taitojen ja teemojen myöntämistä, ”kyllän” sanomista sille vitaliteetille jota Hynysen lyriikka on kaikessa jähmeydessään ilmentänyt. ”Kyllä” suorastaan huudetaan, mutta – tietenkin – negaation ja käänteiskuvien kautta. Kuolema määrittää tälle sotkemiselle mielen. Varhaisten säkeittensä tueksi Hynynen tiedetysti löysi neljännen, Kuolleen kukan nimeksi (2002) ristityn pitkäsoiton temaattiseksi tueksi John Miltonin Kadotetun paratiisin (1667). Tässä vaiheessa kiven tematiikka oli jo alkanut laajentua kohti transsendenssia ja kysyä Jumalaa. Oli toki jo Soin-kappaleessa esimerkiksi kysytty ”Mistä tulee ihmisen kaiho? / Mistä tulee pohjaton suru? / Mistä tulee toivo siitä, että joskus näkisin Jumalani, jota ei ole?” mutta nyt Kotiteollisuuden temaattinen maailmanjärjestys alkoi saada selvemmin muotoaan: oli ahne ja syntinen ihmiskunta, oli Jumala ja oli saatana, oli kyvytön, mykkä, jotenkin kastroitu mies ja eteerinen, unesta ja hopeasta taottu nainen tai naisenkuva, oli hauta ja kuolema ja oli iätön halu puhua tunteista.

Syksyllä 2000 Jyrki-ohjelman haastattelussa, jos en vallan väärin muista, Hynynen kutsuikin yhtyettään poikabändiksi helvetistä: eivät laulut nyt mitään gospelia ole, mutta asettuvat kuitenkin monessa mielessä juurevaan, karjalainen pilke silmäkulmassa tulkittuun kristilliseen maailmankuvaan. Kuten Soin kuvaa, näky on myös olennaisesti negatiivinen: ihminen on langennut, Jumala on hiljaa, Jumalaa ei ole – tai sitten Jumala vanhatestamentalliseen henkeen yksinkertaisesti rankaisee näitä syntisiä, ahneita, vastenmielisiä maan matosia: ”Sinä puhallat minuun voimaa, / puhallat inhoa itseeni / hyvää oloa en muille kailota / pahaa oloani huudan ja / soin”.

Sosiaalisessa mielessä voitaisiinkin kysyä, miksi kierrättää uudelleen ja uudelleen tällaisia kerronnan elementtejä maailmassa, joka olemuksellisesti tunnustaa omaa uskonnottomuuttaan – jossa synnin, taivaan ja helvetin kuvat tuntuvat jälkijättöisiltä, jossa Jumala tuntuu hiljentyneen? Hynynen saattaisi – ja on muistaakseni sanonutkin – näiden elementtien ennen muuta kuulostavan hyvältä, mutta uskon, olen aina halunnut uskoa, että Hynynen on sanoittajana myös nimenomaan halunnut luodata rehellisesti miehisiä ja uskonnollisia tuntoja eikä vain pistää ehdolle. Tunnon taustalla on usko, tai ainakin eksistentiaalinen puutteen, ikävän ja kaihon, poissaolon kokemus: antakaa tälle kaikelle jokin mieli, minä huudan pimeydestä. Mutta Hynysen tragedia, kuten sanottu, on juuri miehisen tunnon sisäänrakennetussa mahdottomuudessa, pahan siemenessä joka itää juuri miehen sisällä. Nainen, se muistettakoon, on tässä maailmassa pelkkä statisti tai kuvajainen. Se sukupuoli ei miehisessä yksinäisyydessä ole lopultakaan mitenkään tärkeää, ennemminkin on – jälleen – solipsistinen, rajoittunut, kärsivä huutaja miehen vaatteissa, miehen vartalossa.

Miehinen tunto näet – tai ennemminkin se suomalaisen, hieman umpimielisen miehen tunto, johon Hynysen ohella monet nyt jostain syystä sattuvat samastumaan, kuva joka uusintuu ja tuottuu toiseksi vain samastumalla ja uudelleenkirjoittamalla – on näennäisen tunteettomuuden, puutteellisen itseilmaisun ja katkenneen kommunikaation panssarissa. Viimeistään Tomusta ja tuhkasta -levyn myötä vuorovaikutus yhtyeen fanien kanssa onkin ollut jatkuvan ristiriitaista: yhtäältä Hynynen on kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjamerkintöjä, vastaillut fanien kysymyksiin, selittänyt levyjen teemoja, toisin sanoen ilmaissut itseään, jakanut tuntojaan, kerrannut miehisyyttään, mutta toisaalta etenkin suora vuorovaikutus (keikoilla, gaaloissa, haastatteluissa) on panssaroitu vittuiluun. Tiedetystihän yhtyeeltä on tavattu alkaa odottaa juurikin rääväsuisuutta ja vittuilua yleisölle, mikä on puolestaan luonut yhtyeen kohtaloa ja tulevaisuutta silmällä pitäen väistämättömän noidankehän: muunlainen itseilmaisu ei mene läpi.

Ja kuitenkin samanaikaisesti Hynynen, Sinkkonen ja Hongisto ovat alusta alkaen kohdelleet toisiaan kuin veljinä. Heistä keskenään saa kuvan miehistä, jotka uskaltavat halata toisiaan, olla suoria, tehdä asioita yhdessä, rakastaa. Näitä tekijöitä silmälläpitäen yhtye ei poikkeakaan juuri lainkaan monista faneistaan – tai suomalaisista miehistä. Se miehisen viestimisen tapa, jonka yhtye ja moni suomalainen jakaa, on näet naljailun ja homovitsien ryydittämää. Miestä voi koskettaa vain jos sitä tehostaa homovitsillä. Miehelle voi ilmaista tunteitaan vain jos tekee sen itseironisesti ja naljaillen. Missä eivät muut näe, siellä saattaa jakaa muutakin.

Ulkopuolinen, panssaroidun maskuliinisuuden raskaasta kokemuksesta paitsi jäänyt saattaa tietenkin pitää tätä vain typeränä, avuttoman juntin osana (tai mikä pahempaa: miesasiamiehen puheena). Jouni Hynynen on parempi sivuuttaa. Mutta alentuva suhtautuminen ei ole erityisen hedelmällinen lähestymistapa noidankehään, kuten ei toisaalta panssarin murskaaminenkaan. Ylläpidetyistä maskuliinisuuden rakenteista voi niin ikään olla montaa mieltä, mutta aivan varmasti – jollei muuta – panssariin puettu miehinen tunto on olemassa ja sellaisenaan hyvin reaalinen kokemus. Eikä siitä poliittisesti korrektia saa. Mutta monelle miehinen tunto ei ole myöskään ongelma – eikä se itsessään sitä välttämättä olekaan. Mitä varhainen Kotiteollisuus saattaakin kuulijalleen opettaa ja välittää, mitä se mahdollisesti kanavoi, on nimenomaan rajallisuudesta, synnillisyydestä, kaihosta ja vuorovaikutuksettomuudesta nouseva eksistentialistinen, monella tapaa miehinen (tai sellaiseksi koettu) raivo kuoleman edessä. Kuolema jäsentää kaiken, myös miehisen. Jos ei kiinnosta tai tuntuu vastenmieliseltä, ei ole pakko kuunnella: näitä lauluja lapset eivät laula...

On tietysti kysyttävä, penättävä suorastaan, tarvitaanko suomalaiseen kulttuuriin ollenkaan enempää tämänkaltaista itseilmaisua? Meillä kävivät jo ”äijät”, eikä se ollut mitenkään kaunista katsottavaa. Mutta kuten todettua, haudasta nousi toinen mies. Jotain Kotiteollisuudesta katosi. Ei Hynynenkään samoissa määrin enää laula kommunikaation vaikeudesta tai miehisen tunnon patoutumista, mutta sitäkin enemmän vastenmielisestä ihmisestä yleensä, siitä olennosta joka yrittää elää jotenkuten, tila-autoineen ja supermarketteineen, suomalaisessa yhteiskunnassa. Hynynen laulaa tavallisesta suomalaisesta elämästä taivaan ja helvetin välissä, suomalaisista pirun vetäminä, suomalaisista Jumalan hiljaisuudessa. Sanoinko suomalaisesta? Varmasti osasyy Kotiteollisuuden suosioon onkin juuri liike ja avautuminen, se että Hynysestä tulee ajan myötä jonkinlainen suomalaisen perheenisän ja -äidin tunteiden tulkki. Siitä miehestä, joka kuoli, kirjoittavat muistokirjoituksiaan vain ne, jotka pitivät yhtyettä marginaalimusiikkina – siitä miehestä, joka nousi haudasta, tekevät tiliä tämän päivän suomalaiset, juuri ne joista kuollut mies manasi: ”Ja joskus pääni sisällä / naksahtaa jotain, ja minä muistan / rivitaloasunnon, / vaimon, koiran ja lauantai-illat” (Mania).

Mutta jos sillä, joka kuoli, ja sillä, joka nousi haudasta, on jotain tekemistä keskenään, tavoittaa sen tuntoa myös muista varhaisista lappeenrantalaisyhtyeistä. Mokoman Valussa (1999) on paljon sellaista, mitä uudemmista Mokoman levyistä ei välttämättä löydä. Samaa voi sanoa Magneetin, Siveniuksen toisen yhtyeen, ainoaaksi jääneestä levystä (1998). Sivenius on ollut Pronssisen pokaalin ensimmäisestä levystä (1996) lähtien Hynystä valoisampi sanoittaja, ja tunnon näkökulmasta jopa jollain tapaa queer. Pronssisen pokaalin laulut ovat kaikilla neljällä levyllä olleet abstrakteja, mietiskelevämpiä, täynnä toisenlaista Karjalan huumoria, viekasta, myhäilevää – ja siten hyvin toisenlaisia kokemuksia kuin Kotiteollisuuden ensimmäiset (saati myöhemmät) levyt. Musiikilliselta ilmaisultaan Sivenius on ollut Hynystä enemmän myös pop-musiikkiin päin – ja jos suomalaisessa populaarimusiikissa on kadotettuja, hädin tiedettyjä mestariteoksia, on yksi sellainen varmasti Siveniuksen sooloalbumi Osa sinua (2001). Valitettavasti Siveniuksen osana tuntuu olleen päätyä yksinkertaisesti väärään aikaan väärään paikkaan: 2000-luvun alun suomalaista musiikkikenttää hallitsi elimellisesti raskas suomenkielinen rock tai jokin muu, muttei ainakaan kevyen tunnelmoiva, radioystävällinen mutta äkkivaara pop-laulu. Hevi kohosi valtavirtaan, suomirap teki tuloaan ja väliinputoajiksi jäivät ne suomalaiset rock-yhtyeet jotka hakivat sointiinsa muutakin kuin synkkää jynkytystä. Eikä Vastatuuleensoutajatkaan ole varsinaisesti oikeaan aikaan paikalla: ”Vastatuuleensoutajat / lipuvat / aina päivän myöhässä / satamaan”.

Ilmava, keveä ja maalaileva eivät ole määreitä joita ensimmäiseksi yhdistäisi miehiseen tuntoon – tai oikein edes miesten soittamaan rock-musiikkiin. Ne eivät ole raivon määreitä. Mutta Siveniuksella niistä kaikesta huolimatta lähtee kuin lähteekin linjoja siihen eksistentiaalisen kömpelyyden kokemukseen, joka tuntuu jotenkin järjestävän 90-luvun lappeenrantalaisen rock-musiikin olemusta. Ihmiset, nämä miehet, ovat aina jotenkin liian suuria, liian kömpelöitä, eivätkä oikein koskaan sujuvasti paikoillaan. Hakevat paikkaa, merkitystä, valahtavat pois, hautautuvat. Mutta siinä missä Kotiteollisuuden musiikissa kivipäät seisovat mykkinä, kivimiehet takovat, kaikki on jähmeää ja erektiossa, Siveniuksen sanoituksissa ihminen leijuu, putoaa, valuu, kelluu, taipuu, liukuu – kaikki ilmaisuja, jotka kielivät enemmän écriture fémininestä, feminiinistä kirjoituksesta, kuin organisoivasta, määräävästä, huutavasta, umpimielisestä panssarimiehestä. Mutta kokevana osapuolena on rajaavista ilmaisuista päätellen kuitenkin juuri mies. Yhdistävä tekijä yhtyeiden sanoituksissa on myös se, että kokeva osapuoli on olennaisesti ruumis, ei yksin pää – se, että Pronssinen pokaali nimenä viittaa perseeseen ja Kotiteollisuus kotona tehtävään käsityöhön, siis toisin sanoen slangimielessä masturbaatioon, ei varsinaisesti ole sattumaa. Rock on ruumiillista musiikkia. Mutta millainen on tämä ruumis? Maskuliininen, feminiininen, jotain siltä väliltä? Epäilemättä molempia, ei joko-tai, vaan sekä-että. Miehisenä tuntona ensi alkuun näyttäytynyt tunneilmaisu, panssaroitu mies makaa nyt tiellä poikittain, leviää, jotenkin, nousee ilmaan, kohoaa, leijuu. Ja yhden me tiedämme varmasti: aistimellisesta me tässä puhumme, tuntoa tunnustelemme – mitkä asiat merkitsevät, mitkä rajaavat, millaista on, miltä tuntuu.

Haudasta nousee olento, eikä se ole mies.

Rap, itsekorostus ja myötätunto

Palaan räppiin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin genre elää Suomessa kukoistustaan ja vaikuttaa paitsi kasvavaan nuorisoon myös varttuneeseen polveen aiempaa enemmän. Toiseksi genre kuhisee taitavia tekijöitä, joka käyttää kirjoittamisenergiaansa muuhunkin kuin munahaukoista, kosteista juhlista ja nopeista autoista sanailuun. Osa on tietysti aloittanut aiemmin, osa myöhemmin ja tällaisen edessä sitä aina vain nöyrtyy: moni on työstänyt vuosia materiaalia pelkästä tekemisen ilosta, biitin ja sanan yhdistelemisestä itsessään, ja äkkiä yhden suosiosta ja huomiosta saa osansa toinenkin. Biittejä on pöytälaatikossa, kassuilla, jopa kirjojen välissä, ja äkkiä niiden ympärillä kuhisee, vanhat nauhat tekevät uusia tulemisia. Tästä valtavassa määrässä ääninauhoja on kiteitä, sekunteja, säkeitä, joilla on sielunhoidollinen merkitys paitsi tekijöilleen myös kuulijoilleen. Näillä kiteillä tuntuu olevan myös possen tai kaveriporukan siunaus – ja se kuuluu.

Palaan räppiin, sillä puhelauluun on kuulunut egon ja omien tekemisten korostaminen alusta lähtien. Kaveriporukan myötäsynnyttämät luovat ja sosiaaliset virrat suuntautuvat ulospäin: kun tukea on, ihmiset ovat rentoja ja välittömiä, eivätkä juurikaan välitä, mitä ulkopuoliset heistä ajattelevat. Se tuo tekemisiin erityistä auraa. Silloin materiaalia syntyy, mutta myös itsevarmuus kasvaa – ja kiihtyy hetkittäin uhoksi asti.

Räpin muotokieleen sisältyvä itsekorostuksen tendenssi on viime vuosien Suomessa yhdistynyt monien teksteissä entistä enemmän julkisuuteen ja suosioon, mutta tavalla, joka on luonteeltaan kriittinen ja pohdiskeleva. Populaarikulttuurissa tämä on tietysti jokseenkin kaluttu luu, mutta niin vain uudet rap-äänitteet tulevat useimmiten lisänneeksi palettiin jotain uudenkarheaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Pyhimyksen Paranoidista (2011) ja Teflon Brotherista samoja itsekorostuksen ja sen kiihdytetyn version, menestyksen aiheita sivuten, mutta joukkoon voisi lisätä esimerkiksi tuoreen, vaikkakin kaupoista julkaisupäivänään poisvedetyn Steve iVanderin Olen mustan (2013), Ruger Hauerin Erectuksen (2012) ja Euro Crackin (vuonna 2012 julkaistu samanniminen EP ja näytebiisien perusteella myös tuleva Huume, 2013). Esimerkkejä on pilvin pimein, sillä lähes jokainen tyylin artisti sivunnee aihetta ainakin jossain kohtaa tuotantoaan. Tekstejä ammentuu omasta elämästä ja säkeisiin eksyy silloin tällöin havainnoiva subjekti.

Todettakoon siksikin, että oma hiphop-tuntemukseni on lähinnä edistyvää: en nuoruusvuosinani kuunnellut ysäriräppiä, vaan aloin lähestyä genreä vuosituhannen vaihteessa ja etenin käsipohjaa vähin erin ja ennen muuta tekstilähtöisesti. Biitintaju – jos sellaista voi sanoa olevan – tuli jälkijunassa. Siksi koko kysymyksenasettelu – miksi räpissä puhutaan niin paljon itsestä – voi tuntua räpin altaissa minua intensiivisemmin kauhoneesta lukijasta vähintäänkin naiivilta. Yritän kuitenkin seuraavassa selventää ja tarkentaa, miksi kysymys, olkoot kuinka vanha ja kulunut tahansa, vaikuttaa olevan edelleen akuutti ja jopa aiempaa kipeämmin erilaisia vastauksia kaipaava.

*

Euro Crack -EP:n ilmestyminen tuntui aluksi pettymykseltä. Julma Henri oli lyöttäytynyt yhteen Ceebrolistics-, Murmurecordings- ja Serkkupojat-yhteyksistään tutun RPK:n kanssa ja julkaissut ”Henri”-äänitteen (2010), jota voisi hyvällä syyllä sanoa vähintäänkin tietoiseksi: koko levy käsitteli tietoisuutta ja mielenmuutosta. Sitä ennen artisti oli käynyt erinäisiä kehitysasteita läpi ja toiminut siinä sivussa syrjäytyneiden, ruhjottujen ja laitapuolilaisten puolestapuhujana. (Olen kirjoittanut aiheesta suhteellisen kattavan analyysin aiemmin, joten en uppoudu sivupolulle tällä kertaa tämän enempää.) Euro Crack ilmensi kuitenkin kumpaisenkin – sekä Julman Henrin että RPK:n – kohdalla toisenlaista lähestymistapaa genreen. Ilmaisu muuttui. Sosiaalisen ja pohdiskelevan kritiikin korvasi voimakas, rehentelevä itsekorostus, jota tehtiin naivismiin asti hölmön sukkelan huume-metaforan valossa: auton peräloosteri on auki ja luukutus käynnissä, tietoisuutta, euro crackia kaupataan minigrip-pusseissa. Alun pitäen olen kokenut nimen tehokkaaksi – huume yhdistyy eurokriisiin – mutta konseptin toteutusta olen hitusen vierastanut. Vähitellen se on kuitenkin alkanut avautua, tehota ja koukuttaa.

Jää arvailujen varaan, millainen henkilöhistoriallinen tausta Julmalla Henrillä ja RPK:lla on huumeidenkäytön suhteen. Enemmän konsepti kuitenkin on genren historiasta tuttujen päihdeylistysten kommentaari. Siinä missä Asa totesi vuosia sitten auringonvalon olevan se suurin pärisyttäjä, Ameeba, J Riskit ja monet muut ovat sivunneet läsnäolon merkitystä: elämä on, kliseeksi asti ja jos sen oikein oivaltaa, sitä parasta huumetta, jos osaa ja ymmärtää olla läsnä. Tämän perusteella olisi tietysti yksinkertaista pensselöidä kovin puhtoista kuvaa kustakin, mutta kuten sanottu, henkilöhistoria ja artistin henkilökohtainen päihteidenkäyttö eivät kuulu kuulijalle saati ole edes erityisen kiinnostava komponentti kokonaisuudessa.

Euro Crackin tapauksessa pojat ovat palanneet huudeille, mutta pusseissa on nyt erilaista kamaa kuin saattaisi luulla. Tekstien pintataso korostaa lähes joka käänteessä luukuttamista ja kamankäyttöä, mutta hitaimmallekin kuulijalle luulisi olevan selvää, että Julma Henri ja RPK tarkastelevat huumetta sinänsä, toisin sanoen asioita jotka vetävät meitä riippuvuuksiin ja tekniikkoja, joilla niistä pääsee irti. Julman Henrin tapauksessa linja tietysti pitää. Jossain haastattelussa tämä taisikin todeta, että paljon on paskaa päästetty ja filtteröity pois, joten nyt on tullut aika tehdä muuta. Tämä on sitä muuta.

Ruger Hauerin Erectus, Teflon Brothers ja Steve iVander taas löytävät kaikki yhteisen nimittäjänsä Pyhimyksestä, mutta eivät palaudu häneen. Kaikissa äänitteissä vilisee kuitenkin viittauksia menestyksen ja sosiaalisen olemisen kääntöpuoleen, rappioon, lakastumiseen, krapulaan ja yleiseen tulehtuneisuuteen. Siinä missä Ruger Hauerin kiitelty debyytti Se syvenee syksyltä (2010) oli monilta osin poliittisen todellisuuden kommentaari, Erectus painottaa ensi näkemältä liiaksikin yhtyeen nopeasti kasvanutta suosiota kappaleineen Elvis sanoo ei, Mä haluun kuolla ennen Bonoo ja Iso paha susi, mutta antaa äkkiarvaamatta myös keväisiin, lumen alta paljastuviin leikkipuistoihin, kohmeloisiin aamuherätyksiin, lääketokkuroihin ja sosiaalisiin medioihin. ”Lue mulle mun oikeudet pizzamainoksesta, kun nousen sängystä kuin chileläisest kaivoksesta”, tiputtelee Paperi-T kappaleessa Palaaks lusikka?, ja siinä on enemmän totta kuin mitä ehkä on aiottu alun pitäen sanoa. Mieleen muodostuu näkymä pizzalaatikoiden täyttämästä törkyisestä miesluolasta, lokerosta jollaisiin ihmiset kaupungeissa tapaavat pakkautua. ”Mä en oo olemas, tai oon ehkä Faces”, kuuluu vuorostaan Pyhimyksen säe Antimateria-kappaleessa. Jostain nämäkin aina kertovat.

Päivien ajan olen kuitenkin jo miettinyt ja katsonut uudelleen ja uudelleen Steve iVanderin musiikkivideota Raha ei tekeytymällä lopu. Siinä tiivistyy käytännössä moni aiheen kannalta olennainen seikka samalla kun muotokieli lähestyy kömpelössä nerokkuudessaan esimerkiksi STP- eli SinäTuubaPaska -nettimateriaalia, josta V. S. Luoma-aho kiteyttikin parisen vuotta sitten jotakuinkin olennaisen. Rap-musiikille ominainen lainaaminen ja päälleliimaaminen hakevat videossa vastakaikupohjaa nimenomaan verkosta ja niistä kokemuspinnoista, joita lapsesta asti nettiä käyttäneelle on muodostunut. Sinänsähän video kuvamateriaaliltaan ei enää edes hätkähdytä, sillä edes parisen vuotta immateriaalisen aalloilla surffanut ja uteliaisuudelleen antautunut verkonkäyttäjä on jo nähnyt käytännössä kaiken, mitä tarvitsee nähdä. Se kokemus – että on nähnyt kaiken mitä tarvitsee nähdä – yhdistääkin kolmen pennin julkkista ja jokamiestä toisiinsa. Kaikki järjetön, vastenmielinen, kamala ja uskomaton, mitä voi vain kuvitella, on jo tehty ja todisteita löytää kaikkialta verkosta ja sosiaalisista tiloista. Googleta vain. Juuri se kokemuksessa onkin tavallaan hätkähdyttävintä.

Samalla kun ihminen fyysisesti käpertyy miesluolaansa, hän pääsee yksinkertaisesti selaimen avaamalla entistä voimakkaammin osalliseksi järjettömistä, vastenmielisistä, kamalista ja uskomattomista kokemuksista, toisin sanoen kiihdytetystä sosiaalisuudesta. Kiihdytetty sosiaalisuus merkitsee tässä sitä sosiaalisen olemisen avaruutta, jossa tuntoa tavataan, jossa yhteisiä, yleisiä ja jaettuja asioita tunnustellaan ja jossa vastavuoroisesti henkilökohtaista tuntoa stimuloidaan erilaisin ärsykkein. Silpomis- ja ruumissivustojen ja Seiskan järjestämien juhlien vertaaminen toisiinsa on epäilemättä loukkaavaa, mutta analogiassa voi silti olla yhtymäkohtiakin: herkkyys siinä menee, usko siinä menee. Sekään ei paranna asiaa, että ”turhat julkkikset” ovat alkaneet aina ennen pitkää muistuttaa vieraita ulkoavaruudesta tai yksinkertaisesti zombeja. Kokemuksellisesti sekä menestys että nettisurffaus ovat kuitenkin ennen muuta addiktoivia: mikään ei todellakaan riitä, mikään ei hätkähdytä, mies katsoo metrossa pornoa älypuhelimesta tyhjin katsein. Narkomaanisen ruumiin aukot päästävät ulos itsensä sielun kaikessa sen herkkyydessä ja moninaisissa tunnoissa. Sellainen kuuluu hyvin usein myös Pyhimyksen yhtyeiden viime vuosien äänitteissä, samoin kuin Julma-Henrin & Syrjäytyneiden Al-Qaida Finlandilla (2007). Levyissä on likaa, ruoantähteitä, kebabpaskanhajua, liikaa kahvia juoneen pistävänhajuista virtsaa. Kaikesta tästä alaspäin, viemäriin vetävästä ja fumigoidusta aineksesta huolimatta seassa on säkeitä, joita ajaa toivo kohoamisesta, toivo paremmasta, lohtu, empatia ja armo. Ruumis makaa kaakeleilla, vähän tuntoa jäsenissään.

*

Vaikuttaa siltä, että sekä Pyhimys yhtyeineen että Julma Henri RPK:n kanssa tekevät ennen muuta sitä tärkeää työtä, jota jokaisen kulttuurintuotannon parissa tekevän tulisi ainakin jossain vaiheessa uraansa tehdä: ottavat huomioon paitsi paikalliset aikalaisolosuhteet myös muotokielen, joka on tekemisen lähtökohta, historioineen päivineen ja ammentavat siitä itsetietoisesti jotain uutta ja muuta. Tietysti kaikki on jo keksitty ja tehty aiemmin, mutta jotain on siltikin tehtävä. Kirjallisuudentutkija Harold Bloomin kuvaama vaikutuksen ahdistus on polttoainetta luomistyössä.

Eräällä ystävälläni on tapana rap-videoita katsoessaan tai -kappaleita kuullessaan kiinnittää kriittistä huomiota siihen, posmitetaanko niissä nimenomaan räppäämisestä. ”Mä oon tässä, nyt mä tuun täältä, nää kamat mulla on, kattokaa mua.” Pidemmän päälle tällainen flow alkaa eittämättä närästää, mutta tänään, tosi-tv:n ja sosiaalisten medioiden kaltaisten ”narsismigeneraattorien” vaikutuksen lisäännyttyä ei toisaalta ole järin suuri ihme, että ”kattokaa mua” on entistä useamman huulilla. Varsinainen kysymys kehiikin käytännössä sen ympärillä, mitä käyttöä tällaisella narsismilla on itselle ja laajemmin kulttuurintuotannolle.

Sinänsähän itsetietoisuudessa ja narsismissa ei ole niin mitään uutta. Tieteenfilosofi Paul Feyerabend kirjoitti vuosia sitten, että hyvä filosofi ymmärtää sisällyttää sanomisiinsa väärinymmärryksiä välttävän ja väärinkäytöksiltä suojaavan kaneetin, oli se sitten vitsi tai itsepuolustus tyyliin ”vitustako minä tiedän, miten nämä asiat oikeasti ovat”. Tosikko sanoma ei anna liikkumavaraa ja varmana esitetty kerää kenties vain kärjekkäimpiä reaktioita, huomiota kyllä, mutta ei niinkään totuutta, varsinkaan jos totuutta on lähestyminen ristiriidoissa, sommitelmissa ja dialektiikoissa. Taideteoksiksi puetut manifestit ovat nekin useimmiten vain ikävystyttäviä.

Feyerabendin väite soveltuu myös tämän päivän suomalaisen ”tiedostavan räpin” siipeen: äänitteet julistavat, mutta sisältävät riittävän määrän sisäistä ristiriitaa, jotta niistä varisee manifestinomaisuus. Niissä on huumoria, kevennyksiä, maton vetämistä vakavasti esitetyn alta. Mutta kuvia, vaikka sitten varjojen leikkiä ne ovat. Ajasta. Sosiaalisesta olemisesta. Suojaava kaneetti ja itsetietoisuus ylipäätään ovatkin luultavammin ehdottoman välttämättömiä tilanraivaamisen eleitä: ei siksi, että muut huomaisivat, vaan siksi, että oma sanominen löytäisi edes jonkinlaisen paikan, liittymäpinnan. Jossain on seistävä, jotakin kohti oltava. Mutta totuus, merkitys, mieli liukuu, väistää ja kaikki mitä täydestä sydämestä yritetään sanoa on toisesta asemasta, toisesta katsannosta käsin aina roskaa ja valetta vain.

Tämä ei ole tiedollinen kysymys, vaan tunnon, empatian ja aistimellisen. Päivittäin ihminen tulee olleeksi tekemisissä yhä suuremman informaatiomäärän kanssa, mutta vastaanottoreseptorit leikkavat kiinni jo pienestä määrästä, jos reseptoreita ei harjaannuteta – ja vaikka harjaannutetaankin; liikaa on liikaa. Silloin jää vain ähkyä, paniikkia, stressiä ja tunnepohjaisia reaktioita. Ja siitä sosiaalisessa olemisessa on yhä enemmän kyse. Tieto itsessään ei ole enää aikoihiin vapahtanut: päinvastoin, nyt raaka data vain pahimmillaan vääristää olemista ja yksipuolistaa tuntoista ruumista. Koululaitos yksinänsä kannustaa tietojen ja taitojen hankkimiseen, mutta tunne- ja tuntopuoli jäävät helposti puolitiehen. Miten paljon nuori joutuukaan opiskelemaan koulun opetusohjelman ulkopuolella – ihastuessaan, kohdatessaan kiusaajia, erilaisuutta, sosiaalista painetta? Kokeissa olisi pärjättävä, mutta välitunneilla harjoitellaan sosiaalisia järjestyksiä eikä niissä arvosanoja tai aina edes tukiopetusta kysellä. Sama peli jatkuu aikuisiässä.

Luulen, että itsetietoisuuden ja oman tunnollisen opiskeleminen on myös tänään kaiken onnistuneen edustuksellisen olemisen edellytys. Ja jokainenhan edustaa, tuo tiettyjä puolia itsestään, tapahtui se sitten koulun pihalla, töissä, harrastuksissa, kadulla tai verkossa. Jopa positiivisina aiotut, elämää ylistävät status-, blogi- ja twitter-päivitykset voivat muuttua toisen silmissä vain irvokkaiksi narsismin eleiksi, kun niitä lukee toistuvasti tarpeeksi usein. Vaikein taidoista on myötätunto. Monet mediat ja välittäjät, joiden lähtökohtana pidetään sosiaalisuutta, tosiasiassa eristävätkin ihmisiä toisistaan korostamalla pelkästään edustuksellisen olemisen puolia ihmisessä; siinä on aina saumoja katkeruudelle ja kateudelle. Sosiaalistavat kannustimet jättävät aina joitakin sivuun – ja vaikkeivät jättäisikään, siltä saattaa tuntua. Tätä tuntoa ei voi eikä saa aliarvioida. Tällä tavoin vieraannuttavassa sosiaalisessa todellisuudessa onkin ylipäänsä jatkuva mahdollisuus yksinäisen tunnon tilojen synnylle. Muureja nousee näiden tilojen ympärille: syntyy käsitys siitä, ettei toisia oikeastaan ole. Tietysti toisia on – kilpailijoina, leivänryöstäjinä – mutta jos esillä on vain edustuksellisen olemisen puolia, heikot, rikkinäiset ja elävät ihmiset niiden taustalla ovat reaalisessa vaarassa syrjäytyä. Mistä? Todellisuudesta itsestään. Ja tällainen syrjäytyminen on vähintään yhtä kipeä ongelma tämän päivän sukupolville kuin työelämästä syrjäytyminen.

Edustajien tuolla puolen ei ole ihmistä. On vain eleitä, esittämistä, yhtä jatkuvaa teatteria. Jos julkisen eläimen tragedia on, että yhtäältä on suosion nimissä sanottava mitä vain ja käytävä jos minkälaisissa kissanristiäisissä ja toisaalta taas varottava sanojaan ettei ajaudu vallan katveisiin, arkisessa elämässäkin sosiaalinen oleminen varautuu. Ihastuksen edessäkin sitä yrittää sanoa jotain osuvaa eikä päästele mitä vain, mutta samalla – ainakin jollain tasolla – tiedostaa, että ensialkuun ihastuminen on omiin ominaisuuksiin – kaipauksiin, haluihin, toiveisiin – ihastumista ja vasta sitten toisen ihmisen avautumista. Halu vetää meitä yhteen, mutta myötätunto toiseen kehittyy toisinaan vasta hyvän matkaa jälkijunassa. Ja silti ihaninta kai olisi, jos myötätunnon harjoittaminen johtaisi kateuden, riitelemisenhalun, syrjäytetyksi tulemisen tunteiden vähenemiseen ja siten siihen, että ensimmäinen olisi itsetietoisuutena läsnä sosiaalisessa olemisessa silloinkin kun järkineen ei voi olla samaa mieltä toisten kanssa.

*

Tiedän kokemuksesta, kuinka paljon hyvää ensimmäisen persoonan kerronta ja egoboostaus voi tehdä, olkoot se kuinka väkinäistä ja vastenmielistä toisesta vinkkelistä tahansa. Kuinka se parantaa askelta ja itsetuntoa. Liioittelen, mutta sallittakoon tämän kerran: syy, miksi rap on tänään niin suosittua johtuu osin samoista syistä kuin se, miksi hummerit olivat (ainakin vielä joku vuosi sitten) maailmalla suosittuja ajoneuvoja; miksi kotia sisustetaan, miksi meikataan, leikataan hiuksia. Etsimme turvaa, suojaa, sielunhoitoa. Olemme kaikki rikkinäisiä. Syrjäytyneisyyden ja psyykenlääkkeiden, koulu- ja työpaikkakiusaamisen, stressin ja burnoutien keskellä entistä useampi kolhiutuu, mutta kolhittuja me olemme jo syntymästä. Ja kyllä, kiihdytettynä tämäkin puu kantaa outoa hedelmää.

Pyhimys ei palaa teksteissään vain omaan asemaansa esiintyjänä vaan hahmosta lähtee aina rihmoja kuulijoiden, jokanaisen ja -miehen kokemusmaailmaan, mikä taas on pahimmillaan entistä solipsistisempi ja yksinäisempi. Myös esiintymistä merkitsevien eleiden tällä puolen on yksinäisyyttä. Sosiaalinen oleminen ja esiintyminen ovat erottamaton osa rapin olemusta, sillä ne ovat ja koostavat sitä metafyysistä kenttää, jolla ihmisiä yhdistellään toisiinsa ja erotellaan. Siinä mielessä itsetietoinen muotokieli – itsestä räppääminen – ovat sillä kentällä käymistä, jossa yhteyksiä luodaan ja ihmisiä jää sivuun. Silloin ”kattokaa mua” tulisi herättää meissä, vastaavanlaisina yksinäisinä, särkyneinä ja äärimmäisen itsetietoisina olentoina välitöntä myötätuntoa.