Olen parin päivän ajan seurannut suurella kiinnostuksella Helsingin Sanomien keskustelupalstalla syntynyttä keskustelua Suomen armeijan nykyaikaisuudesta, joka sai alkunsa Helsingin Sanomien uutisesta "Lähes joka viides vapautuu armeijasta terveyssyistä" (HS 10.6.2008). Arvatenkin palstalla olivat äänessä etupäässä miehet, joista monille maanpuolustus on ylevä itsestäänselvyys; toisella laidalla olivat rauhanpuolustajat ja asevelvollisuusarmeijan alasajoa tahtovat - eikä kestänyt kauaakaan, kun pystyssä oli varsinainen nokkapokka ja keskinäinen sättiminen. Tätä kiinnostavampana näin kuitenkin usean kirjoittajan esiintuoman seikan, etteivät he nykytilanteessa lähtisi puolustamaan "tällaista maata", mistä tietenkin veteraanien työtä mielestään jatkavat olivat raivoissaan. Olen itsekin useampaan otteeseen miettinyt asiaa, koska jos mahdollinen sotilaallinen konflikti omalla maaperällä syntyisi, toimisinko niissä sodanajan tehtävissä, joihin minut on sijoitettu?
Kyllä, olen käynyt armeijan. Selvisin tiedustelukomppaniassa kuudella kuukaudella, koska toisin kuin useammassa muussa komppaniassa halukkaita aliupseerikouluun oli enemmän kuin mitä oli mahdollista ottaa. Komppanian yliluutnantti oli sen verran reilu kaveri, että kyseli alokkaat läpi kahteen kertaan ja ne, jotka eivät olleet kiinnostuneita alikersanttina toimimisesta (ja puolen vuoden lisäpuhteesta) saivat jäädä suosiolla puolen vuoden sissikoulutuksen varaan. Itselleni oli heti selvää, etten halua viettää vuotta armeijassa. Armeija ei ollut mitenkään erityisen ja ylitsepääsemättömän fyysinen laitos ja komppaniamme vietti prikaatista eniten aikaa metsässä joten paljon parjatun armeijakurinkin laita oli vähän niin ja näin. Olin myös tottunut kulkemaan metsissä, kiitos partioliikkeen oikeistolaisen ilmapiirin. Suurempi kompastuskivi, jossa aidosti riitti sulateltavaa oli kuitenkin yhteisen tekemisen korostumisesta huolimatta tupa- ja komppaniakaverien hyväksymätön typeryys. Sietämätön matalamielisyys. Karkeus. Maskuliinisuuden ylikorostuminen. Jokainen kriittistä itsesuojeluvaistoa omaava pysyttelee mieluummin sellaisesta laumaliikehdinnästä etäällä, jopa sen uhalla, että leimautuu ym. semimilitanttien silmissä vätykseksi ja "pullamössösukupolveksi". On kuitenkin totta, että tuo ajanjakso opetti minulle paljon, kasvatti itsekuria ja sietokykyä, mutta yhtä lailla on totta, etten haluaisi palata tuollaiseen keskinkertaisuuden sulatusuuniin. Joskus olen toivonut mielessäni, että ehkäpä 18-vuotiaana ihminen vain ei ole kriittisimmillään ja parhaimmillaan: ihmisiä tavattuani olen kuitenkin huomannut, ettei mikään ole sillä saralla muuttunut vuosienkaan jälkeen: miehistäkin saadaan poikia viimeistään silloin kun heille annetaan maastopuku.
Armeijassa ihminen huomaa keskinäisten kehityserojen suhteellisuuden. Se on toisaalta hyvä, se palauttaa mieleen, että edelleen samoja katuja voivat kulkea 30-vuotiaat yläastepukarit ja henkisesti kypsemmät ja hienovaraisemmat yksilöt. Mutta uutisointi esim. mielenterveydellisistä syistä armeijan keskeyttäneistä kielii osin hyvästä suunnasta: ehkä osa kasvava sukupolvi on ymmärtämässä laumasieluisuuden vaarat ja siitä kieltäytyminen taitaa kertoa enemmän terveestä arvostelukyvystä kuin vetelysmäisestä olemuksesta. Kansallisesta puolustustahdosta se kertoo myös, omalla tavallaan - ja tämä monissa keskusteluissa tapaa unohtua.
Kaiken hölmöilyn ohella armeijassa mieleeni iskostui vahvahko pasifismi, jota siihen saakka olin pitänyt vain etäisenä aatteena. Tarttumalla itse aseeseen ymmärsin läpikotaisin sen mädännäisyyden ja turmeluksen. Vihaan sotaa, aseita ja koneistoja, jotka ylläpitävät edes sodan mahdollisuutta, vaikka ymmärränkin osittain, että esimerkiksi armeijan pelkkä ylläpito on omanlaisensa osoitus muille tahoille siitä, että maamme on valmis puolustamaan itseään tarvittaessa. Mainitsemani pasifismi on niin ollen suhteellista: myönnän, että toimisin kuin David Sumner (Dustin Hoffman) Sam Peckinpahin elokuvassa Straw Dogs (1971), jos sellainen pakon sanelema tilanne tulisi eteeni. Puolustaisin henkeni uhalla perhettäni ja lähimmäisiäni sekä todennäköisesti myös niitä, jotka kokisin viattomammaksi kuin mahdolliset hyökkääjät, mutta vain jos tämä tapahtuisi omalla pihallani, omassa kylässäni. Mutta kyse ei niinkään ole siitä, puolustetaanko nykyaikaisessa sodankäynnissä lähimmäisten elämää kuin toimiiko sota pikemminkin talous- ja yrityselämän hyödyn katalysaattorina. Kansallisvaltioiden väliset sodat olivat joitakin vuosikymmeniä sitten siinä mielessä perusteltuja, että osapuolet kokivat heillä olevan jotain erityistä puolustettavaa. En usko, että samanlaisia kiintopisteitä enää on. Kansallisvaltiot osoittautuvat päivä päivältä yhä keinotekoisemmiksi, eikä pian kansan tunnusmerkkejä ole kuin osa kulttuurista ja kieli. Valtion menestystarinasta vastaavat yritykset ovat pitkälti ulkomaisessa omistuksessa, ulkomainen alihankkija tekee perustyömme ja kansallisesta edusta ja innovaatiokyvystä ovat pohjimmiltaan yritysvirtojen käsikassaroita.
Tämä asettaa myös kansallisen puolustustahdon koetukselle, mikä näkyy myös Hesarin keskustelupalstan kommenteissa. Uskon, että moni kirjoittajista on kiitollisuudenvelassa veteraaneille, mutta suuri osa heistä on varmasti kääntänyt jo (tai vihdoin) katseensa nykypäivään - ja tehnyt siten parhaan mahdollisen kiitoseleen esi-isilleen. Suomalainen hyvinvointivaltio on epäilemättä menestystarina, mutta sen sijaan, että kuuntelisimme ylioppilasjuhlissa koti, uskonto, isänmaa -retoriikkaa, meidän olisi suhteutettava puolustustahtomme nykyiseen elämisen kulttuuriin, ei siihen, kuinka syntyi Talvisodan ihme. Se kertoi paljon tuolloisesta todellisuudesta, mutta sen totuuspohja on hatara tänään.
Vapaan rahan, työvoiman ja liikkuvuuden aikakaudella EU-kansalaisen on mielestäni tehtävä itselleen selväksi, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä ja mitä niistä hän on valmis tarvittaessa puolustamaan. Samalla tulee kuitenkin kysyä, tapahtuuko tuo puolustaminen yksilöllisesti vai valtion tasolla: olemmeko valmiina puolustamaan arvojamme valtionarmeijan osina? Lainaan nimimerkin "Kuinka Karl Marx tavataan" erään kommentin kokonaisuudessaan, koska se mielestäni tiivistää yhden tärkeän ulottuvuuden nykyaikaisesti "kansallisesta edusta":
"Keskeinen muutos sotienjälkeisessä maailmassa on talouden nousu vallan pääasialliseksi välineeksi.
Muutosta voidaan havainnollistaa muutamilla tilannekuvilla. Yksi esittää Fort Knoxin kultavarantoa -- tapahtui jotain historiassa ennennäkemätöntä, kun yritykset sitoa rahan arvoa johonkin reaalitodellisuuden entiteettiin hylättiin. Tämän muutoksen myötä rahatalous alkoi autonomisoitua ja irrota reaalitaloudesta.
Kun vielä 70-luvun alussa kaikista maailman rahaliikkeistä 95% kytkeytyi reaalitalouteen, tavaroiden ja palvelujen ostoon ja myyntiin, ja 5% oli sellaisia joissa ostettiin ja myytiin puhtaita raha-arvoja, tällä hetkellä tilanne on enemmän kuin päinvastainen. Vain pari prosenttia rahaliikkeistä kytkeytyy enää reaalitalouteen.
Kaikki taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmamme ovat seurausta siitä että rahatalous ja reaalitalous menevät nyt toistensa ohi eri tasoilla -- eikä mikään, toistan: ei mikään mitä reaalitodellisuudessa on mahdollista tehdä enää poista ongelmiamme. Vaikka kaikki tekisimme työtä kymmenen kertaa ahkerammin, seurauksena ongelmamme vain kymmenkertaistuisivat. Tällaisessa tilanteessa yhteiskuntapolitiikka on voimaton.
Rahatalouden ekspansioon liittyy muutos yrityskulttuureissa, joissa omien toimialojensa asiantuntijat potkittiin ulos ja ylimmän yritysjohdon ottivat käsiinsä ekonomistit. Tämä on valtava, koskaan ennen maailman historiassa tapahtumaton muutos. Yksi seurauksista on globaali yritystalous, joka käytännössä romuttaa entiset kansallisvaltiot ja alistaa kansantaloudet globaalien läpivirtausten huuhdeltaviksi.
Eli summaten: kaikki ne historialliset tekijät, joiden varassa kansallisvaltiot kansantalouksineen aikanaan muodostuivat, ovat nyt purkautumassa ja tulevat vuorenvarmasti purkautumaan edelleenkin. Maailmaa hallitseva valtamagia on nyt laadultaan taloudellista. Sotilaallista voimaa, kansallisia armeijoita tai sotilasliittojen palkkasotureita, käyttävät aggressiiviset hyödyntavoittelijat siellä missä poliittista valtaa ei ole rahalla ostettavissa.
Suomalaiset saavat impivaarassaan ajatella tai pähkäillä oman puolustuslaitoksensa kunniaa ja tarkoitusta ihan miten tahtovat -- jos maamme talouselämän tosiasiassa omistavat amerikkalaiset haluavat turvata omistuksensa täällä, he eivät tule kysymään lupaamme joukkojensa tänne sijoittamiseen. Mitään "omaa" kansallista etuamme ei enää ole olemassa. "
Nimimerkin kuvailemassa todellisuudessa tärkeämpää puolustettavaa näyttäisikin olevan ne alueet, joille rahatalous ei ole vielä pesiytynyt kuten esimerkiksi yksilöllinen, ainutlaatuinen elämä, jota kulttuuriset vaikutteet ja globalisaatio ei ole vielä ehtinyt täysin vääristää. Jos rahankierto ja yritystalous ovat ne syyt, joiden takia jatkossa vielä sodimme, tahdon omalta osaltani olla mukana elämää ja rauhaa edistävissä voimissa, en siinä jossa poljetaan elämää saadaksemme valuuttaa yritysmaailman taskuun.
Yhtä kaikki, olennaista on huomata, että jos tuo osa keskustelijoista, joka sanoi ettei ole valmis puolustamaan maataan, yhtään pitää paikkaansa koko Suomen mittakaavassa, on välittömästi aloitettava keskustelu, kuinka kansallista puolustusta - jos sitä välttämättä on ylläpidettävä - on rakenteellisesti uudistettava. Asevelvollisuusarmeija, jonka suuri osa suomalaisista nuorista miehistä käy vain ympäristön painostuksesta ja tottumuksesta, ei ole kovinkaan kallisarvoinen. Usea Hesarin kirjoittajistakin vetosi Paasikiven virteen Suomesta suuren Venäjän kuvemaana ja sen nykyisestäkin paikkansapitävyydestä, mutta itse en oikein jaksa uskoa, että Venäjä kansallisella tasolla olisi Suomelle sodanuhka. Taloudellinen uhka se voi olla. En kuitenkaan tiedä, auttaako loputon januskasvoisuuskaan Venäjän suhteen: olemme kauppakumppaneita ja hyviä naapureita, mutta kuitenkin suomalainen katsoo halveksien ja peläten Venäjän potentiaalia. Ihmisoikeusrikoksia naapurimaassamme eittämättä tapahtuu ja tähän on puututtava, mutta tuo valtiovalta ei niinkään kieli maata kahmimaan alkavasta totalitarismista, vaan taloustotalitarismista joka laajenee syvälle kansalliseen tajuntaan ja eliitin taskuihin.
Tuo jatkuva pelko Venäjää kohtaan ylläpitää myös asevelvollisuusarmeijaa, vaikka realiteetit pudottaisivatkin siltä pohjaa pois; kuten esimerkiksi kaluston auttamaton vanhentuminen ja reservin tavaton koko. Loputtomasti mieluummin näkisin kuitenkin valtiontalousvirtojen vuotavan puolustusmäärärahoista sosiaalipalveluihin ja vaikkapa kansalaispalkan kehittämiseen. Laajan rintaman sota on tulevaisuudessa nähdäkseni entistä epätodennäköisempää, eikä sen takia tuhansien suomalaisten nuorten vuosittainen hyppyyttäminen soilla ja metsissä ole välttämättä veronkierron hyödyllisin ulottuvuus. Sotakoneiston ylläpitäminen ei mielestäni ole horisontissa rauhan tae: sen sijaan jokapäiväinen toiminta oikeudenmukaisemman kohtelun puolesta ja väkivallasta kieltäytyminen ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti