"Working all day in my daddy's garage / Driving all night chasing some mirage"

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun Bruce Springsteen saattoi maailmaan seuraajan Born to Runille (1975). Tuo seuraaja oli maestron neljäs levy, Darkness on the Edge of Town. Läpimurtonsa myötä Springsteeniä oli syytetty liiallisesta idealismista ja eskapismi-romantiikasta: yksi Born to Runin tasoistahan oli eittämättä, että yksilön on mahdollista paeta vastuuta, aikuistumista, velvollisuuksia ja alistavaa yhteiskuntakonetta autolla kitaran ja tytön kanssa. Kyseessähän oli erityinen alkukesän levy, jonka kuvasto tiivistyi päättäjäisyöhön, jolloin nuorilla on vielä yksi mahdollisuus paeta, jakaa toistensa läsnäolo ennen kuin on liian myöhäistä. Pianovoittoisen mestariteoksen taustavire oli kuitenkin, että tuollakin vapaudella on hintansa, että yö joka avautuu on mitaltaan rajallinen. Se suo ainoastaan hetken vapautuksen työstä. Työ on teema, jota Bruce on käsitellyt tuotannossaan muutenkin ja siitä itse asiassa avautuu nippu koko springsteeniaanisen eksistentialismin keskeisiä kysymyksiä: kuinka elää elämä vastuullisesti, kuinka kontrolloida itse elämäänsä, kuinka olla vapaa ja silti yhteisön jäsen?

Siinä missä Born to Runin hahmot olivat pikkunilkkejä ja haaveilijoita, joukossa oli kuitenkin myös Nightin hahmo:

"And you're in love with all the wonder it brings
and every muscle in your body sings
as the highway ignites
You work nine to five
and somehow you survive
till the night
Hell all day they're busting you up on the outside
but tonight you're gonna break on through
to the inside
And it'll be right, it'll be right,
and it'll be tonight"

Juuri tästä Nightin hahmosta urkenee väylä Darkness on the Edge of Towniin, joka on kuin käänteiskuva Born to runista. Se ei ole romanttinen, vaan ankean realistinen. Jopa levyn toteutus tukee tätä: Springsteenin sanoin koko levy on ylilaulettu ja alisoitettu. Springsteen ärjyy ja pusaa enemmän kuin koskaan aiemmin ja musiikki on suoristunut (Dave Marshin sanoin "rummut pärisevät") siinä missä lyriikatkin iskeviksi, ankeiksi riveiksi. Kiinnostava on myös ilmestymisajankohta. Erona vuoteen 1975 vuoteen 1978 tultaessa punk oli nostanut itsensä esiin populaarikulttuurissa ja näyttänyt kaikelle keskisormeaan, ja pesäerona tälle, mutta myös omalle tuotannolleen Springsteen haki kypsempää suhtautumista yhteiskuntaan nimenomaan juuri Darknessilla. Itse asiassa Springsteen teki jo tässä vaiheessa sen, mikä muodostui myöhemmin tavaramerkiksi: kielsi rockin helpon kapinallisuuden. Koko Springsteenin käsitys rock 'n' rollista koskettelee sen vastuullisuutta ja kykyä aikuistua. Rock ei ole humalassa koheltamista ja itsetarkoituksellista puhaltelua, vaan vastuunottoa, johon kuitenkin pesiytyy ripaus turvapaikanhakuista vapauden kaihoa - ja ennen kaikkea se on yhteisöllisyyden yksi ulottuvuus, mikä näkyy myös Springsteenin myöhemmissä lavasaarnoissa ja läpi tuotannon.

Levyn avaava Badlands on soundillisesti lähimpänä punkia, mutta ennen kaikkea se on raja Born to Runin ja muun Darknessin välillä: siinä pilkahtaa vielä kerran toivo yksilön mahdollisuuksista nousta kaikkien häntä itseään kontrolloivien ulkopuolisten voimien yläpuolelle. Kappaleen päättävät legendaariset rivit:

"For the ones who had a notion
a notion deep inside
that it ain't no sin to be glad you're alive
I wanna find one face that ain't looking through me
I wanna find one place
I wanna spit in the face of these badlands"

Tämän jälkeen kuuntelijalle osoittautuu, että levy kertoo pohjimmiltaan niistä ihmisistä, jotka eivät pystyneet pakenemaan siitä pikkukaupungin puristavasta mekaniikasta, jonka piti päättäjäisiltana sulkeutua heidän osaltaan. He jäivät ja kiertelevät nyt iltaisin turhautuneina autoillaan ja puskevat päivisin töitä. Unelmat ovat särkyneet, jäljellä on enää kaipaus, velvollisuudet, pimeys joka vaanii kaupungin rajalla, epäonnistumisen ja paikalleen jääneen tuska. Adam raised a cain -kappaleessa väläytelty kuva työmiehestä pimeässä keittiössä tupakka suupielessä on näin täydellisen osuva (tämä täydentyy osittain Darknessin kansikuvassa, jossa Springsteen seisoo suljetun oven edessä nahkatakki päällä näyttäen ahdistuneelta ja ja henkisesti lyödyltä ihmiseltä kuin ollen lähdössä iltaiselle ajelulleen). Kun toiveet ja unelmat - tai toisin luettuna loputon vastuunpakoilu - ovat karisseet, jäljellä on enää keittiö jossa istua ja josta etsiä syyllistä tai tie, joka on enää vain tie, ei mitään muuta. Tai Racing in the streetissä tavatut katuja ympäriinsä iltaisin ajelevat, turhautuneet nuoret - ne joita löytyy myös mistä tahansa suomalaisesta pikkukaupungista - ovat niitä jotka ovat jääneet ajelemaan katujaan koska heille ei ole juurissa tai yhteisöllisissä oloissa suotu parempaa asemaa, mahdollisuutta etsiytyä uusiin kuvioihin. Tyhmyys tai välinpitämättömyys ovat tietysti heidän itsensä "syytään", jos syyllistä on väistämättä haettava, mutta heidän täydellinen lyttääminen tämän yhden piirteen perusteella on kuitenkin pohjimmiltaan harhaanjohtavaa. Brucekaan ei heitä lyttää, esittää vain niin totuudellisesti kuin voi, kantaa ottamatta. Koti jossa he ovat kasvaneet on suonut heille tietyt puitteet, koulu ja työ muut. Eikä töitäkään vain ole kaikille, sehän on tunnetusti kapitalismiin sisään kirjattu laki, kuten on sekin, että työttömän on tunnettava häpeää ja alemmuudentuntoa, koska miltei jokaiselle työ antaa kaiken mielen, juurruttaa johonkin, ja antaa itsearvostusta. Työtön tuntee olevansa ei-mitään, ja monikaan ei springsteeniläisessä miljöössäkään tahdo olla ei-mitään. Tämä topos voi näyttäytyä modernin metropolikansalaisen silmissä vanhentuneelta, mutta se on valitettavan totta edelleen pienissä kaupungeissa ja tuhansien nuorten kohdalla. Liian monille nuorille työnteko sinänsä on arvo, riippumatta siitä, kuinka paljon sitä joutuu tekemään. Springsteen kuitenkin kuvaa pelottavan täsmällisesti, mitä liiallinen työ yhdistettynä haaveettomuuteen synnyttää:

"Through the mansions of fear, through the mansions of pain
I see my daddy walking through the factory gates in the rain
Factory takes his hearing, factory gives him life
The working, the working, just the working life

End of the day, factory whistle cries
men walk through these gates with death in their eyes
and you just better believe, boy,
somebody's gonna get hurt tonight
It's the working, the working, just the working life"

Työ ja yö muodostavat siis yksilölle kahdenlaisia rajalinjoja. Toisaalta työ pakottaa ihmisen rutiineihin ja riistää tältä vapauden, koska elämä ilman työtä tehdään kohtuuttoman vaikeaksi ja itsessään häpeälliseksi. Työllä on kuitenkin oma arvonsa, sillä parhaimmillaan se liittää ihmisen osaksi yhteisöä ja antaa tälle käsityksen paitsi kokonaisuudesta myös jostain yli-inhimillisestä, joka muodostuu työtätekevien kesken, millä en tarkoita nyt talouden kaikkivoipaisuutta tai suurkapitalistien vaurastumista, vaan työpaikalla aktuaalistuvaa yhdessä tekemistä. Tähän liittyy Springsteenin myöhemmin esittämä idealistinen teesi: kukaan ei voita, elleivät kaikki voita. Yö sitä vastoin näyttäytyy hetkellisenä mahdollisuutena paeta tuota työn asettamaa kontrollia, onhan se olennaisesti ihmisen vapaa-aikaa (joskin se käytetään pitkälti nukkumiseen eli akkujen lataamiseen seuraavaa työpäivää varten); toisaalta yön hiljaisuudessa voi kuulla itsensä, voi kuulla jälleen niiden unelmien kuiskivan, jotka hylkäsi tai jotka joutui hylkäämään työn asettamien elämänvelvollisuuksien tähden. Näin metafora pimeydestä kaupungin laidalla asettuu: se on paitsi vapauden mahdollisuus, myös alituinen uhka. Salaisuudet, joita meillä kaikilla on, voivat olla vapauden alkuja tai kurjuuden ja teennäisyyden ehtoja. Levyn päättävä nimiraita palaa kuitenkin toivorikkaasti vielä Badlandsin tunnelmiin: on mahdollista murtautua kontrollin ulkopuolelle, mutta sen takia on asettava kaikki alttiiksi. Kuten mainitsin, prekaarin tietotyön aikakautena springteenilainen fordistinen työn kuvasto ei ole ehkä enää kaikkein osuvin, mutta edelleen se kertoo meille keskeisiä seikkoja työstä sinänsä, riippumatta siitä onko se osa-aikaista tai pätkittäistä. Liiallinen työ orjuuttaa ja vaikka se antaa paljon turvaa, se on kontrollointimekanismi ja pahimmillaan ihmistä kuin ihmistä väistämättä alistava. Eräässä mielessä työ voi kyllä vapauttaa, mutta vain jos työ on aidosti mieleistä ja merkityksellistä ja mikä tärkeintä, vapaaehtoista. Missään nimessä sen ei kuulu olla se keskeisin olemassaolon käyttömuoto, vaan ainoastaan omien henkisten ja yhteisöllisten tarpeiden täydentäjä. Niin kauan kuin puoluepolitiikka vaalii työtä työn vuoksi -politiikkaansa, eikä ota huomioon subjektiviteettien erilaisia haluja ja kiinnostuksenkohteita, sitä mitä yksilö työltään haluaa, vallitsee puoluetoiminnan ja yksilön välinen keskinäinen ymmärtämättömyys ja työn orjuuttava mekaniikka. Ja niin kauan Darkness on the Edge of Townilla on sanottavaa.