sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Vanha uusi vuosi ja tulevaisuus

Vuosi vaihtui vanhoissa merkeissä. Pääministeri Matti Vanhanen vetosi kansaan, joka kuluttamalla "kun on tarpeen" voisi elvyttää taantumaa Suomen osalta. Vanhanen kuitenkin valitsi sanansa väärin, sillä suurin osa suomalaisista ei todellakaan tarvitse enää mitään. Kuluttaminen tuhoaa meidät ja meidän jälkeemme tulevat, eikä tässä pelissä ole lopulta kuin häviäjiä. Itseään sinivihreäksi kutsuvan hallituksen johtohahmon toivoisikin päästävän suustaan välistä järjen sanaa, eikä noita ainaisia sammakoita. Hyvää uutta vuotta siis! Mikään ei ole muuttunut: talouden elvyttäminen ja työpaikkojen synnyttäminen ajaa luonnon varjelemisen edelle, aina, muita vaihtoehtoja ei ole. Elämme jatkuvasti eri elämänmuotoja tuhoavassa kulttuurissa, mutta emme todellakaan ole valmiita minkäänlaisiin muutos- tai uudistuspyrkimyksiin: "tämä peli on katsottava loppuun". Minusta ekonomistit ja suurin osa ns. talouden asiantuntijoista ovat olentoja, jotka tulisi tuomita ihmis- ja elämänoikeus- vai pitäisikö sanoa tulevaisuusrikoksista välittömästi - kukaan heistä ei näytä kysyvän varsinaisia kysymyksiä, vaan kaikki jankuttavat kyllästymiseen asti siitä, että "näillä mennään", emme voi elää muulla tavalla. Itse en kuitenkaan usko, että talous - siinä määrin kuin se mediassa ja politiikassa ymmärretään - itsessään on eloonjäämisemme kannalta lainkaan tärkeää. Kuten todettu, hyvin harva asia, jota pidämme itsestäänselvyytenä, on. Epäinnovatiivisen kehitysajattelun sijaan meidän tulisi aktiivisesti rakentaa vaihtoehtoja, etsiä elämäntapoja, jotka olisivat kestävällä pohjalla.
Kainalopierujen erikoismiehen Paavo Lipposen leimallisin törähdys kuluneena vuonna oli leimata Heikki Patomäki Suomen johtavaksi anti-intellektuelliksi. Voi sitten pohtia, ansaitseeko Patomäki esimerkiksi tällaisilla kirjoituksilla kyseisen tittelin:
"Suomi ei ole enää niinkään kansallinen "me" kuin enemmän tai vähemmän houkutteleva paikka eli toimintakenttä ylikansalliselle pääomalle, joka voi siirtyä muualle periaatteessa milloin vain. Valtion panostus tutkimus- ja tuotekehittelyyn tarkoittaa siten myös sellaisten yhtiöiden tukemista, joiden omistus on osin tai jopa melkein kokonaan Suomen ulkopuolella. Ei ole enää lainkaan yhtä selvää kuin aiemmin kenen tai minkä "kilpailukyvystä" oikein on kyse.
Käsitteen hämärtymisestä huolimatta "kilpailukyky" on esitetty kansallisena eloonjäämiskysymyksenä. Retoriikka on purrut. Laman jälkeen monta asioita on voinut oikeuttaa yksinkertaisesti vain viittaamalla kilpailukykyimperatiiviin ja nopean yhtenäisen kansallisen toiminnan tarpeeseen. Talvisota yhdisti suomalaiset. Kyse oli kansallisesta eloonjäämisestä. Kylmän sodan aikana Suomi ryhmittyi Paasikivi-Kekkosen linjan ja sosiaalidemokratian taakse. Kyse oli kansallisesta eloonjäämisestä. Vuoden 1991 jälkeen Suomea on ryhmitetty suuryhtiöiden kilpailukyvyn taakse. Historian kaikuna kuulemme väitteen, että taas kyse on kansallisesta eloonjäämisestä." (Patomäki 2007, 66-67.)
Jos valtiosektorin ja (Lipposenkin) hallituksen kritisoiminen on "anti-intellektualismia", en halua edes tietää, millaista filosofiaa Lipposen unelmavaltiossa harjoitettaisiin. Uskon ja toivon kuitenkin, että on olemassa - tai ainakin keksittävissä - kielipelejä ja -ympäristöjä, jotka eivät ole alikehittyneiden mököttäjien ja omaa etua tavoittelevien kyräilijöiden korruptoimia.
Toivoa ei kuitenkaan ole: loppuvuodesta saa lukea mediasta, kuinka valtaosa suomalaisista on tyytyväisiä hallituksen ajamaan politiikkaan (niinikään teoriassa lähemmäs joka neljäs suomalainen äänestää Kokoomusta). Kovin lyhyeltä - tai lyhytnäköiseltä - tuo kansanmuisti ja "kyllä kansa tietää" -otanta näyttää - tosin tämänkaltaiset tietoiskut ovat mediassa median luomia kysyjäin kaikukoppia, vastausautomaatteja, jotka kertovat kansalaisille, mitä ajatella ja mitä mieltä olla. Käytännön tasolla suomalaisethan ovat oppineet uskomaan, että he ovat tyytyväisiä niin kauan heiltä ei oteta mitään pois, niin kauan kuin he ovat markkinatalouden asettamissa raameissa "toimeentulevia". Vaurastumisen ihanuus on saatava kattamaan kaikki ihmiset, sillä niin toimii tasa-arvo, sellaisia ovat ihmisoikeudet. Peruskuva suomalaisesta työttömästäkin on, että tämän elämä ja onnellisuus on täysin riippuvaista rahasta: kuvaruudussa marisee nurea toppatakkiluuseri. Hyvä on, he ehkä aidosti kokevat asioidensa olevan huonolla tolalla, mutta Leviathanin perskarvoissa roikkuvina he eivät näytä haluavankaan havitella muuta elämää kuin rahan ääressä öykkäröimistä. Sen suhteen he ovatkin täysin kulttuuriäidin pöhnäisten huurujen lumoissa, joka sanoo, että ainoa tavoittelemisen arvoinen elämänmuoto on länsimainen taulutelevisiollinen hyvinvointi. Uhkaa tulla hätä ja parku, kun ajattelenkaan, kuinka uusavuttomia ja sisäisesti tyhjiä, mielikuvituksettomia, meistä on tullut.
Juuri yhtäältä järjen toisaalta aistillisuuden köyhtyminen tekee kapitalismista entistä auvoisemman noidankehän. Ekokatastrofit ovat ehtineet jo syvälle ihmisen luontoon. Länsimaisen vaurauden keskeisin tuhoavuuden täsmäkohde on ihmisen sisin, merkitysten kehittely, vaihtoehtoisten totuuksien hahmottelu, mielikuvituksen leikki: kaikki nämä saastuvat, nääntyvät, kuihtuvat, kuolevat, kun ihmisen mielenkiinto kohdistuu ulkoiseen ja hänen järkensä urautuu. Lapsi sentään leikkii, mutta ikävaiheessa jossa lapsi siirtyy kuvittelusta Xboxin näpelöimiseen, alkaa vääjäämätön mielikuvituksen köyhtyminen, jollei lapsi pidä varaansa, tee edes välillä jotain mielekästä. Tämä on yleisemminkin yhteiskuntamme läpäisevä metafora. Isot miehet eivät osaa kanavoida heissä heränneitä aggressiivisia resonaatioitaan, eivätkä sublimoimaan niitä, joten nostetaanpa puolustusmäärärahoja, metsästys jatkukoon. Nämä autotiet on tehty meitä varten, joten miksi kävelisimme matkan kauppaan? Suomalainen taajama on täynnä kauppoja, ne ovat meidän elämänlaatumme kannalta tärkeitä, joten miksi emme asioisi niissä? Mitä vikaa meidän elämäntavassamme muka on? Yleisesti hyväksytty on oikein, viis siitä, kuka yleisen on alunperin hyväksynyt.
Millaista keskenkasvuisuutta ja jälkijättöisyyttä osoittaakaan ihminen, joka on omaksunut vanhempiensa totuudet ja elää niiden varassa tänään - kun isän ja pojan ikäerossa on kapitalismi kiihdyttänyt itsensä entistä tuhovoimaisemmaksi, jähmeämmäksi ja skitsofreenisemmaksi. Miksi nojaamme instituutioihin, jotka ovat perustoiltaan tiettyjä instansseja palvelevia, mutta omaa mielikuvitustamme ja vapauttamme köyhdyttäviä? Miksi emme ajattele ja luo itse? Miksi nojaamme yliopistoon ja koululaitokseen ja palvelemme niitä jumalina, kun voisimme luoda sellaiset itse? Mitä oikein on tapahtunut, kun tyydymme tekemiseen sijaan "katsomaan, mitä tapahtuu"? Milloin meistä tuli niin pieniä, ettemme voi muka vaikuttaa mihinkään?
Esimerkki: voimmeko kuvitellakaan peräänhuudeltua yhteisöllisyyttä, jos meillä ei ole mielekkäitä raameja, joissa yhteisöllisyyttä voisi muodostua? Kirkon ja kaupan välillä vaihtoehtoja on suppeasti ja kopeana itsensä arvovapaaksi tunteva ihminen kaipaa arvovapaita yhteisöjä, yhteenliittymiä, joihin voi tulla ja joista voi lähteä milloin tahtoo. Tätä nykyistä luonnettamme leimaavaa piirrettä kannattaisi hyödyntää enemmänkin. Omalta kohdaltani voin sanoa, että nuorempana, kun öisin kapakoissa notkuminen ei tuntunut millään tavalla viehättävältä harrastukselta, päädyin etsimään seuraa lojumalla kaupungilla päiväsaikaan. Pienessä kaupungissa muodostui nopeasti kolmiyhteys Suomalaisen kirjakaupan, Anttilan ja kirjaston välille - jokainen voi miettiä, mikä näistä kolmesta tarjoaa mielekkäimmät raamit. Urheilu- ja nuorisojärjestöjen seuraksi ihminen kuitenkin kaipaa samanaikaisesti vähemmän sitoutumista ja enemmän yhteisöllisyyttä. Ns. juopottelulla on vahva sidos kuluttamiseen ja länsimaisen vaurausnoidankehän elämyshakuisuuteen, etten edes periaatteesta suostu lähtemään siihen mukaan ja haen elämykseni muualta. Juju kuitenkin on, että ostoskeskukset ovat korvanneet työväentalojen kaltaiset aikuisten leikkikentät. Työväentalot ovat kuitenkin historiaa, sen sijaan kuluttamista vieroksuvat, omaehtoiset ja vapaat toimintaympäristöt tulevaisuutta. Niissä ihmiset voisivat tehdä yhdessä erilaisia harrasteita, järjestää erilaisia piirejä, kertoa toisilleen ajatuksistaan, ilman tiettyjä johtajia tai taustalla vaikuttavaa värivirheistä ideologiaa. Ehkä ne olisivat paikallisyhteisöjen keskuksia, sisäpihoja ja juhlapaikkoja, ehkä vaihtelevia, vallattuja taloja jossain suuremmissa keskuksissa. Yhtä kaikki, ne omalla olemassaolollaan tarjoaisivat luovan ympäristön mielikuvitukselle, aivan toisenlaisen kuin baariympäristö tai Anttilan elektroniikkaosasto voi koskaan tarjota. Mutta mitä kertoo ajastamme, että vielä nuorille on olemassa nuorisotalot, mutta aikuiset - jotka kenties kaikkein kipeimmin tarvitsevat ikäistänsä seuraa, uusia ystäviä koulu- ja opiskeluaikojen jälkeen - saavat tyytyä niihin puhumattomiin jumppajoukkioihin, joita iltaisin koulujen liikuntasaleihin ja kuntokeskuksiin kokoontuu?
Samanaikainen toivottomuus (tunne kyvyttömyydestä vaikuttaa maailman tapahtumiin) ja tyytyväisyys (mielihyvä omasta vauraudesta ja sen kuvitellusta pysyvyydestä) ovat kulttuuriäidin houreita, eivät meitä itseämme. Minusta olisi jo aika siirtää ne syrjään ja alkaa oikeasti tehdä jotain kokonaisvaltaisempaa "elämätaparemonttia" hehkulamppujen vaihtelun sijaan. Television taannoisia hösääviä homoja ei tarvitse kutsua apuun, parempi keksiä itse. Ilman esimerkkejä meistä ei tule jäämään jäljelle mitään.

Kirjallisuus
Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. 2007. Helsinki: WSOY.

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

hyviä ajatuksia, samoilla linjoilla itsekin kuljeksin mietteissäni. on vähän kuin ettei henkeä enää arvosteta paitsi ehkä tietyissä kaupallisissa ja "yleisesti hyväksytyissä" mittasuhteissa. on joko in tai out, ja ne jotka ovat ulkona tahtovat päästä sisään täyden kulhon ääreen ja ns. onnelliseksi. tuossa muutama ajatuksenpätkä joita tämä herätti kertomaan.

Santeri Nemo kirjoitti...

Tarkoitat kai hengellä sitä yhteishenkeä, jota yhteisömme vaalii, jonkin verran viime aikoina perättyä "yhteisöllisyyttä"? Lama ja kriisi olisivat mainioita ajankohtia paitsi kokonaisuuden myös yksittäisten ihmisten muutoksiin, mutta näyttää siltä, että liikaa on meitä, jotka eivät halua sitä oikeasti, puhumme vain. Pakottamalla taas ei synny mitään hyvää. On kuitenkin ollut ilo huomata, että yhä enemmän on niitä, jotka ovat oikeasti alkaneet ajatella pelkän voivottelun sijaan, että on olemassa vaihtoehtoja ja ne on itse luotavissa. Optimismi, sitä minä odotan, ja rohkeus.

Jos tarkoitit henkeä henkisyyden merkityksessä, kyllä, se näkyy esim. lehdissä, joissa annetaan esim. tyytymättömille ihmisille lisää tavoiteltavaa. Suuri osa terveys- ja naistenlehdistä tuppaavat usein olla tällaisia ja ikävä kyllä ne näyttävät vetoavan tietynlaisiin tarpeisiin, joita elättelemme (samaa sarjaa kuin uudenvuodenlupaukset). Luulen kuitenkin, että henkisyyttä löytää vielä sellaisiltakin alueilta, joita markkinavetoinen ajattelu ei ole (vielä) tavoittanut. Niillä seuduilla viipyvät ihmiset luopuvat pian tietoisesti työpaikoistaan ja muuttavat elämäänsä vähemmän haitalliseen suuntaan, osa tekee sitä jo nyt. Ja se on hyvä suunta.