Kajaanista tuli sitten uusi Kemijärvi. Päivän Helsingin Sanomat (11.9.2008) kertoo, että koko UPM-Kymmenen Kajaanin-tehdas suljetaan ja 535 työntekijää jää työttömäksi. Suuri osa tulevista työttömistä on keski-ikää lähenteleviä paperialan ammattilaisia.
"Suomalaiset" metsäyhtiöt ovat osoittaneet parin viime vuoden aikana, kuinka paljon se todella välittää työntekijöistään ja suomalaisuudestaan ja kuinka se "ei mahda markkinavoimille mitään". Kalastaja Pentti Linkola iloitsi keväällä Kemijärven saastapesäkkeen sulkemisen johdosta, eikä itseltänikään heru sympatiaa metsäteollisuuden ahdingolle sinänsä, ainoastaan niille ihmisille, jotka jäävät työttömiksi. Tuo väki on niinikään sitä kansankerrostumaa, jolle prekariaatti ei merkitse mitään ja joka ammentaa varsin erilaisesta - klassisesta - työnteon traditiosta. On lopulta aika eri asia jäädä työttömäksi puolet iästään samalla tehtaalla työskennelleenä kuin parin hätäisen vuoden jälkeen - niin ikään on eri asia jäädä työttömäksi Helsingissä tai jossakussa muussa suuremmassa kaupungissa, jossa uudelleensijoittumismahdollisuudet ovat paremmat, kuin pienessä muuttotappioisessa kunnassa, olkoonkin että kyseessä on Kainuun niin kutsuttu pääkaupunki. Kainuun taajamista ainoastaan Sotkamo on onnistunut luomaan itsestään irvokkaalla tavalla menestyneen turismikeskuksen siinä missä 40 kilometriä lännempänä sijaitseva Kajaani on ollut noin 38 000 asukkaastaan huolimatta ollut oikeastaan vähemmän vetovoimainen kaupunki. Kajaanista loppui kehräämötuotanto runsaat kymmenen vuotta sitten ja se siirrettiin Viroon, jossa kustannukset olivat oletuksellisesti halvemmat. Isältäni vei viitisen vuotta uudelleensijoittumiseen ja tuo aika tuotti paitsi yhden avioeron myös muuton pääkaupunkiseudulle - hänen työtovereilleen ei kuulu sen parempaa: osa tappoi itsensä, osa luistelee ja väistelee uudelleenkoulutuksia ja kaikenlaisia hevonpaskatöitä, osa on viinakierteessä, monellakaan ei mene hyvin. Ja Finlayson oli sentään Kajaanin mittakaavassa pieni tehdas, toisin kuin UPM-Kymmene, joka esimerkiksi HS:n pääkirjoituksen mukaan on ollut "kaupungin ja maakunnan vaurauden, sivistyksen ja identiteetin perusta". Vauraus on ollut aika lailla minimaalista, enkä sivistykselläkään leveilisi, mutta pateettisessa lausahduksessa on peränsä. Tehtaan lakkauttaminen iskee kajaanilaiseen yhteiskuntarakenteeseen ja lujaa. Kainuun maakuntajohtaja Alpo Jokelaisen mukaan kerrannaisvaikutukset ovat aika lailla järkyttävät: sillä on "noin kymmenen prosentin negatiivinen vaikutus maakunnan työttömyysasteeseen ja aluetalouteen". Samaan hengenvetoon voin todeta, että Kajaanin kaupunki, joka on läpi 2000-luvun vastaanottanut maahanmuuttajia huomattavia määriä, ei tule myöskään pääsemään rasistisesta ja väkivaltaisesta imagostaan lähivuosinakaan, juuri kun alamme unohtaa muutaman vuoden takaisen rasistisen liikehdinnän. Myös itsemurhatilastoissa Kainuu on jo ennestään Suomen kärjessä.
Toki toivon, että työntekijät uudelleensijoittuvat. Harvaanasutuilla alueilla (raja menee Euroopan mittakaavassa muuten jossain Sukevan kohdalla, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Kajaanista etelään) vanhat työkoirat eivät opi kovinkaan hevillä prekariaatin tavoille - se jäänee meidän, alle kolmikymppisten tehtäväksi - mutta toivon totisesti, että maakunnallinen yhdyskuntarakenne säilyy ja Kainuukin säilyttää elinvoimaisuuteensa. Vastaavanlaiset suuryhtiöiden vetoamiset markkinavoimien ennalta arvaamattomuuteen ovat yksittäisten työntekijöiden näkökulmasta aina vastuuttomia, huolimatta siitä, tekeekö muun maailman ja kuuluisan kilpailukyvyn näkökulmasta tehdas tappiota vai ei. Olisikin toivottavaa, että sen sijaan että kukaan ikinä missään laittaisi toivoaan suuryrityksiin, lisäisimme yhdessä taajamallisia omavaraisuuteen pyrkiviä ponnistuksia, pieni- ja monimuotoisuutta. Jokainen kaupunki ja taajama, joka on rakennettu yhden tehtaan tai yhtiön ympärille, tulee ennen pitkää luhistumaan, kun keskus hajoaa ja napa luhistuu sisäänpäin (tai muuttaa muualle). Keskukset ovat aina pakopisteitä, kohtia jossa kaikki luhistuu - niin identiteetin, kaupungin kuin vaikkapa Euroopan henkisen historian kehillä.
Aivotohtori Matti Vanhasen taannoinen möläytys puutarhakaupungista on siinä suhteessa täysin järjetön, että Vanhanen samanaikaisesti puoltaa kaikenlaista automarket-rakentamista ja harvaanasuttamista, mutta skenaariossa, jossa ihmisten ei tarvitsisi - eikä heillä olisi minkäänlaisia haluja - lähteä hakemaan kaukaa elintarvikkeita, viihdykkeitä, elämyksiä, Vanhasen esitys saakin uutta eloa. Hippo elvytti bloginsa usean kuukauden tauon jälkeen ja kirjoitti siitä, miten eri asia lopulta on, tarvitsemmeko jotakin hyödykettä vai onko meistä ainoastaan kivaa omistaa se. Tämä on seikka, jonka unohdamme toistuvasti. Sekoitamme keskenämme sen mitä tarvitsemme ja sen minkä parissa nukkainen mielemme sattuu viihtymään. Mutta me emme tietenkään kulje autoilla vain viihdykkeiden ja elintarvikkeiden perässä, vaan ennen kaikkea töihin - ainakin pääkaupunkiseudulla, mutta valitettavan usein myös niillä seuduilla joissa todellista tarvetta autoilulle ei ole, jossa kodin ja työpaikan välimatka ei ole kuin pari kilometriä. Sen suhteen on selvää, että kajaanilainen UPM:n työntekijäkin on ajanut autollaan vastakkaiselta puolelta kaupunkia töihin. Me puolestamme selitämme itsellemme, että pitkän työpäivän jälkeen ei millään jaksaisi lähteä kauppaan jalan tai pyörällä, vaan suoriutua tuosta välttämättömästä pahasta, kauppareissusta, autolla, jolloin säästetään kallista aikaa. Tämä muodostaa tietenkin noidankehän, etenkin kun kaupat keskittyvät jatkossakin yhä enemmän kaupunkien laitamille, jonne on pitkä matka joka tapauksessa. Liian pitkä työpäivä on pois kaikelta muulta jaksamiselta. Kaiken tämän suhteen olisikin hyödyksi, jos työpaikat pienimuotoistuisivat, mahdollisuudet etätöihin olisivat entistä paremmat ja mikä tärkeintä, palvelut ja työpaikat pysyisivät lähellä ihmisiä ollen erilaisia pieniä pisteitä ja toimipaikkoja - rihmaston virtojen leikkauspisteitä - kävelymatkan päässä. Silloin tarvittaisiin totisesti hajauttamista keskittämisen sijaan, mikä on tietenkin täysin päinvastainen näkemys nykyiseen markkinatalouskapitalismiin nähden. Varsinainen anarkistin painajaisuni.
Palvelujen ja työpaikkojen lähellä pitäminen vaatisi erityistä paikallistaloutta ja -valuuttaa. Astun tässä tietenkin epävarmalle maaperälle, sillä tiedostan kyllä, että elämme joka tapauksessa rahataloudessa, jossa on maksettava tiettyjä vastineita muille instansseille, esimerkiksi tilavuokria. Olen kuitenkin sitä mieltä, että riippuvuutta maailmantaloudellisista heilahteluista pitäisi ehdottomasti pystyä vähentämään. Tämä edellyttäisi oikeammin kahden erilaisen valuuttajärjestelmän symbioosia, jossa ensimmäinen, tuntemamme, ylläpitäisi esim. edellä mainittuja tilavuokria, kun taas jälkimmäinen olisi itsessään kaikenlaisen rahaan liittyvän kilpailun ulkopuolella. Niinikään jälkimmäisen erityinen ansio olisi ainoastaan ylläpitää yhteisön tarvitsemien hyödykkeiden saantia, ei missään nimessä pyrkiä jatkuvaan kasvuun. Sama koskee työntekoa: työpaikka tarjoaisi ainoastaan tarvittavan toimeentulon, lyhyemmät työajat (juuri ylläpitämisen vaatimuksen takia) ja yhteisöllisen tyydytyksen. Tietenkin tämä edellyttäisi kokonaisten työpaikkojen ja niiden todellisen arvon uudelleenarvioimista. Tällöin kuvaan astuisivat myös edellä mainitut paperityöntekijät, sutenööri-insinöörit, mainosmiehet ja minkkitarhurit, erilaiset palveluammateissa toimivat meikkikauppiaat, ralliautoilijat, julkimot, messuemännät, roskatoimittajat, tietotyöläiset ja niin edelleen. Lakkautettaessa pienimuotoisen elämän kannalta turhia ammatteja vapautettaisiin ainakin teoriassa huomattavat määrät sellaisia resursseja, jotka pienellä koulutuksella voitaisiin suunnata mielekkäämmin omavaraisuuden ja pienimuotoisuuden edistämiseen. Eli: mieluummin pornotähdistä kotiäitejä ja -isiä, pörssimeklareista postin työntekijöitä ja sikafarmareista härkäpapuviljelijöitä kuin ylläpitää kaikenlaisia ylijäämä-ammatteja ja neljännesprofessioita. Tällaisessa äärimmäisen teoreettisessa ja idealistisessa luonnostelmassa yksittäiset ihmiset otettaisiin paremmin huomioon, he muodostaisivat luonnollisempia yhteisöjä ja välttyisivät mainos- ja markkinaspektaakkelien lamaannuttavilta vaikutuksilta. Kilpailua ei nimittäin olisi, koska vaikka samalla alueella olisikin useampi saman "alan" "yritys", ei työntekijöiden ansiotuloa olisi sidottu tilaaja-tuottaja-malleihin tai kassatuloihin, vaan kaikille alueen ihmisille jaettaisiin sama pienimuotoinen ja tuhlaamattomuuteen kannustava kuukausitulo. Äärimmäisen idealistista olisikin, että työntekijät kannustaisivat asiakkaitaan pistäytymään toisessa basaarissa, jos omasta kyseinen hyödyke sattuisi olemaan loppu - tai vaikkei olisikaan.
Tämä kaikki edellyttäisi siis rahan arvon totaalista uudelleenarvioimista, paikallisten talouksien perustamista, työnteon ja kaikkien elämän osa-alueiden uudelleenkartoittamista. Toki eri alueiden asukkaiden kesken tehtäisiin joitakin vaihtoja, tuolloinkin ainoastaan tarvittaessa, mutta näiden suhteiden ylläpitämiseen ei missään nimessä tarvittaisi virkamiehiä ja kaiken maailman valkokaulushanslanreita. Elämänmuodon uudelleenarvioimisella viittaan myös siihen, ettei ihmisillä olisi liiemmin haluja ja tarpeita matkustella ympäriinsä - muistettakoon Gandhin kommentti rautateistä - eikä länsimainen viihdeteollisuus kiinnostaisi enempää kuin naapurin musisoiva teinipoika. Niinikään elämän arvon tutkiskelu nousisi ihmisen sielullisista kehittymismahdollisuuksista, ei populaarikulttuurin keskiarvotetuista ja -mittaisista hornahinkeistä, joista virtaa meihin pikemminkin thanatoonista kuravettä kuin elämännesteitä, vitaalista ja ravinnerikasta äidinmaitoa. Kuitenkin kuten huomata saattaa, tämä vaatisi käytännössä paitsi rahan myös lähes kaikkien nykyistä länsimaista elämänmuotoa kannattelevien rakenteiden tietoista alas ajamista, götterdämmerungia ja lännen kuolemaa. Utooppisena mahdollisuutena se on kuitenkin mielestäni syytä pitää avoinna ja mahdollisuuksien mukaan meidän, siinä missä kajaanilaisten työttömienkin, on kuljettava sitä kohti. Suuri osa meistä on varmasti sitä mieltä, ettei läntinen teknologiaan perustuva elämänmuoto ole missään mielessä tehnyt meistä vapaita, vaan päinvastoin, orjuuttanut meidät monilla eri tasoilla, ja siksi meidän olisi syytä edistettävä sellaisten elämänmuotojen ituja, jotka palvelisivat paremmin yhteisön jäseniä ja yksilöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti