Sielun herkkiä alueita vastaavissa maastonkohdissa

Omalla kohdallani oli päässyt vierähtämään yli viisi vuotta, kun vihdoin otimme talouttamme niskasta kiinni, pakkasimme reppumme ja lähdimme naapurikirkonkylän kansallispuistoon. Polkupyörällä matkaa tulee noin 45 kilometriä yhteen suuntaan. Matka ei ole pitkä hyvällä pyörällä ja hyvällä ajoreitillä, mutta jos nämä seikat eivät ole ihan viimeisen päälle, yllättävän paljon energiaa matkanteko lopulta vaatii. Syy johtunee paitsi melko mäkisestä maastosta myös erityisesti huonossa kunnossa olevasta kapeasta tiestä, jota suhaavat jatkuvasti autot, rekat ja kaikenlaiset tirehtöörit moottoripyörineen ja muskelivene-telikärryineen. Roudan repimä asfaltinreuna ja turhankin pehmeä hiekka tienposkessa vaativat ajajalta jonkin verran tavallista enemmän energiaa.

Viikonlopun ajan patikoimme (yhteensä noin 28 km), söimme maittavia kasvisretkiruokia ja ihastelimme maastoa. Oli tavattoman rentouttavaa päästä pois pienenkin kaupungin sykkeestä ja etenkin autotien raivostuttavasta liikenteestä (minusta tuntuu, että vuosi vuodelta autoilijoilla on yhä vähemmän kunnioitusta pyöräilijöitä kohtaan - ja niiden aiheuttama meluhaitta on loputtomaksi haitaksi ihmisen sielulle). Tapasimme paitsi joitakin retkeilijöitä ja päivämatkaajia, ja muutaman kanssa tunsimme outoa yhteisöllisyydentunnettakin. Metsässä ihmisiin muodostuu salattuja siteitä ja ihmiset lähestyvät toisiaan eri tavalla kuin taajamissa. Luonto kutsuu heitä koolle. Ja mikä tärkeintä: metsässä ihmiset ovat vilpittömiä, rauhallisia.

Hiljaiselle kaksinolollekin seutu on mitä otollisin. Tärkeät asiat korostuvat. Kuten jo keväällä korostin: Ihminen uppoaa maisemaan ja tuntee suoran yhteyden siihen, että on ja kulkee, kuin muutkin eläimet metsässä. Osaa olla vaiti ja suostua hätääntyneen koppelon vaatimuksiin. Kiertää, kulkea, vaeltaa, olla olemassa. Debytantin suurin ongelma on kuitenkin olla koko ajan liikkeessä, tehdä jotain, jotta ei eksyisi olemaan liikaa toimettomana itsekseen. Tässä on kuitenkin tasapainon mahdollisuus: myös patikointi on meditaatiota, mutta riittävissä määrin kaivataan myös paikallaan oloa, pysähtymistä. Uudessa ympäristössä on luontevampaa ensin ottaa alue haltuun kuin istahtaa ensimmäiseen kannonnokkaan. Kulkemalla etsii ne sielun herkkiä pisteitä vastaavat maaston alueet, joissa hiljaisuus ja läsnäolo ovat kaikkein voimakkaimmillaan. Ne löydettyään ihminen tahtoo jäädä.

Yöpaikkojen suhteen välttelimme ihmisiä. Ensimmäisen yön nukuimme kansallispuiston komeimmalla vuorella, toisen unohdetunoloisessa niemessä, johon polku vei aivan vesirajaa, kallioiden alta. Vuoren juurelle jäi laavu, jossa yöpyi väkeä, mutta he eivät saaneet meistä kai koskaan tietää - jolleivät olleet samaa väkeä, joka puuhaili jotain järvellä yhdentoista aikaan yöllä, kun keitimme vuorenharjalla vaitonaisina teetä ja katselimme avautuvaa horisonttia. En tiedä, huomasivatko he meitä.

Otin mukaan melko vähän mitään ylimääräistä. Vaihtosukat ja -paidan, ruokaa, trangian ja majoittautumisvälineet. Rusinoita, kuivattua ruisleipää, Tartex-tahnaa, pari pussipastaa, soijasuikaleita ja -rouhetta, puuroa, teetä ja kotona ennen lähtöä valmistettu pötkö seitania, jota suosittelen lämpimästi retkeilijöille välipalaksi. Tunsin silti, että ruoan suhteen jopa pröystäilimme; sellaisia herkkuja meillä oli verrattuna esimerkiksi Suomen armeijan maksapasteijaan ja kinkkupasta banaanilla -sekasotkuun. Muistan myös ne vaikeudet, joita 8-10 vuotta sitten oli ruoan kanssa talvivaelluksilla: liha painoi ja ällötti, sekoitti totaalisesti sellaisissa oloissa vatsan (vaikka pussipastoilla se käy myös). Olo oli turpea ja nihkeä, metsänlainen, mutta raskas. Nyt olo pysyi koko minivaelluksen ajan kevyenä, ainoastaan kotimatkalla liian nopeasti syöty currypasta soijasuikaleilla alkoi pyöräillessä hiukan närästää.

Sää suosi koko viikonlopun ajan paitsi sunnuntaina palatessamme takaisinpäin, jolloin koko matkan oli vastatuuli ja kelju, vaarallinen auringonpaiste. Poltin auringossa pienen kaistaleen vasemmasta käsivarrestani. Eikä autoja tietenkään ollut yhtään perjantaita vähemmän, eikä autoilijoilla yhtään enemmän kunnioitusta. En ihmettele, miksi Pentti Linkola vihaa autoja, ovathan hänen vuosittaiset pyöräilykilometrinsä aivan toista luokkaa kuin omani. Ainoastaan paikallaan oleva auto on auto, jota siedän. Luulen, ettei Linkola ei siedä sitäkään.

En usko, että montaa kertaa kesässä tulen tuota matkaa taittamaan polkupyörällä, mutta ensi kerralla se on varmasti jo helpompaa ja mukavampaa. Ja upeaa tietää, että (pian) samassa kaupungissa on tuollainen takapiha, johon ei ole vielä liiemmin ihmiskäsi kajonnut. Toivottavasti olen siellä pian uudestaan.