maanantaina, lokakuuta 07, 2013

Murtuma, halkeama, välitilinpäätös

Olen kirjoittanut tätä blogia pian seitsemän ja puoli vuotta. Kaiken kaikkiaan bloggaamista takanani on yli 14 vuotta, aloitin syksyllä 1999 kotisivu-pohjalta. Ensimmäiset seitsemän vuotta kirjoitin runoutta ja päiväkirjamuotoa yhdistelevää puolijulkista koostetta, muistijälkiä, jälkikuvia, sen sellaista, terapiatekstiä, jotakin. Kun aloitin Koiranmutkia-blogin ja Santeri Nemo kävi kirjoittamaan kesäkuussa 2006, minulla oli luonnollisesti vain etiäisiä, haaveita ja tuntumia, mihin blogi saattaisi minua ja kirjoitusta viedä. Sen tiesin, että alan kirjoittaa esseemuodossa minua kiinnostavista asioista, omaa arkeani yleisemmällä tasolla.

Seitsemän vuoden ajanjaksossa ehtii tietysti tapahtua paljon. Ehtii kirjoittaa, ehtii olla kirjoittamatta. Ehtii asua useammassa maankolkassa. Aiheetkin vaihtuvat, lukijoiden määrä kasvaa äkisti, vähenee sitten. Olen myös tietoisesti pyrkinyt muuttamaan kirjoitusteni luonnetta, yrittänyt rienata vähemmän ja pohtia, kysyä enemmän; enhän minä näistä asioista oikeasti tiedä. Silti on jäänyt olo, ilman sarvia tai hampaita, että kun aikoinaan kirjoitti vihaisemmin, mekasti mieltä vailla kapitalismista, anarkismista, politiikasta ja päivänkohtaisuuksista, sellainen kiinnosti monia – jopa silloista itseä – paljon enemmän kuin vaitonainen askartelu, kulttuurin pienten ilmiöiden keriminen auki – ja tietääkseni näin on vieläkin: on ylipäänsä olemassa yhteiskunnallisen blogin määre, joka monien kohdalla tarkoittaa tosin vain äkäistä mielipidekirjoittelua ja varman sanomista. Minäkin niitä luin ja luen ja onkeeni otin – on niillä epäilemättä paikkansa, vaikka niin paljon sanoista koostuukin pelkästä päivittelystä. Eikä kolumni tai mielipidekirjoitus muotona edes ole erityisen kiinnostava! Aivan alkuun saatoin luulla jopa, että esimerkiksi Uuden Suomen blogeja pitävät jotenkin kutsutut henkilöt; tänään minulla ei, kuten ei varmasti monella muullakaan ole enää minkäänlaista hajua, kuinka monet bloggaavat ja minkälaisista aiheista. Kysellään aiheita ja teemakokonaisuuksia, konsepteja, parasta blogia. Perinteisetkin mediat ovat olleet jo hyvän tovin kiinnostuneita blogeista. Ja kiinnostus tuntuu vain kasvavan, vaikka esimerkiksi hyvä osa niistä, jotka kulkivat kanssani vielä nelisen vuotta sitten, ovat kai saavuttaneet nyt kehäraakin iän tai siirtyneet muualle: blogia he kirjoittavat laillani vähän, ehkä mainostavat muita tekemisiään, kirjoittavat edes jotakin pitääkseen blogia elossa. Eikä tietenkään voi vaatia mahdottomia, on ihmisillä muutakin. Olenhan samalla tavalla seurannut, kuinka vähä vähältä lapsuuden kotikatuni taloissa vaihtuvat asukkaat; joku palaa takaisin isänsä taloon, toinen lähtee, kolmas kuolee, aina joku muuttaa tilalle.

Enkä koe kuuluvani joukkoon. Seuraan joitakin blogjea, mutta blogosfääri laajemmassa mielessä on alati vieraampi. En koe kuuluvani joukkoon enää, en ehkä aiemminkaan. Jatkuva ulkopuolisuus on osa, valittu osa, ja kaikki on liikkeessä. Enkä koe enää tarpeelliseksi tuoda julki ja toitottaa vegaaniuttani, poliittisia asemia tai kriittistä suhdetta myöhäiskapitalismin koulimiin elämänmuotoihin tai kulttuuriin yleisemmin; kaikki tämä välittyy, jos on välittyäkseen. Kaikki tämä luultavasti välittyy joka tapauksessa. Vaikka en minä tietenkään varma ole, oikein mistään. Silti sitä otaksun, että provokaatio, herjaaminen, asioiden paljastaminen ja ennen muuta yleinen reaktiivisuus tuntuvat yhä hallitsevimmilta asenteilta ja lähtökohdilta bloggaamisessa, enkä ole itse kuin yrittänyt vähin erin pyrkiä sellaisesta poispäin.

Oli myös aika, jolloin mediatilassa korostuneesti parjattiin anonymiteettia. Ihmiset herjaavat siellä, virtuaalimaailmassa, toisiaan nimimerkkien takaa, puskista huudellaan, sanottiin. Monet kerrat, osin tästä samasta syystä, mietin minäkin naamiosta luopumista. Perhana. Tietysti ajatuksessa yhdistyi muutakin, esimerkiksi heikkoluontoinen kateellinen ajatus, mitä kaikkea omalla nimellään esiintyminen saattaisikaan ehkä tuoda. Mutta kun asiaa aina toisen kerran ajatteli, johtoajatus vakiintui: mahdollisuuksien sijaan omalla nimellään esiintyminen toisi kuitenkin ennen muuta vastuuta ja lopulta kahleet. Miettisin yhä enemmän, mitä voin kirjoittaa, sillä, jotenkin, kuitenkin omalla nimellään kirjoittaminen on sellaista kirjoittamista, jossa sanojaan aina varoo entistä enemmän. Siinä tosin on hyviäkin puolia, tietysti. Sauna-argumentti on ehkä vastaansanomattomin: jos kirjoittaa niin kuin vieras olisi aina vierellä vihtomassa, ei välttämättä parjaa toista yhtä hanakasti kuin jos vieras olisi vieras ja kaukana, ja tuntematon – lauteilla paitsi alastomuus ja yhdessävihtominen myös sinunkaupat ja nimet sitovat ihmisiä. Ehkä. Lojaliteetti on luottamusta ja luottamus on nimenvaihtoa: minä olen Santeri, mikä sinun nimesi on? Silti olen ollut tyytyväinen ja iloinen ja otettu, että olen saanut kirjoittaa myös omalla nimelläni eri tahoille, jolloin toden totta olen miettinyt sanomisiani – mutta tämän lisäksi olen voinut kirjoittaa myös naamion suojissa terapeuttisesti haluamistani aiheista, niin paljon kuin haluan, siihen sävyyn kuin haluan. Tästä muistuttaa sekin, mitä kirjoitin tämän sivun Blogista-sivulle:
Blogissa esitetyt argumentit, näkemykset ja mielipiteet ovat ensisijaisesti ajatuskokeita ja koettelun välineitä. Ne eivät edusta objektiivista totuutta eikä niitä sellaiseksi tule lukea. Teksteissä vilisevät ristiriitaisuudet, ongelmallisuudet ja umpisolmut kertovat juuri tästä: kokeina ne tapahtuvat ajassa, eikä niissä esiintyviin lopputulemiin ole välttämättä ole käytetty aamupäivää pidempää rupeamaa.
Näin on, edelleen, vaikka joitakin blogitekstejä kirjoitan nykyisin pidempään ja mielestäni vastuullisemmin. Jokaisen lauseen tulisi olla sellainen, ettei se tieten tahtoen loukkaa ja nälvi – niin olen tavannut ajatella, koska tämän maailman alhoissa on jo minutakin aivan tarpeeksi vihaa ja rienaamista. Lause kuin lause – kaikki on mahdollisesti löydettävissä, vaikka epäilenkin, että kukaan jaksaa enää mitään lukea, etenkään jos teksti on pitkä ja kuvaton ja sisältää useamman lauseen kappaleita. Eikä sellaisen – että joku jossakin lukisi – varaan voi tietenkään, paradoksaalisesti, mitään toisaalta laskeakaan: nämä tekstit eivät ole sen ainutlaatuisempia kuin kenenkään muut, nämä arpailut pelkästään pisaroita meressä. Ja siksikin on ihan hyvä niin. Näin on ollut myös kaikkien neljäntoista vuoden ajan; ensin kirjoitin tahallisen väljästi, sitten aloin herjata ja vähitellen senkin kumu vaimeni – mutta milloinkaan en ajatellut – en tohtinut ajatella – että ensisijaisena olisi oikea lukija. Vaikka tietysti ilahduin ja ilahdun vieläkin, kun joku luki, mutta lähtökohtana tekemiselle en voinut oikeaa lukijaa ottaa. Paljon kirjoittamisessa oli ja on hypoteettista. Oletetaan, että. Ja harvoin vastausta saa – sama se on muussakin kirjoittelussa.

Toisaalta valittu muoto on myös osaltaan rajoittanut kirjoitusta. En ole kirjoittanut keveää julkista tekstiä enää vuosiin, kaikkia sanomisiaan vahtii nyt muutenkin entistä neuroottisemmin, ulosantiaan kyselee, eikä sosiaalisiin medioihin mukaan meneminen sanottavasti ole auttanut asiassa. Enkä minäkään ole kovinkaan kiinnosta henkilö, en ihmisenä enkä edes naamiona. Vasta aivan hiljattain olen kuitenkin herännyt ajatukseen, että elän – koen eläväni – siinä määrin saumalla, että minun ja ehkä ikäpolveni laajemminkin on sen vuoksi niin vaikea orientoitua sosiaalisiin medioihin ja tietotekniikkaan mielekkäästi – miksi itsekin niin hermostuneesti seuraan ja mietin, kuka teki ja mitä ja tykkäsikö ja mitähän muut ajattelevat tästä ja miten voin olla ajattelematta tätä. Itsetietoisuus ja tietoisuus itsetietoisuudesta ja ajattelun imploosio. Olen elänyt aikaa, jolloin tietokone ei ollut elämäni osa, olen ikäpolvea jolle on olemassa aika ennen ja jälkeen ensimmäisen oman tietokoneen ja älypuhelimen. Diginatiivit tulevat kai minun jälkeeni – minun jälkeeni vedenpaisumus – ja jossain määrin kadehdinkin heitä; he ymmärtävät eivätkä vain vastusta; he eivät mene verkkoon, vaan ovat siellä. Se, että tunnen itse oloni uhatuksi, vihaiseksi ja hukassa olevaksi, saattaa johtua osittain juuri siitä, että olen saumalla – olkootkin, että neljäntoista vuoden bloggauskokemus voi lukijan silmissä kenties asettaa minut vähintäänkin natiivin asemaan. Tosiasiassa en kuitenkaan ymmärrä paljoakaan, ja viime vuosina tämä ymmärtämättömyyden tunne on vain kasvanut – ja kasvaa luultavasti jatkossakin. En tiedä, mitä reilun kymmenen vuoden aikana on oikeasti tapahtunut. Olen ollut monessa mukana ja siirtynyt asunto asunnolta tiiviimpään yhteyteen tietotekniikan kanssa, mutten ole vieläkään varma, saatanko joskus ymmärtää tätä kaikkea jotenkin syvällisesti saati olla kotonani siinä.

Reilun seitsemän vuoden jälkeen tuntuu yhtä kaikki tärkeältä paitsi silmäillä mennyttä myös kysyä tulevaa. Kuten mahdolliset lukijat ovat huomanneet, blogin päivitystahti on parhaista vuosistaan auttamatta hidastunut. Kuluva vuosi on ollut Koiranmutkien hiljaisin. En ole ollut kiinnostunut oikeastaan enää hyvin pitkään aikaan keskustelemisesta; lukija on, kuten sanottua, minulle aina haamu ja vieras – ne ihmiset, joiden kanssa bloginkin aiheista lopulta keskustelen, tulevat luonnostaan jos ovat tullakseen. Sen myönnän tietysti, että blogi on ollut myös muun elämän hyödyksi: olen saanut ystäviä, tuttavia, ihmisiä joita tiedän. Toisaalta juuri ihmiset jotka tiedän muodostavat ryhmän, joihin suhteeni on ollut jo pitkään ehdottomasti kaikkein harhaisin: sosiaalisten medioiden myötä olen saanut seurata monen sellaisen ihmisen elämää ja tekemisiä yhä tiiviimmin, joka ei arkeeni muuten mitenkään kiinteästi kuulu, jota en edes tunne, minkä seurauksena arkeani tänään tapaavatkin monesti määrittää hyvinkin hyökkäävällä tavalla täysin ventovieraat ihmiset.

Toisin sanoen osasyy sille, miksi en koe nettikeskusteluja erityisen mielekkäiksi, voi osaltaan olla juuri vieraiden ihmisten asuttama kotoinen tila: ventovieraiden elämä ja heidän tekemistensä seuraaminen ja tähän reagoiminen syövät kaikki halua keskustella, muodostaa yhteyksiä – monesti tänäänkin, muistaa ja huomioi ihmisten kirjoituksissa, olipa kyseessä sitten essee tai blogikirjoitus, enimmäkseen viittaukset omaan elämään ja sen yksityiskohtiin. Ihmisten seuraamisesta tulee liike, jossa itse asia vähin erin karisee: toimijuus, vilkkaus ja oman elämän yksityiskohdat merkitsevät mielipiteiden virrassa enemmän, niissä kun sentään on jotain kiinteää ja ymmärrettävää. Ei tällainen tietystikään sosiaalisten medioiden ja informaatioteknologisten rakenteiden syytä yksin ole: edelleen tunnen oloni yksinomaan kurjaksi sattuessani samaan tilaan edes puolijulkisen henkilön kanssa – ihmisen, joka tunnetaan medioissa, julkimon, tai yksinkertaisesti ihmisen jonka tekemisiä olen syystä tai toisesta seurannut. Miksi tunnen tämän ihmisen? Miksi tiedän hänen elämästään sen, mitä tiedän? Miksi en tiedä, miten päin olisin, vaikka en tekisi mitään? Pitäisikö mennä juttelemaan vai katsoa syrjäkarein ja kieroon? Eikä se ole alemmuudentunnetta, välttämättä, vaan pikemminkin yleisempää häkellystä: mitä kaikkea tiedän tästä henkilöstä ja miksi – ja millaiseen asemaan se asettaa minut itseni?

Toisaalta, keskustelemiseen palatakseni, aikani vain ei yksinkertaisesti riitä enää, semminkin kun yritän muutenkin vähentää turhaa ajan kuluttelua sosiaalisissa medioissa, blogeissa ja foorumeilla. Luettavaa ja tehtävää on ilmankin, joskus ihmisiäkin, joita tavata. Eikä aikani riitä siksikään, että käytännöllisesti katsoen kirjoitan ja tutkin työkseni. Tästä huolimatta en ole kuitenkaan kokenut, että blogia pitäisi muuntaa toiseen suuntaan, tai täysin jonkinlaiseksi tekemisteni alustuksiksi, alustaviksi luonnoksiksi niistä kirjoituksista joita laadin ja olen saanut julkaistua omalla nimelläni. Koiranmutkia ja Santeri Nemo sen kirjoittajana ovat asia erikseen, vaikka tietysti kirjoitus ja ajatus kiertää, hakee ituja ja versoo toisaalla. Kirjoittamalla koetellaan ja koettelu on kokemista – toisinaan tärppää ja ajatus ilmaistuu toisin ja toisaalle vasta useamman koettelun jälkeen.

Vaikka en minä sitten lopulta tiedä sitäkään, vieläkään, mihin Koiranmutkia vie naamiota ja minua. Sen tiedän, että koettelu jatkuu – ja kaiken järjen mukaan olisi vain itse asiassa koeteltava entistä enemmän, päivänkohtaisuuksista ja päivänkohtaisista reaktioista riippumatta. Uskon näet vieläkin, että Slavoj Žižek oli tavanomaisesta, roiskivasta epämääräisyydestään huolimatta oikealla suunnalla kääntäessään nurin Marxin 11. teesin Feuerbachista: jos filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen, entistä enemmän minusta tuntuu, että yhden ihmisen – vaikka sitten kaltaiseni ei-filosofin – tarkoitus ei suinkaan ole muuttaa maailmaa, uskotella itselleen ja muille että se muuttuu vaikka sitten hänen voimastaan, vaan selittää sitä, maailmaa, kulttuuria, itseään – koetella ja keriä auki, uudelleen ja uudelleen. Koetella ja keriä auki, osana ja karussa. Sillä ehkä juuri se, vaikka sitten yhden ihmisen toiminnan vaivaisena kaikukoppana, luun hälynä, avaa myös utooppisen tiloja ja liukumia tuleville arjen vallankumouksille, minussa ja haamuissani.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nytkin minun tekee mieli halata sinua.

sanapasanen kirjoitti...

Olet kirjoittanut tavalla ja aiheista, joita ei voi hotkaista kuin pikaruokaa. Pidän sitä ansiona kuin ajatusten parkouria.