Minulla ei ole vahvoja muistikuvia viiden vuoden takaa, vain hataria, syntymää enteileviä kuvajaisia, enteitä, näkyjä, rakeisia häilähdyksiä jotka kerrostuvat viisivuotisen elämäni ympärille, päälle, saostuvat, sekoittuvat. Kaikki mitä olen värikarttojeni ja maailmankarttojeni puolesta, on muotoutunut viimeisen viiden vuoden aikana.
Tätä olen pitänyt pitkään sisälläni, en ole puhunut siitä kovinkaan monelle, koska en sitä tyhjentävästi ole osannut kuvailla – enkä pystykään. Ihmisen elämässä on hetkiä, joista muotoutuvat kokemukset eivät kertakaikkiaan ole kuvailtavissa, korkeintaan runous voi viitoittaa tietä sinne, pimeään. Sillä pimeää se on, etäistä jylyä toisesta maailmasta. Toistuvia, eri tavalla järjestäytyviä samoja unia on, ne korkeintaan kantautuvat tälle puolen, mutta lapsuuteen liittyviä holistisia ja maagisia kokemuksia en taida muistaa. Toki muistan mandariininhajun, muistan poikakerhon ensimmäisen leirin, muistan yön maakuopassa, mummolan joka jo silloin oli autiotalo, mutta pitkää, kestävää huumaannuttavaa kokemusta minulla ei niistä ole. Sen sijaan, kun tietoinen elämäni alkoi viitisen vuotta sitten väliviikolla (niille main olen sen kartoittanut), elin lumen ja pakkasen keskellä kokonaisen talven, omassa henkilökohtaisessa eetterissäni (Yesod), hourailin ja hamusin, ja kaikki se, siellä koettu oli perusta tälle elämälle.
Kun sittemmin palasin arkiseen, reaaliseen maailmaan, varisin unista ja lumen luonteesta, työstin vuosia – ja työstän edelleen – itselleni pesää, kieppiä, valtaistuinta ja lähdettä, jotain sykkivää aukkoa, tilaa johon minulla aina olisi pääsy, joka olisi yöni ja risteysteni siunatuin mutka. Niin elin muualla, mutta kun palasin, kuljin niitä teitä taasen, joka kerta ymmärsin etten vain ylittänyt katua, vaan astuin kuolleiden yli ja jotain lähti mukaan, kengänpohjissa, hartioilla. Olen lieassa, ketjun seuraava lenkki, taivaan ja maan kiitos että olen.
Ehkä juuri siksi ainoa mielekäs mitta omalle toiminnalleni nousee suhteesta tuohon lähteeseen, yölliseen tilaan ja tiettömään taipaleeseen, erämaahan, lumen ja pakkasen keskeen. Vuosi 4, tai 2006 oli siten omanlaisensa käyskentely aukon ympärillä ja ehkäpä juuri suhteessa aukkoon erityisen merkityksellinen – ennen kaikkea jatkoin siitä, mistä 2005 aloin, kehollisuuden hienovaraista työstämistä, arkisen kartoittamista, käsillä tekemistä. Minä laajenen pyhästä, olen laajentunut viimeiset viisi vuotta, minä laajenen, minä sykin.
Umpimielinen tai en, yritän edelleen muovata itsestäni sosiaalisempaa, ystävällisempää ja avoimempaa ihmistä. ”Paha” jota joka ikinen päivä sanomalehdistä ja ympäristöstäni tapaan ei saa olla este ystävällisyydelle, kommunikaatiolle ja rakkaudelle. Minun on ymmärrettävä asiain monilakisuus ja niiden luonne kohdattaessa, minun on pyrittävä kohtaamaan kaikki aina uutena, ilman niistä minulle ennen muodostunutta (alku)kuvaa, ilman mahdollista seurausta – mitä ihminen tekee ja mitä siitä seuraa ovat asioita, jotka on tiedostettava, mutta niillä ei tule myrkyttää omaa mieltään. Käännän toisen posken, ei se ole minulta pois – ominaisuuksieni summa minä en ole, katson, ihastelen. Ominaisuuksineni minä muodostan vain turvallisuushakuisen pienen universumini, joka torjuu muiden olemassaolon mielekkyyden, asettuu muiden ja itseni väliin. Minä en voi ymmärtää ketään, enkä mitään, ellen minä osaa katsoa muita sellaisena kuin ne ovat ja minuuttani sellaisena kuin se on. Millaisen kuvan ihmisestä muodostan ei tarkoita samaa kuin tuo ihminen kaikkinensa. Jos myrkytän kohtaamisen kategorisoinnilla tai sillä, että ”tuo poika kerran potkaisi minua”, en ymmärrä kohtaamastani lopulta paljoakaan.
Odotin joulua koko syksyn, joulu tuli, meni, väliviikko alkoi, meni virraten ohi, uusivuosi tuli, meni, jätti apean, alakuloisen mielen. Kaikesta huolimatta ja kaiken takia, juuri siksi. Astuminen ajattomuudesta takaisin aikaan, arkeen, erossaoloon. Enimmäkseen luin, kävin kävelylle, tapasin muutamia ihmisiä, erosin heistä ja hetken olo oli kuin vuosia sitten, yhtä hymyilevä, yhtä kirkas. Ajattelin äitiä, pakkanen rohtui ja vaihtui sulaksi, loska lähti ja tilalle jäi kylmä maa joka odottaa taas talveaan.
Mitä muistan vuodesta 2006? En paljoakaan. Kuoleman Euroopassa, sapatit, uuden alkaneen elämän uudessa kaupungissa, vanhan jatkuvan elämän vanhassa kaupungissa, pimeässä otetut askeleet. Sapatteina minua kaihersi sama vanha kylmäsilmäisyys, suru menetetystä kaudesta ja ilo alkavasta, niine hetkineni olin lähempänä itseni kosmista napaa, railo avautui ja sulkeutui, haava urkeni ja umpeutui. En silti voi sanoa ymmärtäneeni kaikesta näkemästäni paljoakaan, ainakaan sellaista mistä voisin mitään sanoa. Elämäni pyörii, vaappuu, olen taas toiveikas sen suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti