Haudasta nousee mies

Kuka edes muistaa kaljun Hynysen? Aika harva. Kirjoitin kolme vuotta sitten blogitekstin ”Voipallero kasarissa eli erään rock-yhtyeen umpikuja”, jossa parjasin tarpeettoman ilkeään sävyyn Kotiteollisuus-yhtyeen kehitystä koko kansan suosikiksi. Myönnän sen, paljon sanoin ja monesti väärään sävyyn. Vuoden 2010 jälkeen yhtye on julkaissut kaksikin levyä, joita mieluusti kutsuisi etsikkolevyiksi, onhan yhtyeen soundi selvästi keventynyt, hakenut uusia suuntia ja Popedakin on entistä lähempänä. Yhtyeen sanoittaja, säveltäjä ja keulahahmo, ”katkokävelevä kansallissankari, elävä kuollut” Hynynen taas on syksyn 2010 jälkeen julkaissut useamman kaunokirjallisen teoksen, lähinnä päiväkirjamerkintöjä ja kolumneja. En tiedä, kuka näitä levyjä kuuntelee ja kuka näitä kirjoja lukee, mutta kaiketi hyvinkin moni. Niissä määrin yhtye on kuitenkin vuosien aikana kasvattanut suosiotaan, että on kansan rakastama yhtye julkaissut jopa nimikko-oluen – vaikka toisaalla, toisaalta Hynynen on saanut samaisen kansan vihat ylleen parjattuaan kolumnissaan Vain elämää -ohjelmaa. Jotain on siis tavallaan tehty oikein – sanoivat vilkkaat kielet mitä hyvänsä – levyjä tehty ja Suomea kierretty. Ja nyt kun viimeistään, näiden vuosien myötä Kotiteollisuudesta on tullut myös yleinen vitsi, jota jopa Nuorgamin kaltaiset ajan hermolla itseään pitävät musiikkimediat alentuvat parjaamaan, ehkä yhtye voidaankin alkaa vasta nyt ottaa vakavasti. Jos näet jokin asia vetoaa väensoluihin, ei sen tarvitse roskaa olla – tai vaikka olisikin, jotakin se näyttää monen ihmisen tunnossa puhuttelevan.

On kolmen vuoden aikana tosin tapahtunut muutakin. Viime keväänä lappeenrantalainen rock-yhtye Pronssinen pokaali julkaisi neljännen pitkäsoittonsa Vastatuuleensoutajat (2013). Edellisestä Maa hehkuu -levystä (2000) oli ehtinyt kulua kolmetoista vuotta. Ja mitä tapahtui? Kukaan ei huomannut, vaikka Tomi Siveniuksen (joka on sivumennen sanoen yksi Suomen aliarvostetuimpia laulajia) johtama yhtye palautti levyllään mieliin jotakin vallan unohdettua tuoden samalla ilahduttavan tuulehduksen pötkösoundin ja suomihevin vaivaamaan kotimaiseen rock-kulttuuriin. Jopa CMX vaikutti Vastatuuleensoutajien rinnalla jotenkin väsähtäneeltä – mutta juuri CMX:n kaltaiset, vakiintuneet rock-yhtyeet ja artistit keräsivät keväälläkin palstatilan. Näin tila toimii.

Pronssinen pokaali muistetaan takavuosilta Lappeenrannan rock-elämän eräänlaisena emoyhtyeenä, jossa sittemmin muissa yhtyeissä menestyneet aikanaan vaikuttivat: Marko Annala (Mokoma), Jouni Hynynen (Kotiteollisuus) ja Jari Sinkkonen (Kotiteollisuus) soittivat kaikki Pronssisessa pokaalissa. Uskaltaisin jopa sanoa, että oli olemassa aivan tietty Lappeenranta-soundi tai -tunne – ennen kuin Mokoma vaihtoi heviin ja Kotiteollisuus tunkeutui valtavirtaan. Juuri tästä, olemuksellisesti jotenkin 90-luvulaisesta kokemuksesta käsin myös Hynysen myöhäisempi lyriikka saa vielä tänäänkin voimaansa – ja jopa mielen. Vaikka Kotiteollisuutta vaivaakin musiikillisesti toisto ja nyanssien puute ja julkisuuskuvan tasolla vastenmielinen viinapirun henki, tavallaan ongelmallisempaa on ollut yhtyeen temaattinen rooli laajemmin, jota voisi kutsua sosiologi Arto Jokisen termein panssaroiduksi maskuliinisuudeksi, joka puolestaan vääristyy – toinen sosiologi, Atte Oksanen, kirjoitti nimenomaan Kotiteollisuudesta ja muusta raskaasta suomenkielisestä rockista erinomaisen pro gradu -työn Murheen laakso (2002) jo vuosia sitten sivuten samaa aihetta. Mutta yhtä kaikki, yhtyeen julkisuuskuva on jo aikoja sitten peittänyt näkyvistä itse musiikillis-lyyrisen mielen (denapilvi alkoi varjostaa yhtyettä joskus Rakastaa/ei rakasta -videon (2002) tienoilla, viimeistään): sisus kääntyy ympäri, ydin korvautuu ulkoasulla, lyriikat alkavat heijastaa voimakkaammin juuri yhtyeen julkisuuskuvaa. Kotiteollisuuden uusimmista levyistä mieltä tai alkuperäistä ideaa on vaikea enää löytää, ja suorempaan kosketukseen pääseekin kuuntelemalla esimerkiksi Pronssista pokaalia – tai sitten ruoppaamalla yksinkertaisesti entisaikoja, paljon varhaisempia Kotiteollisuuden levyjä.

Kuka siis muistaa kaljun Hynysen? Ero menee siinä. Joka muistaa, saattaa muistaa hyvin toisenlaisen Kotiteollisuuden. Ikisuosikkini Eevan perinnön (2000), Soin -kappaleessa lauletaan: ”näitä lauluja lapset eivät laula / näitä lauluja tytöt eivät kuuntele / nämä laulut tulevat sieltä missä miehet hikisinä kiertävät kehää”. Tätä Kotiteollisuutta ei julkisuus ja tietyt rooliodotukset ole vielä ryvettäneet, ja vaikka muusikoille varmasti viina tuolloinkin maistui, koko varhaisen Kotiteollisuuden temaattinen mieli ja tarkoitus tiivistyy Eevan perinnön kansiin ja Tomusta ja tuhkasta -levyn (2000) lohkaistun Jos sanon -singlen musiikkivideoon, joissa huojuu kultaisia, alastomia kaljuja miehiä lekojen kanssa tai ilman. Ihana konsepti! Varhaiset kivimiehet! Ihanan... alkukantaista. Mutta kivettyneisyys leimaa tätä tematiikkaa muutenkin. Lauluissa mies on graniittia, hän ei osaa puhua rakkaudesta, kärsii vain ja soi – juoksee ilman sanoja ja näkee joka puolella seinän (”hän etsii jotain katseellaan / seinä seinä seinä seinä”, Routa ei lopu). Yksi hienoimpia Kotiteollisuuden kappaleista, Eevan perinnön päättävä Saattoväki loppuu raskaiden riffien alle peittyvään matalalla äänellä lausuttuun kysymykseen ”Miksen tunne enää mitään?” Kuva on merkitsevä, miehen ääni uppoaa maan sisään. Ja mikä tärkeintä yleisesti, ”kylmän kiven osassa” mies on mykkä. Kivi kun ei puhu.

Se panssaroitu maskuliinisuus, joka kulkee Eevan perinnön käsittämättömän raskauden, pyllistysmentaliteetin ja lyyrisen vähäeleisyyden keskellä punaisena lankana, muuntuu Kotiteollisuuden tuotannossa jo seuraavalla levyllä. Tomusta ja tuhkasta -levyllä ilmaistaan itseä jo paljon enemmän monisanaisemmin, säkeet ovat pidempiä, huutoa on vähemmän. Hynynen selvästi kehittyy vuosien aikana sanoittajana, mutta juuri Aamenella (1998) ja Eevan perinnöllä suuri osa teemoista on jo nähtävissä, vaikka sitten kömpelömmässä, karkeammassa muodossa. Aamen on sekin loppujen lopuksi äärettömän oivaltava levy, eikä levyn hapuilevampaa loppupuoliskoa tarvitse hävetä: sointi on kömpelöä ja lyriikat paikoittain naiveja, mutta tunne välittyy, ehkä juuri kömpelyyden ja naiiviuden takia. Ja se on tunne on äärettömän tosi. Eevan perintö taas on alusta loppuun asti pelkkää juhlaa (”Eevan / rakastajat / viruvat / kuolleina // Hetki sitten / nauroivat, / nauttivat / näistä juhlista”, Saattoväki), ja luultavasti yksi suomalaisen rock-historian keskeisimpiä levytyksiä. On silti ymmärrettävää, että seuraavilla levyillä komppi suoristuu ja Kotiteollisuus alkaa rokata. Ei tämä maa montaa Eevan perintöä kestäisi. Vaikka Jos sanon tuntui jo ilmestyessäänkin hienoiselta pettymykseltä, ymmärtää sen kyllä, viimeistään nyt: se aloitti yhtyeen nousun, mistä seurasi lisää julkisuutta, mistä puolestaan tavallisten suomalaisten, viinalle persojen miesten toilailuja. Erilainen sointi keräsi erilaiset kuulijat – ja erilainen sointi muokkasi julkisuuskuvaa. Mutta jos yhtye vähensikin huutamista ja keveni, tilaa saivat myös tarttuvat kertosäkeet ja, no, tummat tunnelmat – rock-musiikkina sointi tietyssä mielessä jopa parani. Vahinko vain, liikkeessä hahmo muutti muotoaan: jos Tomusta ja tuhkasta -levyn Ruumiinlaulaja-kappaleessa laulettiin ”Ja nyt kun koitan löytää kurimuksesta ihmistä, löytyykö sitä / kysyn: löytyykö sitä?” niin voimme vastata nyt: ei, löytyi toinen, haudasta nousi väärä mies. Eikä se mies ollut kalju.

Toisto, Kotiteollisuuden helmasynti, on jatkuvaa tulemista, omien rajallisten taitojen ja teemojen myöntämistä, ”kyllän” sanomista sille vitaliteetille jota Hynysen lyriikka on kaikessa jähmeydessään ilmentänyt. ”Kyllä” suorastaan huudetaan, mutta – tietenkin – negaation ja käänteiskuvien kautta. Kuolema määrittää tälle sotkemiselle mielen. Varhaisten säkeittensä tueksi Hynynen tiedetysti löysi neljännen, Kuolleen kukan nimeksi (2002) ristityn pitkäsoiton temaattiseksi tueksi John Miltonin Kadotetun paratiisin (1667). Tässä vaiheessa kiven tematiikka oli jo alkanut laajentua kohti transsendenssia ja kysyä Jumalaa. Oli toki jo Soin-kappaleessa esimerkiksi kysytty ”Mistä tulee ihmisen kaiho? / Mistä tulee pohjaton suru? / Mistä tulee toivo siitä, että joskus näkisin Jumalani, jota ei ole?” mutta nyt Kotiteollisuuden temaattinen maailmanjärjestys alkoi saada selvemmin muotoaan: oli ahne ja syntinen ihmiskunta, oli Jumala ja oli saatana, oli kyvytön, mykkä, jotenkin kastroitu mies ja eteerinen, unesta ja hopeasta taottu nainen tai naisenkuva, oli hauta ja kuolema ja oli iätön halu puhua tunteista.

Syksyllä 2000 Jyrki-ohjelman haastattelussa, jos en vallan väärin muista, Hynynen kutsuikin yhtyettään poikabändiksi helvetistä: eivät laulut nyt mitään gospelia ole, mutta asettuvat kuitenkin monessa mielessä juurevaan, karjalainen pilke silmäkulmassa tulkittuun kristilliseen maailmankuvaan. Kuten Soin kuvaa, näky on myös olennaisesti negatiivinen: ihminen on langennut, Jumala on hiljaa, Jumalaa ei ole – tai sitten Jumala vanhatestamentalliseen henkeen yksinkertaisesti rankaisee näitä syntisiä, ahneita, vastenmielisiä maan matosia: ”Sinä puhallat minuun voimaa, / puhallat inhoa itseeni / hyvää oloa en muille kailota / pahaa oloani huudan ja / soin”.

Sosiaalisessa mielessä voitaisiinkin kysyä, miksi kierrättää uudelleen ja uudelleen tällaisia kerronnan elementtejä maailmassa, joka olemuksellisesti tunnustaa omaa uskonnottomuuttaan – jossa synnin, taivaan ja helvetin kuvat tuntuvat jälkijättöisiltä, jossa Jumala tuntuu hiljentyneen? Hynynen saattaisi – ja on muistaakseni sanonutkin – näiden elementtien ennen muuta kuulostavan hyvältä, mutta uskon, olen aina halunnut uskoa, että Hynynen on sanoittajana myös nimenomaan halunnut luodata rehellisesti miehisiä ja uskonnollisia tuntoja eikä vain pistää ehdolle. Tunnon taustalla on usko, tai ainakin eksistentiaalinen puutteen, ikävän ja kaihon, poissaolon kokemus: antakaa tälle kaikelle jokin mieli, minä huudan pimeydestä. Mutta Hynysen tragedia, kuten sanottu, on juuri miehisen tunnon sisäänrakennetussa mahdottomuudessa, pahan siemenessä joka itää juuri miehen sisällä. Nainen, se muistettakoon, on tässä maailmassa pelkkä statisti tai kuvajainen. Se sukupuoli ei miehisessä yksinäisyydessä ole lopultakaan mitenkään tärkeää, ennemminkin on – jälleen – solipsistinen, rajoittunut, kärsivä huutaja miehen vaatteissa, miehen vartalossa.

Miehinen tunto näet – tai ennemminkin se suomalaisen, hieman umpimielisen miehen tunto, johon Hynysen ohella monet nyt jostain syystä sattuvat samastumaan, kuva joka uusintuu ja tuottuu toiseksi vain samastumalla ja uudelleenkirjoittamalla – on näennäisen tunteettomuuden, puutteellisen itseilmaisun ja katkenneen kommunikaation panssarissa. Viimeistään Tomusta ja tuhkasta -levyn myötä vuorovaikutus yhtyeen fanien kanssa onkin ollut jatkuvan ristiriitaista: yhtäältä Hynynen on kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjamerkintöjä, vastaillut fanien kysymyksiin, selittänyt levyjen teemoja, toisin sanoen ilmaissut itseään, jakanut tuntojaan, kerrannut miehisyyttään, mutta toisaalta etenkin suora vuorovaikutus (keikoilla, gaaloissa, haastatteluissa) on panssaroitu vittuiluun. Tiedetystihän yhtyeeltä on tavattu alkaa odottaa juurikin rääväsuisuutta ja vittuilua yleisölle, mikä on puolestaan luonut yhtyeen kohtaloa ja tulevaisuutta silmällä pitäen väistämättömän noidankehän: muunlainen itseilmaisu ei mene läpi.

Ja kuitenkin samanaikaisesti Hynynen, Sinkkonen ja Hongisto ovat alusta alkaen kohdelleet toisiaan kuin veljinä. Heistä keskenään saa kuvan miehistä, jotka uskaltavat halata toisiaan, olla suoria, tehdä asioita yhdessä, rakastaa. Näitä tekijöitä silmälläpitäen yhtye ei poikkeakaan juuri lainkaan monista faneistaan – tai suomalaisista miehistä. Se miehisen viestimisen tapa, jonka yhtye ja moni suomalainen jakaa, on näet naljailun ja homovitsien ryydittämää. Miestä voi koskettaa vain jos sitä tehostaa homovitsillä. Miehelle voi ilmaista tunteitaan vain jos tekee sen itseironisesti ja naljaillen. Missä eivät muut näe, siellä saattaa jakaa muutakin.

Ulkopuolinen, panssaroidun maskuliinisuuden raskaasta kokemuksesta paitsi jäänyt saattaa tietenkin pitää tätä vain typeränä, avuttoman juntin osana (tai mikä pahempaa: miesasiamiehen puheena). Jouni Hynynen on parempi sivuuttaa. Mutta alentuva suhtautuminen ei ole erityisen hedelmällinen lähestymistapa noidankehään, kuten ei toisaalta panssarin murskaaminenkaan. Ylläpidetyistä maskuliinisuuden rakenteista voi niin ikään olla montaa mieltä, mutta aivan varmasti – jollei muuta – panssariin puettu miehinen tunto on olemassa ja sellaisenaan hyvin reaalinen kokemus. Eikä siitä poliittisesti korrektia saa. Mutta monelle miehinen tunto ei ole myöskään ongelma – eikä se itsessään sitä välttämättä olekaan. Mitä varhainen Kotiteollisuus saattaakin kuulijalleen opettaa ja välittää, mitä se mahdollisesti kanavoi, on nimenomaan rajallisuudesta, synnillisyydestä, kaihosta ja vuorovaikutuksettomuudesta nouseva eksistentialistinen, monella tapaa miehinen (tai sellaiseksi koettu) raivo kuoleman edessä. Kuolema jäsentää kaiken, myös miehisen. Jos ei kiinnosta tai tuntuu vastenmieliseltä, ei ole pakko kuunnella: näitä lauluja lapset eivät laula...

On tietysti kysyttävä, penättävä suorastaan, tarvitaanko suomalaiseen kulttuuriin ollenkaan enempää tämänkaltaista itseilmaisua? Meillä kävivät jo ”äijät”, eikä se ollut mitenkään kaunista katsottavaa. Mutta kuten todettua, haudasta nousi toinen mies. Jotain Kotiteollisuudesta katosi. Ei Hynynenkään samoissa määrin enää laula kommunikaation vaikeudesta tai miehisen tunnon patoutumista, mutta sitäkin enemmän vastenmielisestä ihmisestä yleensä, siitä olennosta joka yrittää elää jotenkuten, tila-autoineen ja supermarketteineen, suomalaisessa yhteiskunnassa. Hynynen laulaa tavallisesta suomalaisesta elämästä taivaan ja helvetin välissä, suomalaisista pirun vetäminä, suomalaisista Jumalan hiljaisuudessa. Sanoinko suomalaisesta? Varmasti osasyy Kotiteollisuuden suosioon onkin juuri liike ja avautuminen, se että Hynysestä tulee ajan myötä jonkinlainen suomalaisen perheenisän ja -äidin tunteiden tulkki. Siitä miehestä, joka kuoli, kirjoittavat muistokirjoituksiaan vain ne, jotka pitivät yhtyettä marginaalimusiikkina – siitä miehestä, joka nousi haudasta, tekevät tiliä tämän päivän suomalaiset, juuri ne joista kuollut mies manasi: ”Ja joskus pääni sisällä / naksahtaa jotain, ja minä muistan / rivitaloasunnon, / vaimon, koiran ja lauantai-illat” (Mania).

Mutta jos sillä, joka kuoli, ja sillä, joka nousi haudasta, on jotain tekemistä keskenään, tavoittaa sen tuntoa myös muista varhaisista lappeenrantalaisyhtyeistä. Mokoman Valussa (1999) on paljon sellaista, mitä uudemmista Mokoman levyistä ei välttämättä löydä. Samaa voi sanoa Magneetin, Siveniuksen toisen yhtyeen, ainoaaksi jääneestä levystä (1998). Sivenius on ollut Pronssisen pokaalin ensimmäisestä levystä (1996) lähtien Hynystä valoisampi sanoittaja, ja tunnon näkökulmasta jopa jollain tapaa queer. Pronssisen pokaalin laulut ovat kaikilla neljällä levyllä olleet abstrakteja, mietiskelevämpiä, täynnä toisenlaista Karjalan huumoria, viekasta, myhäilevää – ja siten hyvin toisenlaisia kokemuksia kuin Kotiteollisuuden ensimmäiset (saati myöhemmät) levyt. Musiikilliselta ilmaisultaan Sivenius on ollut Hynystä enemmän myös pop-musiikkiin päin – ja jos suomalaisessa populaarimusiikissa on kadotettuja, hädin tiedettyjä mestariteoksia, on yksi sellainen varmasti Siveniuksen sooloalbumi Osa sinua (2001). Valitettavasti Siveniuksen osana tuntuu olleen päätyä yksinkertaisesti väärään aikaan väärään paikkaan: 2000-luvun alun suomalaista musiikkikenttää hallitsi elimellisesti raskas suomenkielinen rock tai jokin muu, muttei ainakaan kevyen tunnelmoiva, radioystävällinen mutta äkkivaara pop-laulu. Hevi kohosi valtavirtaan, suomirap teki tuloaan ja väliinputoajiksi jäivät ne suomalaiset rock-yhtyeet jotka hakivat sointiinsa muutakin kuin synkkää jynkytystä. Eikä Vastatuuleensoutajatkaan ole varsinaisesti oikeaan aikaan paikalla: ”Vastatuuleensoutajat / lipuvat / aina päivän myöhässä / satamaan”.

Ilmava, keveä ja maalaileva eivät ole määreitä joita ensimmäiseksi yhdistäisi miehiseen tuntoon – tai oikein edes miesten soittamaan rock-musiikkiin. Ne eivät ole raivon määreitä. Mutta Siveniuksella niistä kaikesta huolimatta lähtee kuin lähteekin linjoja siihen eksistentiaalisen kömpelyyden kokemukseen, joka tuntuu jotenkin järjestävän 90-luvun lappeenrantalaisen rock-musiikin olemusta. Ihmiset, nämä miehet, ovat aina jotenkin liian suuria, liian kömpelöitä, eivätkä oikein koskaan sujuvasti paikoillaan. Hakevat paikkaa, merkitystä, valahtavat pois, hautautuvat. Mutta siinä missä Kotiteollisuuden musiikissa kivipäät seisovat mykkinä, kivimiehet takovat, kaikki on jähmeää ja erektiossa, Siveniuksen sanoituksissa ihminen leijuu, putoaa, valuu, kelluu, taipuu, liukuu – kaikki ilmaisuja, jotka kielivät enemmän écriture fémininestä, feminiinistä kirjoituksesta, kuin organisoivasta, määräävästä, huutavasta, umpimielisestä panssarimiehestä. Mutta kokevana osapuolena on rajaavista ilmaisuista päätellen kuitenkin juuri mies. Yhdistävä tekijä yhtyeiden sanoituksissa on myös se, että kokeva osapuoli on olennaisesti ruumis, ei yksin pää – se, että Pronssinen pokaali nimenä viittaa perseeseen ja Kotiteollisuus kotona tehtävään käsityöhön, siis toisin sanoen slangimielessä masturbaatioon, ei varsinaisesti ole sattumaa. Rock on ruumiillista musiikkia. Mutta millainen on tämä ruumis? Maskuliininen, feminiininen, jotain siltä väliltä? Epäilemättä molempia, ei joko-tai, vaan sekä-että. Miehisenä tuntona ensi alkuun näyttäytynyt tunneilmaisu, panssaroitu mies makaa nyt tiellä poikittain, leviää, jotenkin, nousee ilmaan, kohoaa, leijuu. Ja yhden me tiedämme varmasti: aistimellisesta me tässä puhumme, tuntoa tunnustelemme – mitkä asiat merkitsevät, mitkä rajaavat, millaista on, miltä tuntuu.

Haudasta nousee olento, eikä se ole mies.