Seistä aavikolla vieraassa kohdassa

Miten pitäisi lukea niinkin avointa tekstiä kuin Werner Herzogin Fata Morganaa (1971)? Kamera kiertelee pitkin Saharaa, tutkii karun luonnon ja imperialististen raunioiden yhteenliittymää, satunnaisia ihmisiä, eksoottisia eläimiä. Ääniraidalla soi mm. Leonard Cohen ja drone. Herzog-boksin oheislehtisen mukaan elokuva on myös trippailevien hippien suosikkielokuvia. Voin vain kuvitella, minkä vaikutuksen onkaan saanut aikaan esimerkiksi dokumenttielokuvan aloittava kohtaus, jossa lentokone laskeutuu kymmenkunta kertaa peräkkäin helteestä väräjävälle aavikolle. Dokumentin taustaidea on sitä vastoin aivan nerokas: joukko antropologeja ulkoavaruudesta saapuu tutkimaan maanseutua ja kuvaa kaikkea mitä eteen sattuu. Siis tavallaan Fata Morgana on oikeasti dokumentiksi hassahtanut scifi-elokuva. Katsoja on kyllä yhtä ulkopuolinen kuin mahdollinen antropologikin: irralliset kohtaukset seuraavat toisiaan ja ainoastaan runoudentaju voi auttaa selvittämään, mistä dokumentissa on kyse ja miten vaikkapa jokin kilpikonna-kohtaus liittyy laajemmalti muihin kuviin.

Herzogin kokeellinen dokumentti jakaantuu kolmeen osaan: Luomiseen, Paratiisiin ja Kultaiseen aikaan. Näistä ensimmäinen kuvaa enimmäkseen aavikkomaisemia ja voiceover-ääni lukee Popol Vuhin luomismyyttiä, jonka mukaan mm. ihminen on universumin keskus - mikä näyttää olevan täysin ristiriidassa dokumentin kuva-aineiston kanssa. Ja vaikka noihin aavikkomaisemiin alkaa dokumentin myötä kerrostua yhä enemmän jälkiä ihmisestä, hylättyjä tehdashalleja, metallijätettä, kaikenlaista rojua, loputtomana välittyy katsojalle harmonian ja kauneuden tunne; kontrasti "ihmisen" ja "luonnon" välillä ei ole niin raaka kuin voisi luulla. Jos uskoo silmiään ja vertaa näkemäänsä vaikkapa luonnon ja moderniteetin oletettuun yhteistyöhön, antaa Fata Morgana siitä kyllä melko oudon seesteisen ja suvaitsevan kuvan. Toisaalta lentokoneenhylyt ja metalliroju kielivät etäisyydestä, joka tarkkailijoilla on kohteeseensa, sen loiston päiviin: vaikka kamera kuvaa myös paikallisia ihmisiä, enimmäkseen dokumentista välittyy kuva menneisyydestä, jostakin hylätystä maisemasta. Samalla katsoja saa tunteen, ettei tuo hylkytavara ole koskaan kuulunutkaan paikallisille, eivätkä he siitä liiemmin välittäneetkään.

Ihmisten hylättyjen aikaansaannosten ja karun aavikon yhdistyminen herättää toisaalta toivoa, toisaalta tuskastumista. Toivo syntyy näystä, että moderniteettiin kirjattu kasvun ideaali lakkaa joskus tulevaisuudessa ja luonto saa sen sijan joka sille kuuluu - tuskastuminen syntyy, kun edellinen tarkoittaa myös välinpitämättömyyttä luonnosta ja kaikesta muustakin; kun "tuho" uhkaa, ihminen tekee kaikkensa pelastaakseen oman nahkansa. Silti Fata Morganassa ei suoranaisesti näytä kuitenkaan olevan kyse ihmisestä tai tämän aikaansaannoksista. Liskot, kilpikonnat ja aavikon eläimet ovat paitsi kestävämpiä, myös kiinnostavampia olentoja kuin ihmiset - jollei oteta lukuun dokumentin loppupuolella pienessä huoneessa käsittämätöntä musiikkia soittavaa miestä ja naista, jotka molemmat hoitavat toimensa täysin tunteetta (dokumentin oudohko toteamus Kultaisen ajan kulttuurista). Kamera kuvaa maisemaa ja karua luontoa herkeämättä, ei ihmistä ja tämän toimia. Kun ihmisiä eksyy kameran eteen, nämä asettuvat puhumaan kameralle ja toimivat kuin tutkijat: toinen kertoo kilpikonnasta, toinen liskoista. Poikkeuksiakin on: kameran edessä pitää aavikkokettua sylissään vain poika, joka ei sano mitään, ainoastaan tuijottaa. Sokea mies, jonka puheesta ei ymmärrä mitään.

Intuition tasolla voi ymmärtää, että Fata Morganan pohjakonsepti on nimenomaan vieraus, se että kaikki mitä tapahtuu kameran edessä - ja mitä on tapahtunut menneisyydessä - on katsojalle täysin vierasta, tuntematonta, outoa, kaikesta "normaalina" pidetystä poikkeavaa. Se saa myös kysymään, mikä on se asema, johon katsoja asettuu ja mihin hänen olisi asettauduttava ymmärtääkseen kokonaisuutta, sillä arvatenkin oikeassa kontekstissa kaikki ympärillä tapahtuva olisi täysin normaalia ja arkipäiväistä. Kuka on siis se, joka tarkkailee? Mikä meissä on, ettemme ymmärrä sitä mitä näemme? Millä kohtaa ymmärrys omista toimistamme ja toisistamme lakkaa?