Hengittämisen muistaminen

Koiranpäivät ovat nousseet taas ja olen pääsemässä viikkoja kestäneestä ummetuksesta, nuhreasta mielestä joka on väsyttänyt kehon ja tehnyt siitä löysän, jänteettömän, pehmeän. Joskus näinkin päin. Syvällä mielessäni on luultavasti ollut niin paljon vuosien aikana kertyneitä antipatioita kesää itseään kohtaan, että on tuottanut suoranaisesti vaikeuksia hengittää ja katsoa ympärilleen, tasaisesti, verkkaisesti. Vastikään alkaneet koiranpäivät siirtävät meidät nyt kauemmas kesän lakipisteestä, heinänuhaisesta horteesta ja siitä murrosajasta, jolloin suvi taittuu ja alkaa kuolla. Päivä päivältä olemme lähempänä ruostetta ja kultaa.

Tietoisuuttani on niinikään närkästyttänyt niin moni turha, tyhjänpäiväinen asia kuten ylenmääräinen kriittisyys, ylimielisyys ja kiire. Olen toki ollut lehtiä kohtaan suopeampi, mutta olen kiintynyt liiaksi mielessäni pyöriviin, irrallisiin ajatuksiin, joita on tullut vain jostain, niin kuin niillä on yleensäkin tapana, tulla vain jostain. Olen mennyt nukkumaan myöhemmin, millä on ollut varmasti maata kohti viettävät vaikutuksensa: kirkkaus ja kuulaus on estynyt tulemasta minuun, koska olen nukkunut onneni ohi. Jos aamuaan ei aloita rauhassa ja tarpeeksi ajoissa, koko päivä valuu hukkaan, mikä synnyttää loputtoman turhautumisen kierteen: kun päivä alkaa tuntua hukkaan heitetyltä, on helppo ajatella sitä vastaavasti, tehden tyhjänpäiväisiä asioita, lörpötellen mielensä sisuksissa, mikä taas johtaa ylenmääräiseen valvomisen kierteeseen ja itsekurin löystymiseen; mielen tylsämieliset, himoitsevat ja halajavat ajatukset ovat nimittäin niitä, joihin narsistisuudessaan helposti kiintyy, eikä silloin edes muista nukkua.

Olen matkaamassa nyt toviksi pois, vaikenen, etsin itseäni niistä pyhyyksistä jotka koiranpäivät manasivat esiin ja jotka kauan sitten kielivät syntymästäni. Tiedän, että joudun jälleen mukautumaan uuteen rytmiin, mutta toivon, että kokonaisvaltaisella kylpemisellä pääsen tuon riitin kautta eroon minua viikkoja kalvaneesta nukkamielisyyden syöpäläisestä. Voi olla, että koko kausi on ollut - huolimatta siitä ettei se ole ollut hyvää tai pahaa - tyhjäkäynnissään kuin uneliasta, ravinneköyhää multaa ja pyhiinvaeltajan on nyt mentävä yhä syvemmälle siihen, jotta maan vaiteliaat ravinteet taas tavoittaisi, jotta elämänvoima palaisi - vaikkakin käänteisesti, sillä näinä päivinä Lemminki menee mailleen ja katoaa - minuun kuolemassa ja kullassa, enteilisi siitä pimeästä joka meidän suonissamme muuttuu vaaleaksi valoksi, kajoksi joka ei ole tästä maasta, vaan tyhjyydestä ja tuonpuolesta. Siksikin on taas opeteltava hengittämään. Päivä päivältä olemme lähempänä ruostetta ja kultaa.