Michael Andersonin Logan's run (1976) on teemoiltaan lähellä John Boormanin legendaarista Zardozia (1974), vaikkakaan ei yllä lähellekään samaa tasoa. Viihdyttävä se on kyllä, ja paikoin mieltä vailla. Eletään kaukaista tulevaisuutta. Vanha elämänmuoto on aikaa sitten kuihtunut pois jonkin katastrofin yhteydessä ja kansalaiset elävät keskustietokoneen ohjaamalla "sisäpuolella", eristyneessä keskuskaupungissa joka itsessään on koko maailma: kukaan ei haikaile ulkopuolelle, koska kukaan ei edes tiedä, onko mitään ulkopuolella. Jokainen asukas on merkitty iän mukaan väreihin (keltainen, vihreä, punainen) ja tullessaan kolmenkymmenen ikävuoden piiriin kukin kaupungin asukas "uudistetaan" Karusellissa (Karusellin toimintaperiaate on seuraava: asianomaiset seisovat valkoisissa kaavuissa ringissä, joka alkaa pyörimään - tämän jälkeen he yksitellen kohoavat ylöspäin, kunnes valkoinen laser-säde iskeytyy heihin ja he katoavat). Näin ollen keskustietokoneen mukaan vanhenemista tai kuolemaa ei ole. Varsinaisia siviilisäätyjä ei myöskään ole, kukaan ei ole toisen mies tai vaimo ja seksiä harrastetaan käytännössä kenen kanssa tahdotaan, eikä tälle nähdä mitään esteitä. Rakkauden käsitettä ei tunneta, eikä se kuulu seksin piiriin. "Orgiahuoneissa" nautitaan seksin lisäksi narkoottista punaista kaasua.
Ainoan yhteiskunnallisen ongelman muodostavat runnerit, ihmiset jotka haluavat elää vanhoiksi ja jotka pakenevat Karusellia. Näitä runnereita varten teknokraattinen yhteiskunta on työllistänyt sandmaneja, poliiseja, jotka joko palauttavat runnerit Karuselliin tai teloittavat heidät huonosti toimivilla laser-aseilla. Logan (Michael York) on yksi sandmaneista, joka saa tietokoneelta tehtäväkseen etsiä Turvapaikan tai Pyhäkön (Sanctuary), johon runnerien harhaoppi nojaa. Pyhäkön uskotaan olevan paikka, jossa voi elää yli 30-vuotiaaksi ja ylläpitää monogaamisia aviosuhteita - ja jossa tunnetaan myös rakkauden käsite. Avain Pyhäkköön on Ankh-symboli, jota useimmat runnerit säilyttävät kupeillaan tietämättä kuitenkaan sen syvempiä merkityksiä. Oman Ankh-symbolinsa Logan on löytänyt erään tapon yhteydessä.
Loganin elostelijamainen olemus kokee kolauksen tehtävänannon yhteydessä, koska myös hänestä tehdään soluttautumisen nimissä runner ja hän menettää neljä ikävuottaan. Näin hänestä tulee lainsuojaton ja hän päätyy entisten vihollistensa keskelle - ja mikä ilmeisesti pahempaa, hän on erityisen lähellä "uudistumista". Elokuvan kuluessa myös hänen entiset piirteensä rapisevat ja hän yhtyy osittain kerettiläisten oppeihin. Kriittinen piste saavutetaan puolessavälissä elokuvaa, kun Logan ja Jessica (Jenny Agutter) paetessaan sandmaneja päätyvät hyytävän kylmään luolaan, jota hallitsee Box, ihmisen ja tietokoneen ristisiitos (joka kylläkin muistuttaa enemmän kirkaspintaista jääkaappia kuin robottia) ja todellinen superolento. Box osoittaa heille totuuden yhteiskunnan ruoanjakelusta, joka muistuttaa pitkälti Richard Fleischerin Soylent Greenin (1973) kivijalkaa. Tämä ja kahina Boxin kanssa saa Loganin viimeistään luopumaan aikeistaan - tappaa tapaamansa Pyhäkön runnerit - ja suunnistamaan Jessican kanssa ulkopuolelle. Ulkopuoli on käytännössä läpeensä rappioitunut Washingtonin kaupunki (minkä yhteydessä tapaamme viittauksen Franklin J Shaffnerin Planet of the Apesiin). Kristallit Loganin ja Jessican kämmenissä, jotka määrittävät heidän elinikänsä lakkaavat toimimasta ulkopuolella, minkä seurauksena he kokevat ennennäkemättömän vapauden tunteen ja rakastuvat. Tavattuaan vielä vanhan miehen (Peter Ustinov) kissoineen (joita niitäkään Logan ja Jessica eivät ole koskaan nähneet) Logan vakuuttuu, että hänen on palattava kaupunkiin kertomaan, että kaikki minkä varassa yhteiskunta on seissyt on ollut valetta.
Douglas Kellner kirjoitti joskus, miten kaikki mediakulttuurin tuotteet tulisi nähdä erilaisten ideologioiden taistelukenttinä. Ronald Reaganin Amerikassa tuo näkökulma sai paikoin käsittämättömiäkin muotoja (ks. esim. Rambot, jotka olivat Kellnerin mukaan pitkälti reaganilaisia yrityksiä adoptoida vastakulttuurin arvot ja kääntää niiden sisältö päinvastaiseksi), mutta Andersonin elokuva on 70-luvun tuote. Tuolloin, kuten Avenius taannoin käsitteli, hallitsi Hollywoodiakin selkeästi vastakulttuurillinen tendenssi ja pääosissa olivat usein alemman keski- ja työläisluokan edustajat, pikkunilkit ja luuserit. Voisi kuitenkin väittää, että Logan's run, samoin kuin muutama muukin tuon ajan dystopia-elokuva (Boris Sagalin The Omega Man ja jopa Planet of the Apes) on perusvireeltään vahvan konservatiivinen ja siten omanlaisena vastareaktio tuohon mainittuun Hollywood-aaltoon. Ajatellaanpa Logan's runia: vaikka asukkaat elävät tietämättään jokseenkin totalitaristisessa yhteiskunnassa, mitä nyt ovat niissä määrin "vapaita" että vapaa seksi ja huumeet ovat kaikkien saatavilla, elokuvan selkeä viesti on, että on loppujen lopuksi parempi ja ennen kaikkea oikein elää monogaamisessa avioliitossa ja kunnon perhearvojen piirissä (mies, vaimo ja lapsi, siinä Loganin ja Jessican unelma). Millainen on yhteiskunta, jossa tuo on vastakulttuuria? Eittämättä kiinnostava. Logan's runissa yhdistyykin toisaalta kauhu paitsi ihmisen oletettua villiyttä myös supertietokoneita ja teknokratiaa kohtaan. Ja vaikkei Logan nyt mikään radikaali olekaan, on hänellä silti niin hurjat määrät vitaliteettia, että tuhoaa supertietokoneen pelkällä elämänjanollaan ollessaan tämän käsittelyssä palattuaan kaupunkiin. Todellisuudessa tuo elämänjano kuivuu kuitenkin omaan kotiin ja perheeseen, jotka ovat Loganin vastautopian osia.
Koko panoptisen supertietokoneen konsepti on tavattoman kiinnostava. Se on pelkona hallinnut pitkälti koko 1900-luvun jälkipuoliskon mediakulttuuria (mikä osittain selittyy paitsi yleisellä teknistymisellä myös kylmällä sodalla) ja etenkin scifi-elokuvia. Mutta vaikka siihen suhtaudutaan useimmissa elokuvissa varsin kriittisesti, aktuaalisessa todellisuudessa tilanne näyttää olevan toisin: innostumme ja ihailemme jatkuvaa teknistymistä ja kuten Erich Fromm muistaakseni joskus mainitsi, "kaikki mikä on teknisesti mahdollista toteuttaa, toteutetaan ennen pitkää koska se on mahdollista". Piittaamatta tuloksista, piittaamatta sivutuotteista pidämme teknistymistä olennaisena, itsestäänselvyytenä tai vain "pakkona". Tämän suhteen toivoisi scifi-median reseption suhteen oikeaa muutosta: että niiden käyttäminen ei todella toisi asenteisiin teknologian ihannoimista, vaan pikemminkin kavahtamista, ymmärrystä että kyseessä on todella dystopia. Pelko joka noiden dystopia-elokuvien ja -kirjojen yhteydessä koetaan ei kuitenkaan vuoda todellisuuteen, vaan avaruuslennot ja ledien välkkyminen näyttäytyvät maskuliinisena suurien kokonaisuuksien hallintana ja voimana, ei älyttömänä puuhasteluna joka kaikkea muuta kuin edistää inhimillisiä tunteita ja keskinäistä välittämistä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin valinta, ei pakko tai välttämättömyys. Kuten Logan's run parhaimmillaan osoittaa, elämää on myös ulkopuolella, siinä todellisuudessa jossa luonto viheriöi ja rakennukset repsottavat.
Lopuksi mainittakoon, että valitettavasti Logan's runista on tulossa muiden laatuelokuvien tapaan uusintaversio. Joel Silver tuottaa, Joseph Kosinski ohjaa, Timothy Sexton käsikirjoittaa. Huolestuttavaa tässä yhtälössä on se, mitä saadaan, jos yhdistetään mies, joka on tuottanut mm. Road Housen kaltaista laatutoimintaa, mies joka käsikirjoitti Children of Menin sekä mies, joka on tähän saakka ohjannut pelkkiä mainoksia Nintendolle, Applelle ja Nikelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti