Luen Olli Heikkosen Jäätikön äärtä (2007) runokokoelmana metsän kuninkaasta. Ajassamme hirvi on edelleen etäinen metsien kulkija, jonka kuninkaallisuus rapisee ainoastaan moottoriteillä. Hirvikolareihin, joka on ehkä tavanomaisin tapa viitata ihmisen ja hirven (tässä tapauksessa valitettavaan) kohtaamiseen, Heikkosen runoissa ei kuitenkaan takerruta kunnolla kertaakaan. Rajaa käydään muilla tavoin.
Jäätikön ääri jakautuu varsinaisesti kolmeen osaan, mutta kokoelman aloittaa yksinäinen prologi ja päättää niinikään yksinjääneen katse. Jo prologi, "kuinka rakastuinkaan", ilmentää hirven symbolista pääomaa, tapaa jolla maan energia nousee kehoa pitkin kohti taivasta, "se nousi maasta, reisiä pitkin / leimahti sydämen seuduilla." Aloittaessaan luennan runokokoelman lukija yhdistää jo kannen ylväät hirvet ja ensimmäisen runon subjektin, huolimatta viittauksista "reisiin". Etenkin runon viimeisissä riveissä ("Silloin minun polveni nitkahtivat. / Lähdin liikkeelle / hitaasti / kuin kivi.") on outo ristiveto: syntyy mielikuva kookkaasta olennosta, joka lähtee vaivalloisesti liikkeelle ja mykkänä kuin eloton, kylmä kivi - viittaukset ruumiin osiin runon mitalla ovat kuitenkin omiaan ajattelemaan ihmistä subjektina. Parasta on, että tuo ristiveto on kuitenkin koko runoelman ydin: ihmisen ja hirven potentiaalinen liitto.
Ensimmäisessä osassa hirvi on päässyt liikkeelle, ja nyt kaikki viittaukset kehoon osoittavat selkeästi, että liikkuja on nimenomaan hirvi: "sarveni", "sorkkani" ja muilta osin subjektin kohottaessa "sieraimet tuuleen" ei voi olla ajattelematta kuin hirveä. Hirvi ryskää ja kulkee pitkin metsiä, "salpaa lintujen laulun" ja katsoo kaukaa ihmistä, haistaa "ihmisten ikävän" ja tuijottaa vihoissaan, surullisena, "miksi he / vetävät voimalinjaa, miksi päällystävät metsätien." Hirvi on "metsän kruunattu valo", vanhan Suomen muisto ja siten myös "tikittävä viestintuoja". Jää lukijan päätettäväksi, koskeeko viesti jotain tulevaa vai onko se nimenomaan jonkin kadotetun hiljainen kuiskaus. Näyttää siltä, että myös jokin kolmas: "Terveiset / terveille, pian tauti nakertaa teidänkin / maksaanne, haimaa, kivestä tai keuhkoa, / ratkoo kalvot ja nivelpussit. [...] Ei voi mitään, / ei kaadu koivunranka, kolmioksa, / se kuoleman toteemi, jonka / käsivarsille käpertyvät vanhukset ja lapset kuin kuivat lehdet, / ei mitään voi, vaikka sarvieni / seitsenpiikki kolahtaa sen runkoa vasten." Mutta ei hirvi kuolemaa halua, vaan kavahtaa sitä, hirvellä on "ruohonsyöjän silmät". Kadotetut, jotka hiljentyvät sen viestin ääreen, jota hirvi tuo, kuulevat, näkevät, että "mudan ja liejun syvyyksiin / on juurtunut pehmeä valo, / sinne on juurtunut /yksinkertainen valo." Prologin hirvi, jonka polvet nitkahti sen lähtiessä liikkeelle, pusertuu ylös suosta, maan syvyyksistä.
Kun sitten hirvi, joka näyttää tähän saakka puhutelleen ihmistä, kysyykin tuonnempana "Miten jaksat, miten jaksat näiden koneiden, / näiden moottoreiden hengityksen painoa. / Mene toreille, mene marketteihin, / ja metallisilmät ympäröivät sinut." alkavat subjektit sekoittua. Enää ei ole selvää, että hirvi puhuttelisi ihmistä. Runon voi lukea toki myös itsetietoisuuden hetkenä, jolloin hirvi ymmärtää, ettei "juostuja polkuja, katkenneita lankoja" enää ole, koska kaikkia päällystää nyt asfaltti, mutta niinikään kyse on hirvi-ihmisen paljastumisesta, vapaana kulkevan olennon pakokauhusta rajojen, tuhon ja kuoleman keskellä ja outoa hirven toivottomuutta ("Etsit sitä hetkeä, kun metallisilmä muljahtaa, / kun rauta taipuu, eikä kosketus kimpoa enää") ja vapauttavaa ihmisen toivoa ("Etsit sulaneen jääkaapin lämpöä").
Tätä seuraava runo kiteyttää tätä liittoa. Jo aiemmin on viitattu useasti hirven hyiseen hengitykseen, mutta nyt lukijan eteen avautuu kuva kahtia jakautuneesta siirtolohkareesta, josta toinen puolisko on jäänyt "talosi viereen" kun toinen on kadonnut sinne minne jääkausikin, metsien pimentoon ja tämä toinen "kivi, se kiven toinen / puolikas, jatkoi hengittämistä / pakkasen kiristämin keuhkoin / siellä missä lunta yhä on." Nyt runoelman maailmaan ilmestyy ensi kertaa myös huoli ilmastonmuutoksesta: paitsi että viimeinen rivi ("siellä missä lunta yhä on") viittaa niille maantieteellisille seuduille, jotka ovat talvisin keskilämpötilaltaan edelleen nollarajan kylmemmällä puolella, on siitä myös luettavissa viite niihin seutuihin, joilta autot pakokaasuineen ja kulttuurisine lämpöaaltoineen ovat pysyneet kaukana. Keväisin lumi viipyy ehkä pisimpään soilla, kun pelloilta ja kankailta se sulaa nopeammin. Jäätikön ääri on raja niin kuin hirvikin, mutta Heikkosen kokoelman suhteen se tuntuisi tarkoittavan asumuksen alkua, taajaman rajaa - samalla siitä tulee mieleen kiviin jääneet jääkauden jäljet, rajalinjoja nekin.
Jälleen seuraa etäännytys ihmishirviolennosta: "Raudanmaku / juovuttaa minut, ja se mikä putoaa, / putoaa alhaalta ylöspäin, reisieni ja kylkiluideni läpi / se karkaa korkealle taivaalle. Se kauhistuttaa / sinua, usva ympärilläni kauhistuttaa sinua, / se tuprahteleva, ruosteenkarvas". Jälleen katsoo hirvi metsän laidasta autoa, joka kiitää metallisilmineen pitkin tietä. Jäätikön ääri, jolla taajama alkoi yhteen suuntaan ja asumaton seutu toiseen suuntaan, on myös raja, joka alati pakenee meitä, kutistuu, niin kuin jäätiköt tunnetusti näinä aikoina tekevät, kutistuvat, sulavat. Hirvi ei ole jäätikön kasvatti, mutta metsän kuninkaana sillä on velvollisuus muistuttaa väkeään siitä - siksi se tuo sanomaa ja siksi se muistuttaa, että mitä pienemmiksi jäätiköt käyvät, sitä ohuemmaksi käy yhteytemme siihen pyhään, jota vielä Vanhan Suomen aikaan varjelimme, luonnonyhteyden henkiseen perintöön. "Mikä valo / tekisi minusta kuninkaan, ellei tämä, / vihreä ja vaatimaton. / Sano tahdon, ja olen siinä, vuoteesi vieressä / karheat kylkeni vuotavat valoa. / Sano tahdon. Ja metsän kokoinen / huokaus täyttää huoneen." toteaakin hirvisubjekti ensimmäisen osan päätteeksi.
Peltoala lopettaa metsän ja aloittaa kulttuurin. Siitä toinen osa alkaa. Hirvet ovat kadonneet, tilalla ovat valkoiset hevoset, kalpeat varjot metsän kuninkaista. Nurkassa keinuu hevonen, ja "Makaat vuoteessa ja kuritat kahta teemaa: muisti ja unohdus, unohdus ja muisti. Kuritat rakkaitasi, niitä kahta, valkoista ja vihreää.". Teemaan sopien hevoset ovat valkoisia kuten Bhagavad-Gitan apokalyptinen Kalkikin. Huolimatta traktoreistamme ja hyvinvoinnistamme katseemme viipyilee yhä useammin metsän laidassa: "Etsit pitkä varjoa. Etsit metsän reunaa. Sinun on ikävä puita, niiden kaarnaa."
Maanviljelijän lapset tuntevat eläimet enää pian vain puisista jaloistaan ja kouluruokalassa "höyryävästä lammaskaalista". Metsänreuna on yhä kauempana. Ja runokokoelma kasvaa: "On kaksi lakia. Toinen on: kun menestyksen tarve käy suureksi, on unohdettava kaviot, jotka kopisevat öisin." Esiin hiipii vaitonaisesti elämänsuojelun teema. Eläimistä ja sitä kautta muusta luonnosta on tulossa pelkkä talousvaranto, hyödynnettävä kapasiteetti. Toista lakia runon subjekti ei mainitse, mutta senhän me tiedämme. Se on alati toisen osan taustalla.
Lapset kasvavat, "tulee hevoseton aika". Isä vie keinuhevosen ullakolle, "Enää pohkeesi eivät mahdu ratsastajan saappaisiin". Kädet hapuilevat, mutta "minne muisti ei yllä, et voi palata." Näyttää siltä, että tuo yhteys luonnon henkiseen perintöön on katkennut. Ollaan tilanteessa, jossa "K-kaupan kupongit kahisevat lompakossa. Kannat kotiin eineksiä. Lämmität lanttulaatikkoa, kuorit porkkanaa. Lajittelet roskia yhä useampaan astiaan. Katselet ikkunasta, miten ilmasto muuttuu. Miten metsä muuttuu. Se vaatii päivä päivältä enemmän. Enemmän sieniveitsiä, taskulamppuja, avaimenperiä, hakaneuloja ja lapasia, heijastimia ja takinhelmoja, enemmän lego-palikoita ja Lassie-koiria, jotka eivät koskaan palaa takaisin." Viittaako kertoja, että virta on kääntymässä: luontoa on sysätty niin kauan takaisin pimentoon, että se on alkanut vaatimaan omiaan takaisin?
Metsässä etenevän hirven on korvannut ihminen. "Metsällä on ankara varjo. Kun se kahlaa ojan yli, kevät kääntyy, valkovuokot menevät nuppuun. Kun sen lahkeet kahisevat, takapihan kasvimaalla raparperit nuupahtavat. Sen hengitys peittää nurmikon kuuraan. Hatun lieri lyö linnut tainnoksiin. Solise, puro, hiekkatiellä, ja pian musta käsi heilahtaa, heristää sormea. Helise, heinä, pientareella. Jopas jatsari tulee ja tallaa." Se olento, joka hiljensi linnut ensimmäisessä osassa ei ole sama olento, mutta samaa tekoa se on, jäätikön äärtä. Luukruunu on vaihtunut huopahattuun.
"Kaipaatko kirkkaina kumahtelevia sekunteja mykkien vuosien takaa." kysyy ihmishahmoinen toisen osan subjekti. "Älä kaipaa, niiden ääni on jyrkkä ja arvaamaton. Se voi suistaa sijoiltaan koko koneiston, nuo sveitsiläisellä tarkkuudella piirretyt hammasrattaat, joiden raksutus pitää menneet menneinä, nämäkin hetket kelloon niitattuina. Ja se pitää höyryn kahvin yllä, kahvin kupissa ja kahvihampaan suussa, niin kuin tarkoitettu on. Älä kaipaa, tai alat liimata postimerkkejä, alat kirjoittaa kortteja saareen, jonka niityillä rehottavat koiruohot ja koiranputket. Eksyt niiden alle, niiden vihreyteen." Toisen osan puhuja lakkaa, ja jää lukijan päätettäväksi, ovatko viimeiset sanat liberalistisen irvailijan vai vakavamielisen selvänäkijän. Onko se, mitä olemme saavuttaneet, säilytettävä vai voimmeko luopua jostakin päästäksemme lähemmäs vihreyttä, johon kuitenkin viitataan pahuuden ja kuoleman symbolein? Onko hinta, jonka joudumme maksamaan tasapainosta luonnon kanssa, tai eronteosta luonnon ja kulttuurin välillä väistämättä sama kuin kuoleman?
On tullut talvi, kun lukija saapuu kolmannen osan maisemaan. Avanto on toistuva kuva, mutta yhteyttä edellisiin osiin on aluksi vaikea hahmottaa. Runot ovat kuin ohjeita, tai käskyjä, jotka kaikki liittyvät menemiseen ja veden elementtiin. Välillä on lunta, jäätä, jäätikön äärtä, mutta yhtä kaikki, hiljalleen paljastuu, että meneminen on poistumista, etenemistä kauemmas moottoriteiltä ja taajamoista. Ja vihdoin, osan viimeinen runo toistaa: "Painat otsasi kiven kylkeen, / tunnet luopumisen lämmön. / On unohdettava, / että voi muistaa.". En voi olla ajattelematta, että kyse on nimenomaan toisen osan elementtien, kulttuurisen toiminnan tietynluontoisesta unohtamisesta, jotta voisi muistaa tuon yhteyden ensimmäiseen osaan, luonnon henkiseen perintöön. Että kyse on paluusta yhteen, mahdollisesta harmoniasta kivenpuoliskojen välillä. Että hirvi ja ihminen voivat kohdata muutoinkin kuin moottoriteillä, ihmisen kielipelin piirissä.
Viimeinen runo, joka jää osien ulkopuolelle, jatkaa tuota poismenemistä, pakenemista. Subjektin kylkeen on tullut haava, olento juoksee kuin mieltä vailla, "juoksen jokaista ääntä päin niin kuin se olisi viimeinen." Valitettavasti ihminen kohtaa hirven myös metsästyksen muodossa, metsän kuninkaan mailla, eikä suo tälle sijaa kotonaankaan. Mutta nyt nousee Heikkosen kokoelman vavisuttavin kuva: hirvi, jonka "haava / märkii kolmannen kylkiluun alla" vertautuu keihäällä lävistetyn Kristuksen hahmoon. Hirvensarvien lomasta kohoaa risti. Vanhan perustan päälle nousee uusi kulttuuri. Me murhaamme hirviä aivan kuin murhasimme Vapahtajan. "Miten pitkä matka on luotasi pois, / miten pitkä matka luoksesi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti