torstaina, kesäkuuta 05, 2008

The Da Vinci Code ja symbolitajunnan rappio

Kun Umberto Econ toinen romaani Il Pendolo di Foucault ilmestyi 1988, se oli omanlaisensa reaktio paria vuotta aiemmin ilmestyneen Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin Holy Blood, Holy Grail - teoksen (1982) myötäsynnyttämään kohuun. Siinähän parivaljakko esitti Graal-kertomusperinteen kertovan Jeesuksen maailmallisesta suvunjatkamisesta ja kuninkaallisesta sukulinjasta, joka jatkui varjoissa ja marginaaleissa aina näihin päiviin saakka. Paljastus ei ollut ensimmäinen lajissaan, mutta koska kirjasta tuli bestseller, se aiheutti 80-luvulla valtavan kohun, samoin kuin Martin Scorsesen elokuva The Last Temptation of Christ (1988), joka niinikään esitti, että Jeesus oli avioitunut Kaanaan häissä Maria Madgaleenan kanssa, mutta runollisesti väisti suoran väitteen siitä, että Jeesuksella olisi ollut lapsia. Nähdäkseni molempien teostenkeskeinen polemiikki kiertyi sen kysymyksen ympärille, että Nikean kirkolliskokouksessa 400-luvulla äänestetty Jeesuksen jumaluus joutui tässä 1980-luvun todellisuudessa koetukselle: miten jumalallinen olento voi pariutua ja olla mukana vastaavanlaisissa maailmallisissa riennoissa? Kirkon piirissä ja suuressa yleisössä tämä herätti epäilemättä sekaannusta ja jopa kauhua. Silti jo 1940-luvulla, kun Nag Hammadin koodeksi löydettiin ja maailmalle esiteltiin ns. gnostilaiset evankeliumit (eli osa niistä evankeliumeista, joita keskenään kilpailevat varhaisen kristinuskon eri lahkot kirjoittivat), reaktio oli sama. Kirkon dogmi sai vastaansa vaihtoehtoisia selityksiä kristinuskon keskushenkilöstä ja tämän vaiheista. Vuosien saatossa oli kadonnut historiallinen ymmärrys, millaisessa todellisuudessa Raamattu oli maailmaan saatettu.
Otaksun, että moniakaan ei tänä päivänä yllätä tieto, että todellisuudessa evankeliumeja ei ole kirjoitettu vain ne neljä Raamatussa esiintyvää, vaan kymmeniä, ellei satoja. Kuitenkaan se, että Raamatun kokoamisessa käytettiin jonkinlaista seulontaa ei mielestäni tee Raamattua sinänsä mitenkään valheelliseksi tai poista sen painoarvoa. En tunne niitä ihmisiä, joiden mielestä Raamattu on alusta loppuun tiukkaa Jumalan sanaa, taivaasta tipahtanut lapis exilis; ihmisiä joiden maailmankatsomusta ja uskoa evoluutioteoria oikeasti uhkaa, joten en voi suoranaisesti kumota tai kultareunustaa heitä, mutta vähintään yhtä ihmeellisinä minusta näyttäytyvät ne tahot, tai sen tietyn piirin konsensus, jossa kristinuskon esittämät totuudet ovat väistämättä valheellisia ja kirkonmiesten harjoittamaa systemaattista pakanuuden mustamaalausta. On totta, että uskon levitessä prosessinomaisesti se kerrostui ja sai geopoliittisia muotoja ja kristinuskon dogmeja muotoillessa harjoitettiin valtapolitiikkaa. Jo järkikin kuitenkin sanoo, etteivät seuraukset tee tyhjiksi syitä. Kirkon rappeuttava vaikutus ei tyhjennä sen keskushenkilöä uskonnollisista merkityksistä.
Tällaisen kirkkoa vieroksuvan hegemonian vallitessa ilmaantui kirjamarkkinoille Dan Brownin The Da Vinci Code (2003), joka aiheutti kristityissä maissa melkoisen aaltomuodostelman ja 80-luvun kohua muistuttavan metakan. Vetävän trillerin tapaan kirjoitettu dekkari saavutti korneihin mittoihin kasvaneen suosion, ja tottahan toki keskinkertaisuuden kotijumala Ron Howard ohjasi kirjan pohjalta myös elokuvan. Brownin romaani ei ole suurta kirjallisuutta nähnytkään, mutta muoto kirjailijalla on kyllä hallussa. Lyhyitä lukuja, tihenevää jännitystä, kryptografisten arvoitusten ratkontaa ja poliisien ja muiden tahojen alituista pakenemista. Aatehistoriallisesti The Da Vinci Code ei nosta esiin kuitenkaan oikeastaan mitään, mitä emme jo tietäisi. Tietenkin Mona Lisaa voi katsoa ja nähdä hahmon vasemmanpuoleisen taustan olevan eri korkeudella kuin oikean ja päätellä siitä jokseenkin alkeellisesti, että nyt Da Vinci on halunnut korostaa pyhää naiseutta ja teoksen nimikin on väännettävissä siihen muotoon: Mona kääntyy Amoniksi, seemiläiseksi hedelmällisyyden maskuliiniseksi jumalaksi kun taas Lisa on L'Isa, Isis-jumaluuden yksi kirjoitusasu. Se on taideteoksen tulkintaa ja taiteessa jos missä on muistettava, mitä tulkinnalta halutaan: aistillista mielihyvää, ajateltavaa, mielikuvituksen leikkejä vai kirkon pimeiden salaisuuksien paljastamista.
Romaanijatkumon ja siihen liittyvän reseption valossa näyttäisi, että olemme pikemminkin astuneet askeleen taaksepäin. Brown on keskinkertaisuudessaan ja sekä vakavamielisessä että pakonomaisessa tarpeessa paljastaa historiallisia marginaalialueita ja "pimeitä intentioita" niinkin vaikutusvaltaisen instituution kuin katolisen kirkon puolesta on jotain aivan muuta kuin Econ Il Pendolo di Foucault. Käytännössähän Eco esitti 80-luvulla muiden salaliittoromaanien tapaan "kaiken olennaisen ja kätketyn kaikesta", mutta toisin kuin Brown, Eco löi sen hyvän maun rajoissa leikiksi. Il Pendolo di Foucault'stahan on tullut viidentoista vuoden aikana jonkinlainen esoteerisista tieteistä kiinnostuneiden pyhä romaani, ja ainakin minun on ollut vaikea käsittää sen bestseller -luonnetta (jota ehkä selittää sen jatko-osamaisuus suhteessa Econ esikoiseen Il Nome della Rosaan); sehän on häpeilemättömän älyllinen romaani, joka marssittaa esiin tiedettä, okkultismia, sivistyssanoja ja retorista raskautta enemmän kuin moni kiinnostunutkaan mieli kestää. Mutta mikä tärkeintä se ottaa kaikesta ironisuudesta huolimatta äärettömän vakavasti kysymyksen, miten meidän tulisi suhtautua salaliittoihin, ja kunnon romaanin tapaan valottaa sitä hyvin tulkinnanvaraisesti ja polyfonisesti. Moniäänisyyden vaarana on tietenkin, että (naiivi) lukija hairahtuu etsimään merkityksiä teoksista, joita sinne ei ole tarkoitettu ja alkaa sitten hiillostaa kirjailijaa. Suosikkikaskuni on Econ itsensä kertoma: Il Pendolo di Foucault'n lopussa keskushenkilö Casaubon harhailee paranoidina erään pariisilaisen kadun päästä päähän juhannusyönä noin yhdentoista aikaan tiettynä vuonna. Eco oli romaania kirjoittaessaan mennyt jopa niin pitkälle, että oli useana kesäyönä kulkenut nauhurin kanssa tuota nimenomaista katua ja merkinnyt muistiin tapahtumia, näkymiä, hajuja ja tuntoja saadakseen kohtaukseen aidon tunnelman. Lukija meni kuitenkin vielä pidemmälle: eräs ranskalainen kirjallisuuden ystävä paineli kirjastoon ja tarkasti useasta pariisilaisesta sanomalehdestä, että juuri tuona nimenomaisena yönä samaan aikaan, kun fiktiivinen Casaubon kulki kadun päästä päähän, oli aikalaishistoriallisesti yhdessä kadun kohdassa riehunut tulipalo. Casaubon ei kuitenkaan maininnut kertomuksessaan mitään tuosta tulipalosta - miksi, tiukkasi lukija Ecolta. Eco vastasi, ettei tunne Casaubonin kaikkia aivoituksia.
The Da Vinci Coden tapauksessa Louvressa on käynyt usean vuoden ajan kuhina, kun kukin turisti vuorollaan on jäljittänyt todisteita niistä salaisuuksista, joita Da Vinci oletettavasti taideteoksiinsa upotti. Tässä kysymys ei niinkään ole, onko noita oikeasti todisteita olemassa, vaan mikseivät turistit ajattele itse. Haluan korostaa: on tärkeää ja on hyvä että on vaihtoehtoja, mutta jos emme ymmärrä vaihtoehtojen keskinäisiä etäisyyksiä ja ryntäämme suinpäin sen vaihtoehdon lumoihin, joka kulloinkin näyttäytyy, emme ymmärrä metaforisesta ajattelusta, symboleista ja niiden aktuaalisesta elämästä oikeastaan mitään. Kun huomaamme, että symbolit ovat eläviä olentoja, joilla on hyveet, paheet ja tarpeet, alamme paitsi ymmärtää niitä, myös nähdä niitä ympärillämme. The Da Vinci Coden ansiosta näyttää, ettemme tajua symbolisesta elämästä sitäkään vähää. Se on vain vaihtoehto, jonka avulla osoitamme paikan hyvälle ja pahalle ja paljastettuamme tämän vuosituhantisen korruption ja konspiraation voimme vapautua kirkon kuvitteellisesta vallasta ja elää ihanan liberaalisti. Il Pendolo di Foucault asettaa sen sijaan rajat tuolle symboliselle ajattelulle ja vinkkaa vahvasti takaisin keskiaikaan ollen siten lopulta paljon armollisempi kuin Brownin romaani, ja armollisempi juuri siinä mielessä, että se pyrkii antamaan mahdollisuudet symboliselle ajattelulle ilman että menemme liian pitkälle. Toisin sanoen: jalat maassa, pää pilvissä (tai hermeetikon sanoin: kotkan ja kilpikonnan liiton turvin).
Brownin suurin ongelma on, että tärkeiden esitysten ohella romaani yrittää turhankin tarmokkaasti osoittaa kätketyn puolen kaikesta siitä, mitä olemme pitäneet totena, mutta mikä ikävämpää, hylkäämään tuon toden. Kristillisen ajattelun ydin ei häviä, vaikka Opus Dei murhaisikin ihmisiä varjellakseen Graalin salaisuutta. Jeesuksen inhimillisyys ei poista hänen jumalallisuuttaan. Kirjaimelliset merkitykset eivät välttämättä ole kätketympiä huonompia. Onneksi välillä jokunen The Da Vinci Coden henkilöhahmo möläyttää sammakon sijaan vähän asiaakin:
Tässä maailmassa Raamattu on miljoonille ihmisille perusluonteinen elämänohje, hyvin samalla tavoin kuin Koraani, toora ja palinkieliset pyhät kirjat opastavat muiden uskontojen tunnustajia. Jos sinä ja minä voisimme esittää dokumentteja jotka osoittaisivat islamin, juutalaisuuden, buddhalaisuuden, pakanauskontojen pyhät kertomukset valheellisiksi, pitäisikö meidän esittää ne? Pitäisikö meidän mennä liput liehuen kertomaan buddhalaisille, että löytämiemme todisteiden mukaan Buddha ei syntynytkään lootuskukasta? Tai kristityille ettei Jeesus syntynytkään sananmukaisesti neitsyestä? Ne jotka todella ymmärtävät uskontoaan, ymmärtävät myös että sellaiset kertomukset ovat vertauskuvallisia." (2003/2004, 399.)
Vertauskuvallisuudentaju nousee luultavasti juurikin merkin ja symbolin välisestä etäisyydestä. Juju on, että välttämättä ei kannata myöskään liput liehuen toitottaa, että vertauskuvallisuus on uskonnollisen elämän ydin - päinvastoin: kirjaimellinen "totuus" on yhtä reaalinen kuin symbolinenkin. Paratiisista karkotusta ei voida redusoida pelkäksi viattomuuden lopuksi yksilön elämässä, vaikka sekin olisi paikkansapitävä - olennaista on, että oikea, myyttinen paratiisista karkotus tapahtui juuri niin kuin se on uskoomme ja mielikuvitukseemme syöpynyt. Se on kieltä ja maailmaa ja olemistamme muokkaava skeema siinä missä vaikkapa maahinen tai yksisarvinen. Molemmat ovat myyttisiä olentoja, jotka kuitenkin jotenkin muistuttavat jotain reaalisen maailman vastinetta (maahinen muistuttaa pientä ihmistä, yksisarvisen perusalusta tai perusskeema on hevonen). Vaihtoehtojen edistämisellä ajan takaa sitä, että mitä useampia mahdollisuuksia ylläpitämällä ymmärrämme paremmin paitsi todellisuuttamme, myös kieltä ja olemistamme. Mutta mikä tärkeintä, mahdollisten maailmojen todellisuusmuodostelmassa mikä tahansa voi olla olemassa, riippumatta siitä, onko se totta vai ei-totta, ja jättämällä paikka avoimeksi myyttiselle todellisuudelle, jossa kaikki tuo "fantastiselta" tuntuva realisoituu, pidämme yllä uskoa ja kannattelemme sananmukaisesti taivaankantta. Vertauskuvallisella redusoinnilla voidaan ehkä ymmärtää tiettyjä uskon mekanismeja, mutta itse uskoon sillä ei välttämättä ole suoraa kosketusta. Transsendentti toisin sanoen tyrehtyy, kun kaikki siellä oleva palautetaan yksinomaan henkilö- tai kansanhistoriaan.
Jos juutalaisilta vietäisiin usko, ettei heidän kansansa ole millään tavalla merkittävä suhteessa muihin, moni juutalainen järkyttyisi sydänjuuriaan myöten. Vuosituhantinen vaino ja holokausti olisi kaikki pelkkää sattumankauppaa, tai mikä pahempaa oman käyttäytymisen johdosta, eikä juutalainen voisi luottaa enää mihinkään. Kristillisen elämän ytimeen tiukasti kuuluva ehtoollisen ja ylösnousemuksen kuvasto aiheuttaisi, jos joku taho keksisi paljastaa sen yksittäisen tahon mielikuvitusleikiksi tai seurueen juopotteluringiksi, sekin henkisen todellisuuden murentumisen. Millä valtuuksilla veisimme ihmisiltä uskon? Miksi ihmeessä? Senkö takia, että he elävät "valheessa" eivätkä ole vapaita?
Näyttää siltä, että monilta ihmisiltä on kadonnut suhteellisentaju sen suhteen, mikä taho orjuuttaa heitä. Uskonnollisessa elämässä on ennen muuta kyse ihmisen ja jumalan välisestä yhteenliittymästä (vaikka kristillinen kirkko puhuisikin mieluusti myös seurakunnasta välittäjänä) - ihmisen ja kollektiivin halutihentymän keskinäinen suhde sen sijaan ei luo uskonnollisen elämän perustaa, vaan markkinavoimat, kuluttajuuden ja työn oletetun pakon. Toisin sanoen automarketissa asioivan perheenisän (tai Dan Brownia lukevan teinin!) on ihan turha ruikuttaa, kuinka uskonto on oopiumia kansalle, koska hänen rikoksensa ihmisyyttä vastaan ovat paljon raskauttavammat: hän turmelee ihmisyyttään paljon enemmän katumaastureineen kuin hänen kirkossa istuva äitinsä. Torit eivät koskaan ole olleet turvapaikkoja, mutta kirkot ja kodit ovat.
Lisäksi usko on myös kollektiivinen keskittymä, jossa fokusoidaan erilaisia, kirjavia tuntoja yli-inhimilliseen ja pyhäksi koettuun. Siinä on kyse vieraan todellisuuden avautumisesta., jota kannatellaan yhteisesti rituaalein ja rukouksin. Ihminen toisin sanoen kurottaa epätoivoissaan, jopa kauhuissaan, kohti jotakin vierasta ja juuri tuossa kurottautumisessa syntyy taivaankatto, joka muodostaa suojan niitä energioita, voimia tai henkiä vastaan, joita emme pysty arkitajunnassamme kohtaamaan. Tuo taivaankansi on samaten astia, johon aidosti jumalallinen voi laskeutua. Yksilötasolla odotamme usein ihmeitä, mutta on huomattava, ettei ihmeitä tapahdu, jollemme ole valmistautuneet, "pukeutuneet" niitä varten. Ilman kurottautumista kukaan ei myöskään ojenna kättään.
Palatakseni The Da Vinci Coden yhteiskunnallis-imaginaariseen merkitykseen, Brown on käyttänyt, pitkälti muodon sanelemana, perinteistä strategiaa lähentää lukijan tajuntaa ja romaanin puitteissa käsiteltävää Brownin mielestä kai uutta ja omaperäistä sanottavaa. Alkeellisin virhe on tietenkin kovaäänisesti julistaa kadotetun naiseuden rehabilitaatiota, naisen tasaveroisuutta miehen rinnalla (ristin liittona) ja Jeesusta feministinä ja samaan aikaan kutsua toista (naispuolista) päähenkilöä etunimeltä (Sophie) ja toista (miespuolista) sukunimellä (Langdon). Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta epäilemättä asialla on merkitystä: etunimellä kutsuttavaa pääsemme lähemmäs, mutta sukunimi luo etäisyyden vaikutelman. Miksi? Koska Langdon on symbolien asiantuntija, kun taas Sophie pelkkä noviisi. Lajityypille on ominaista käyttää questin perustana ideaa abduktiivista ja liki mystistä päättelykykyä hyödyntävästä ongelmanratkaisu-ekspertistä (esim. Dubin, Holmes, Poirot) ja tätä avustavasta tyhjäpäisenä ja vähän hömelönä esiintyvästä apulaisesta (Poe ja Watson ja Christien dekkarien pölkkypäät). Niin The Da Vinci Codessakin: vaikka Sophie operoi näennäisesti rinta rinnan Langdonin kanssa ja hän on tapahtumien puitteissa romaanin keskushenkilö, niin juuri hän tarvitsee Langdonin apua isoisänsä murhan selvittämisessä ja tämän asettaman salaisuuden paljastamiseksi. Sophien on läpi romaanin kuunneltava Langdonin ja Teabingin viisasteluja, ja koska hän itse ei ole ekspertti, aktuaalinen lukija löytää hänestä eräänlaisen turvapaikan tai olennon, jonka selän takaa hän voi ymmärtää tapahtumia ja esitettyjä "totuuksia". Sophie on siis kaikkea muuta kuin nimensä mukainen Sofia, vaikka tämä muita maailmaan kätketyn jumaluuden määreitä täyttäisikin. Hän on naiivi muiden esittämien totuuksien vietävänä ja vain paikoin tarpeeksi nokkela selvittääkseen osa-arvoituksia - tällöinkin turvautuen isoisänsä, oikean superkryptografin opetuksiin.
Keskeinen ongelma onkin, että koska, kiitos Sophien avulla suoritetun lähennyksen, lukija lähestyy luonnostaan naiviina eksperttien esittämiä paljastuksia, hän toimii naiivin tapaan ja tarttuu vaihtoehtoon ilman että näkisi etäisyyksiä. Kun Il Pendolo di Foucault'ssahan irvailtiin suoraan, että kaikki hourupäisyydet ja salaliitot alkavat temppeliherroista - sen jälkeen kaikki on assosiaatiosta toiseen liukumista, rihmastolabyrintissa harhailua - The Da Vinci Code toistaa tämän, mutta ei ymmärrä olevansa labyrintissa eikä tiedosta luovansa salaliittoa sitä mukaan kun mielestään "paljastaa" sitä. Totisesti The Da Vinci Codekin toimiikin kuin ensyklopedia: sitä mukaa kun joku keksii avainsanan, päästään seuraavaan hakusanaan ja niin luodaan hiljalleen kokonaista hakusanaluetteloa. Niin kyse on ennen muuta yhteyksistä: "yhteydet ovat olemassa, ne on vain löydettävä", kuten Eco kirjoitti tulkiten väärin reseptioestetiikan aaltoa angloamerikkalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Jokaista hakusanaa seuraa tietenkin selitys. The Da Vinci Codekin nojaa tähän: ensin löydetään avainteksti, joka selitetään, minkä myötä löydetään seuraava avainteksti: tämä avaintekstijono johtaa kohti palkintotekstiä, questin ratkaisua, salaisuuden tai mysteerin paljastumista. Kuitenkin juuri Eco on tästä aiemmin mainitun romaanijatkumon kirjailijoista se, jolla on hedelmällisin ja samalla tasapainoisin suhde noihin avaintekstijonoihin ts. labyrintin käytäviin. Juuri Eco esittää, ettei mitään palkintotekstiä edes kannata etsiä, johtaa avainteksteistä, koska lopulta tuo kliimaksiksi ja päätännöksi kaavailtu palkintoteksti on yhtälailla omanlaisena avainteksti - nykyaikaisella labyrintilla ei ole keskusta, eikä mitään ratkaisevaa yhtä totuutta ole olemassakaan ja juuri sen jahtaaminen tekee ihmisistä fanaatikkoja, saa heidät lynkkaamaan kirjailijan Suunnitelman paljastamiseksi ja saa heidät etsiytymään ensimmäiselle avaintekstille, ratkaisun alkulähteille, vaikkapa sitten Louvreen Mona Lisan ääreen.

7 kommenttia:

Avenius kirjoitti...

Hauska kirjoitus. Suollat tekstia sellaisella vauhdilla etta naista ei ehdi lukea puoliakaan, mutta aina on jotain kiinostavaa...

Tama on nyt ehka hiusten halkomista mutta sanoisin etta kirjaimellinen totuus on tietenkin yksi symbolisen totuuden muoto, joten kumpikaan ei edusta sen enempaa vaaraa tietoisuutta.

Kristinuskolla on omat sisaiset ristiriitansa, jotka liittyvat pyhan transendenttiin luonteeseen (monissa uskonnoissa ei Jumalan maallinen avioliitto ole mikaan ongelma, painvastoin se voi olla edellytys yhteiskunnan olemassaololle) ja siihen rooliin minka "usko" ja sen tunnustaminen on saanut (logosentrisen) kirkon doktriineissa (talla roolilla on oma kirjava historiansa). Uskosta on tullut keskeinen "intellektuaalinen" ongelma, mika se monissa muissa uskonnoissa ei ole.

Viime kadessa salaliittoteoriat ovat kytkoksissa hyvin naiviin totuuskasitykseen (Econ kirjahan tutkii mm. juuri tata ongelmaa). Jos salaliitto on viela (gender-) poliittinen se rauhoittaa mielta ja vahvistaa hyvin simppelia maailmankuvaa.
2 Days in Paris elokuvassa paahenkilot (amerikkalainen mies ja taman ranskalainen tyttoystava) kohtaavat joukon meluisia amerikkalaisturisteja pitkassa taksijonossa. Joukko on Da Vinci Tour:illa matkalla Louvreen ratkomaan koodeja ja heilla on paallaan Bush/Cheney t-paidat. Juro paahenkilo uskottelee vulgaarille joukkiolle etta Louvre on kavelymatkan paassa harventaakseen taksijonoa.

Santeri Nemo kirjoitti...

Totta. Kirjaimellinen totuus on yksi symbolisen muoto, eräänlainen lähtöpiste kuvan laajentamiselle.

Kiinnostava seikka muuten on, jos nyt fanatismista saa sanasen sanoa että, useinhan juuri islamiin liitetään paitsi käsitys fanatismista myös fundamentalismista ja yksitulkintaisuudesta. Vastaavasti jos meillä länsimaissa olisi hiukankin enemmän halua pelata tuollaista diabolikko-peliä, mitä Il Pendolo di Foucault'ssa harrastetaan, voisi myös tapa, jolla länsimaat kohtaavat Lähi-idän olla hiukan toisenlainen. Nythän näyttää, että mitä merkkeihin tulee, ei meillä liiemmin villiä tulkinnallisuutta seurailla, mitä tulee todellisuuteen (taide jossain määrin poikkeaa tästä, vaikka siitäkin on olemassa jossain määrin vahva konsensus) - paitsi tietenkin silloin, kun kyse on The Da Vinci Codesta. Ja se kai tässä vähän harmittaakin: moniin julkisiin keskusteluihin kaipaisi hyvin eriäviä ja mahdollisesti hyvinkin mielikuvituksekkaita tulkintoja samasta aiheesta. Siinä venyisi paitsi itse totuus myös käsitykset siitä. Länsimaiden tapa tulkita on lopulta kuitenkin aika tavanomaisen konservatiivinen ja jollei nyt ihan kirjaimellinen, niin melko vakiintunut ja tiettyihin tulkintasääntöihin asettunut.

Salaliittojen mielekkyys, ja sitä kai halusin tuossa pikkukirjoituksessakin fiilistellä, löytyy juuri niiden tarvittavasta vaihtoehtoisuudesta, jolla hedelmöitetään mielikuvituksen kasvua. Salaliitot sinänsähän ovat, totta, perustavalla tavalla naiiveja ja nojaavat useimmiten yhteen kätkettyyn totuuteen (ja sillehän löytyy metaforia kymmenittäin, aina vuoren alla lepäävästä kuninkaasta kuolemattomien yhteisöön jossain Tiibetin alla ja edelleen Foucault'n heilurin näennäisen kiinteään pisteeseen koko maailmankaikkeudessa), joka selittää maanpäällisetkin ristiriidat. Tolkku tietty on säilytettävä, mutta tuosta samaa asiaa kuvaavien metaforien keskinäisestä vertailusta sitä pontta ja inspiraatiota vasta voikin saada. Harmi vain, että kun tuollainen julkinen keskustelunaihe saadaan, päädytään aina johonkin Louvreen ihmettelemään. Ja siinä palaudutaan yhdenlaiseen fanatismiin, "kätketyn" merkityksen etsimisen fanatismiin. Eri asiahan olisi, jos meillä olisi niin hurjasti erinäisiä "kätkettyjä" totuuksia samasta aiheesta, ettei mitään kunnollista fanatismia voisi syntyä, paitsi tietenkin yksilötasolla.

Avenius kirjoitti...

Koko Islam vs. Western Civilization keskustelu on aarimmaisen turhauttava kahdesta syysta:
1) Se tuppaa essentialisoimaan "vihollisen", eli se ei ota huomioon Lahi-Idan kulttuurista monimuotoisuutta. Perustavalaatuisemmin keskustelu ei pysty artikuloimaan edes ajatusta etta toisilla ihmisilla voisi oikeasti olla erilainen kulttuuri.

2) Koko dikotomia on hullunkurinen ja siivoaa maton alle pitkan historian erilaisia konflikteja (ei pelkastaan "reaalipoliittisia").

En oikeastaan kaipaa niinkaan erilaisia luovia tulkintoja kuin koko aiheen kriittista dekonstruktiota.

Salaliittojen ongelma taas on minusta siina etta ne kiihottavat mielikuvitusta (ehka liikaakin), mutta kuten sanoit usein johtavat yhteen kaikenkattavaan teoriaan siita mita oikeasti on tekeilla. Esoterinen yhtenainen kenttateoria edustaa omalla tavallaan Modernia (siis "vanhanaikaista") ajattelua. Toinen aaripaa on postmoderni suhteellisten merkitysten labyrintti, jota Eco myos tuntuu kritisoivan.

Asiasta kokonaan kolmanteen. Kirjoitit muistaakseni joskus Rambon erilaisista poliittisista tulkinnoista. Ensimmainen elokuvahan perustuu kirjaan, jonka kirjoitti David Morrell, englannin professori, joka naki minka vaikutuksen sota oli tehnyt Vietnamista palaaviin oppilaisiin. Morrell halusi nayttaa mita tapahtuisi jos traumatisoituneet sotilaat toisivat konfliktin mukanaan kotiin, ja kirjassa vinksahtanut Rambo teurastaa armotta kasapain ihmisia. Stallonen kontribuutio adaptaatioon oli tehda Rambosta sympaattisempi antisankari (tyyliin Rocky), jolle yleiso voi hurrata. Rambossa siis paradoksaalisesti yhdistyy Morrellin vasemmistolainen ja Stallonen oikeistolainen perspektiivi Vietnamin dilemmaan. Morrellin kommenttiraita uudella Rambo DVD:lla valottaa mainiosti, vaikkakin hyvin diplomaattisesti, naita nakemyseroja.

Santeri Nemo kirjoitti...

Toivokaamme, että tuo suurin dikotominen kohkaaminen idän ja lännen välillä alkaa hiipua. Nostin aiheen vain esiin, koska myös sen suhteen on liikkeellä melkoiset määrät salaliittoainesta (ks. 911: toteutunut fantasia).

Ecohan ajaa mm. Pendolossa sitä takaa, että siinä muodostuu kouriintuntuvasti sellainen semioottinen labyrintti (jonka yksi muoto Ecolle on rihmasto, ja kyllä, D-G-kaksikolta takavarikoituna), jossa kaikki kytkeytyy kaikkeen, mutta tuon kaiken takana on yksi perimmäinen liikkumaton liikuttaja. Voi olla hauskaa ja jännittävää päästä yhdistämään erilaisia näennäisen erillisiä asioita kuten vaikkapa kalapuikkoja ja avaruusaluksia assosiaatio- tai symboliketjuihin, mutta salaliittojen suurin ongelma on ehkä juuri niiden palautuminen lopulta tuohon uskoon, että jokin todella on järjestänyt nämä kaikki juuri näin. Koko tukeutuminen tuohon kiinteään pisteeseen on, kyllä, Modernia. Tässä näkyy, miten Eco kääntää D-G-kaksikon alkuperäisen skeeman vähän hölmöönkin suuntaan, takaisinpäin. Jos kuitenkaan se ei täysin onnistu, suurempi Econ anti on varmasti ironia, joka ajoittaisen vakavamielisyyden seasta välillä välkehtii, ja ironia nimenomaan em. liittyvänä suhteellisuudentajuna.

Mikä mies! Heppu katsoo uuden Rambo DVD:n kommenttiraitaa! Varmasti First bloodissa oli kyse myös näkemyseroista ja Rambokin jätettiin sopivasti henkiin, koska käsittääkseni yleisö niin tahtoi (muistaakseni elokuvan loppuvaihtoehdot näytettiin yleisölle, joka sai osan päätösvaltaa, kumpi säilytettäisiin), mutta minusta jaottelu oikeistoon ja vasemmistoon ei sinänsä kerro ihan kaikkea siitä, mistä itse elokuvassa on kyse (vaikka se Amerikan mittapuulla on ymmärrettävää puhuntaa). Vaikka siinä on tietty Vietnamia osin romantisoiva eetos.. tai noh, romantisoiva on väärä sana, ehkä parempi on ymmärtävä... siitä huokuu myös auktoriteetinvastaisuutta ja yhden miehen vääjäämättömyyttä heijastelevaa kieltä. Myöhemmissä Ramboissa on eittämättä selkeämpää oikeistolaisuutta, mutta ensimmäisessä on se kuvataan vielä pikemminkin samalla tavalla kuten Bruce Springsteen kuvasi Vietnam-veteraanien tilaa omissa lauluissaan ja videoissaan (esim. War-cover): he olivat ja kuolivat valtion käskyläisinä, olennaisesti vasemmistolaisesti "pieninä ihmisinä" koneiston osina, ja palattuaan takaisin kotimaahansa heidän päälleen syljeskeltiin, joten mikä oli heidän arvonsa siellä ja täällä? Taisi olla First Blood II:n loppujulistus, joka meni sitten jo ihan överiksi ja kaikenlainen "pieneen ihmiseen" liittyvä armo ja toisaalta säälittävyys lakaistiin maton alle. Sen sijaan itkuisessa Rambossa toimistohuoneen lattialla (First Bloodissa) ei nähdäkseni ole liiemmin sellaista oikeistolaisuutta, jota oikeisto kaipaisi.

Avenius kirjoitti...

Joo, se tukeutuminen kiinteaan pisteeseen on paitsi tukeutumista Moderniin Suureen Kertomukseen, myos hyvin turvallista. Jos juoksuhaudoissa ei ollut ateisteja (mika ei tietenkaan pida paikkaansa), niin ehka fragmentoituneessa postmodernissa maailmassa ei ole muita kuin salaliittoteorioiden kannattajia. Ajatus etta maailma on kuin onkin jonkun suuren tahon jarjestama jarjellisen motivaation mukaan on lopulta rauhoittava, vaikka se taho olisi kuinka pahantahtoinen.
...

On se kai pakko tunnustaa etta kommenttiraidat ovat yksi paheistani. Ja Rambo on nyt vain niin ristiriitainen leffa etta sita ei voinut jattaa kuuntelematta.

Tietysti kaikkia sen teemoja voi lukea monesta perspektiivista. Mutta se oikeisto-vasemmisto jaottelu on mielestani suht selkea. Pitaa muistaa etta post-Watergate, Reaganin uutta valtakuntaa enteileva oikeistolaisuus puki itsensa usein vastakulttuurin, toveruuden ja pienen ihmisen vaatteisiin. Oikeisto kaytti vasemmistolaista, populistista kuvastoa ja oli valtiota / jarjestelmaa "vastaan" (kommunismi oli tietysti jarjestelmista tyrannimaisin ja kaikenlainen sosiaaliturva johtaisi siihen). Vaikka Springsteenilla saattoi olla mielessaan ennemmin Rooseveltin New Deal kuin Reaganomics pikkukaupunkilauluissaan, se ei estanyt Reagania ihastumasta Bossin musiikkin ja kayttamasta sita propagandassaan. Reaganhan oli yhta aikaa seka auringonlaskuun ratsastava individualistinen cowboysankari etta tuttavallinen mutta ei liian paternalistinen isahahmo.

Jarheadissa on kohtaus jossa sotilaat katsovat intoa puhkuen Apocalypse Nown helikopterihyokkaysta sotapornona. Siihen verrattuna Rambon itkuinen loppumonologi on kieltamatta vaikea tulkita muuna kuin eksplisiittisesti kriittisena, mutta se onkin Morrellin kirjoittama. Ja olet oikeassa, Stallone halusi jattaa Rambon lopussa eloon ja testiyleiso vahvisti paatoksen. Elokuva olisi vallan toisenlainen jos Rambo ampuisi aivonsa pellolle lopussa.

Amerikkalaisen oikeistopopulismin yksi paradokseista onkin miten se pystyy olemaan yhta aikaa sorretun ja ainoastaan sotilastoveruuden kautta selviytyvan sotilaan puolella ja samalla sodan puolesta.

Mielenkiintoinen Vietnamin dilemmaa kasitteleva ja Suomessa vahan nahty leffa on Hal Ashbyn Coming Home (1978). Paljon parempi esitys aiheesta kuin Stonen Born on Fourth of July.

Santeri Nemo kirjoitti...

Joo, ja yhteen Kertomukseen tukeutuminen näyttäytyy itsepetokselta, mutta se varmasti on yksilön kannalta turvallisempi juttu kuin jatkuvassa epävarmuudessa eläminen. Mutta tämän perusteella elämme arjessakin jatkuvasti erinäisten kiinteisiin pisteisiin kohdistuvien uskomusten ja toiveiden alla, periaatteessa aika lailla salaliittoja ohjaavien mekanismien alaisina. Vaikka muitakin tuulia on, kyllä ihminen lopulta on aika optimistisuuteen taipuvainen otus, mitä tulee kaikkiin niihin pieniinkin kertomuksiin joiden keskellä elää: useimpiin sisältyy usko ja toivo siitä, että jokin yli-inhimillinen taho on sen järjestänyt, oma elämäntarinakin on yhdistelmä omia valintoja ja sattumaa jotka merkillistyvät erityisissä elämänvaiheissa ja siirtymäriiteissä. Sitä vaan on vaikeampi sulattaa, että paikka vaihtuu koko ajan, eikä sitä kiinteää pistettä joka pätisi nyt ja aina oikeastaan ole.

Hyvä huomio! En tullutkaan ajatelleeksi tuota oikeistopopulismin tapaa pukeutua pienen ihmisen vaatteisiin. Bruce, jota nyt kai voisi tämän perusteella kutsua joksikin rock-kulttuurin Ramboksi (eikä vähiten 80-luvun kunto-ohjaajan avulla treenatun macho duunari -imagon ja lievän yhdennäköisyyden takia) teki käsittääkseni verrattain aika vaisun ja epäsuoran poliittisen eleen erottautuakseen reaganilaisen omimisen pihdeistä. Omaa kieltään kai kuitenkin puhuu Brucen Born in the U.S.A:n jälkeen kymmenissä konserttikaupungeissaan tekemät noin 10 000-25 000 dollarin yksittäiset lahjoitukset kaupungin ruokapankeille sekä Vietnam-veteraanien kohtelun parantamiseen suuntautuneen järjestön VVAF:n jollei myötäsynnyttäminen niin ainakin esiin nostaminen.

Apocalypse Now:n helikopterikohtaus on kyllä paradoksaalinen ja kertoo taas omaa kieltään tuollaisten tekstien vastaanotosta. Ei Jarheadin kohtaus, elokuvan jota pidin aikoinani ihan onnistuneena joskin hiukan pliisuna, todellisuudesta kaukana ole: veikkaanpa, että suuri osa hs.fi:n armeija-keskustelunkin "rauhanpuolustajista" pitää samaa kohtausta ihan "vetävänä". Se juuri on ylipäätään sotaelokuvien kammottavuus: kun pohjimmiltaan sodanvastainen ja järkyttävä aines nähdään jotenkin veitikkamaisen jännittävänä, ollaan aika syvällä niissä ihanteissa joita maskuliininen panssaripuolustuskulttuurimme vaalii. Miten sotaa ylipäätään pitäisi kuvata, jotta siitä ei voisi lukea esiin mitään esteettisesti ja orgastisesti kiihottavaa? Tulen vain miettineeksi, kuinka Jarheadin kohtaus tiivistää jotain olennaista myös niistä lähtökohdista, joilla Lähi-idässä taisteleva amerikkalaissotilas on varustettu: populaarikulttuurin sotakuvastolla aina tietokonepeleistä lukemattomiin Vietnam-elokuviin + muita sotilasoperaatioita myötämielisesti kuvaileviin sotaelokuviin. Keskittyminen sotilastoveruuteen hengissä pysymisen tukena ei ole minusta sillä saralla erityisen toimiva, eikä tappaminen ole koskaan ollut yhtä helppoa kuin niissä elokuvissa. Ja valitettava tosiseikka taitaa olla, etteivät kaikki esimerkiksi näe uutta Ramboakaan aidosti järkyttävänä elokuvana.

Juhani kirjoitti...

Gnostilaisuuden muodostivat monet synkretistiset uskonnolliset ryhmät. Gnostilaisuus piti itseään kristinuskon kilpailijana sekä parempana uskontona kuin kristinusko. Gnostilaisuus tulee kreikankielen sanasta gnosis, joka tarkoittaa tietoa ja ymmärrystä. Gnostilaisuudessa oli monenlaista vaikutusta esim. jotkut gnostilaiset opettivat, että jumalallisuus saavutetaan miehen ja naisen ykseydellä. Tämä ajatus johti myös jotkut gnostikot tavoittelemaan jumaluutta miehen ja naisen seksiaktin kautta. Mutta oli myös olemassa gnostilaisia, jotka pidättäytyivät sukupuolisuhteista. Kun tiedämme sen tosiasian, että gnostilaiset pitivät kristittyjä vihollisinaan sekä sen että he pitivät itseään kristittyjä parempina ja he halusivat kaikella tavalla osoittaa kristinuskon vääräksi, niin sen tähden syntyivät ns. gnostilaiset evankeliumit, joiden tarkoituksena oli mustamaalata ja vääristää Raamatun evankeliumi. Gnostilaiset menivät niin pitkälle tässä, että he kirjoittivat evankeliumit "uusiksi" väärentämällä ne; joissa he kuvasivat Jeesuksen tavalliseksi mieheksi, joka yhtyi jumalallisuuteen Maria Madgaleenan kautta. Tuo gnostilainen väite, että Maria Madgaleena oli Jeesuksen vaimo sopi gnostilaisille, koska sillä tavalla he pyrkivät väittämään oman oppinsa oikeaksi ja saivat tukea ajatuksilleen. Ajatus Jeesuksen naimisissa olosta (yhtyminen jumalallisuuteen naisen kanssa) on gnostilaista evankeliumia. Samoin myös tuo toinen seksuaalikielteinen ryhmä sai lisää vettä myllyynsä väittäen "uusien" evankeliumien kautta, että Jeesus vietti synnillistä ja paheellista seksielämää. Näin nuo molemmat ryhmittymät saivat itselleen "uusista evankeliumeistaan" oivia puhemiehiä, joilla he hyökkäsivät kristittyjä ja Raamatun sanomaa vastaan. Se oli ovela juoni toisten mustamaalaamiseksi, mutta onneksi tiedämme sen, että näiden gnostilaisten tekstien innoituksen lähde on ollut pimeyden päämajassa, ja että Raamatussa on totuus siitä kuinka asiat ovat. Raamattu ei kerro Jeesuksen olleen naimisissa, eikä Hän ollutkaan naimisissa, koska Hän ei syntynyt maailmaan naimisiinmenoa varten, vaan siksi, että kuolisi syntiuhrina maailman synnin tähden.

Gnostilaisille teksteille on myös ominaista seuraavat piirteet; gnostilaisuus asetti itsensä korkeampaan asemaan kuin kristinusko sekä gnostilaisuus ei uskonut Jeesuksen olevan Jumala. Nuo edellä olevat seikat jo itsessään todistavat sen ettei gnostilaisapokryfisilla teksteillä voida todistaa Raamatun opetusta, sillä gnostilaisuus asetti itse itsensä kristinuskoa korkeammalle sekä uskominen Jeesukseen tavallisena ihmisenä teki heistä ihmisiä, joilla ei ollut halua Raamatulliseen uskoon, vaan pikemminkin he halusivat todistaa sen vääräksi korottamalla omaa uskontoaan. Näin gnostilaisia tekstejä ei voida mitenkään pitää kristinuskon alkuperäisinä teksteinä tai kristinuskoon kuuluvina teoksina, sillä gnostilaiset pitivät kristinuskoa vihollisenaan ja gnostilaiset pitivät itseään "oikeaoppisina" ja kristinuskoa vihollisenaan. Gnostilaisilla evankeliumeilla ei voida todistaa Raamatullisia asioita ja tapahtumia, koska gnostilaiset evankeliumit kirjoitettiin siinä tarkoituksessa, että niiden kautta vääristettiin Raamattu sekä mustamaalattiin Raamatun henkilöitä kuten Jeesusta Kristusta.

http://koti.phnet.fi/petripaavola/mariamagdaleena.html