Sanotaan, että ensivaikutelmaan kannattaa panostaa. Ihminen muodostaa perustavan kuvan toisesta ihmisestä jonkin alustavan vaikutelman mukaan. Usein tämän kuvan muotoutuminen tarkkailijan tiedostamattomassa osassa mieltä käy varsin tahattomasti: tietynlaiset housut, tietynlaiset kulttuuriset mieltymykset, änkytys, ärrä-vika, hiljentyminen ryhmässä. Tämän perustavan alkukuvan muokkaaminen on mahdollista, joskin sen eteen on (itse kunkin) tehtävä töitä, jos haluaa todella tutustua ihmiseen itseensä eikä vain tämän makuun, työnkuvaan, kuulumisiin tai aatteeseen.
Silti edes aate ei kerro ihmisestä itsestään välttämättä mitään. Voi olla, että vasemmistonuori myöhemmällä iällä huomaa, että tuli alun perin mukaan ryhmään ihastuttavan tytön takia, tai kuka-tahansa huomaa, että oppi pitämään klassisesta musiikista koska opiskeliakaveritkin kuuntelivat ja kehuivat ja itse halusi käyttäytyä yhtä sofistikoituneesti kuin he. Jonkun toisen tahon suorittaman toiminnan imitoiminen voi näyttää hyvinkin pitkälti yltäpäältä iljettävältä, mutta on lopulta varsin luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä. Omia motiivejaan ja pinttymyksiään, tapojaan ja perinteitään voi kuitenkin tarkkailla haastamalla ne, astumalla niistä ulos, miettiä itseään niiden suorittajana, itse itseään itsensä ulkopuolelta. Vasta pitkällisen, oikeastaan jatkuvan tarkkailun virrassa voi sitten päättää mielessään (toki muistaen ajan ja tilan), millaisista ominaisuuksista ja tavoista kannattaa pitää kiinni, millaisia vahvistaa ja millaisia pitää kurissa. Sisäisen tasapainon vaaliminen on kuitenkin tärkeää, eikä repimällä repiminen, jonkin omaisuuden pakonomainen hylkääminen välttämättä tee kovinkaan hyvää mielen muille osille, oli ominaisuus sitten kuinka iljettävä tahaan. Tällöin on suotavaa myös arvioida huolellisesti, onko se "taho" joka pitää jotakin, jonkin roolin ominaisuutta iljettävänä jonkun toisen roolin dominoima mieli vai peräti Itse silleen.
Ihmisen mieli leviää monelle taholle, moniin erilaisiin rooleihin, joiden itsenäinen toteuttaminen ja jalostaminen (mutta ei välttämättä toisten kustannuksella) on elämisen ja olemisen kannalta olennaista. Eräänlaisena rihmastona se sinänsä on keskukseton ja jotkin roolit muodostavat toisina aikoina toisissa tiloissa mielen keskeisen sisällön ja suunnan. Opettajan uralle astunut entinen opiskelija voi kokea kaikkein mielekkäimpänä roolinaan opettajan roolin ja unohtaa siksi tiskata vuorollaan ja auttaa miestään kotitöissä. Fanaattinen tv-sarja-fani ei suostu tapaamaan ystäviään ja tuttaviaan sarjan kanssa päällekkäin menevässä elävän musiikin tapahtumassa. Kuitenkin opettajan on kesälomalla tai sijaisuuksien päätyttyä tarkkailtava uudestaan omien rooliensa risteileviä virtoja kuten on tv-sarja-faninkin mietittävä samaa televisionsa hajottua tai sarjan jätettyä hyvästit katsojilleen. Keskeistä on, että ihmisen työstäessään elämästään kertomusta, vaikkakin katkonaista, pulppuilevaa, sykkivää, on muistettava myös sen varjo, (kaikkien mahdollisten roolien lisäksi) kaikkien mahdollisten rooliensa varjot - mitä jos tämä rooli olisikin jäänyt aktuaalistumatta, entä jos nämä roolit olisivat ottaneet minussa lasteni isänä vallan? Vasta 'mitä jos' voi auttaa ymmärtämään, mikä on oman elämän kannalta mielekästä ja merkityksellistä.
Juuri roolien pinnalle heijastuu myös mielen muille ihmisille projisoiden tarjoama ensivaikutelma. Opettaja on mukava, jos hän antaa vähän läksyjä ja on puoleensavetävä retoriikantajunsa ja outojen maneeriensa takia, voi ajatella keskiverto-oppilas. Hiljainen, kuoreensa vetäytyvä tupakaveri voi vaikuttaa tyypiltä, jota ei kannata ärsyttää, sillä "se on aina vihainen". Tupakaveri itse voi olla joko liian keskittynyt itseensä miettiäkseen muiden mielipiteitä ja vaikutelmia hänestä tai mielestään myötämielisen hiljainen, innostunut kuuntelemaan, mutta tietämätön toisten kielenkäyttötavoista ja koodistosta ja juuri siksi hiljaa (mutta valmis oppimaan toisilta). "Pakanallisten kielten" eripuraisuus tuottaa juuri ikävimmät sosiaaliset tilanteet, minkä vuoksi kulttuurista kiinnostunut runotyttö ei juurikaan ole tekemisissä putkimiesten kanssa, paitsi myyjä-asiakas-suhteessa, mikä ei ole luonnollisen kanssakäymisen muoto eikä sosiaalisessa katsannossa kuin edistä (väärän) ensivaikutelman vahvistumista. Runotyttö pysyy runotyttönä eikä hänen emotionaalinen tietokenttänsä pysty näyttäytymään, ja vessassa kiroileva putkimies pysyy makkaraa syövänä köriläänä, eikä hänen perehtyneisyytensä muistamisen mysteereihin erity millään tavalla runotytölle.
Tällaisen ensivaikutelman merkittävyyden ymmärtäminen voi johtaa kohtaamisten välittömään lukkiutumiseen tai tehdä observoijan yltiövarovaiseksi. Kieltäytyminen tälle polulle astumisesta merkinnee kuitenkin valmiiden, totuttujen tapojen ylläpitämistä, jossa jokainen uusi sosiaalinen tilanne tarjoaa yhä vähemmän virikkeitä, oppimateriaalia ja vähentää ajan saatossa ihmisen ymmärrystä muista ihmisistä ja yhteisöllisyydestä (tai pitää sen yhtä vajavaisena). Silloin pysytään toisen hämmästelyn noidankehässä, kategorisointien ja ennakkoluulojen syömässä kokemuksellisuuden kadossa. Kuva, jonka tulee antaneeksi itsestä muille ihmisille on kuitenkin yhtä tärkeä osa minuutta ja mieltä kuin se keskeisten intressien kenttä jota ihannoi itsessään viimeiseen asti. Itse asiassa, jopa tärkeämpi. Päiväunelmointi ja egomania ei vie kovinkaan pitkälle. Sen sijaan lähimmäisten ymmärtäminen ja erilaisten sosiaalisten tilanteiden kunnioittaminen ja niihin osallistuminen voi edistää itseymmärrystä paljon paremmin kuin loputon samanlaisia intressejä jakavan sosiaalisen ryhmittymän itsenpalvonta (me tiedämme, me osaamme) ja puuhastelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti