"Kunnian nimi on lojaliteetti." Koskikara palkitsi tämän blogin muiden joukossa, joten viestijuoksu jatkukoon, kapula siirtyköön seuraavalle seitsemälle minua piristävälle, aktiiviselle ja kiintoisalle blogille: Alussa oli sana, Maanalainen Aurinko, Notes from Underground, Ultima Thuleia, Sörkan Kierkegaard, Vallankumouksen hedelmiä ja vaikkapa harvakseltaan päivittyvä, mutta niin ihanan rässi Maalaispunkin mietteitä.Täytyy kuitenkin sanoa, etten liiemmin ole viestijuoksun ystävä, en minkään kilpailumuodon, mutta toisaalta emme kiitä ihmisiä kovinkaan usein koko sydämestämme tai lue tarpeeksi erilaisten elämänpisteiden liikehdinnöistä ja mietteistä. Jälkimmäisen näen myös olevan yhteydessä siihen tuikitarpeelliseen verkostoitumisen haluun, jonka ansiosta saamme tietää monista paljon valtakunnan medioiden käsittelemiä aiheita kiinnostavimmista uutisista ja mietteistä - useat blogit, kuten minäkin, kommentoivat tätä nykyä heitä itseään merkitseviä seikkoja, oli kyseessä sitten marginaaliuutinen, hieno elokuva tai tärkeä yhteiskunnallis-kulttuurinen ajatuskehitelmä. Jossain vaiheessa olin huolissani lisääntyvän informaation jatkuvasta kasvusta ja siitä suppeasta kapasiteetista, jolla voimme tuota informaatiota ottaa vastaan. Koko ajanhan jotain vuotaa pois sitä mukaa kun uutta ainesta tulee sisään. Jos ajattelen, mitä esimerkiksi muistan niistä kahdestasadasta kirjasta, jotka luen vuosittain, voin sanoa, etten välttämättä paljoakaan, mutta se ei ole oikeasti huolenaiheeni: sieltä tulee aina mukaan jotain, yksittäinen tärkeä ajatus, tiedostamattomaan suoraan porautuvia teorioita, metaforia, kuvia tai vaikka vain satunnainen koettu ärtymys. En minä lukijana ole koskaan sama, vaihtelen asemia, vaihtelen paikkaa. Mitä blogien tarjoamaan verkottumiseen siis tulee, näen sen sikäli erinomaisena seikkana, että niissä toisaalta kohtaa erilaisia ihmisiä, toisaalta löytää sellaista informaatiota, joka voi pitkällä tähtäimellä olla paljon merkitsevämpää kuin pelkkä Helsingin Sanomien lukeminen.
Tällä hetkellä kuitenkin kiinnostukseni mitään asiaa kohtaan on aika pohjalukemissa. Heinäkuu on tunnetusti myös uutisköyhää aikaa. Kaiken lisäksi näyttää, että mitään erityistä ei tapahdu; että kesän kaikkinaiset lakipisteet on nyt saavutettu ja koiranpäivän aurinko nousee taas, kuolema käy kohti. Kesän koleus minua ei haittaa kuin mahdollisesti vähäisen marjasadon puolesta. Adrian Lynen Flashdance (1983) toi sentään hiukan eloa ja iloa - siinäpä kaikin puolin järjetön, mutta eittämättä liikuttava elokuva, jonka tendenssit ovat varsin springsteeniset: fordistinen työn sankari taistelee unelmastaan ja antaa tanssikokeessa kirjaimellisesti kaikkensa. Juonta on vain nimeksi ja Jerry Bruckheimerin tuotannossa tanssikohtaukset täyttävät totuudella 3/4 elokuvasta. Ei haittaa: 80-luvun synth pop on aina ollut sydäntäni lähellä kaikessa konstailemattomuudessaan ja holtittomuudessaan.Kesä kuitenkin kiertyy kohti loppuaan ja perinteisten työn määritelmien ulkopuolelle jäävä työni saa pian vähentyä. Olen kirjoittanut tänne jonkin verran työn käsitteen muutoksesta ja tuon määrittely tuonee vielä jatkossakin paljon paitsi iloa itselleni myös tekstiä blogiini - edellä mainitun blogien keskinäisen verkostoitumisen kannalta koen asian sen verran tärkeäksi, että toistan sitä toistamasta päästyäni. En siksi, että haluaisin julistaa, minusta se vain vaatii keskustelua ja uudistusmielisyyttä. Ennen kaikkea: olen uupunut siitä tosiasiasta, että kansalaisuus ja työ sidotaan vielä nykyäänkin niin tiukasti yhteen, vaikka tosiasiassa ne, jotka tekevät Suomessakin eniten töitä huonolla palkalla ovat niitä kaikkein poljetuimpia, saati sitten ne, jotka tekevät palkkatyön ulkopuolelle jäävää kulttuuri-, koti- tai yhteisötyötä. Teeman käsittely näin blogeissa on oma kanavansa vahvistamaan (tulevia) keskusteluja ja niissä muokkautuvia näkökantoja.
Kun siis jotakuinkin kaksi vuotta sitten käynnistin tämän blogin mielessäni itselleni uudenlainen konsepti, esseistinen toimintaympäristö, jossa jokainen teksti muodostaa oman kokonaisuutensa yleisellä tasolla siten ettei yksityiseni eri minuuksineni ole millään tapaa merkitsevää, en osannut arvata, että liikkuisin kirjoituksissani näin työ- ja politiikka-keskeiseksi. Muistikuvieni perusteella käänteentekevänä merkintänä voi pitää kirjoitusta kansallisesta ekoanarkismista marraskuulta 2006. Tuolloin koin ekoanarkistisen mentaliteetin läheiseksi ellei jopa perustamaiseksi muulle henkiselle kehitykselle, jonka vuodenkierronomainen päivittäminen oli varsinainen tavoitteeni Koiranmutkien suhteen. Se on monien tavoitteiden ohella sitä vieläkin. Mutta kiinnostavampaa on se laaja ja tuntematon piirros, jota blogijatkumo näin muodostaa - tunnen olevani kuin piirtäjä, joka piirtää satunnaisia viivoja ja luonnoksia vihkoonsa tietämättä, mikä on lopputulos. Lopputulostakin tärkeämpää on kuitenkin itse piirtämisen prosessi, tapa jolla viiva piirtyy ja ennen kaikkea: miten piirtäminen on suorassa yhteydessä tiedostamattomaan koska kieli ei ehdi asettua sen väliin. Yksittäiset kirjoitukset joita näistä ojista löytyy ovat toki kielellisiä, mutta se kokonaisuus joka muodostuu on vahvasti ei-kielellinen, määrittelemätön ja siksi vahvasti symbolinen tiedostamattomuuden häilyvä kuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti