Pitkällisen harkinnan ja vatvomisen jälkeen päätin kuitenkin liittyä Facebook-yhteisöön. Karmea paikka, kehnot kemut. Tai ehkei sentään: ideaalin tasolla ajattelin, kuten varmasti niin monet muutkin viattomat ja hyväntahtoiset, että palvelun avulla voisin "pitää yhteyttä" niihin ihmisiin, joihin en täältä käsin tule oltua niin aktiivisesti yhteydessä. Myös ystävien arjesta lukeminen auttaa ymmärtämään ja lähentämään meitä toisiimme tai ainakin ylläpitämään tuota läheisyyttä. On mukava selailla ystävän valokuvakansiota lomamatkalta. On mukava tietää, mitä ystävä lukee, tai tekee näinä päivinä. No, tiedämmehän lopputuloksen. Palvelu koostuu näennäisyksilöllisistä sivuista, joille kokoamme identiteettiämme koossapitäviä merkitsijöitä: lukemiamme kirjoja, levyjä joita olemme kuunnelleet, elokuvia joita olemme katsoneet viime aikoina. Teemme mahdollisesti hömppätestejä ja lisäämme sivullemme itsellemme tärkeitä palstoja, jotka jotenkin kuvaavat meitä. Kiitos kaunis ja kirveestä perään. MR kiinnitti jo taannoin huomiota tuohon räätälöinniksi puettuun yhdenmukaistamiseen, jota internet jatkuvasti uusintaa erilaisine palveluineen (mukaan lukien blogit) mikä itseni kohdalla herättää sekä naiivia innostusta (kerrankin "itse tehty" voi olemattomilla koodaustaidolla varustetullekin olla näyttävää) että piripintaista raivoa ("vapaus" on valintaa annettujen vaihtoehtojen väliltä ja sisältö kutistuu koko ajan).
Innostusta lisää se, että Facebookin "suosikkikirjat"-palstat ovat käytännössä samaa jatkumoa sille, kun vuosia sitten listasin ensimmäisille kotisivuilleni luettuja kirjoja jne. Jo silloin web-sivujen täyttömahdollisuudet tuntuivat rajallisilta: päiväkirja, kuvia, omia tietoja, suosikkikapistuksia, runoja, siinä se. Silloinkin mielikuvitus tuntui rajalliselta, mitä käyttömahdollisuuksiin tuli. Nyt Facebookin myötä olemme tulleet siihen pisteeseen verkkosisältöjen tuottamista ohjaavissa toiminnoissa, että sitä, mikä ennen oli vain kömpelömpää viestittelyä vastaa nyt toisen heitteleminen pandoilla tai liittyminen johonkin hauskasti nimettyyn "ryhmään". Tämä kehityskäyrä ei välttämättä ole niin latistava kuin se voisi olla, mutta eittämättä alkaa näyttää siltä, että huonompaan suuntaan ollaan menossa. Esimerkki: IRC-aikoina formaatti oli jo yksin niin ruma, että vaikka keskustelun taso ei monilla kanavilla korkealle päässytkään, muoto ei itsessään vedonnut siinä määrin kuin mitä se nyt tekee. Nyt muoto sinänsä on paljon vetovoimaisempi ja aistielimiä kiihottavampi, millä sidotaan käyttäjä entistä tiukemmin sisällöllisiin päättömyyksiin. Muoto ja sisältö eivät ole aina eroteltavissa, muoto nimittäin lausuu sisällön, mutta jo pintatason struktuureja tarkastelemalla huomaa sen (sisällöllisen) syvyyden poissaolon, jota postmoderniksikin tavataan kutsua.
On tietenkin erityisen kaksinaismoralistista valittaa formaatista nyt kun olen siihen vielä kaiken lisäksi liittynyt. Olen harannut jo vuosikausia vastaavia palveluja vastaan ja nyt kuitenkin olen osa sen käyttäjäkuntaa. Jo vuosia sitten ihmettelin, miksi Myspace vetää puoleensa myös ei-muusikoita: mitä he sieltä hakevat jos eivät kerran lataa musiikkiaan ihmisille kuultavaksi ja miksi palvelu ei salli järkevää keskustelua, vaan on järjestetty siten, että käyttäjä kirjoittaa toisen seinälle, ja tämä kirjoittaa ensimmäisen seinälle vastauksen? Vieraskirjakeskustelut (joku muistaa vielä Freebokin?) ovat tarjonneet minulle vuosien saatossa paljon iloa, ja käyn niitä vieläkin, mutta noiden - Myspacen ja siitä jalostetun Facebookin - palveluiden funktio on jäänyt minulta osin pimentoon. Olisi nimittäin lopultakin liian helppoa väittää, että kyseessä on tapa pitää yhteyttä ystäviin. Olen toki tuntenut ne ihmiset, joiden kanssa eniten internetissä aikaa vietän, alunperinkin internetin kautta: he ovat muuttuneet vuosien myötä tosielämän ystäviksi ja siten internet ja aktuaalinen kokemusmaailma ovat palvelleet toisiaan. Olenkin siksi kiitollinen internetille, joka soi minulle paremmat edellytykset tutustua mahtaviin ihmisiin ensin itseilmaisun kautta, tilassa ja avaruudessa jossa voimme esittää syvällisempiäkin huomioita monista eri asioista, sitten aktuaalisessa maailmassa joissa noita tietoja on täydennetty ja mahdollisuuksien mukaan tehty arkisemmiksi ja luontevammiksi. Olen arkielämässä aika ujo, vaikeasti lähestyttävä ja vaikeasti lähestyvä, enkä niin ollen tutustu ihmisiin kovinkaan helposti ja siinä mielessä internet on kaatanut monenlaisia rajoja, etenkin jos ajattelee, että tuo nykyinen ystäväpiiri koostuu entisistä "pahoista pojista" (yläastediskurssissa) joihin tutustuminen aktuaalisessa elämässä olisi ollut sitäkin vaikeampaa ja joihin en itse mielestäni ikinä lukeutunut. Siten internet soi puitteet tutustua ja löytää, että pahatkin pojat ovat oikeita ihmisiä, joiden kanssa voi viettää verratonta aikaa - ja pahojenkin poikien takaa paljastuu inhimillisiä tunteita, vaaleaa valoa ja hyväntahtoisuutta, ei pelkkää juopottelua, strike a pose -tulikomentoja ja corpsepaint-irvistyksiä.
Mutta Facebook ei ole ainoastaan tapa pitää yhteyttä ihmisiin. Se on ennen kaikkea ajankäyttöä, jossa vietetään aikaa yksin, tietoisuutta häiritsevien toimintojen äärellä. Se aika on itsessään koko ajan muualta pois. Se ei vastaa oikeaa tapaamista ystävän kanssa, se ei vastaa vaikkapa kirjan lukemista. Ennen kaikkea: se vie ihmisten huomion pois yksityisistä ja yhteisistä asioista väittämällä itseään "yhteisölliseksi". Haluamatta kuulostaa paranoidilta tohdin väittää, että kysymyksessä on eräs tapa saada ihmiset olemaan kiinnittämättä huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin, omaan orjuuteensa, näennäisdemokratiaan ja siihen, että suuri osa ihmisen sairauksista, oiretiloista ja tukkeutumista on ihmisen mielensisällöissä tapahtuvaa kuonankerrostumista (jota Facebook tietenkin vain kiihdyttää). Yksinkertaisesti jos ihmiset käyttäisivät puoletkaan siitä ajasta, jonka viettävät Facebookissa meditoiden tai vain istuen hiljaa, tapahtuisi näkyviä muutoksia myös ihmisissä. Energiaa ainakin säästyisi (ks. HS 18.7.2008).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti