Edustuksellinen demokratia ei kiinnosta vaikuttamisesta aidosti kiinnostuneita ja siksi poliittisen eliitin keskiöön valitaan vaali toisensa jälkeen samat kuminaamat ja tupeetukat. Suomalainen puoluejärjestelmä on irtaantunut melko täydellisesti omasta perusteistaan, nimittäin kansalaisten etujen ajamisesta. Kaikki valtapuolueet ja osin myös pienemmätkin puolueet ovat omaksuneet uusliberalistisen hokeman välttämättömyydestä: on leikattava, on supistettava, on yksityistettävä, ulkoistettava, vietävä pörssiin, kilpailutettava, sallittava kansainvälinen vapaakauppa ja ennen kaikkea: on hyväksyttävä globaalin rahoitusmarkkinoiden ylivalta. Puolue-eliitti näyttää olevan useammin tekemisissä kansainvälisen liikkeenjohtoluokan tai kaikenlaisten sohvakauppiaiden kuin kansalaisten kanssa. Vasemmisto, joka aiemmin oli sekin pienen työläisen asialla näyttää sekin kadottaneen palikkansa ja joko laimentuneen valtapuolueiden laulukuoroon tai epämääräiseksi nostalgiaksi. Työhön ja kuluttajuuteen, joiden luulisi olevan vasemmiston parhaat lyömäaseet valtahegemoniaa vastaan, se näyttää suhtautuvan aika lailla takapajuisesti: ihmisellä pitää olla työtä, hänen pitää tehdä työtä ja saada vakituinen työpaikka tai vastaavasti: myös työläisellä on oikeus kuluttaa siinä missä keskiluokallakin.
Kansalainen on kiinnostunut omasta itsestään ja ennen kaikkea siitä, että hänen toimeentulonsa on turvattu. Siksi eläminen työn ulkopuolella on paitsi sosiaalisesti syrjäyttävää ja alentavaa, myös erityisen vaikeaa: elämisestä tehdään niin vaikeaa, että kansalainen joutuu alentumaan kokopäivätyön ikeeseen, orjaksi. Puolueet ovat huolissaan pätkätöistä, mutta eivät käsitä, että kasvava sukupolvi voi haluta sitä, prekarisaatiota. He haluavat, ettei heidän tarvitse tehdä niin paljon töitä, että he voivat kehittää itseään, tehdä oikeita asioita. Oman ajan lisääminen tarkoittaa kuitenkin puolueiden silmissä sitä, että nuoret lorvailevat, juhlivat ja juovat olutta, mutta sanomattomana huolenaiheena on, että kansalaiset alkavat ajatella itse ja huomata ne epäkohdat, joita suuri osa työssäkäyvistä ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä. Siksikin esimerkiksi ajatus perustulosta koetaan anarkistisena ja hyvinvointivaltiota murentavana (huolimatta siitä, että omaksuttu uusliberalistinen välttämättömyyden hegemonia hoitaa sitä paraikaa). Huolestuttavaa on etenkin, että juuri näennäisvasemmisto - tässä tapauksessa etenkin SDP - on perustuloa vastaan, vaikka juuri sen nimenomaan pitäisi olla työläisen puolella. Perustulossa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse neuvotteluvarasta, jolla taataan kansalaisen minimaalinen mahdollisuus valita, mitä työtä haluaa ottaa vastaan ja minkälaisin ehdoin. Lisäksi perustulo toteutuessaan mahdollistaisi osa-aikatyön mahdollisuuksia, mikä puolestaan lisäisi kansalaisten vapauden astetta. Niinikään se on piikki uusliberalismin lihaan, sillä luomalla mikrotason vapauden muotoja ja erilaisia työn ja vapaa-ajan yhdistelmiä luodaan konkreettisesti vastarintaa sitä välttämättömyyttä vastaan, jolla talousdiskurssi ylläpitää itseään. Lisäämällä vapaa-aikaa se samalla mahdollistaisi paremmin yhteisöllisen yhteishyvän käsitteen uudelleenmäärittelyn, sillä antamalla ihmisille enemmän aikaa heillä olisi paremmat mahdollisuudet etsiä ei-kaupallisia käytänteitä ja esimerkiksi paikallistaloudellisia vaihtosuhteita. Nyt työn tai työnhaun määrä uuvuttaa niissä määrin kansalaista, ettei tämä jaksa pahimmassa tapauksessa tehdä työpäivän jälkeen mitään muuta kuin etsiä televisiosta uusia kulutuskäytänteitä tai seurata sitä pseudopoliittista teatteria, jossa Matti Vanhanen kastuu pyöräretkellä Ruotsissa.
Vaikka on selvää, että puolueiden ytimeen on keskittynyt myös politiikan osaajia, suuri osa valtaapitävistä on täydellisiä pölkkypäitä, joiden tärkeimmät ominaisuudet ovat ympäripyöreys ja hännystely. Poliittinen eliitti on pelkkä vitsi ja yksin se, ettei puolueiden reaaliset tavoitteet ole puoluetoiminnan ja kansalaistoiminnan lähentämisessä, vaan kansainvälistämisessä ja poikkikansallisessa kaupankäynnissä kielii, että joko puolueet ovat kadottaneet täysin suhteellisuudentajunsa tai sitä ei ole vuosikausiin ollutkaan. Vallan keskittäminen Brysseliin ilman, että kansalaisten ja edustajiston välillä on mitään varsinaista yhteyttä, ei ole mitään demokratiaa, vaan vaivoin peiteltyä oligarkiaa. Eliitin ajatusmalli on käytännössä, ettei kansa mitään tiedä, joten me hoidamme päätökset heidän puolestaan. Surullinen esimerkki tästä on viimeviikkoinen Lissabonin sopimus, joka käytännössä on 90-prosenttisesti sama kuin alas ajettu EU:n perustuslaki. Ainoastaan Irlanti, jonka perustuslakiin oli kirjattu niinkin demokraattinen seikka kuin kansanäänestys kaatoi koko ratifiointiyrityksen sen jälkeen, kun Suomessa sopimus oli ratifioitu eduskunnassa muitta mutkitta, kansalta kysymättä. On totta, etteivät Irlannin kansalaiset liiemmin tienneet sopimuksen sisällöstä, mutta kiinnostavaa ja huolestuttavaa on, ettei käsittääkseni Irlannissa mutta ei myöskään Suomessa tarjottu kansalaisille minkäänlaista reaalista mahdollisuutta tutustua tuohon sisältöön. Suomen byrokraattinen järjestelmä on täynnä kirjoitustaitoista, koulutettua väkeä, eikä kenenkään mieleen tulee julkaista julkista tiedotetta, jossa sopimuksen byrokraattisia ymmyrkäisyyksiä auottaisiin! Olisi korkea aika perustaa eduskunnan yhteyteen konkreettinen tiedotetoimisto, josta jaettaisiin selkokielisiä tiedotteita normaalin postin yhteydessä jokaiseen kotiin. Nyt välittäjänä toimivat Helsingin Sanomat sekä muut mediat, mutta näiden värittyneisyys tiedetään, enkä usko että se kaikilta osin vastaa myöskään eduskunnan näkemyksiä (eikä yksin sisällöntuottaminen eduskunnan internet-sivuille ole mikään ratkaisu). Pelkkä tiedoteliikenne ei tietenkään yksin riitä, vaan kansalaisille on annettava reaaliset ja arkiset mahdollisuudet vaikuttaa yhteisön toimintaan muuallakin kuin ruokakaupassa. On perustettava pienyhteisöjä, kerhoja, lukupiirejä, pienimuotoisia ay-liikkeitä, jotka operoivat katutasolla, työpaikoilla, kirjastoissa ja julkisessa, jokapäiväisessä tilassa. Tavattoman hyvä on, että nykyisin poliittinen toimijuus siirtyy koko ajan enemmän kansalaisjärjestöihin ja "yhden asian liikkeisiin", mutta jos puoluejärjestelmä halutaan oikeasti säilyttää, on puolueiden tultava oikeasti kansalaisia vastaan ja asetettava kansalaisten vapaus ja muut intressit uusliberalistisen dogmin edelle. Puolueiden on niinikään profiloiduttava eri tavoin, aidosti kansalaisten intresseistä kiinnostuneiksi eläviksi yhteisöiksi, jotka kantavat huolta yhteisön kaikista eri elämänalueista ja pitävät yllä niistä nousevaa keskustelua. Ja tämä keskustelu on käytävä kaduilla ja lukupiireissä, ei tuhansien ihmisten edessä ja eduskunnan aulassa toimittajien kuulusteltavana. Ja kenties olennaisin asia, josta puolueiden on pystyttävä pitämään kiinni: aito demokratia nousee alhaalta ylöspäin. Se on pystyttävä luomaan tarpeeksi pieniä mikroyksikköjä, joissa kaikki ihmiset pääsevät ääneen, eivät vain ne, joilla on poliittista asiantuntemusta tai jotka ovat muuten vain hyviä reetoreita. Jokaisen ääni on saatava kuuluviin ja mieluiten sellaisessa lukupiirissä, jossa kaikki eivät ajattele samalla tavoin. Politiikasta on tehtävä ellei jokapäiväistä niin ainakin jokaviikkoista.
Toistettakoon vielä lopuksi: nykyinen puoluepolitiikka ei ole demokratian muoto. Se on vääristynyttä mediasfäärissä tapahtuvaa teatteria, joka toimii oletetun ulkopuolisen uhan pelossa huomioimatta kansalaisia, joita sen kuuluisi edustaa ja jonka asioita sen tulisi viedä eteenpäin. Sen rakenteeseen viruksen lailla syöpynyt totuus on talouden ylikansallinen mahtivalta, jota ei kuulu vastustaa, muuten se tuhoaa täysin sosiaalidemokratian riemuvoiton, hyvinvointivaltion. Vaihtoehtoja sille ei voida muka etsiä, koska uusliberalismin peikko voi suuttua ja surmata siinä tapauksessa kaikki, jolloin päädymme Euroopan ensimmäiseksi kehitysmaaksi. Sanalla sanoen: kilpailukykyä ja talousimperiumia ei voida rajoittaa, koska se merkitsee sivilisaatiomme tuhoa. Tämä ei kuitenkaan ole kuin hullun houre - meillä on mahdollisuuksia, perustava virhe on vain korjattava ensin. Talous ei ole vapahtajamme, se on oltava alaisemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti