Kirjallisuustieteen tilasta, rajoitteista ja mahdollisuuksista

Jonathan Culler oli taannoin huolissaan kirjallisuustieteen tilasta. Sen jälkeen juurikaan mitään radikaalilla tavalla kiinnostavaa ei ole tapahtunut, kriisi on korkeintaan syventynyt. Ne vähäiset pro gradut, joita Suomessakin kirjallisuuden laitoksilta kerätään kokoon ovat lähinnä mekaanisia pyllistyksiä, jotka noudattelevat kaukaa Uuskritiikin ajoilta periytyvää vaatimusta poetiikan ja hermeneutiikan välisestä jaosta: opiskelijat ovat valinneet näkökulman jolla lähestyä yksittäistä teosta ja tämän pohjalta kirjoittaneet opinnäytetyönsä. Ei tässä mitään: pro gradu ei ole suuri tieteellinen ponnistus, mutta valitettavan paljon se kertoo yleisesti niistä tendensseistä, jotka suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessakin vallitsevat. On omaksuttu ehkä liiankin hermeneuttinen ote ja pitäydytty siinä, mikä itse asiassa mahdollistaa vain entistä tiiviimmän sulkeutumisen ulkomaailmalta ja oman tieteenalan mahdollisuuksilta. Käsillä oleva tutkimus ei sekään ole erityisen parhaissa mahdollisissa kantimissa. Kirjallisuustieteen saralta käännöksiä ilmestyy erittäin harvoin, eikä suomalaisissa julkaisuissakaan ole juurikaan ylistettävää. Sen sijaan, että kirjallisuustiede keskittyisi yksittäisten tekstien lukemiseen, sen tulisi säännöllisesti yltää luomaan kriittinen suhde omaan toimintaansa, omaan paikkaansa tieteen kentällä.

Sillä selvää on, että kirjallisuustiede on kriisissä. Nuoret hakevat tavalliseen tapaan opiskelemaan kirjallisuutta, mutta laitoksilta valmistuu vuosittain huomattavasti vähemmän väkeä kuin otetaan sisään. Vapaan sivuaineoikeuden mahdollistamana moni vaihtaa pääainetta. Toisilla syynä saattaa olla kirjallisuudentiede pääaineena valmistuneen lohduttomat työllistymisnäkymät, toisilla yleinen kyllästyminen siihen näpertelyyn, jota pahimmillaan suomalainen kirjallisuudentutkimus tarjoaa. Syy voi olla myös yleisesti siinä pettymyksessä, joka syntyy kun astuu lukion äidinkielen tunneilta yliopiston seminaareihin, lukupiireihin ja luentosaleihin: kyseessä on lopulta melkoinen harppaus, minkä huomaa myös siinä, että ulkopuolisilla on harvoin todenmukaista käsitystä, mitä kirjallisuustiede todella tutkii. Kirjallisuustiedettä pyöritetään vieläkin pitkälti kaanonien pohjustamana, ja vaikka nuoret opiskelijat haluavat haastaa tuota kaanonajattelua ottamalla käsittelyyn mitä ihmeellisempää aineistoa, kukaan ei varsinaisesti perää keskeistä kysymystä: mitä virkaa on kirjallisuustieteellä sellaisena aikana, jolloin media ja muut viestimet ovat syrjäyttäneet sen merkityskentän, joka aiemmin oli sen fokuksena? Teoria-alusta josta kirjallisuustiede tätä nykyä pitkälti ponnistaa on sekin pitkälti muidenkin tieteenalojen hyödyntämä, ja hyvä niin. Mitä merkitystä kirjallisuudella sitten on? Edes semiotiikka, josta Culler kaavaili mahdollista siltaa muihin tieteisiin ja omanlaistaan pelastajaa kirjallisuustieteelle, ei missään nimessä ole kirjallisuustieteen omaa alaa, vaan oma tieteensä - ja ainakin kirjallisuustieteessä sen merkitys on käsitetty osittain väärin. Kun saussure-bartheslaisessa lähtöpisteessä ihmisestä tulee merkki, ja kaikesta häntä ympäröivästä tulee erilaisia merkkijärjestelmiä, kysymättä jäävät oikeasti merkkien väliset suhteet (mikä tietysti on oikean semiotiikan päätavoite). Kirjallisuus, joka on useaan kertaan koodattu kielijärjestelmä, erotuksena painista ja ralliautoilusta, tarvitsee tässä mielessä oman tieteensä, mutta tämä ei näytä kiinnostavan kirjallisuustiedettä. Ei riitä, että tyhjennetään yksittäinen teos, jota siis niin mielellään tulkitaan, pelkäksi intertekstuaaliseksi kimpuksi tai genren, tyylin ja kielen hybridiksi, jossa kirjailijan tai kirjoittajan intentioilla ei ole merkitystä. Täytyy palauttaa oikeuksiinsa koko se rikkaus, jota kirjallisuus voi tarjota lukijoilleen - olkoonkin sitten vaikka vain Richard Rortyn pragmatistisena lohdun, luovuuden ja solidaarisuuden tyyssijana. Toisaalta on hyvä, että opiskelijat ja tutkijat käsittelevät teoksia ja teoskimppuja jostakin tietystä näkökulmasta jos se mahdollistaa teoksen seikkaperäisen tulkinnan niillä ehdoilla kuin se antaa lukijoille jotain ja nimenomaan mahdollistaa tuon tulkinnan yhdistämisen osaksi laajempaa ihmistieteellistä ymmärrystä. Jos luenta on kuitenkin pelkkää mekaanista merkkipelin tarkastelua ja intertekstuaalisten vihjeiden paljastelua, se ei hyödytä moniakaan eikä varsinkaan tuo tieteenalaa lähemmäs niitä mahdollisuuksia, joita kirjallisuudella on ihmiskunnalle. Kuten Roland Barthes jo Le degré zéro de l'écrituressa (1953) mainitsi, intellektuellit ovat vain huonosti muuntuneita kirjailijoita. Teorian tasollahan kirjailijoiden mahdollisuudet ovat mittaamattomat, mutta valitettavasti itse kirjallisuus ei ilmeisestikään ole niin suuressa kriisissä, että se voisi synnyttää kauaskantoista, vahvaa taidetta - tämän päivän kirjailijoista häviävän pieni osa on kompetenssiltaan potentiaalisia intellektuelleja. Yksin poeettisen kielen käyttö (ja tästä laajentaen panen enemmän toivoani suomalaiseen runouteen kuin proosaan) avartaa lukijakuntien merkityksentajua ja sananmukaisesti laajentaa tajuntaa sen joutuessa kohtaamaan hahmoja ja tilanteita, joihin lukija ei suin surminkaan haluaisi ottaa osaa. Niinikään romaani (mutta myös runous) mahdollistaa teorian tasolla monipuolisemman aiheen käsittelyn kuin mihin esimerkiksi suora intellektuaalinen kirjoitus kykenee.

Mitä alkuperäiseen Cullerin mainitsemaan tulkinnan ja poetiikan väliseen jakoon tulee, pelkäänpä että tuo tulkinta on käsitetty lähtökohtaisesti varsin suppeasti. Varsin pianhan sen jälkeen, kun tekijältä oli riisuttu tekstiin liittyvä valta, ja redusoitu se mm. Barthesin toimesta kieleen, valta sysättiinkin lukijalle, mistä muodostui omanlaisensa este kirjallisuustieteellisen tulkinnan käsitteen hahmottelulle: sen sijaan, että hakisimme jonkinlaista validiteettia tulkinnallemme, päädyimme tilanteeseen, jossa on periaatteessa aivan yksi ja sama, mitä teksti meille tarjoaa, valtahan on meidän. Jos kuitenkin ajatellaan asiaa yhtään pedagogisemmin, perustan luomiseksi tarvittaisiin väljässä mielessä kirjaimellinen (siis tässä tapauksessa mahdollisimman validi) merkitys (meaning), jotta kulloinenkin historiallinen merkittävyys (significance) voitaisiin suhteuttaa siihen. Eihän edes radikaalein lukijaorientoitunut teoreetikko voi väittää, ettei kirjaimellisella merkityksellä olisi mitään väliä. Tämän tulisi edellyttää, että näkökulman valitsemisen lisäksi lukija, opiskelija tai tutkija pyrkisi hahmottamaan sellaisen fundamentaalin merkityksen, joka toimii lähtöpisteenä koko tekstin lukemiselle (ja joka useimmiten löytyy tekstistä itsestään Mallitekijän ja -lukijan muodossa). Jos jokin on tässä keskeistä, niin se on merkitysten väliset etäisyydet ja niiden vertailu.

Teos tai tekstikokonaisuus on sananmukaisesti tuotava kohti omaa kuolemaansa, jolloin se voi ymmärtää omat perusteensa, lähtökohtansa ja intentionsa. Se on tuotava omalle rajalleen, jossa se on lähellä lakata olemasta kirjallista, merkittävää, ainutlaatuista. Reseptioestetiikka yksinään vie kirjallisuustiedettä liian kauaksi sen vahvimmista alueista; se on nähty ja siitä on opittu tulkintojen mahdollinen kirjo ja perusteettomuus, mutta olisi jo korkea aika palauttaa teksti kirjallisuustieteen varsinaiseen keskiöön - ja nimenomaan teksti maagisena, itsenäisenä toimijana, jolla on valtaa itsessään eikä vain kielenä tai lukijan tai tekijän haluina. Se mitä muut ihmistieteet eivät nähdäkseni ole täysin ymmärtäneet - tai sitten se ei suoranaisesti kosketa heidän alojaan - on, että tekstiin kätkeytyy lukematon määrä toimijoita, erilaisia puhujia joiden ääni kantautuu useista eri historioista. Lukemattomien tekstien maailmassa tämän tiedostamisen voisi katsoa olevan jo puoli voittoa. Ei riitä, että teksti nähdään kommunikaationa lähettäjän ja yleisön välillä - on löydettävä myös nöyrempi suhde itse sanottavaan.