Kirosanat

Kuluttajalla ei ole muita oikeuksia kuin kuluttaa. Kuluttamattomuuteen pyrkivä toiminta näyttäytyy vastuuttomuutena, "köyhäilynä" ja bilettelynä", ja parhaansa mukaan talouselämä pyrkii tunkeutumaan sillekin elämän osa-alueelle. Aidosti kammottavinta on, että kuluttajista - en tohdi enää maamme asukkaista määrettä 'kansalainen' koska siihen liittyviä oikeuksia ja vapauksia ei ole - monikaan ei päivittäin kytkeydy yhteiskunnallisiin instituutioihin muualla kuin ruokakaupassa. Mittavin paradoksi onkin: kuinka irrottautua instituutioista ja niiden vallasta ja silti vaikuttaa yhteisölliseen toimintaan? Niinikään samanaikaisesti talouselämä edellyttää, että me eristäydymme toisistamme asuntoihimme ja kotipihoillemme. 1970-luvun keskeinen metafora tälle oli orapihlaja-aita, nyt se taitaa olla viihde-elektroniikka: ahtautuminen suurempiin kaupunkeihin pienentää pihoja ja tekee niistä ainoastaan näennäisiä - mieluummin töiden jälkeen laitamme verhot kiinni, jotta näemme paremmin mitähän tallensimmekaan digiboxille edellisenä iltana.

Eristäytyminen kotiin ja viikonloppuinen juhliminen samanhenkisten ihmisten kanssa on rakenteellisesti yksilöä vääristävä voima. Selviä luokka- tai puoluejakoja ei Suomessa ole, koska talouskasvun ideaali on itsestään selvänä pidetty, kaikkien jakama yksi totuus. Emme tunne kuin omamme, muut ihmiset ovat oletuksia, tyyppejä, joita yhdistelemme mediasta, keskustelupalstoilta, irrallisista kuluttajan yhteyksistä.

Teknokraattisen yhteiskunnan alasajo ei tule kysymykseen, koska uskomme vilpittömästi hallitsevamme teknologiaa. Talouden suhteen uskomme ei ole aivan yhtä vilpitön, mutta tyydymme siihen, koska se tuo meille niin paljon materiaalista hyvää, takaa ns. "hyvinvointimme". Yleisemmin kysymys tyytymisestä näyttäytyy eksklusiivisena, mitä tulee yksilön hyvinvointiin ja oletettuihin oikeuksiin.

Niin ollen on melko turhaa väitellä puoluepolitiikasta, tietyn puolueen tai poliitikon edesottamuksista, koska sillä alueella tapahtuva on mädännäinen yksilöiden yhteenliittymän hartioilla. Valtiotason politikointi on orjuuden alku. Marxismin ideaalit ovat vuosisadassa osittain toteutuneet, kuten Michael Hardt ja Antonio Negri osoittivat teoksessaan Empire (2000): kansallisvaltiot ovat murentuneet niiden lipuessa kohti keskiarvottavaa, keskusohjautuvaa, panoptista liittovaltio-konseptia. Kehitys on kuitenkin täysin päinvastainen, mitä tulee kansalaisvapauteen ja yhteiseen päätöksentekoon: vallan keskittyessä Brysseliin ja EU-komission valiokuntiin yksilölle ei jää muuta kuin totteleminen ja kuluttaminen. Hän tyytyy, mutta väärässä mielessä. Hänen tyytymisensä ei lähde hänestä itsestään, vaan siitä, että takaamalla tarpeeksi korkean elintason osalle alaisistaan globaali talous saa alaisen unohtamaan häntä itseään yhteisön jäsenenä koskettavat asiat, korkeintaan kanavoimaan ne puoluepolitiikkaan, joka sinänsä tapahtuu kuitenkin transsendentissa: televisioruudulla, sanomalehden sivuilla. Mutta yksilön arkipäiväisen toiminnan kannalta sillä ei ole muuta merkitystä kuin kallistuuko ruoka vai pysyvätkö hinnat paikallaan. Ja jos todella on niin, että äänestämme, vaikutamme yhteisiin asioihin ainoastaan kukkaroillamme, miksi suhteemme ostamiseen on täysin pinnallista? Miksi kauppakäyttäytymisemme on hektistä hösäämistä, kiirehtimistä hyllyltä toiselle jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti viettämään laatu-aikaa (lue: kuluttamaan ostamaamme viihde-elektroniikkaa)? Missä ovat keskusteluryhmät, iltamat? Tämän lisäksi emme edes todella nauti tuotteista, joita kulutamme - nautimme siitä odotuksesta, jotta saisimme tuotteen kauppakassiimme, lupauksesta jonka tuote tarjoaa, eikä sitten muuta.

Työ on pettänyt meidät, mutta silti me luotamme työn autuaaksitekevään voimaan ja pidämme työttömiä uneksijoina ja luusereina. Totuus kuitenkin on, että työ on jo vuosikymmeniä sitten irtaantunut tarpeellisista puitteista, että yhteisöllisyyttä ylläpitävä työ voitaisiin organisoida vähemmin resurssein, jakamalla ja osittamalla aidosti yhteishyvällistä työtä. Näin monen yksilön viikoittainen työrupeama pienenisi vähintään siihen marxilaiseen ideaaliin, jossa noin neljä tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olisi yksilön panostus yhteishyvään - loppuaika jäisi hänen vapaalle itsensä toteuttamiselle, oikealle elämälle. Silti monille suomalaisille ajatus kansalaispalkasta on täysin järjetön, koska suuri osa heistä on täysin ehdollistunut siihen, että liiallinen työn tekeminen on todellisuudessa itsensä toteuttamisen muoto; että jollei kuluttaja tee työtä ja tuota, hänellä ei ole mitään oikeuksia (kuluttaa), eikä ihmisarvoa.

Uskonto on pettänyt meidät, ja kohdistamme siihen vihamme, koska se näyttäytyy tiedostamattomasti parempana syntipukkina kuin kaikkivoipa talouselämä. Kirkko on pahojen pedofiilipappien pystyyn kuollut instituutio, joka on turmellut myös henkisyyden ja uskonnollisuuden, ja mikä tärkeintä, olemme ymmärtäneet, että uskonnollisesta elämästä ei ole hyötyä, ja siksi voimme myös luopua myös siitä. Olennaisempaa kuitenkin on, että kirkko yhteiskunnan instituutiona ajettaisiin alas ja tilalle kohotettaisiin mysteerilaitos ja rukouspiirit. Uskonnollisuuden tuominen nykyaikaisen valtion ja sitä hallinnoivan globaalin talouden yhteyteen on uskonnollisen elämän rappio. Juurettomina meillä on yhä suppeampi ymmärrys siitä, mitä henkinen kehitys on. Nykyaikaisesta näkökulmasta se on ennen kaikkea tyytymistä.

Niinikään se mahdollisuus, että saman kadun yksilöt synnyttäisivät paikallistalouksia, jotka operoisivat rahan ulkopuolella, tavoittelematta voittoa ja keskinäistä solidaarisuutta edistävästi, ei sekään kuulu olevan yksilöiden työmoraalin kannalta suotavaa. Jopa naapuruussuhteet on alistettava vapaa-ajan hulvattomaksi yhdessä tekemiseksi tai palvelun tarjoaja - asiakas -suhteeseen. Puhtaaseen vaihtoon perustuvana kädentaitojen ja henkisiä arvoja vaalivan toiminnallisuuden tasa-arvoisena vaihtosuhteena se ei tietenkään voi näyttäytyä, silloinhan se uhkaisi globaalia taloutta.

Tämän hegemonian alla myös kansalaistottelemattomuus ja omaisuussabotaasi ovat auttamatta väärin, anarkistista, pahaa toimintaa, josta on rangaistava. Jää kuitenkin huomaamatta, että asianomaisten globaaleihin yritysten julkisivuun kohdistama toiminta ei ole väkivaltaa. Jos kaupunki häätää asukkaat vanhoista puutaloista, repii ne maan tasalle ja rakentaa tilalle kerrostalohirviöitä, sitäkään ei kutsuta väkivallaksi. Sen sijaan yritysten haarakonttoreista vastaavat työntekijät, ja media kiinnittyy heihin - aivan kuin omaisuussabotaasi kohdistuisi heihin, vaikka tosiasiassa tuo transsendentti voima, joka on pukeutunut yrityksen nimen ja brändin taakse paitsi orjuuttaa heitä myös tekee heistä surkeita virkamiehiä, oman keskitysleirinsä paperinpyörittäjiä. Mutta kun uhri on työntekijä, olkoonkin kaupungin haarakonttorin johtaja, ei brändin maantieteellisesti arbitraari muoto, sabotaasi on ehdottoman rangaistava teko.

Julkista tilaa hallitsee talous ja kaikenlainen yksilön aktiivisuus leimataan anarkismiksi, töhryilyksi, juopotteluksi ja kaikenlaiseksi halveksittavaksi toiminnaksi. Vaikka julkisia tiloja ovat tätä nykyä enemmän automarkettien aulat ja parkkipaikat sekä moottoritiet, perinteiset keskustan toripaikat, kadut ja aukiot ovat nekin täynnä mädännäisyyden merkkejä: tarjouksia, tuote-esittelijöitä, valotauluja ja logoja. Kaikki nuo merkit ovat syöpyneet kollektiiviseen kuluttajatajuntaamme halutihentymiksi, jolloin pelkkä Mustan Pörssin nimi riittää laukaisemaan meissä kasvavan halun kuluttaa kaikkea sitä, mitä Musta Pörssi tuotevalikoima-arsenaalillaan voi mielikuvissamme tarjota. Vastaavasti olemme ehdollistuneet myös siihen, että suhteessa kauppojen nimiin muuntajapömpeliin teipattu keikka- tai paremmassa tapauksessa aktivismi-juliste on jotain alempiarvoista, "töhry", epämääräistä saastaa joka pilaa katukuvan. Ja tietenkin tuotemerkin on oltava mahdollisimman suurin merkein esillä, muuten ohikiitävästä autosta sitä ei ehdi huomata. Merkkiviljely ei meitä häiritse, päinvastoin: rakastamme sitä, koska se korreloi käsitykseemme sivistyksestä. Ristijärvellä ei ole enää kuin ABC-asema, kiitos ABC-aseman, mutta juuri ABC-asema tekee kyläpahasesta jotain, kahvinmittaisen pysäkin. Gigantin tulo keskisuureen kaupunkiin on tapaus, edistäähän se paitsi kaupunkilaisten hyvinvointia, tuo myös työpaikkoja ja lisää sivistystasoa. Ylläpitämällä keskisuuria ja suuria yrityksiä todistamme olevamme kaupunkilaisia, sivistyneitä, jotain aivan muuta kuin metsäläiset esi-isämme, oikeita EU-kansalaisia.

Luonto ja pienen mittakaavan yhteistoiminta ovat meille niinikään kirosanoja. Kammoamme niitä, pidämme joko uhkaavana tai näpertelynä. Kaupunkilaisen on oltava suureellinen! Meillä menee hyvin, se pitää todistaa. Jos "palaamme luontoon", otamme mukaan uuden moottoriveneemme. Nykymökeillä ei ole mitään tekemistä mökkien kanssa, eikä mediadiskurssi ole niistä pitkään aikaan mökkeinä puhunutkaan, vaan kesäasuntoina. Kesäasunnolla onnistuu myös työnteko, eihän kunnon kansalainen jätä töitä kesäksikään - tai jos jättää, mukaan kannattaa varata muutama tuore DVD-levy ja langaton laajakaista, muuten käy huonosti, saattaa mökkihöperöityä. Pyöräily, kävely, soutaminen, luonnossa liikkuminen eivät tule kysymykseen, koska aika on se, jolla kaikki mitataan, eikä lomalaisella ole aikaa koskaan liikaa. Siksi pitää liikkua nopeasti. Pitää olla tehokas.

Sama tehokkuusajattelu on tunnetusti syöpynyt jopa sinänsä viattomiin puhteisiin. Olen talvesta lähtien kerännyt niitä kirjoja, jotka aion kesälomalla lukea, sitten kun minulla on aikaa. Marjoja aion poimia kymmeniä litroja, täytynee hankkia toinen pakastin, jotta saan kaikki mahtumaan. Olin mökillä perjantaista sunnuntaihin, maanantaina piti olla jo kavereiden kanssa grillaamassa. Saunahalot moteittain, ruokavarannot kylmälaukuittain.

Kirosanat ovat voimasanoja. Alunperin voimasanoissa oli takana maasta, juurista, aitoudesta nousevaa yli-inhimillistä voimaa. Emme kristillisen kasvatuksen saaneina pidä kiroamista kovinkaan sivistyneenä käytöksenä, mitä se ei tavallaan olekaan - ennen kaikkea kirosanat kuitenkin määräävät paikan, ne ovat kategorioimista ja samanaikaisesti korkeammalla taholle suunnattu toive. Jos katsoo yhteiskuntaa ja yrittää muodostaa siitä jonkinlaista, koherenttia kokonaiskuvaa, edes yksilön perspektiivistä, huomaa pian, että voimasanojen käyttö on paitsi välttämätöntä, myös toivottavaa. Ne lähtökohtaiset vääryydet joita yhteiskunnassa lain nojalla harjoitetaan, ansaitsevat tulla kirotuiksi ja niitä vastaan meidän on taisteltava. Ymmärrän hyvin, jos keskusteluyhteys usein katkeaa: on vaikea keskustella sellaisessa ryhmässä, jossa muut osapuolet ottavat itsestäänselvyytenä sen, minkä laki hyväksyy ja mihin globaali talous kannustaa, ymmärtämättä todella sitä etiikkaa, joka nousee ihmisestä ja hänen vapaudestaan, ei valtiosta ja sen tahdosta. Se on vaikeaa, mutta altavastaajan on oltava rehellinen, on tuotava esiin se, minkä kokee tärkeäksi ja totuudelliseksi - se on aidossa demokratiassa oikeus ja velvollisuus. Mahdollinen muutos on näkymätöntä, mutta jaksan uskoa, että neljänkymmenen vuoden päästä moni pieni asia näyttää paremmalta kuin nyt. Siksikin tätä ilmastonmuutosta on kiihdytettävä: sopivassa suhteessa siitä on oltava hiljaa ja siitä on puhuttava.