tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Juhlat ja yhdessä tekeminen

Polttareita vietetään perinteisesti naimisiin meneville joitakin viikkoja ennen varsinaista hääseremoniaa. Juhlan symbolinen merkitys on yhdistää kaveriporukka vielä kerran yhteen ja jättää samalla hyvästit naimisiin menijän villille nuoruudelle. Koska useimmat ajattelevat, että kyseessä on monessa mielessä "viimeinen" mahdollisuus, polttareista pyritään tekemään ikimuistoiset ja mukavat. Ja vaikka polttareiden ei tarvitse olla mikään "remujuhla" - kuten asialle omistautunut verkkosivusto tietää valistaa - ja niistä tavataan tehdä juhlakalun näköiset, on suomalaisessa polttarijuhlassa mitä todennäköisemmin luvassa kohtuutonta alkoholinkäyttöä ja joka täydennetään muilla a-alkuisilla aktiviteeteilla (etenkin jos kyseessä on sulhasen polttarit) kuten aseilla, autoilla ja "akoilla". "Mukava" lisäyllätys voi olla jonkin kamppailulajin kokeilu.
Tarkoitukseni ei ole suinkaan teilata polttariperinteen merkitystä - pidän sitä tärkeänä ja ilahduttavana - mutta sen yhteydessä huomaa nopeasti, miten perinteisiä ratoja juhlittavien aktiviteetit ja siten myös polttareiden sisältö noudattelee. Lisäksi kaltaiselleni absolutistivegaanille polttareihin liittyvä oheistoiminta voi aiheuttaa melko paljonkin nipistelyä, mutta jos joukossa on vanhoja tuttuja, polttareissa voi olla hyvinkin mukavaa. Tätä nykyä joudun vain niin harvoin sellaisiin tilanteisiin, joissa joukko poikia liittyy yhteen ja joukossahan tunnetusti tyhmyys tiivistyy laumasieluisuudeksi. Ja kyseessä voi hyvinkin olla sietotila, jos suuri osa joukon jäsenistä on aatteelliselta rakenteeltaan täysin päinvastaista kuin itse; silloin tulee asettuneeksi rajalle, jossa oma minuus tulee lintukodostaan "ihmisten ilmoille" ja kohtaa oikeasti muun maailman. Se on kiinnostavaa, mutta se on piinaavaa ja jopa ahdistavaa. Joudun esimerkiksi vakavasti pohtimaan itsekseni, miksi niin suuri osa siitäkin otannasta selittää toisilleen antaumuksella eri aseiden teknisiä ominaisuuksia ja palautuu valettuun porvarillis-perinteelliseen elämänmuotoonsa, johon liittyy olennaisesti rahan ansaitseminen sen mahdollistamiseksi, että voi matkustella, ostaa moottoripyörän ja muita teknisiä vempaimia, ottaa asuntolainan tai paremmassa tapauksessa rakentaa itse omakotitalonsa. Empatian tasolla ymmärrän heitä, kukapa meistä ei toimisi turvallisuushakuisesti, mutta muun käytännön tasolla minun on vaikea ymmärtää, ettei heistä millään tavalla kuulla sen vertaa analyyttisyyttä, että he kysyisivät yksinkertaisen kysymyksen: "miksi?". Miksi nämä toimet ovat välttämättömiä onnellisen elämän saavuttamiseksi? Miksi näitä tehdään? Ovatko edellä mainitut todella elämisen ehtoja? Arvaan: ne ovat nautinnon välineitä - ja ihmisen keskeinen ja lopulta helpoin tapa todistaa itselleen oma olemassaolonsa on tuottaa nautintoa keholleen, tyydyttää tarpeensa, olkoot ne miten porvarillisia tahansa. Modernissa elämänmenossa ainoa pysyvä ominaisuus, johon voimme tukeutua itsessämme on keho ja sen hyvinvointi - mutta tässä mielessä on jokseenkin käsittämätöntä, että samanaikaisesti tuohon kehoon kohdistetaan äärimmäistä väkivaltaa myrkyllisten aineiden muodossa ja toisaalta sitä pyritään lujittamaan, suurentamaan, tekemään siitä yhä vastaanottavaisempi kaikenlaiselle mielihyvälle, olkoon kyseessä sitten vauhdin hurma, yliampuva bodaus tai seksuaalinen nautinto. Kehon hyvinvointi on ehdottoman tärkeää myös sisäisyyden kasvulle, mutta tuon hyvinvoinnin vaalimisessa tulisi olla johdonmukainen ja itsekurillinen.
Sulhasen/morsiamen kaveripiiri, joka polttareihin kutsutaan ei välttämättä ole millään tapaa homogeeninen, ja mahdollisesti juhla voi näin toimia myös uusiin ihmisiin tutustumisen muotona. Yhdessäolon muotona se on tavattoman kiintoisa ja otollinen ja juuri yhdessä tekeminen on nähdäkseni mitä parhain tapa saada uusia ystäviä, se nimittäin mahdollistaa negatiivisten ennakko-oletusten ja eriävien (puolue)taustojen syrjään siirtämisen. Yksilön kohdalla eräs ehto monimuotoiselle ihmiselämän ja kulttuurin tuntemukselle on tavata erilaisia ihmisiä ja nähdä miten nämä ajattelevat: useinhan elämme lopulta pitkälti omassa arvotodellisuudessamme, mikä mahdollistaa toiseuden helpon tuomitsemisen. Moninaisuuden tunteminen on keskeinen arvo sisäisyyden tunnistamisen ikuisessa prosessissa. Lisäksi se auttaa kasvattamaan sitä empatiaa, joka on yksi tasapuolisen kanssakäymisen tärkeimmistä ehdoista. Empatian lisääminen ja ymmärtäminen yleensä ovat kuitenkin tavattoman vaikeita hyveitä, eikä niitä opi kuin vähän kerrassaan.
Polttariperinne kielii enemmän nykyisyydestä kuin perinteestä. Nykyisyyttä on monelle juuri vanhojen tapojen sulattelematon omaksuminen. "Juhlakalun näköiset polttarit" tarkoittavat käytännössä yhä useammin kulttuurin ehdollistamien sukupuoliroolien määrittämien toimintojen rituaalinomaista toistamista, joka perustellaan sillä, että ne ovat juhlakalulle mieleisiä. Se on nykyisyyttä, koska toistuvasti kieltäydymme tuntemasta itseämme ja pitäydymme niissä aktiviteeteissa joita kulttuurinen laumasieluisuus meissä ruokkii, näistä kuten todettua keskeisimpinä miehisten/naisellisten toimintojen ylläpitäminen ja korostaminen yhdessä tekemisen muotoina. Mutta entä jos miehenä vihaan autoja, aseita, seksuaalisuuden ylikorostuneita ja qlippottisia muotoja, alkoholia, tekniikkaa ja tätä "miesten ominta aluetta"?
Yhtä kaikki polttarit voivat kuitenkin olla tärkeitä hetkiä naimisiin menevän elämässä, mutta sosiaalis-kulttuurisina tapahtumina ne vaativat kriittistä päivittämistä. Kuten avioliitto ja hääpäivä ne nojaavat hyvin pitkälle konsensukseen, joka kuvittelee vaalivansa perinteitä. Hääseremonioissakin on viime vuosina lisääntynyt vahvasti mantra "oman näköiset", mikä on kuitenkin kulttuurillisesti alkanut näyttää enemmänkin erikoista tavoittelevalta patsastelulta kuin oikeilta häiltä. Molemmat hääseremonian muodot, sekä perinteinen että nykyinen modernisoitu versio, näyttävät tänään jokseenkin vääristäviltä ja kaikkea muuta kuin luonnollisilta: edellisen tuhosi tradition kankeus, jälkimmäisen uutuuden tavoittelun outous ja perinteeseen lopulta kuitenkin pakotettu muoto, jossa hääpari on eristetty juhlaväestä, jolloin häät muistuttavat enemmän konserttitapahtumaa kuin yhteistä, jaettavaa juhlaa, yhdessä tehtävää juhlaa.
Mahdollisesti kaikki antipatiani juhlia kohtaan johtuvat lopulta kuitenkin tuosta nimenomaisesta asetelmasta juhlakalun ja juhlaväen välillä, oli sitten kyseessä polttarit, häät tai syntymäpäiväjuhlat. Osana juhlaväkeä ja sivullisena osanotto on tietenkin helppoa, koska silloin ei tarvitse näkyä, olla esillä, olla "juhlan keskipisteessä". Tästä huolimatta en kuitenkaan näe syytä tinkiä siitä, että juhlan jakautumisessa kahtia, juhlakalun museoimisessa on kyse laajemmalti kulttuurisesta eristämisestä, jolla tuotetaan enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, enemmän yksinäisyyttä kuin yhdessäoloa. Niin se ei myöskään palvele varsinaisesti juhlakalua itseäänkään, koska yhdessäolon pohjimmainen tarkoitus on olla ja tehdä yhdessä ja näin kasvaa ihmisenä kukin tahollaan. Tällaiset juhlat, joissa käytännössä kokoontuu yhteen varsin erilaisia ihmisiä ja joissa mahdollisuus erilaisten ihmisten kanssa tutustumiseen on arkea mahdollisempaa, eivät tässä mielessä palvele tarkoitustaan.

2 kommenttia:

Hannah kirjoitti...

Sait juuri blogipalkinnon. Sen voit noutaa omalta blogiltani www.koskikara.wordpress.com, joka ei nyt tottele linkitystä.

Santeri Nemo kirjoitti...

Kiitos. Taidan olla niin laiska, etten jaksa tehdä vastaavaa ilmoituskiertoajelua. Ehkä asianomaiset löytävät itsensä joskus.

Sinuakin luetaan.