sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006

Pennittömän oppitunti kansallisesta ekoanarkismista

Jos vastustaa vähemmistökulttuurien integraatiota, sulautumista valtakulttuuriin, näyttäytyy helposti rasistina. Suomi utooppisen kilpailukyvyn airueena puoltaa tällaista muka-suvaitsevaa demokraattista kantaa, vaikkakaan ei välttämättä huomaa millaista terroria se itse demokratian, kilpailukyvyn ja muiden taika-sanojen nimissä harjoittaa. Saksalaisen kirjailijan ja ajattelijan Ernst Jüngerin mukaan juuri integraatio näivettää vähemmistöjen omaleimaisuuden ja elinvoiman ja syövyttää sen sisältäpäin (Pylkkö 2006, 164). Multikulturalismi on aina piilorasismia, varsinkin kun sen mittapuun ja aatteellisen ytimen tarjoaa eurooppalainen valtakulttuuri. Mukana tulevat aatteet ovat suvaitsevaisuus, demokratia, tasa-arvo ja "ihmisoikeudet", joiden legitimiteettiä ei kyseenalaisteta juuri millään tavalla. Erityisesti näyttää siltä, että valistuksesta jalostunut edistysusko ja kilpailukyky raiskaavat salakavalasti kaiken oman, vereen ja maahan kuuluvan.

Kun veri valuu maahan ja maa raiskataan, ruopataan tyhjiin, ihmisen Itsen ympäriltä katoaa kaikki merkityksellinen ja Itse joutuu kohtaamaan Nemonsa, sen ettei ole mitään, ettei voikaan enää määritellä itseään ominaisuuksiensa (niiden, jotka eivät ole lopultakaan hänen Itsensä, vaan veren ja maan) kautta. Persoona, joka nykyisin tarkoittaa ihmisen pysyvää minuutta, palautuu alkuperäiseen merkitykseensä: naamioksi, jota voidaan vaihtaa. Monille tämä voi olla liikaa. Toinen vaihtoehto on, että kun ihminen kadottaa maansa ja verensä, menee pitkään ennen kuin hän tajuaa olevansa kuollut. Siitä pitää huolen kuluttajuus. Toisille tämä paljastuminen tapahtuu kauhun intuitiivisena tunteena, jota paetaan pik'pikaa päihteisiin, erinäisiin alistussuhteisiin ja kuluttajuuteen. "On oltava jotain, josta pitää kiinni, on oltava jotain!"

Pauli Pylkkö kirjoittaa mainiossa Jünger-esseessään:
Kirjallisuus ja taide on äidinkielen kautta sidottu paikalliseen perinteeseen, ja aito ja elävä kulttuuri on aina alueellista ja kansallista.[…] Kansainväliset ideat ovat laadultaan heikkoja, korostavat yhtäläisyyksiä ja universaaleja piirteitä ja lamauttavat luovan hengen. […] Kansainvälinen henki on neutraalia ja helposti ennustettavaa, sisällöltään kevyttä, ohutta ja laimeaa. Demokratian (teknistetyn äänestys- ja puoluedemokratian) ja tasa-arvon (automaattisesti ja kvantitatiivisesti tasaavan tasa-arvon) ideat ovat sukua amerikkalaiselle massaviihteelle: demokratia nostaa valtaan suuret massat ja massojen mielistelijät joiden ajattelu on laadutonta, vivahteetonta, yksitoikkoista ja maku huonoa. Massatiedotusvälineet tekevät aidon keskustelun mahdottomaksi, ja niinpä julkista debattia hallitsevat iskulauseet ja latteudet, kun keskustelunaiheiksi on valittava ongelmia, jotka ovat niin helppoja, että kaikki käsittävät ne noin viidessätoista minuutissa. Koska joukkotiedotusvälineiden ohjailemassa demokraattisessa debatissa oikea ratkaisu on aina etukäteen tiedossa, on debatti oikeastaan turha - viime kädessä erään kansanvalistuksen eli propagandan muoto. (emt. 164-165)

Kovaa puhetta Pylköltä Jüngeriä seuraten. Olen pitkälti samaa mieltä, mutta kasvottoman massan ideaan en usko sellaisenaan, vaan oletuksena, vallitsevan asiaintilan ylläpitämisen metodina. Ylhäältä tuotekehittelyn ruutitorneista käsin kaikki vastaanottavat tahot oletetaan massaksi, tai tavallisiksi ihmisiksi. Massojen mielistelijät ovat laskelmoivia tuotteen tarjoajia ja kauppamiehiä: niitä, jotka olettavat, mikä on nyt in ja mikä on massojen mieleen. Samanlainen ohjaileva suhde levittäytyy myös kulttuurin saralle. 1980-luvulla Jean-François Lyotard esitti ylevän ja avantgarden (ja markkinatalouden) yhteyksiä eritellessään, kuinka taiteella ja kirjallisella etsinnällä on kaksi keskeistä uhkaa: kulttuuripolitiikka ja taide- ja kirjallisuusmarkkinat. Kulttuuripolitiikka suosii hänen mukaansa yleisön mieluisaksi tai "ajankohtaiseksi" kokemia aiheita (ja arvatenkin niitä kuvaamaan luotuja teoksia). Taide- ja kirjallisuusmarkkinat puolestaan asettavat kulttuurisen elämän keskustaan ne teokset, joissa yleisö tunnistaa mistä puhutaan, ymmärtää mitä esimerkiksi romaanilla tarkoitetaan sekä osaa näiden annettujen, tulkintayhteisöllisten kriteerien mukaan arvottaa teoksia. (1982/1986, 150.) Kulttuuripolitiikkaa ja markkinoita ei rajaseudut, avantgarde ja vaihtoehdot kiinnosta - ellei sitten rahasampoina. "Valtakulttuuriin" marginaalisuus ei kuitenkaan pääse latistumatta.

On syytä huomioida, että teoksen käsite voidaan tässä kohtaa laajentaa teoriassa mihin tahansa "päivänpolttavaan" aiheeseen, samaanhan Pylkkökin viittaa. Se mistä puhutaan, mistä tulisi puhua, riippuu tuotekehittelijöistä ja markkinataloudesta. Se, mikä myy, on tärkeää. Media on tiukassa yhteydessä talouteen, sen valta on talouden valtaa. Koska näin on, se ei käy keskustelua oikeutuksestaan, saati teknologian tai molempia tukevan lainsäädännön oikeutuksesta, vaan ohjaa tavallisen ihmisen katseen muualle, puhumaan, lörpöttelemään, syömään viihdettä, olemaan ajattelematta, "vaikuttamaan" korkeintaan kansanäänestyksissä (jotka Thoreaun mukaan ovat pikemminkin "laimeita tapoja ilmaista toiveensa, että oikeus voittaisi"(1843/1986, 22), eivät oikeita tekoja).

Kekkosen (vai Ahti Karjalaisen?) lentävä lause "Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan jatkuva liike" muuttuu modernissa mediatilassa irvikuvaksi. Niin kauan kuin massat säntäilevät, hösäävät, keskittyvät epäolennaisuuksiin, Suomi pinnistelee kilpailukyvyn kärkimaana. Muistaako kukaan kysyä, mikä on tämän kilpailukyvyn varjopuoli? Yleinen pahoinvointi, kokonaisvaltainen ihmisen ja luonnon (vapauden) riisto - muuan muassa. Etenkin jälkimmäistä, luonnon antropomorfista ja "metsätaloudellista" hyödyntämistä ei kyseenalaisteta millään tavalla, kun kyse on teknologiasta. (Riittää kun katsastaa suomalaisen metsäteollisuuden kehityksen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta). Sitä mukaa kun teknologian henki tyhjentää perinteisen ja kansallisen elämänmuodon merkityksistään (tai muuttaa sen mediakuviksi), ja "uuden teknis-demokraattisen kulttuurin tyhjiötä on vaikea täyttää sisällöllä, koska moderni kaupallinen elämäntyyli ei sisältöä siedä [vaikka tuottaakin alituiseen "sisältöä"] eikä laatua tunnista (Pylkkö 2006, 191), ihmisen sisäinen kauhu kasaantuu Itsen tielle. Itsen kohtaaminen on yhä kammottavampaa. Tähän merkitystyhjiöön, länsimaisen kyseenalaistamattoman demokratian rapauttamaan tilaan, oli jüngeriläisittäin vastauksena, demokratian muotona kansallissosialismi, "yritys pelastautua takaisin mielekkääseen elämään voimakkaan uuden uskonnonkaltaisen liikkeen avulla, missä uuspakanuus sulautuu esirationaaliseen haluun antautua vakuuttavalle auktoriteetille" (emt., 191). Tämä näkemys edeltää kriittisen teorian esittämiä teesejä valistuksen ja kansallisosialismin suorasta yhteydestä toisiinsa, eikä Wilhelm Reichin esityksetkään jää tästä kovinkaan etäälle.

Kysymys Itsestä liittyy tottakai luontoon, ihmisen ja luonnon kohtaamiseen, potentiaaliseen harmoniaan. Ekoanarkismi on kiinteässä yhteydessä tähän. Anarkismi yleisemmin ei läheskään aina merkitse - kuten median meille välittämä ja arkijärkeen syöpynyt kuva väittää - sekasortoa, kaaosta, yleistä nihilismiä. Siihen usein kytkettävä terrorismin käsite häiriintyy käsittämään lähinnä rikollisen toiminnan, murhat, kaikenlaisen laittoman toiminnan, vaikka terroristi pyrkii ilmoittamaan symbolistisesti, mistä on kyse, mikä laissa on vikana, mikä poliittisissa elimissä on vikana. Terrorismi ei ole misantropiaa, vaan kenties yritys etsiä ratkaisua yhteisöttömän yhteisön pattitilanteeseen. Ymmärrän toki vastuuni, ja olen varovainen käyttäessäni sanaa 'terrorismi', mutta tässäkin tapauksessa arkijärkeen mediasta syöpyneet terrorismin merkitykset jäävät usein sen suuremmitta huomioitta (vrt. 1990-luvun suomalainen saatananpalvonta-diskurssi mediassa). Anarkismin suhteen postuloidaan useimmiten näkemys, jossa anarkia on totaalista kauhua, verenvuodatusta, barbariaa. Anarkistisissa yhteiskuntateoriassa se utopianakin kuitenkin pyrkii purkamaan valtasuhteita ja luomaan toisenlaista yhteisöllisyyttä, rihmastomaista, verkostomaista, yhteistä pientä ja lokaalia päätäntävaltaa ja omavaraisuutta. Vapaus, moraali ja ekologisuus olisivat ne jotka antaisivat tälle yhteisölle perustan. Jokaisen ihmisen aito oleminen, ainutlaatuisuus suhteessa muihin (ja relevantti suhde Itseen) tarjoaisi mielekkäät puitteet moraaliin kasvamiseen ja sitä kautta mielekkääseen yhteisöllisyyteen. Enenevissä määrinhän tämä tarkoittaisi myös tietynlaista asketismia, yksityisomaisuuden minimaalisuutta ellei poissaoloa. Yksinkertaisuus, yhteiset käyttöoikeudet ja luonnonmukaisuus olisivat niitä utopioita, joilla poistaa ihmisen omaisuuden kautta määrittyvä eksistenssi. Kapitalismi kuitenkin väistämättä pakottaa kuluttamaaan, omistamaan, omistaen olemaan.

Siinä missä anarkismi on yritystä vapautua hierarkisista ja autoritaarisistä valtasuhteista ihmisten kesken, ekoanarkismi on yritystä näiden lisäksi vapautua ihmisen antropomorfisesta luontosuhteesta, luonnon välineellistämisestä, ja yritystä saattaa ihmisen oleminen ja luonto keskinäiseen, lokaaliin harmoniaan. Ekoanarkismi filosofisena yhteiskuntateoriana hakee positiivisen auktoriteetin, huolehtivan ja suojelevan läheisen mahdollisuutta. Se ei tarkoita luonnon sokeaa palvomista, vaan kykyä luottaa siihen että useissa tapauksissa luonto tekee parhaimmat ratkaisut itse - siten se on nöyryyttä ja oman olemisen rajallisuuden tunnustamista suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tänä päivänähän vallitseva tapa toimia on kriisien sattuessa (kun "luonto" puuttuu peliin) joko kostaa jollekin taholle tai paeta - ongelman kohtaaminen Itse-lähtöiseksi jätetään uppoamaan tiedostamattomaan.

Pjotr Kropotkinin kehittämä mutualismi, keskinäistä avunantoa, ihmisen ja luonnon välistä harmoniaa edistävä anarkismin teoria kiistää tavallaan darwinistisen, ihmisen kilpailuun perustuvan luonteen. Pikemminkin kilpailu on seurausta kapitalistisen yhteiskunnan urbaanista olemuksesta, joka eristää ihmiset toisista ihmisistä ja luonnosta, ja pakottaen olettaa ihmisellä olevan velvollisuus taistella ja kilpailla muita ihmisiä ja luontoa vastaan.

Vaikka joudun elämään rahalla kaiken mittaavassa, itsekkäässä ja ahneessa yhteiskunnassa, pidän ekoanarkismia mielekkäänä utopiana. Tiedän, ettei se koskaan toteudu kuin korkeintaan lokaaleissa pienyhteisöissä (mitkä ovat jo pitkään olleet erityisen ihailuni kohteita), jossa myös demokratia voisi toteutua paremmin. Pienyhteisöissä yhdessätekeminen ja yhdessäpäättäminen korostuisivat paremmin kuin byrokraattisessa rosvo- ja virkamiesvaltiossa. Valtioita tulee todennäköisesti jatkossakin olemaan, mutta oudolla tapaa kansallisuutta (verta ja maata) polkien. Niin kauan kuin valtion asettama laki on etäällä mielekkäästä, suhteellisuudentajuisesta moraalista, ei suuren mittakaavan demokratia toteudu, saati sitten piendemokratia. Kansallisuus ei välttämättä ole riippuvainen valtiosta, sen todistavat tahollaan pienet, hätää valtion kourissa kärsivät suomalais-ugrilaiset alkuperäisväestöt. Kieli, kulttuuri ja taide pitäisivät yllä yhteisön yhteistä merkityskenttää, jumalia, rituaaleja, koko todellisuuden mielekkyyttä. Missä siinä on byrokraattisen valtion paikka?


Kirjallisuus

LYOTARD, JEAN-FRANÇOIS (1982/1986): Vastaus kysymykseen: Mitä postmoderni on? Suom. Martti Berger. Teoksessa Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun. Toim. Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.
PYLKKÖ, PAULI (2006): Lemuurien yö - Ernst Jünger ja kansallissosialismi. Teoksessa Jünger, Ernst: Marmorijyrkänteillä. Suom. Saul Boman. Helsinki: Uuni.
THOREAU, HENRY DAVID (1843/1986): Kansalaistottelemattomuus. Teoksessa Kansalaistottelemattomuudesta. Toim. Outi Lauhakangas. Helsinki: Otava.
VILKKA, LEENA (1999): Mustavihreä filosofia - Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija.

31 kommenttia:

MR kirjoitti...

Erinomaista, erinomaista.

On mielestäni syytä pitää mielessä, että sosialismi sellaisena kuin sen tunnemme, niin kansallissosialismi kaikkine muotoineen kuin kommunistinenkin variaationsa (en näe mitään syytä pitää näitä vastakohtina keskenään), on ennen kaikkea täysin epäonnistunut yritys ratkaista tätä ristiriitaa, jota markkinaliberalismi taas puolestaan itsetarkoituksellisesti pahentaa.

On myös toisenlaisia ratkaisuja, kuten niin kommunistien kuin kapitalistienkin vihan nostattanut, P. R. Sarkarin muotoilema Progressive Utilization Theory (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/PROUT), joka monista utooppisista puolistaan huolimatta antaa mielestäni hedelmällistä pohdinta-aineistoa näihin teemoihin liittyen.

Vaikka olenkin tutustunut ekoanarkismiin hyvin vähän, löydän siitä runsaasti tarttumapintaa itselleni. Silti sekin sisältää siinä määrin utooppista ainesta, että joudutaan kohtaamaan eräs keskeinen ongelma: Inhimillinen itsekeskeisyys ja laiskuus. Niin kauan kuin kukin yksilö ei taistele näitä vastaan itsessään, ei minkäänlainen oikeudenmukainen järjestys ole mahdollinen.

HS kirjoitti...

Mielenkiintoista. Vähän kyllä karmi tuo vanhan Blut und Boden metaforan henkiinherättäminen ekoanarkismin kontekstissa. Ihmisen vieraantumista luonnosta ja industrialismin tuhoavaa vaikutusta lienee käsitelty 1800-luvun romanttis-utopistisissa valistuksen kritiikeissä niin laajalti, että niitten iänikuisten natsien mukaan raahaaminen tuntuu vähän turhalta. Kansallissosialismin äitelä pastoraali-idylli ja primodriaali luontomystisismi kantoi muassaan kuitenkin aika vastenmielisiä konnotaatioita. Paradoksaalisesti natsi-Saksa olikin koneistetun administratiivis-byrokraattisen modernisaation ja tehokkuusajattelun tietty huipentuma, ja samalla kun se loi herooista yksilömyyttiä se alisti yksilöllisyyden valtion ideologialle. Puhumattakaan sitten sosiaalidarwinismista, eugeniikasta ja muusta pseudo-tieteellisestä saastasta.

Jos Suomesta puhutaan, niin sanoihan jo Kustaa Vilkuna että kielen, kulttuurin ja valtioiden rajat harvoin käyvät yksiin. Tuohon voisi lisätä vielä etnisyyden, “veren”, tai minkä metaforan sitten haluaa valita (biologiset rotu-määritelmäthän on jo kuopattu arbitraarisina). Nykyinen globalisaatiokehitys ei ole luonut kansainvälisyyttä (jos tarkoitamme tällä kulttuurien laajaa interaktiota, ajatustenvaihtoa ja sekoittumista), pikemminkin se on historiallisesti vähentynyt modernisaation kautta. “Multikulturalismia” voi kyllä kritisoida siitä, että se esineellistää vähemmistöjen kultuurin tietyn valtadiskurssin ehdoin...kuten taisit sanoa. En näkisi ongelmana epäautenttista kulttuurimiljöötä tai demokratiaa (kuten Pylkkö?), vaan vallan keskittymistä (köh-EUNATOETC-köh) ja kulttuurin tuottamisen/tuotteistamisen keskusjohtoisuutta. En ole oikeasti huolissani siitä että suomalaisuus katoaisi suomalaisilta johonkin (muuttumaan se tulee yhtä varmasti kuin Herakleitoksen virta), mutta olen huolissani valtion harjoittamasta kulttuuripolitiikasta ja neoliberalismiin ja vallan keskittymiseen liittyvistä epädemokraattisista tendensseistä. Eli siis aika lailla yhtä mieltä kanssasi...Jos sävy oli alussa kriittinen johtui se ehkä “veren ja maan” ja Jüngerin esiin tuomisesta. Tällainen vanha vasemmistoliberaali saa pakko-oireita. Juu kapitalismiahan tässä kaikki kauhistelemme.

HS kirjoitti...

Ihmisen itsekeskeisyydestä sanoisin vielä että se on lopulta rakenteellinen kulttuuriin ja ideologiaan liittyvä ongelma, ei niinkään yksilöistä lähtöisin. (Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että yksilöiden ei tulisi taistella sitä vastaan). Voisin viitata äskettäiseen asketismi keskusteluun: hyödyn maksimointi ei ole universaali kompulsio toisin kun monet materialistiset peli- yms. teoriat väittävät.

Try(e)stA kirjoitti...

laittoihan se harri kommenttinsa tänne, hyvä. rakentavaa sävyä näen kaikessa. no further comments, your honour.

Santeri Nemo kirjoitti...

Kiitokset oivallisista kommenteistanne, herrat MR ja HS!

Jokainen mielekäs (ja samanaikaisesti vähemmän mielekäs) yhteiskuntajärjestelmä sisältää nähdäkseni utooppisen, toimimisen ja liikkuvuuden kannalta elintärkeän ainesosan. Myös (eko)anarkismi sisältää tämän, vaaralliseksikin mahdollisesti äityvän, elementin (eikä välttämättä edes väärien tyyppien käsissä, vaan jopa yleisemmin), mutta silti voisin - jos olisin paremmin perillä politiikasta - sitoutua siihen varmemmin kuin johonkin muuhun poliittiseen teoriaan. Ehkä ajattelin ekoanarkismia kuitenkin enemmän välineenä (o-ou) kritisoida vallitsevia asiaintilaa, ja kuten tuossa artikkelissa mainitsin, niitä länsimaisen demokratian attribuutteja, joiden perään kylläkin kysellään, mutta ei mielestäni kuitenkaan turhan äänekkäästi (joskin blogeissa ja pimeässä aktuaalistuvat tänä päivänä kaikki oikeasti tärkeät keskustelut). Tarvitsee vain avata televisio tai päivän lehti, ja näkee demokraattisen utopian itsestäänselvyyden: kehitys, talouskasvu ja ihmisen "vapaus" näyttää kasvavan loputtomasti. Kuluttajallakin kuuluu olevan "vapaus valita", mutta ei se "vapauskaan" niin itsestäänselvää ole. Ekologinen syyllisyydentunto on aika lailla nollassa, kun kyse on arkipäivän askareista (ei välttämättä kaupassa asioimisessa). Ja mikä pahempaa, esikoulusta pitäen ihmistä kasvatetaan informaatioyhteiskunnan jäseniksi, mikä on toki välttämätöntä (onko?), mutta samanaikaisesti epätodellisen vaarallista - samaan aikaan tämänkin komission virkamiehet puhuvat, kuinka "näin edistetään ihmisten välistä kommunikaatiota". Luomalla yhä suurempia etäisyyksiä? Mutta vanha itsestäänselvyys taitaa olla sekin, että mitä suurempi etäisyys, sitä helpompi toista osapuolta, myös luontoa, on nöyryyttää, alistaa, turmella jne.

Mitä tulee herran MR mainitsemaan ihmisen luontaiseen itsekeskeisyyteen ja laiskuuteen, en tiedä, miten suuri osa tuosta laiskuudesta on lopulta opittua, ulkoapäin sisäistetty. Ensimmäinen mielikuvani tästä laiskuudesta oli epäilemättä väsyneenä töistä palaava ihminen, joka päätyy katsomaan illan viihdetarjonnan ("elämää ja elektroniikkaa"). Ovatko televisiottomat sitten jotenkin kyvyiltään huonompia ihmisiä? Eivät. Suoraan sanoen ihailen esimerkiksi sitä lestadiolaisten väestöosaryhmää, joka elää ilman televisiota; perheelle ja elämiselle jää enemmän aikaa. Ehkä siksikin haluaisin tuoda ekoanarkismin yhteyteen sellaisia ajattelijoita kuin Gurdjieff, Heidegger jne.; näistä ensinmainittu eritoten edustaa - tai voisi edustaa - sellaista rehellistä itsetyöskentelyn koulutusta, joka voisi mahdollistaa (siis taas tämä utopia) paremmat elämisedellytykset, mielekkäämmät puitteet yhteisöllisyydelle ja luontosuhteelle. Moraaliin ja ymmärrykseen kasvetaan henkilökohtaisen työn prosessoituessa eteenpäin. Tai kuten Vilkka ilmaisi: sitä idioottimaisempi valtio, mitä paksumpi lakikirja. Miten muotoillaan tämä "luonnollinen moraali" on sitten hyvin vaikea kysymys. Alustavasti sanoisin siihen liittyvän erityisesti elämän- (ja kuoleman-)kunnioituksen kaikissa muodoissaan.

Blut und boden on esiintynyt kirjoituksissani aiemminkin, ja sen käyttö perustui alun perin provokaatiolle: kuinka länsimainen demokratia sokeasti opettaa, että natseja tulee vihata - jopa yritykset ymmärtää ovat natsien sympatiseeraamista. Sittemmin blut und boden-tematiikasta kasvoi lähinnä omaan itseen suhteutettu perspektiivi suvun ja kulttuurin merkityksestä, ja siitä esirationaalisesta voimasta, mitä niistä voi itselleen ammentaa, verestä joka kuljettaa merkitystä, perintöä, katkeamatonta ketjua alusta eteenpäin, lävitsemme. Minulle blut und boden liittyi myös siihen, ettei ihminen sinänsä välttämättä ole oman tahtonsa haltija (ainakaan ilman työskentelyä), vaan hänessä vaikuttaa rihmastomaisesti sekä sisältä (suvusta, verestä) että ulkoa (maasta) tulevat asenteet, luonteenpiirteet. Se, löytääkö tästä minän, lukemattoman eri minän rihmastoista itselleen jonkinlaista mieltä, tai villakoiran sydämen, on eri asia (ja luultavammin myös jokaisen oma asia).

Mitä tulee herran HS mainitsemaan kansallissosialismin äitelään pastoraali-idylliin ja niihin sisäänrakennettuihin vastenmielisiin konnotaatioihin, olen ollut näkeväni samantyyppisiä virtauksia myös tämän päivän Suomessa, keskuksen ja marginaalien sykkeessä ja loputtomassa ristiriitaisuudessa. Liekö niin, ettei Valistuksen epäonnistumista ja natsismia ole sittenkään vielä käsitelty loppuun? Että se natsismin siemen itää tänäänkin, ja siksikin siitä on jauhettava, natsismi on vieläkin ajankohtainen eurooppalaisille, vaikka se kuinka "iänikuinen" olisikin. Tiedän, että se on. Mutta niin alkavat olla jo demokratia, talouskasvu, yhteishyvä, kilpailuvietti ja informaatioyhteiskuntakin.

Olen kanssanne yhtä mieltä myös vallan keskittämisestä. Se taisikin unohtua, vaikka artikkelia kirjoittaessani taustalla olikin. Kuinka pitkälle liittovaltion luomisessa ja Euroopan laajenemisessa voidaan mennä, ettei napa ratkea? Tai napa ja napa, kaikkien yksiköiden mielen ja merkitykset antavat kansalliset ja kulttuuriset navat. Huolestuttavaahan on tietty myös se massamedian ja kaikkea koskevan ajattelun kyvyt peitellä yksittäiset, lokaalit repeämät unohduksella ja kiinnostavuudellaan. Katseet kääntyvät ulospäin, kun niiden tulisi kääntyä sisäänpäin - katseet kääntyvät kohti suurempia hallintoelimiä, kun niiden tulisi kääntyä paljon, helposti valtiotakin ellei kaupunkiakin pienempiin yksiköihin. Ekoanarkisminkin implikoima uusheimolaisuus (joskin silläkin erotuksella ettei heimopäällikköä ole) on kiehtova utopia, mutta "ajan merkkejä" silmäillen se taitaa sellaiseksi myös jäädä, ellei tahraannu valtamediassa joksikin vitsiksi.

HS kirjoitti...

Antropologina pienyhteisöt jotka ovat poliittisesti järjestäytyneet muiden kuin bryokraattisen kansallisvaltion mallien mukaisesti ovat hyvin tuttuja ja modernisaation kritiikki on sydäntä lähellä. Yksi alan klassikko joka käsittelee yhteisöjä, jotka ovat vastustaneet hierarkkisten mallien syntyä on Pierre Clastresin “Society Against the State” (kts. myös Deleuze ja Guattari). Sittemmin society against the state keskustelu on kääntynyt erityisesti mm. entisiin itäblokin maihin. Ns. Neuvostonostalgia tuntuisi olevan usein juuri haikailua, ei niinkään totalitaristisen järjestelmän perään, vaan siihen solidaarisuuteen ja yhteisölisyyteen, joka muodostui virallista järjestelmää vastaan. Kun individualistinen kapitalismi “vapautti” yksilöt etsimään omaa onneaan, monet näistä epävirallisista sosiaalisista verkostoista tuhoutuivat. Valtarakenteet jotka saavat meidän uskomaan emansipoituvamme niiden kautta ovat siis salakavalimpia.

Toisen maailmansodan trauma on syvä ja nationalismia pidetään usein edelleen kaiken pahan juurena. Samalla jää näkemättä että elämme uutta imperiumien aikaa. Tämä uusi imperialismi levittää “kehitystä” ja demokratian universaaleja arvoja edelleen pyssyllä (kts. sota terrorismia vastaan) tai multinationaalien hellillä kourilla, jotka integroivat osaksi maailmanjärjestelmää. Valtioiden tulee olla tarpeeksi vahvoja avittaakseen globalisaation infrastruktuurin ylläpitämisessä, mutta tarpeeksi heikkoja ollakseen vastustamatta taloudellista riistoa.
Uh, nyt kyllä hukkasin punaisen langan kokonaan. No sanotaan nyt vielä että nationalismeja on monia lajeja (kuten on moderneja valtioitakin) eikä siihen tarvitse liittyä kulttuurista shovinismia, ekspansio ajatuksia, isolationismia etc. etc.

are you
Urban International Romantic Fantastic?
let me hear you say it:
Excitement Fantasy Romance (and money)
-Giant Robot-

Santeri Nemo kirjoitti...

Kiitoksia suosituksista ja kommentistasi taas, HS. Deleuze ja Guattari ovat osin tuttuja, kyllä, mainitsemasi teos vaikuttaa perehtymisen arvoiselta.

Entä pienyhteisöjen "organisointi"? Se on tietysti väärä termi, ehkä parempi olisi käyttää reilusti "muodostumista" tai "muotoutumista". En sinänsä usko pakotettuihin yhteisöihin, vaikka mielessäni hekumoinkin yhteisöstä, jonka jäsenet olisivat alun perin kotoisin täysin erilaisista sosiaalisista ympyröistä ja jakaisivat erilaiset sosiaaliset intressit (vrt. Bourdieu jne.). Siten erilaisten ihmisten ollessa yhdessä he voivat oppia paljon enemmän toisistaan, lähimmäisistään, erilaisista ajattelutavoista, yhteisistä asioista, ja ottaa toisensa huomioon ehkä paremmin?. Meidän demokratiassamme tällaista mahdollisuutta harvemmin toteutuu. Tavallaan joku niinkin normitettu saastainen kenno kuin armeija,on hyvä esimerkki (suosikkiesimerkkini) ryhmittymästä, joka ihmisten erilaisuudesta huolimatta muuttuu totaaliseksi massan ja keskinkertaisuuden ylitykseksi. Heimo, jossa on vain akateemikkoja ei sinänsä välttämättä hyödytä heimon jäseniä, takaa turvallisuudentunteen, mutta se ei yksin riitä eikä ole kasvamiselle kovinkaan edullista. Tätä voisi tietysti tarkastella myös siitä eurooppalaisen demokratian perspektiivistä, jota samanaikaisesti tätä nykyä halkoo sekä kehitykseen ja kulutukseen perustuva jatkuvuuden ja turvallisuuden illuusio että toisaalta paranoia.

Jos natsismi palvoi kansaa, verta ja maata, mitä demokratiaa palvoo? Vaurastumista, edistystä, kehitystä, kuten kirjoitit. Natsismia ja demokratiaa yhdistää molempien immateriaalisuuden kautta tuotettu materialisuuden ja immanenssin oikeutus. Nationalismin rinnalle näyttää nousevan meillä kansainvälisyys, samanlainen taikasana.

Kertokaa lisää.

HS kirjoitti...

Selvennykseski:
Clastres käsitteli nimenomaan ns. “primitiivisiä” yhteisöjä ja tutki niitä rakenteellisia mekanismeja, esim. vaihtojärjestelmiä, jotka estivät vallan tai pääoman kumuloitumisen harvojen käsiin. Nämä yhteisöt siis ikään kuin suojautuvat alitajuisesti hierarkialta tai ovat sille rakenteellisesti antinomisia. Deleuze ja Guattari käyttivät Clastresin ideoita mm. mainiossa artikkelissa nimeltä “Nomadology: The War Machine.” José Gil on myös syntetisoinut surutta antropologiaa ja ranskalaista filosofiaa hurjapäisiin mittoihin asti kirjassaan “Metamorphoses of the Body”. Valtaa kantilaisten antinomia parien kautta analysoiva kirja on hauskaa lukemista kärsivällisille. Nämä tulivat mieleen tieteenalojen rajoja ylittävinä ilmavina teoksina.

Ns. traditionaalisesti organisoituneet pienyhteisöt perustuvat usein pitkäkestoisille syvärakenteille esim. sukulaisuus tai vaihtojärjestelmissä. Sellaisten tyhjästä luominen on ongelmallisempaa, mutta onhan niitä erilaisia lyhytkestoisia viritelmiä ollut (ruohojuuritason suoraa demokratiaa, anarko-syndikalismia, solidaarisuus yhdistyksiä yms.)

Eikö immateriaalisuuden kautta tuotettu materiaalisuuden oikeutus ole tyypillinen tapa ajatella myös uskontoa kriittisesti?

Kevennyksenä:
http://www.mwscomp.com/movies/grail/grail-03.htm

HS kirjoitti...

Mitä muuten tarkoitit armeijan muuttumisella "massan ja keskinkertaisuuden ylitykseksi"?

Santeri Nemo kirjoitti...

Hei taas, ja kiitos.

Nojasin armeija-esimerkissäni lähinnä omaan kokemukseen siitä, kuinka sinänsä erilaisia intressejä omaavat ihmiset päätyessään sellaisiin ryhmittymiin kuin ryhmä, joukkue, komppania etsivät itselleen (alimman) yhteisen nimittäjän. Tuo yhteinen nimittäjä on oikeastaan se, mitä suomalainen mediakin meille tyrkyttää miehuutena. Ryhmä alistuu yhden epämääräisen (maanpuolustaminen) ja ainakin kahden konkreettisen tavoitteen (TJ, annetun käskyn noudattaminen) alaisuuteen, mikä estää sinänsä itsenäisen ajattelun, erilaisten näkemysten hedelmällisen kohtaamisen. Ryhmän jäsenet käytännössä tyytyvät näihin yhteisiin tavoitteisiin, ehkä tympeidenkin käskytysten välillä hakevat kompensaatiota "pillusta", viinasta, hevistä, homofobiasta ja kaikenlaisesta hölmöilystä. Siten tavallaan tarkoitin "massan ja keskinkertaisuuden ylityksellä" sitä, että siinä on todellisuus, jossa massaan ja keskinkertaisuuteen saa todella kosketuksen,vaikkei sitä välttämättä joissain akateemisissa lukupiireissä saisikaan. Tai ruutitorneistaan näkisi "tuonne alas".

Sinänsä minua ajoittain epäilyttää puhua näistä asioista näin yleisellä tasolla, koska toisaalta jos katutasoon mennään, olemme kylläkin kuluttajia kaikki, mutta pitäisikö tätä nyt käsitellä psykologian vai mekaniikan kautta? Tarkoitan: suhtaudun näihin asioihin ehkä välillä turhankin kriittisesti, enkä näe esimerkiksi innovaatioiden mahdollisia hyviä puolia (esim. syöpätutkimuksen edistäminen jne.). Toisaalta demokratian sorsiminen ja (lyotardilainen) omien perustusten jatkuva kaivelu (ts. ylevän estetiikan avautuminen analogisena politiikan Tapahtumiin) tuottaa lieviä kouristuksia, kun pinttymässään näkee vain tietynlaiset uutiset ja jättää kenties huomioimatta toiset. Innovaatioiden, kehitys-ajattelun, uusliberalismin kohdentaminen tietyn sosiaaliryhmän jäseniin on epämääräistä ja vaarallista. Uskonkin, että kaikissa meissä itävät eri kasvavat ajattelusuunnat. Vaikka ajatus virkamiehistä inhottaa, en minä tunne virkamiehiä. Siitä kai se paranoia nouseekin: ettei näe edes sitä valtaa käytännössä, joka pyörittää demokratiaa - se on kadonnut kauas byrokratian taakse (ja tekisi mieli jatkaa: eikä media tee asialle mitään, se on kiinnostunut uusista ohjelmapäivityksistä ja tuotekehittelystä ja Putin-kritiikistä).

Sekin täytyy vielä sanoa, että sukulaisuuden vaaliminen (sekä minun että aika monen muun lähimmäisen ja tuttavan kohdalla) on käynyt entistä hankalammaksi - yhtä vähän tunnen yhteyttä serkkuihini kuin vähittäistavarakauppiaaseen tai uimaohjaajaan. Se siitä veren voimasta? Kuten taisin jo aiemmin implikoida puheissani, moderniteetti ei vanhalle itseään tahdo perustaa (vaikka sen "juuri nyt"-hetken välttämättömänä perustana taisikin olla "ikuinen" - veri? Kts. Baudelaire) - ja toisaalta edellämainittu esimerkkiryhmä (lestadiolaiset) ovat konkreettisesti osoittaneet minulle sukuyhteyksien vaalimisen kaksiteräisyyden nyky-yhteiskunnassa. Välimmäisistä toisaalta välitetään, mutta koska yhteydet ovat selkeämpiä, myös oma kunnia on kyseessä mitä toiseen tulee. Huolenpito muuttuu helposti tyranniaksi (positiivinen auktoriteetti vaihtuu autoritaarisuudeksi.). Toisaalta tuota kunniaa voidaan pitää melko voimakkaanakin hyveenä, mikä tietty vanhassa merkityksessään on aika lailla ristiriidassa (tai yksin) modernin individualismin kanssa. Jokainen on oman elämänsä sankari ja elämäkin on kuulemma vaan laiffii.

Immateriaalisuuden kautta tuotettu materiaalisuus, kyllä, kyllä se periaatteessa käy uskonnon kritiikistä, luulen. Joku legitimiteetti pitää jostain nykäistä. Herra MR taisikin kysyä tässä taannoin, miksi esimerkiksi magian traditiossa ihmisessä nähdään olevan jumaluutta, mutta kristinusko on sen kadottanut tai ihmisestä riistänyt transsendentiksi. Toisaalta länsimainen yhteiskunta ei enää mielistele kristinuskoa vanhaan tapaan (vaikka kirkon ajatukset vaikuttavatkin, luojan kiitos vaikuttavat, meillä), mikä tietysti antaa oikeutuksen itsetoteuttamiselle ja elämiselle "kuin jokainen päivä olisi viimeinen". Itsetoteutus on kuitenkin valheellista, jos se edellyttää toisesta hyötymistä, toisen välineellistämistä. Siten tahtoisin ehdottaa, että tuon itsetoteutuksen tulisikin olla leikin kaltaista, itse itsessään oman itsensä päämäärä, kantilaisessa mielessä, samoin kuin taiteen ja magian. Kun ne pysyvät leikkinä, ne voivat EHKÄ säilyttää mielekkään luonteensa? Tosin myös urheilu leikkinä on välineellistetty niin pitkälti, oma rajattu alueensa jonka motivointi tulee ulkoapäin (katsojatulot, "tosimiesten viihde", NHL, kuuluisuus jne.), ei leikistä itsestään. Joten tämä, tässä valossa, antaa olettaa, että taide ja magia kokevat tulevaisuudessa vieläkin ankarampaa talouden yhteyteen saattamista.

Entä mediassa esiintyvä yleisen pahoinvoinnin, yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kaipuu, jota vastakarvaiset perheenäidit vielä sentään toitottavat yleisönosastonkirjoituksissa? Pahoinvointia, työttömyyttä, syrjäytymistä jne. näistä puhutaan, mutta kuluttaminen ja elintason kohottaminen (ts. vaurastuminen) näyttää silti kiinnostavan enemmän. Eikö oikealle "hyvinvoinnin edistämiselle" oikeasti löydy saumaa vai mihin huipputeknologiaan sekin perustetaan? Hölmöä kysyä, mutta miksi mitään ei tapahdu? Miksi ihmiset ovat stressaantuneempia? Voiko se johtua myös siitä, että työn mahdollisesta rasituksesta huolimatta työssäkäyvä joutuu informaatiofasismin sortoon heti kotiin päästyään, eikä sen miellyttävyydeltä huomaa sen tyhjyyttä, määrällä työntyvää lamaannuttavaa vaikutusta?

Tietenkin ajatusta heimojen keskinäisistä suhteista, kanssa- ja kaupankäynnistä, voisi kysyä. Sinulla varmaan on pohjaa kertoa, miten nämä vaihtojärjestelmät ovat traditionaalisesti toimineet ja miten ne voisivat modernissa yhteiskunnassa toimia, ja voisivatko edes?

MR kirjoitti...

Ohooh. Nyt on niin paljon niin isoja juttuja liikkeellä, etten tiedä mihin tähtäisin. Koetan ehkä aluksi vastata kommentteihin, jotka ovat suoraan liitoksissa omiin juttuihini.

Käytin tosiaan termiä "inhimillinen laiskuus". En ole kuitenkaan varma, tarkoitinko sillä, että laiskuus olisi "luonnollista". Eikä kyse ole välttämättä edes hyödyn maksimoimisesta, kuten HS asian tulkitsee. Tarkoitin ennemmin mukavuudenhalua, helppoutta ja niiden taustalla vaikuttavaa minäkeskeisyyttä, joiden varjolla tämä hyödyn maksimoimiseen tähtäävä yhteiskuntamme pyörii. Se myös onnistuu kääntämään tilanteen päälaelleen: Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa levätä vapaa-ajan teollisuudelta.

Olen siinä määrin oman tilanteeni vanki, etten osaa sanoa mitään siihen, onko kaiket päivät piippua poltteleva papualainen "omahyväinen ja laiska" vai ei. Haikaileeko hän automaattisen metsästyskoneen perään, tai haikailisiko, jos yhteiskunnalliset rakenteet sen mahdollistaisivat? En tiedä. Tässäkin välttäisin "mitä jos..." tyyppisiä rakennelmia. Onnellinen papualaisemme tuskin haikailee metsästyskonetta, vaikka keihäs välillä vähän harmittaisikin. En siis tiedä.

Metsästyskoneisiin liittyen. Minulla ei ole mitään innovaatioita vastaan sikäli, kuin niillä tarkoitetaan oikeita, luovuuteen ja tietoon perustuvia keksintöjä. Nykyinen innovaatiovouhotus on kuitenkin luovuuden irvikuva, jossa mikä tahansa on "innovaatio", kunhan se on uutta ja taloudellisesti hyödynnettävissä. Sivuseikka on, hyödyttääkö se ihmisen olemassaoloa. Olen esimerkiksi sitä mieltä, että automaation lisääntyminen (esim. auton automaattivaihteet) suoraan ja välittömästi rappeuttavat ihmisen tarkkaavaisuutta ja motorisia kykyjä (Puhun kokemuksesta).

En tiedä missä määrin tuo kysymys ihmisen ja jumaluuden suhteesta liittyy aiheeseen, mutta tarkennettakoon, että kristinusko "kadotti" ihmisen piilevän jumalallisuuden jo varhaisessa vaiheessa. Ehkä jo ennen syntymäänsä, profeettansa kuollessa. Ennen kuin puhutaan innoittuneeseen sävyyn uskontojen yhteisymmärryksestä, tulee olla selvää, että kiemurtelematta tulkitun luterilaisen kristinuskon mukaan ihmisessä ei ole pierunkaan vertaa jumalallista, ja että ainoastaan tässä täydellisessä jumalan poissaolossa hän on pelastettu. Ei siis edes mitään paskaan haudattua helmeä.

Enpä siis oikein tiedä tuosta "immateriaalisuuden kautta tuotetusta materiaalisuudesta" yleispätevänä kritiikkinä. Toki se pätee moniin historiallisiin uskonnon ilmentymiin ja sellaiseen varsin yleiseen tulkintaan, että ihmisen pelastus tosiaan tulee "jostain täysin ulkoa". Sanoisin kuitenkin, että luterilaisuuttakin on mahdollista lukea toisella tavalla, niin ettei se ole jyrkässä ristiriidassa mielekkäämmän, enemmän uususkonnoille tyypillisen näkemyksen kanssa (koska kuka tosissaan perustaa oikeaoppisuudesta?!). Se liittyy juuri ihmisolemisen peruuttamattomaan "sellaisuuteen". Mutta se ei kuulu tähän.

Se, mitä Santeri Nemo kirjoittaa sukulaisuuden varjopuolista liittyy suoraan siihen, miksi mahaani vääntää aina kun kuulen sanan "yhteisö". Sanalla on minulle oikeastaan yksinomaan negatiivisia merkityksiä, jotka liittyvät yhdenmukaisuuden vaatimukseen ja ryhmän nousemiseen joksikin sen muodostavien yksilöiden yläpuolella olevaksi entiteetiksi. Kaikki nämä merkitykset eivät tietenkään ole perusteltuja, ja suostun jopa myöntämään, että osalla niistä on juurensa varhaisnuoruudessa nähdyissä hollywood-elokuvissa (välitön mielikuvani sanasta "Yhteisö" on pikkukylän kyttääjämummo, joka taivastelee ja paheksuu). Myöskään yksilöiden yläpuolinen entiteetti ei ole sinänsä paha. Sen tulisi kuitenkin olla välillinen ja välineellinen, ennemmin "TARKOITUS", kuin "YHTEISÖ", johonkin tiettyyn, selkeästi muotoiltuun päämäärään suuntaava ja sitten katoava. Muuten homma on kuin Ranskan vallankumouksessa, joissa vihollisen kukistuttua aletaan listimään omia, ihan vaan kaiken varalta.

Tästä johtuen olen kiinnostunut ekoanarkismista ja pienyhteisöistä nimenomaan vastaliikkeinä nykyisen yhteiskuntajärjestelmän SISÄLLÄ. Tietoinen vetäytyminen marginaaleihin, mahdollisimman suuri irtisanoutuminen valtavirrasta ja sen instituutioista on huomattavasti tehokkaampi ja mielekkäämpi vaihtoehto kuin hallitsematon yritys muuttaa tuulimyllyn lailla pyöriviä koneistoja ja niiden rattaissa pyörivän enemmistön mieliä.

Santeri Nemo kirjoitti...

Kiitokset oivallisista kommenteistasi, MR.

Ehkä tuo automaattivaihde-esimerkkisi osui intentioitteni ytimeen. Nykyinen kapitalismiin ja uusliberalismiin sidottu ajattelumalli, kuten olen jo aiemmin tainnut todeta, surkastuttaa luonnollisia kykyjä ihmiseltä. Medialukutaito ehkä kasvaa, mutta jokamiehenoikeudet ovat vähän niin ja näin, minimaaliset tekniset kyvytkin (kuten nyt vaikkapa lumenluonti) kompensoidaan uusimmilla innovaatioilla (jollain lumilingolla, häh?). Siten omien kykyjen heikkoutta ei välttämättä tulla edes kyseenalaistaneeksi. Vastakkainen esimerkki löytyi arkielämästäni, jossa taannoin minua pyydettiin erääseen tilanteeseen hoitamaan eräitä teknisiä laitteita, johon minun oli vastattava, etten kertakaikkiaan ymmärrä niiden toimivuudesta sen enempää kuin sika tuulimyllystä. Tekninen osaaminen liittyy kuitenkin nykyisin enemmän huipputeknologiaan kuin käsillätekemisiin.

Viittasin lähinnä ihmisen sisäiseen jumaluuteen ja alkukristillisyyden eri muotoihin, joissa kenties oli vielä tällaista ajattelua hiukan mukana. (Econ hengessä) kai voisi todeta Aristoteleen löytämisen tarkoittaneen melko pitkälti myös tämän näkemyksen marginalisoitumista. Kristinuskosta se katosi tiettävästi jo aika päiviä sitten. Harmi. Siinä voisi osaltaan olla ruosteinen avain yhteisöllisyyden edistämiseen. Ja viittaan tällä nyt siis Itseksikasvamiseen yli ismien ja eri traditioiden solmiutumisen.

Rajoja, niistähän tässäkin on puhe. Missä menee yhteisöllisen utopian ja yhteisöllisen arkipäivän raja? Meneekö missään? Eikö yhteisöllisyys ole - tai voisi olla - tarkoitus itsessään, ettei sen koossapysymistä ja motivoimista tuotaisi mistään yhteisestä tavoitteesta tai yhteisestä tarkoituksesta, vaan yhteisön olemassaolosta tässä ja nyt, ajassa ja tilassa. Siten ryhmän tarkoitus ei ole mielestäni välttämättä ryhmän ylä- tai ulkopuolella oleva entiteetti, vaan sen sisällä kytevä voima, mieli, gnosis. En tiedä, kyselen ja arvailen vain retorisia.

Olen kanssasi täysin samaa mieltä, mitä tulee vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän sisällä toimimiseen. Näitä kysymyksiä on vain kysyttävä uudelleen ja uudelleen, koska vaikka ekoanarkistinen yhteisömuoto toteutuisikin jossain päin maata lokaalisti ja pienimuotoisesti, joudumme pysymään silti kuluttajina ja yhteiskunnan jäseninä, joilla on "ihmis-" ja äänioikeudet, eläketurva jne. Mediatilasta voi kyllä siirtyä yhä kauemmas, sitä ei tietääkseni vielä ole eksplisiittisesti ihmisiin pakotettu. Vaikka ponnisteluja sekin vaatii.

Mikko kirjoitti...

Huh, on niin paljon tekstiä, että valitan jos jokin sanomani on jo sanottu.

Näkisin itsekin hedelmällisenä vaihtoehtona pienyhteisöjen syntymisen, mutta niin ehdottomasti auktoriteetteja vastaan en ole, etteikö pienyhteisöjen yläpuolella voisi yhä olla valtio, joka määräisi esim. ulkomaankaupasta ja ulkopolitiikasta yleensäkin. Pienyhteisöt voisivat kuitenkin melko pitkälle määrittää omat sääntönsä ja lakinsa tai niiden puutteensa. Tuntuisi kuitenkin järkevältä, että lähtökohtana olisi jonkinlaisia ohjenuoria, jotka tähtäisivät ihmisten elävään kanssakäymiseen ja henkiseen kehitykseen; ja ajatus paikallisuudesta mielestäni väkisinkin tarkoittaisi sitä, että ihmisiä vähintäänkin kehotettaisiin mukaan yhteisölliseen päätöksentekoon ja vuorovaikutukseen. Näin (muistaakseni Vesan mainitsema) toisiltaan oppiminen ja toisista huolehtiminen toteutuisi käytännössä.

Ongelmaksi tässä tietysti muodostuisi se, että mikä tahansa ylhäältä määritetty yleensä muuttuu vastenmieliseksi. Nähdäkseni anarkismi pyrkiikin saavuttamaan melko utooppisen tilan, joka muistuttaa vaikkapa taolaisuuden ajatusta kaiken turhan hylkäämisestä, luopumisesta, asioiden etenemisestä omalla painollaan. Onko tämä käytännössä mitenkään mahdollista? En tiedä.

Kuten on jo tainnut tulla esille (ja olen varmaan itsekin jo useasti maininnut), kapitalismin kehityssuunta on se, että kaikki muuttuu koko ajan isommaksi ja kasvottomammaksi ja periaatteessa tavoitteena on ikuinen voiton maksimointi. Siinä muutumme kuluttajina tietämättämmekin moraalittomiksi, ja meitä joka puolelta turruttava viihdekin on jo monilta osin jopa aikaisempaa laskelmoivampaa ja isojen yhtiöiden talutusnuorassa. Tällaisessa tilanteessa rehellinen taide ja käsityöläisyys, ts. sielu ja lämpö ajetaan yhä ahtaammalle.

Mitä tulee vereen ja maahan, niin yhdyn Harrin karmivilta tuntuviin tunnelmiin. Veri ja maa voitaisiin ilmeisesti kääntää perinteeksi ja luonnoksi. Voidaan kai sanoa, että on eläviä ja kuolleita perinteitä, enkä näe että perinteiden kunnioittamista pitäisi korottaa milleen erityiselle jalustalle, pikemminkin kannatan Kekkosenkin peräänkuuluttamaa "ikuista liikettä"...en välttämättä ymmärrä vieläkään miksi käytät(te) natsien suosimaa terminologiaa. Jos natseilla olikin joku positiiviselta kalskahtava ajatus, kuten terve luontosuhde, liittyy asiaan niin monta negatiivista sivujuonnetta, että viittaus ei mielestäni ole millään tavoin mielekäs.

Uuh, kadotin ajatuksen kun puhelin soi.

Santeri Nemo kirjoitti...

Kiitoksia oivallisista vastauksistasi, Mikko, ja liittymisestä mukaan keskusteluun.

Lainaan oheen osin aikaansa sidotun, mutta jossain mielessä vieläkin hedelmällisen sitaatin anarkisti Volinilta (kts. Daniel Guérin: L’anarchisme, suom. Anarkismi 1970, 50-51):
Anarkismin kantava periaate on yksinkertainen: mikään puolue tai poliittinen ryhmittymä joka asettuu joukkojen yläpuolelle tai niiden ulkopuolelle ei voi onnistua herättämään kansaa ja parantamaan sen elinehtoja, vaikka siihen vilpittömästi pyrkisikin. Työväenluokan voi todella vapauttaa vain työväki itse, ei puolueeksi järjestäytyneeksi vaan omissa luokkajärjestöissään (tuotantoalojen ammattiliitoissa, tehdaskomiteoissa, osuuskunnissa), käytännön toiminnan ja itsehallinnon avulla, joukkojen keskuudessa (ei niiden yläpuolella) toimivien vallankumouksellisten avulla (ei johdolla). Anarkismin aatetta ja työläisjoukot mukaansa tempaavaa vallankumousta eivät voi toteuttaa pelkästään anarkistit itse, vaan laajat kansanjoukot (...) Anarkistien ja tosi vallankumouksellisten tehtävänä on vain antaa joukoille valistusta ja apua. Anarkistit voivat yhtä vähän kuin bolševikitkaan tehdä vallankumousta ’johtamalla joukkoja’.”

Ongelma on ”vapaan yhteisön muodostuksen” prinsiippi. Mistä voimme olla varmoja, että ihmiset –vaikka kehotettuinakin- haluaisivat tulla toimeen toisten kanssa, mitkä tekijät kanavoivat heidän mahdollisen väkivaltaisuuden ja itsesuojelun muualle, taholle joka ei vahingoita vapaata, lokaalia yhteisöä?

Olen sen verran puritaani, että luulen edelleen, että kulutukseen sidotun yksityisomistuksen (ei siis välttämättä yksilöllisten ruokakuntien ylläpitäminen) (edes osittainen) kitkeminen voisi suunnata huomiota toisista ihmisistä välittämiseen ja luonnon ja ihmisen harmoniaan. Taustalla on kuitenkin sen verran syviä kasvuvääristymiä länsimaisessa ajattelutavassa, että kasvun suuntaaminen takaisin luonnolliseksi voi olla hankalaa. Suomen kehitys on kuitenkin siinä mielessä toivorikasta, että sillä ei ole kuitenkaan kovinkaan pitkää urbaanin elämäntavan historiaa. Samalla pitää kuitenkin muistaa, että maaseudulla (ja vanhemmat sukupolvet) ajattelivat luontoa kuitenkin aika antroposentrisesti ja vihreä liikehdintä syntyi kaupungeissa.

Kulutuksen kitkemisen kääntöpuolen voi kuitenkin lukea vaikkapa Linkolan uusimman teoksen ”Voisiko elämä voittaa?” esipuheesta, jossa Linkola ihan oikeasti fiilistelee Venäjän-karjalaisten kurjuutta, kinttupolkuja, epäsymmetrisiä tönöjä ja kurttuista ukkoa joka ei saa ongella kalaa. Käsittääkseni Karjalan Kannaksella on kyliä, jotka elävät kuin ekoanarkistit konsanaan – vapaasti unohdettuina? Korjatkaa, jos olen väärässä. Kyse on kuitenkin siitä, mikä on se sopiva tasapaino ekoanarkistisen elämänmuodon ja kapitalismin välillä.

Paras keino torjua kapitalismin kehitystä ja kaiken kasvamista ja kuvittumista, voi olla hiljaisuus. Konkreettisen hiljaisuuden ja tietoisen marginalisoitumisen lisäksi tämä tarkoittaa myös hiljaista tietoa omista resursseista ja niinkin kliseistä fraasia kuin ”esimerkin näyttämistä”. Tämä hiljaisuus tarkoittaa nähdäkseni tuossa Volinin hengessä myös lähimmäisten ja ystävien ja muiden ihmisten tukemista, mutta ei ”julkisesti”. Valtamedialla ei saa olla vihiä, eikä sitä saa edes kiinnostaa, mistä on kyse. Kaikenlainen kapinaliikehdintä saadaan hallintaan, jos se vain saadaan integroitua valtamediaan. Siten ”pimeässä väijyminen on salaliittolaisten etuoikeus” ja kaikkea muuta.

Toiseksi on jo (vaikkakin minimaalisena valtamediassa, mutta sitäkin vahvempana pimeissä makuuhuoneissa, blogeissa, ”kansan riveissä”) kasvamassa huolestuneisuus tietoyhteiskunnan ympäristöllisestä kuormittuvuudesta, suuryhtiöiden asemasta, kulutuksesta, jopa viihteen tyhjyydestä. Voi toki viedä kauan, että edes suuri vähemmistö ymmärtää poistua viihteen ja suurkulutusten kentiltä, tai ainakin vähentää niillä käyskentelyä, mutta jos edes osa tekee niin: hyvä. On kapitalistinen ansa johtaa yksilöistä massa kuluttajia, heheh. Myönnän, että keskustan moraalittomuus voi kasvaa vielä hyvinkin suureksi ennen kuin...

MR kirjoitti...

Ennen kuin vastaan pitemmin muihin esiintulleisiin juttuihin, on pakko todeta seuraavaan yksi juttu:

"Jos natseilla olikin joku positiiviselta kalskahtava ajatus, kuten terve luontosuhde, liittyy asiaan niin monta negatiivista sivujuonnetta, että viittaus ei mielestäni ole millään tavoin mielekäs."

Samalla perusteella voisi mielestäni heittää monet sinänsä hyvät sosialismiin ja kommunismiin liitoksissa olevat ajatukset ja käsitteet romukoppaan ja sytyttää kopan palamaan, koska itse järjestelmä on ollut ja on yhä toteutukseltaan täysin hirviömäinen. Eikö?

Santeri Nemo kirjoitti...

Perinteeseen on jossain määrin sisäänkirjattu “luonto”. Pikemminkin blut und boden-tematiikan maa pitäisi mielestäni kääntää ympäristöstä, kulttuurisesta tilasta tulevia vaikutteita vastaamaan (johon siihenkin on toki kirjattu ”luonto”, kuten kaikkeen). Kansallisen identiteetin (ja tänä päivänä kansainvälisen identiteetin) maa, olkoot miten tuulesta temmattu tahaan. Yhteisöä yhdistävä ”pimeä” voima.

Sinänsä minkä tahansa ismin käsitteet, jotka eristetään kokemusmaailmasta, voi heittää romukoppaan ja kopan polttaa. Siis kun veri ja maa transsendentoidaan sellaiseksi, ettei ihmisellä ole välttämättä välitöntä kokemusta niistä, hän ei tunnista veren vaikutusta itsessään saati maan, ei tämä voi johtaa kuin ikäviin seurauksiin. Kun puhun veren ja maan sekaan lomittuvasta villakoiran ytimestä, tarkoitin, että niiden kanssa on koko ajan oltava valppaana, niistä on oltava tietoisia (vrt. Muu ”pimeän” tematiikka – miksi käyttää symboleita, jotka ahdistavat? Siksi että vain niistä on oikeasti hyötyä valppaalle itselle, ei turvallisista ja tutuista ystävistä. Jos eläisimme tällä itse-tunnolla pelkkien ”ystäviemme” parissa aina ja joka paikassa, osaisimmeko arvostaa mitään turvallisuutemme keskellä? Symbolit ovat rajoja.)

Pahoittelen takeltelua. Toivottavasti keskustelu jatkuu.

Mikko kirjoitti...

"Samalla perusteella voisi mielestäni heittää monet sinänsä hyvät sosialismiin ja kommunismiin liitoksissa olevat ajatukset ja käsitteet romukoppaan ja sytyttää kopan palamaan, koska itse järjestelmä on ollut ja on yhä toteutukseltaan täysin hirviömäinen. Eikö?"

No kyllä, mikäli viitataan esimerkiksi johonkin Kim Jong Ilin hallinnon lanseeraamaan käsitteistöön, ei kommunismiin sinänsä. En ole rehellisesti sanoen aivan tarpeeksi perillä fasismin aatekoukeroista, mutta käsittääkseni natseilla rotuoppi ja rotujalostus tulevat heti veren ja maan perään luonnollisena kehitysaskeleena, joten siinä kyllä hiihdellään vähän epäilyttävillä vesillä.

MR kirjoitti...

Verta ja maata ei voi kääntää suoraan perinteeksi ja luonnoksi, vaikka ne molemmat siihen liittyvätkin. Jälikimmäinen sanapari ei vain yksinkertaisesti välitä sitä merkityksellisyyttä, mikä ensin mainittuun, kieltämättä kyseenalaiseen termiin sisältyy. Itse puhun mieluiten JUURISTA, koska siinä korostuu olennaisesti yksilön elämyksellinen suhde suurempaan kokonaisuuteen, jota Nikos Kazantzakis kuvaa lyömättömästi teoksessaan Askeesi:

"Huuto ei ole sinun huutosi. Et sinä puhu; sinun suullasi puhuvat lukemattomat esi-isät. Et sinä toivo; sinun sydämessäsi toivovat lukemattomat jälkipolvet. Kuolleesi eivät lepää mullassa. He ovat syntyneet liinnuiksi, puiksi, tuuleksi. Istut heidän varjossaan, ravitset itseäsi heidän lihallaan, hengität heidän hengitystään. [...] Kansasi eilen, tänään ja huomenna on sinun suuri ruumiisi. Sinä olet hetken kestävä ilme; se on kasvot. Sinä olet varjo, se on liha.
Et ole vapaa. Käsiäsi pitelevät ja ohjaavat kymmenet tuhannet näkymättömät kädet. Kun suutut, joku esi-isistäsi vaahtoaa suustasi; kun rakastat, ikiaikainen luolaihminen mylvii; kun nukut, avautuvat muistin haudat ja pääsi täyttyy aaveista.
Sinun pääsi on onkalo verta, ja kuolleitten varjot kokoontuvat joukoittain; he juovat sinua herätäkseen eloon." (s.32)


Rotuoppi on kyllä liitoksissa veren ja maan ajatukseen, mutta ei mitään suoraa seurausta siitä! Rotuoppi oli hyvissä voimissa ympäri eurooppaa jo ennen ensimmäistäkään kansallissosialistia.

Vaikka en näekään natsismissa MITÄÄN hyvää, on mielestäni yksinkertaisesti virheellistä puhua siitä ennen kaikkea rotuoppina. Enemmän kohteeseen osuu, jos sitä kritisoidaan hierarkkisesta, autoritaarisesta, totalitaarisesta yhteiskunnallisesta utopiasta, jossa yksilö on alisteinen ideologialle.

Lienee selvää, että tämä sopii myös kommunismiin, jota olen täysin valmis kritisoimaan myös "sinänsä". Tarkemmin ajatellen, voisiko joku sanoa minulle mitä hyvää kommunismissa on suhteessa mihinkään muuhun järjestelmään?



...uhh. Minun piti vielä kirjoittaa jotain yhteisöistä. Varmaankin jotain sellaista, että en usko että on mahdollista "palata" pienyhteisöllisyyteen tai luonnonläheisyyteen. Itse asiassa en usko minkäänlaiseen merkittävään sosiaaliseen muutokseen, joka ei perustu siihen, että yksilö muuttaa itseään. Esim. Yksityisomistuksen kieletäminen tai mahdottomaksi tekeminen ei auta mitään. Mutta mikäli ihminen itse ymmärtää, miksi hän ei tarvitse enempää kuin välttämättömän, suuri muutos on jo tapahtunut.

Yhteisö on vain joukko syystä tai toisesta yhteen liittyneitä yksilöitä. Sillä on arvoa vain silloin, kun joku sen jäsenistä ei kykene selviämään olemisestaan itse. Huomioonottaminen ja huolenpito ihmisistä on täysin eri asia kuin keinotekoinen erojen tasoittaminen.

Vallankumoukset kiinnostavat minua vain siinä määrin kun ne liittyvät siihen, miten itse muutan käyttäytymistäni ja suhtautumistani ihmisiin ympärilläni. Uskon, että nämä pienet vallankumoukset itse kunkin elämässä muuttavat maailmaa huomattavasti enemmän kuin jotkin vanhentuneet, talouteen perustuvat teoriat.

MR kirjoitti...

Mainittakoon vielä, että joku voi pitää ristiriitaisena sitä, että itse esiinottamani Kazantzakis piti kommunismia hienona VÄLINEENÄ. En itsekään kiistä, etteikö sillä joskus aikoinaan olisi ollut hyviä seurauksia...niinkuin oli valistuksellakin, joka kuitenkin sittemmin samaistui giljotiineihin.

"Vapaus, veljeys ja tasa-arvo" ovat nekin niin verisiä termejä, että kannattanee harkita julkista käyttöä tarkkaan.

HS kirjoitti...

Lyhyesti:

Kansallissosialismin ja kommunismin vertaaminen on mielestäni hieman ontuvaa, vaikka molemmille aatteille rakennettiin totalitaariset poliittiset järjestelmät. Sosialismin aatehistoriasta on jäänyt jäljelle paljon teoreettisesti relevantteja ajatuksia (esim. Marxin kapitalismin analyysi ja vaikkapa tuo ekoanarkismi). Kuten ylempänä taas esitin kansallisosialismiin ei sisältynyt mitään positiivista, jota ei olisi löydettävissä aikaisemmasta yhteiskuntakriittisestä ajattelusta. Siitä voidaan tietty kiistellä missä määrin esim. Heidegger oli nimenomaan natsi-ajattelija.

“Maa ja veri” on historiallisesti latautunut metafora joka liittyy spesifisti natsien rotuoppiin, vaikka se voitaisiin ajatella muitten esimerkkien kautta siitä erillään. Juuri tästä syystä kavahdin “pimeän tematiikkaa.” Muitakin esimerkkejä kun löytyy, ellei nimenomaan halua ruotia omassa yhteiskunnassa vellovaa piilofasismia.

Mutta ehkä tämän aiheen voi jo kuopata.

“Luonnosta” sanoisin vielä että näen inhimillisen olemisen saavan merkityksellisyytensä kulttuurista, joka ei ole biologisesti siirrettävissä veressä tai geeneissä (vrt. hankitut ominaisuudet eivät ole perinnöllisiä). Maailma näyttäytyy meille ainostaan, koska tulkitsemme sitä sosiaalisesti välittyneiden symbolijärjestelmien kautta (voisin viitata maanalaisen auringon “What is now proved was once, only imagin’d” kirjaukseen). Näistä järjestelmistä yksi (joka saa usein turhan paljon huomiota) on kieli. Samoin kuin jokainen täysin uusi lause on kieltä, niin jokainen mielekäs yksilön teko (esim. uusi taideteos) on kulttuuria.
Heidegger sanoi että me emme puhu kieltä se puhuu meitä. Ranskalainen strukturalisti Claude Lévi-Strauss taas sanoi myyttien ajattelevan itsensä meissä. Kun häntä syytettiin anti-humanistisesta subjektin poistamisesta yhtälöstä, hän puolustautui sanomalla ettei hän tunne olevansa kirjojensa kirjoittaja, vaan pikemminkin risteys jossa ne aktualisoituvat. Tämä ei kuitenkaan riistä meiltä yksilöllisyyttämme. Sartre oli ranskalainen eksistentialisti, mutta jokainen ranskalainen eksistentialisti ei ole Sartre. Me työstämme kulttuuria jatkuvasti uusissa tilanteissa omien motivaatioidemme kautta. Kulttuuri ei ole siis tradition rautahäkki tai konformistinen voima, vaan juuri se väline, joka vapauttaa meidät toteuttamaan itseämme.

Tuo utopistisen pienyhteisön synty yksilöiden kautta on mielestäni ongelmallinen ajatus, sillä ihmiset ovat ennen kaikkea sosiaalisia Meidän oma yksityiseksi kokemamme individualismi on sosiaalinen konstruktio. Juuri kritisoimamme moderni legalistinen ylhäältäpäin hallitseva valtio ja kapitalismi nojaa länsimaiseen individualsimiin (vrt. Hobbes, Locke, Adam Smith etc. etc.) Margaret Thatcher sanoi aikoinaan “There is no such thing as society: there are individual men and women, and there are families.”

No niin, se ei ollutkaan ihan lyhyt viesti. Ja alunperin minun piti puhua magiasta, taiteesta, taloudesta, hyödystä ja lahjatalouden ja kapitalismin eroista. No joskus toiste...

Ai niin, teknologisista innovaatioista voisi vielä sanoa että ne ovat historiallisesti suht helposti siirtyneet kulttuurirajojen yli, jos ne ovat jossain käytännön kontekstissa relevantteja (rautakirvestä on kivempi käyttää kun kivistä). Ero piilee mm. siinä mihin käytetään se ekstra aika, jonka tehokkaampi työskentely tuotttaa. Protestanttisen työetiikan sisäistäneet lähetyssaarnajat ja koloniaalihallinnon virkamiehet näkivät siinä mahdollisuuden kasvattaa tuotantoa, kun taas “alkuasukkaat” näkivät usein mahdollisuuden selvityä työstä nopeammin ja tehdä lopulla ajalla sitten jotain muuta kivaa. Mukavuus (niin kuin rationaalisuus) on kulttuurisidonnaista. Eli ihmisistä on mukavaa tehdä sitä mikä heistä on mukavaa...

HS kirjoitti...

Alexis de Tocquevillen Demokratia Amerikassa on näköjään käännetty suomenkielelle. Siinä vasta klassinen lähde individualismista puhuttaessa...Jos oikein muistan juuri Tocqueville kuvaili miten demokratia riistää meiltä sukulaisemme ja sulkee meidät yksinäisyyteen, sillä suhteessamme valtioon olemme ennen muuta yksilöitä.

Santeri Nemo kirjoitti...

Kiitokset ryntäyksestänne taas, MR, Mikko ja HS.

MR: ”Yksityisomistuksen kieltäminen tai mahdottomaksi tekeminen ei auta mitään. Mutta mikäli ihminen itse ymmärtää, miksi hän ei tarvitse enempää kuin välttämättömän, suuri muutos on jo tapahtunut.”

Yksityisomaisuuden kieltäminen ei sinänsä auttaisi mitään, veisi vain ihmisiä hulluuteen ja raivoon. Sama olisi, jos esim. yhtäkkiä jumalainen interventio poistaisi maailmasta autourheilun (jolle en suoraan sanoen keksi minkäänlaista oikeutusta). Takuulla joku alkaisi raivoamaan. Millaisissa mitoissa, en tiedä. ”Kasvatus” lähtee itsestä, jolloin yksittäisen ihmisen tulisi kasvaa luonnollisesti irti suuresta tarpeesta omistaa, vasta sen jälkeen, kun huomauttaisiin suuremmassa mittakaavassa tuotekehittelyn ja tiettyjen tuotteiden kohdalla etteivät ne enää myykään, niitä voitaisiin alkaa karsia. Mutta elintason kohoaminen poistaa nuukuutta. En tiedä, keksisivätkö markkinat sitten uusia innovaatioita sellaisilta elämän ”sektoreilta” joissa vielä tapahtuu edes jonkinlaista luonnollista toimintaa – ja toisaalta, ovathan ne jo keksineet, elämysmatkailu jne. Mutta se perustuu kuluttamiselle, ei olemiselle.

MR: ”Vallankumoukset kiinnostavat minua vain siinä määrin kun ne liittyvät siihen, miten itse muutan käyttäytymistäni ja suhtautumistani ihmisiin ympärilläni. Uskon, että nämä pienet vallankumoukset itse kunkin elämässä muuttavat maailmaa huomattavasti enemmän kuin jotkin vanhentuneet, talouteen perustuvat teoriat.”

Liittäisin tähän sen ilmaisun, jota olen jo jonkin aikaa vaalinut, nimittäin ”lähimmäistensuojelun”. Se tarkoittaa käytännössä tuota, pieniä vallankumouksia, jotka pienissä piireissä tekevät ihmisistä kiinteämpiä itsessään ja auttavat selviämään, ajattelemaan itse, synnyttämään itseensä ouspenskylaisen magneettisen keskuksen (ja tehdä ihmisistä mekaniikastaan huolimatta eläviä). Omalla esimerkillä voisi antaa vastalauseen niille ulkoa tuleville näkymättömille opetuksille, joita nyt esimerkiksi median tarjoama näkyvyyden pakko on. Myös näkymätön, ”pimeässä” ja tavallisuudessa vellova voi olla – ja onkin – arvokasta.

HS, en tarkoittanut suoraan että ihminen saisi kulttuurisen ymmärryksensä verestä, vaan nimenomaan maasta (anteeksi taas tämä käsitepari), ympäröivästä kulttuurista. Perusteluna täsmälleen sama mitä esitit. Ne on niitä ulkoa tulevia virtoja, ja geeniperimä pitää muusta huolen. Se, miten sijoittaa itsensä noihin virtojen leikkauspisteisiin oli mielestäni se olennainen juttu. Ja miten ymmärtää sen. En tiedä tarkoititko sitä, mutta itse ajattelisin, että juuri tuo positio johon ihminen asettuu suhteessa ulkoa- ja sisältäpäin tuleviin virtauksiin, aiemmin mainittu ”villakoiran sydän”, on se, mitä tässä –ehkä- voisi nimittää yksilöllisyydeksi.

Arkielämän esimerkkinä pienyhteisöjen ongelmallisesta muotoutumisesta voisi olla se, että tietyt henkilökohtaiset ratkaisut nähdään yhteisössä useinkin vihan ilmauksina. Jos kieltäydyn pitämästä valoja huoneessa, jossa en ole, se voi hyvin loukata lähimmäistä, joka unohtelee valoja. Kuinka olla Jeesus jeesustelematta? Toinen klassinen esimerkki on alkoholin käyttö.

Sanon tässä vielä tältä erää hämmästelyksi, että niiden teknisten innovaatioiden mieltä voisi aina välillä miettiä tänä päivänä – mikä on oikeasti tärkeää, mikä ei, millaisten välineiden jalostamisesta on oikeasti hyötyä, mistä ei. Lasten lelut, kulttuurituotteet, parranajokoneet, jopa se, miksi kukaan kehtaa innovoida johonkin kaupan ständiin jonkin ääniraidan jotain mölinää?

HS kirjoitti...

Selvennykseksi:
"Et ole vapaa. Käsiäsi pitelevät ja ohjaavat kymmenet tuhannet näkymättömät kädet. Kun suutut, joku esi-isistäsi vaahtoaa suustasi; kun rakastat, ikiaikainen luolaihminen mylvii; kun nukut, avautuvat muistin haudat ja pääsi täyttyy aaveista."

Emme siis ole autonomisia yksilöitä, jotka vapaasti toimivat omien halujensa/motiiviensa toteuttajina.
Itse näkisin tuon esi-isien perinnön juuri sinä valtavana kerrostumana merkitysjärjestelmiä, jonka alitajuisesti perimme kulttuurissamme. En sulje pois biologisia viettejä, mutta muotonsa ja merkityksen ne saavat vasta, kun ne suodattuvat kulttuurin kautta.
Tuo esi-isien symbolien kaiku on vanhempi kuin moderni ihminen ja siten vaikuttanut myös meidän evoluutioomme. Esim. valmius oppimaan kieltä tuntuu olevan sisäänrakennettu ihmisaivoihin, mutta tästä ei seuraa minkä kielen opimme (tai edes mitään universaaleja kieliopillisia rakenteita).

Ns. arkkityyppi teorioista sanoisin että tiettyjen symbolien yleisyys johtuu niiden ilmeisyydestä (verrattavissa mm. geometristen kuvioiden esiintymiseen eri kulttuurialueilla). En haluaisi tässäkään sortua biologiseen tai psykologiseen reduktionismiin, vaikka en sulje pois niiden vaikutusta täysin. Lopullisen merkityksensä ne saavat kuitenkin vasta kulttuurisessa kontekstissaan.

MR kirjoitti...

Minun on ilmeisesti välttämätöntä sanoa yksilöstä pari sanaa. Oma vikani, itsehän aloin siitä väsyneenä eilen vaahdota.

Täytyy tehdä tiettyjä selvennyksiä käsiteparien välillä. Olen puhunut sekä yksilösta suhteessa juuriin, joka tulee ilmi juuri tuossa HS:n oivallisesti selkokielistämässä Kazantzakis-sitaatissa.
Toiseksi olen puhunut yksilöstä suhteessa ideologiaan, joka taas liittyy ehkä vähän väärässä paikassa esiin pursunneeseen kommunismin kritisoimiseeni (pyydän anteeksi, aina kun kuljen liian läheltä politiikkaa, alkaa päätäni särkeä).

Totta kai yksilö on moderni olento, ja on myös selvää, että liberaali kapitalismi perustuu yksilön käsitteelle. On kuitenkin yhtälailla totta, että yksilöllisyys, miten tahansa aikaan ja paikkaan sidottu se onkin on ainoa todellisuus jonka me suomalaisina vuosituhannen vaihteen ihmisinä tunnemme.

Voimme loputtomiin todeta, että koko todellisuutemme on sosiaalista konstruktiota, mutta se ei muuta miksikään sitä, että se on todellisuutta, jossa me elämme ja toimmme. Lainatakseni Prometheaa: "You know, that metaphorical stuff...it REALLY hurts."

On siis myös eroja siinä, nähdäänkö yksilö "kulutus-subjektina", vai suuremman kokonaisuuden tietoisena yksikkönä, joka toimii suhteellisessa autonomiassa. Toisaalta tietyt kulttuuriset ja biologiset asiat määräävät hänen olemisensa, mutta näiden puitteissa hän on vapaa tekemään valintoja ja jopa jossain määrin nousemaan tilanteensa yläpuolelle.

Kun puhumme haikailevaan sävyyn yhteisöistä, teemme sen yksilöllisistä lähtökohdista. Kun ammennamme siitä loputtoman syvästä ja leveästä esi-isien virrasta, joka määrää ja rajoittaa toimintaamme, teemme sen nimenomaan yksilöllisestä tietoisuudestamme käsin, jossa tuo virta tulee tietoiseksi itsestään.

Yksilöllisyys on fakta myös siinä mielessä, että kaikki yhteiskunnallinen liike, mikä tapahtuu tästä hetkestä eteenpäin, perustuu yksilölle. Kuten "paluu" yhteisöllisyyteen on mahdottomuus, myös yksilöllinen itsetietoisuus on jotain peruuttamatonta. Sitä ei voida tuosta vain pyyhkiä pois sillä verukkeella, että se kapeasti ja välineellisesti ymmärrettynä palvelee jotain, mikä ei toimi.

Tämä keskustelu on muuten ollut kovin opettavainen. Kiitoksia kaikille. Vaikkei tämä toivottavasti vielä lopu.

HS kirjoitti...

Väsyneenä vaahtoaminenhan on juuri blogeja varten :) Kun omissa töissä alkaa aivot leikata kiinni, voi ne käynnistää uudelleen tällaisiin loistaviin keskusteluihin osallistumalla...

Santerin edellinen viestiin en ehtinyt reagoida, kun se postattiin samalla kun kirjoittelin omaani. En siis tarkoittanut kommenttiani luonnosta oikeastaan vastineena edellisiin kommentteihin, vaan ainoastaan oman kantani mahdollisimman selkeäksi ilmaisuksi.
MRän viimeiseen viestiin yhdyn 100%. Individualismi on todellinen osa kulttuuriamme ja siten olemustamme. Se ei ole “väärää tietoisuutta” tai illuusio. Se että ymmärrämme todellisuutemme konstruoidun luonteen, ei tarkoita että kupla on poksahtanut ja voimme täysin vapaasti valita missä todellisuudessa elämme (sopii yrittää, mutta valkotakkiset sedät kutsutaan kyllä pika pikaa paikalle). Totta on myös että nautin individualistisesta kulttuurista ja urbaanista anonymiteetistä (samoin kuin monista markkinatalouden hedelmistä). Se ei tietenkään tarkoita että emme voisi esittää kritiikkiä oman kulttuurimme perusoletuksia kohtaan, etenkin kun ne naturalisoidaan poliittisessa tai taloudellisessa ideologiassa. Pitää vielä muistaa että länsimainen individualismi ja markkinatalous ei ole mikään monoliittinen homogeeninen möhkäle, sillä kyllä esim. suomalainen kulttuuri muovaa siitä oman näköisensä version.

Yksilö voi myös nousta tilanteensa yläpuolelle kulttuurinsa ansiosta, koska on aina mikrohistoriallisesti ainutlaatuisessa asemassa (tuohon viittasin sillä Sartre jutulla). Kulttuuri siis aina uudistaa itseään aktualisoituessaan yksilöiden toiminnan kautta (esimerkkinä vaikkapa taiteet).

Individualismin ja biologisen reduktionismin kritiikki oli tarkoitettu jatkeeksi uusliberalismin analyysille. Huolestuttavaa on että nykyään suuressa huudossa oleva evoluutiopsykologia lähestyy yhteiskuntaa yleensä metodologisen individualismin kautta ja antaa oikeutuksen kovan linjan uusliberalismille. Puhumattakaan vieläkin Herbert Spencerin haamua ruokkivista Bell Curven johdannaisista, jotka paljastavat että köyhyys johtuu periytyvästä tyhmyydestä, joten turha ryysyläisten koulutukseen on rahaa tuhlata.

Vaikka kritisoinkin ankarasti vahvaa kansalaisiaan kaikilla elämän alueilla hallinnoivaa valtiota ja social engineering ideologiaa, valitettavan usein vaihtoehdoksi annetaan Bush tyylinen “less government” oikeistolaisuus. Toisaalta kansan on aina helpompi sulattaa ajatus että esim. rikollisuus tai väkivaltaisuus johtuu jostain juuri löydetystä geenistä, kuin kuunnella monimutkaista yhteiskuntatieteellistä saarnaa aiheesta.

Nyt taidan alkaa toistaa itseäni...

HS kirjoitti...

Pieni korjaus:
Yhdessä asiassa olen eri mieltä MR:n kanssa.

“...kaikki yhteiskunnallinen liike, mikä tapahtuu tästä hetkestä eteenpäin, perustuu yksilölle. Kuten "paluu" yhteisöllisyyteen on mahdottomuus, myös yksilöllinen itsetietoisuus on jotain peruuttamatonta.”

Vaikka yksilö saattaa olla tämänhetkisessä länsimaisessa ajattelussa keskiössä, en näe että individualistinen ideologia olisi kuin hyvä ja pahan tiedon puun omena, jota puraistua ei ole paluuta. Uskon että se on vain yksi historiallinen aate muiden joukossa, ei fukuyamalainen historian loppu. Sen rinnalla elää muita tapoja hahmottaa yhteiskuntaa niin länsimaissa kuin muissakin kulttuuriessa. (Mikäli MR:n kommentti koski vain tätä hetkeä omassa kulttuuripiirissämme pahoittelut vääriintulkinnasta.)

Santeri Nemo kirjoitti...

Niin. Kuten te muutkin, en voi sanoa todella haluavani paluuta puurötisköihin ja maanviljelykseen – omat juureni nousevat niin köyhistä oloista, etten niistä uneksimisesta huolimatta haluaisi elää suoraan sellaisessa yhteisössä. Siinä mielessä – ainakaan minulla – kyse ei ole ollut mistään haikailevasta nostalgiasta, vaan asioiden, ”elämän politiikan” kehittämisestä hiljalleen eteenpäin. Parannusehdotuksiahan nämä ovat, eivät käskyjä. Ja vaikka tietenkin voimme kysyä itseltämme, millä oikeudella teemme näitä parannusehdotuksia, niin hennoksi puolustukseksi sanoisin vain, että tuskinpa energiankulutuksen vähentämisestä ja omien rutiinien ja yhteyksien & yhteiskunnallisten olojen arvioimisesta kenellekään mitään haittaa olisi. En voi tietenkään sanoa objektiivisesti kaikkien puolesta, mutta ainakin itselläni on huomattavissa heideggerilaista lörpöttelyä ja kiintymistä asioihin, jotka estävät –asettuvat jonkin toisen eteen. ”Vääristymät systeemissä” ja sitä kautta omaksutuissa kulttuurikerrostumissa ovat niin syviä, että potentiaaliseenkaan muutokseen vie elin-ikiä. Minä en ole niitä näkemässä, mutta toivottavasti lapsenlapseni. Tai lapsenlapsenlapsenlapseni.

MR: ”On siis myös eroja siinä, nähdäänkö yksilö "kulutus-subjektina", vai suuremman kokonaisuuden tietoisena yksikkönä, joka toimii suhteellisessa autonomiassa. Toisaalta tietyt kulttuuriset ja biologiset asiat määräävät hänen olemisensa, mutta näiden puitteissa hän on vapaa tekemään valintoja ja jopa jossain määrin nousemaan tilanteensa yläpuolelle.”

Kuten on jo varmaan tullut sadannen kerran todettua, alkuperäinen puheenaiheemme anarkismi oli siis ensisijaisesti yksilöllistä (vapaan yksilön idea) ja vasta sitten yhteisöllistä. Tämä suhde perustui koko ajan siihen, että yksilö on vapaa liittymään tähän yhteisöön tai irtaantumaan siihen, eikä sinänsä ”kukaan välitä”. Tavallaan tämä on epämääräistä, mutta… noh. Toinen kysymys on se, miten yhteisöt järjestäisivät keskinäisen kommunikaationsa, esim. julkiset palvelut terveydenhuoltoineen ja julkisine liikenteineen. Rakentavassa mielessä ja yksilön moraalisen kasvun jatkamiseksi (moraalinen kasvuhan on edellytys anarkismille) olisi otollista jos yhteisöt eivät muodostuisi ammattiliikkeistä, vaan täysin erilaisista yhtälöistä. Nämä ovat vain haja-ajatuksia raunioilla. Te olette sanoneet jo niin paljon, kiitos. Jatkakaa vain.

HS kirjoitti...

Kiitos keskustelusta kaikki.
Anarkismista, jota olen aina sympannut, sanoisin vielä...uskon että valtiota tarvitaan pitämään yllä tiettyä infrastruktuuria (jota ollaan monella taholla yksityistämässä), mutta sen rinnalle voisi kehittyä pimeä “talous”, joka perustuisi yhteisölliseen tavaroiden ja palveluiden vaihtoon, eikä olisi osa markkinataloutta. Ehkä kurjistuminen jossain vaiheessa saavuttaa pisteen, joissa lokaalin omavaraisuuden tarpeen aiheuttama paine tuottaa tällaisia sosiaalisuuden muotoja Suomessakin...

Oma tulevaisuuden visioni on kuitenkin sen verran synkkä koko ajan kirivän ekokatastrofin ja valtion etenevässä määrin uusliberalistisen politiikan valossa, että on vaikea kuvitella merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia ennen kuin “the shit hits the fan.”

Vielä pari kirjasuosittelua aiheesta, jos jotain sattuisi kiinnostamaan:
James C. Scott (1998) Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed
James Speth (2004) Red Sky at Morning: America and the Crisis of the Global Environment

Santeri Nemo kirjoitti...

Niin, mikä on lokaalin talouden potentiaalisuus Suomessa? Ilmasto lämpenee myös pohjoisempana, sanotaan Jyväskylänkin yläpuolella, mutta sateet lisääntyvät ja siirtyminen neljästä vuodenajasta kolmeen ei helpota maanviljelijän(kään) asemaa. Eikä maanviljelyksen kannalta tuotto (edes omiin ja läheisten tarpeisiin) välttämättä olisi erityisen monipuolista ja kaupunkivegaanien olisi enemmin tai myöhemmin palattava sekasyöjien sekaan. Mitä silloin on lokaali omavaraisuus? Kotieläinten loputonta jalostamista vai siirtymistä yhä laihempaan leipään (pettuun)? Edut, joista nautimme tänäkin päivänä asioidessamme ruokakaupassa (vaikka vapautta meillä siellä ei olekaan), ovat tällä erää & nähdäkseni melko pitkälti juuri tuonnin ansiota. Mene ja tiedä sitten, jos yksityistäminen, ulkoistaminen ja suomalaisen maatalouden eurooppalainen riistäminen nitistettäisiin, mitkä olisivat resurssimme tuolloin? Toisaalta mainitsemasi ekokatastrofi on omiaan takaamaan sen, että myös metsästäminen ja kalastus ovat yhä heppoisampia elinkeinoja.

Kiitoksia kirjasuosituksista, noihin paneudutaan varmaankin jonakin päivänä. Viime päivät olen kuitenkin miettinyt entropian käsitettä. Onko todella niin, että sekä yksilön mikrokosmoksessa että elämänpiirin makrokosmoksessa äärettömän etsiminen äärellisestä ja loputtoman kasvun ja järjestelyn tarve aiheuttaa väistämättä epäjärjestystä, kaaosta ja tuhoa systeemin toisessa päässä (yksilötasolla psyykkis-fyysistä rappeutumista teknologian kustannuksella ja makrotasolla rakenteellista väkivaltaa)? Onko tämä vain harhaluulo, ja jos se ei ole, miten tasapainotus on mahdollinen ja onko se edes? Häkeltyneenä olen katsellut ympärilläni ja nähnyt sen loputtoman rappion, jota menestys ja kehitys itsestään alati paljastaa. Tämän tiedostaminen on kyllä asia, jota tarkastellessaan on yhä vaikeampi uskoa ihmiseen tai mielekkäämpään tulevaisuuteen, mutta joka pitää kyllä kiitettävällä tavalla varpaillaan, tietoisena omista toimistaan ja omasta vastuustaan.

Ei muuta tältä erää. Kommentoikaa.

HS kirjoitti...

Kyllähän se niin on että neoliittisessä vallankumouksessa ihminen ampui itseään jalkaan. Puutos- ja kulkutaudeista kärsivä maajussi oli hiellä ja rasitusvammoilla leipänsä ansaitseva. Toisaalta en menisi romantisoimaan mitään Rousseaulaista "luonnontilaa", taikka postuloimaan teleologista syy-yhteyttä monimutkaisten yhteiskunnallisten järjestelmien ja entropian välille. Hyvä kysymys, mutta en taida osata sanoa muuta kuin riippuu järjestelmästä. Ehkä kun nykyisestä maailmanjärjestyksestä on jäljellä enää pölyiset rauniot, voivat valaistuneet vegaani zen-munkit rakentaa paremman maailman...

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos jo etukäteen ja onnea! :)