Rakas sisareni synnytti maanantaina 25. elokuuta poikalapsen, esikoisensa. Lapsi on ensimmäinen jälkeemme tuleva, joten tunnen nyt, kuinka veri kohisee lävitseni, jatkaa nyt matkaansa nuoremmissa suonissa. Siunattu olkoon tämä lapsi.Keskusteltuani asiasta useammankin ulkopuolisen kanssa huomasin, kuinka useasti toistellaankaan väitettä, että vanhemmuus asettaa arvot uuteen järjestykseen ja asettaa ihmisen vastuuseen toisista. Niin kuin ihminen ei olisi vastuussa muista jo lapsesta asti! Ymmärrän kuitenkin taka-ajatuksen ja siinä on perää, äiti ja isä ovat lapseen sidottuja syntymästä lähtien, mutta samalla väitteeseen liittyy erityinen ylemmyydentunto, jolla kohotetaan omia totuuksia, nimittäin tapa asettaa "nuoriso" ja "nuoret aikuiset" eriarvoiseen asemaan "meidän vanhempien" ja "aikuisten" kanssa. Siten tällainen ajatus vanhemmuuden suomasta arvovallasta kytkeytyy yleisempään ilmiöön, nimittäin elämänkokemukseen.
Elämänkokemus on totta hyvässä ja pahassa. Hyvässä tulosuunnassa se antaa perspektiiviä, asettaa jalat maahan - pahassa se myrkyttää kaikki mahdolliset potentiaalit omalla luutuneella totuuskäsityksellään ja vastustaa uusien totuuksien synnyttämistä. Olen kuluneiden vuosien aikana joutunut näkemään huomattavat määrät vaivaa ja energiaa pelkän keskustelun synnyttämiseksi, tehnyt itsestäni koiranpäiväin heijastuksen antikristuksesta vain jotta olisin järisyttänyt totuusluutumia ja synnyttänyt keskustelua niissä lähipiirini vanhemmissa ihmisissä, jotka tuolla elämänkokemuksellaan elämäänsä ja yhteisiä todellisuuksien leikkauspintoja ohjaavat.
Vanheneminen ei niin ollen merkitse minulle elämänkokemuksen näkökulmasta juurikaan mitään. En saa vuosien myötä mitään, koska olen aina kaikki mahdolliset ihmiset potentiaalit. Synnyn joka päivä uudelleen, aamu on siksi pyhää aikaa, hiljaisuutta, jonka jälkeen liikkeet tietoisuudessa lisääntyvät, äänet, ihmiset, kaikenlaiset ajatukset. Kiintyessämme liiaksi niihin asioihin, jotka "ovat tehneet minusta minut", menetämme kosketuksen elämän syvempiin merkityksiin, uudistumiseen ja ikuisiin kiertokulkuihin, tyhjyyteen joka katsoo lämpimällä suopeudellaan meitä kaikkia. Lisäksi kiintyminen aikaan ja paikkaan sidottuihin käsityksiin itsestä suljemme itsemme kaikkivaltiaan rakkauden mahdollisuudelta. Toki minuuden rakennusaineet koostuvat arjen ylittävistä tapahtumista, tilanteista, asemoinneista jotka ovat automatisoituneet siten ettemme ajattele niitä toimiessamme arkipäivän tilanteissa, mutta pyhittäessämme elämämme korkeampien voimien palvelukseen, lakkaavat nuo minuuden mittarit olemasta niin tärkeitä. Olennaisemmat asiat, kuten laupeus ja myötätunto, astuvat esiin. Jo alustava itseen kohdistettu tarkastelu kirkastaa tämän.
Tämän vuoksi en osaa myöskään kiintyä syntymäpäiviini tai järjestää niiden yhteydessä erityisiä juhlia. Asetan mielessäni itseni tietenkin korkeampien periaatteiden palvelukseen tänäkin päivänä, kiitän vanhempiani ja elämää, että olen saanut olla osallisena täällä näinkin kauan, mutta vuosittain toistettaviin juhlarituaaleihin en näe suoranaista tarvetta ottaa osaa. Mieluummin vaikenen ja katoan päiväksi kotini uumeniin, kuulen syvemmältä itsestäni alkukotini lämpimän olon. Juhlat ovat fyysisinä tapahtumina jotain, mitä yleensä tapaan olla järjestämättä, mutta mielessäni ja muilla tietoisuuden tasoilla haen kyllä jokaisen tarpeen vaatiessa oman kytköksen niihin periaatteisiin, joita juhla edustaa. Olen esimerkiksi vuosia sitten tullut elämän ihmeenä ulos alkukodistani tähän maailmaan, olen ollut tyhjää, pelkkä haave, ja nyt olen tässä, elävänä organismina, mutta ikuisia periaatteita hautovana tietoisuutena. Tila, josta tulin ennen alkukotiani, on minulle vieras, mutta sieluuni on kyllä jäänyt jälkiä, jotta muistaisin: rakkautta, yhteyttä, laupeutta yhtä kaunista elämää, jonka me kaikki jaamme, yhtä harmonista kauneutta kohtaan. Mutta tuo tila, niin muistan, on meille kaikille yhteinen, taivas. Ja kun katson sukuni seuraavaa, tiedän että hänkin muistaa ja hän muistaa vielä paremmin kuin monet meistä. Hän on niin lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti