Kuhisevat tilat

Politiikasta on työlästä kirjoittaa, jos ei kytke sitä johonkin ajankohtaiseen ilmiöön, mihinkään konkreettiseen. Puheenaiheet, joista työstyy poliittista teoriaa, taas ovat useimmiten epäkiinnostavia – tai kinuavat muuten lukijoiden huomiota, jolloin poliittinen teoria yhtyy kollektiiviseen bukkakeen; ja miten mairittelevaa se nyt sitten? Näin on esimerkiksi iltapäivälehtien masinoimien kvartaalikohun kohdallakin, jonka kohteeksi on tällä kertaa joutunut kirjailija Katja Kettu. Kettu kertoi tietääkseni jo viime vuoden puolella vuosia aiemmin tapahtuneesta kaappausyrityksestä, jossa joukko miehiä oli raahannut häntä pakettiautoon. Kertoma eli kuukausia, kunnes näin naistenpäivän ja Ketun toimittaman Pimppini on valloillaan -antologian (2012) tiimoilta asia nostettiin taas esiin, ja Iltalehti päätti haastaa Ketun todistamaan, etenkin kun Ketun ja poliisin lausunnot aiheesta näyttävät olleen eriäviä. Todistamisen taakka on aina pienemmän ja ei-hegemonisen puolella.

Saatan vain toivoa voimia kirjailijalle, enkä siksi aio käsitellä tapausta tämän enempää. Tapaus koskettelee helvetin tärkeitä asioita – seksuaalisuutta, ruumiillisen koskemattomuuden oikeutta, journalistista etiikkaa, oikeuslaitosta jne. – mutta samalla tiedostan, että Iltalehden ja Ketun keskinen konflikti on ajojahti ja puheenaihe, jota ensin mainittu on halunnut. Sellaista se haluaa säännöllisesti ja kun se sellaisen saa, se käyttää sen armotta hyväkseen (ja me rakastamme tätä – ainakin mitä julkilausuttujen mielipiteiden määrään tulee). Kuten Aleksis Salusjärvi jo ehti todeta:

”Nykyisessä juoruja kukkivassa vapaan sanan maassamme on selvää, että julkisuutta ei kukaan voi käyttää hyväkseen, vaan julkisuus käyttää ihmisiä hyväkseen. Kun juorulehdet myyvät sitä paremmin mitä kiusallisemmasta aiheesta ne kirjoittavat, on päivänselvää, että minkä tahansa asian julkisuuteen tuomista käytetään lyömäaseena, jos se vain mitenkään on mahdollista. Siihen on tässä maassa kuollut moni ihminen, vaikka herjauslainsäädäntö toimiikin kohtuullisen hyvin. Valheen lisäksi myös totuus voi tappaa.”

Tästä syystä koen, että jätän mieluummin asian käsittelemisen tahoille, joilla on näistä helvetin tärkeistä asioista enemmän ymmärrystä, kokemusta ja tietoa. Tiedän tietysti, ettei näin tule käymään: emme elä yhteiskunnassa, jossa asiantuntijat tai tahot, joilla olisi esittää asiasta hyviä perusteluja tai näkökulmia, pääsisivät aina esiin. Lehdet, keskustelupalstat ja blogit täyttyvät niin helposti pintakuohusta, kertaamisesta ja kakofonisesta mölinästä. Tässä tilanteessa koenkin hedelmällisemmäksi suunnata näistä käytäviä keskusteluja kahdenkeskisyyteen. Jokaisen ei tarvitse – eikä edes pidä – ilmaista mielipidettään asiasta julkisesti. Äänivalli erottaa meidät totuudesta ja synnyttää korkeintaan harhaisia konsensuksia.

Naistenpäivään tietysti liittyy vastaavia konsensuksia. Sivuan niitä tässä Ketun tapauksen sijaan. Huomasin näet jo takavuosina, miten erityisesti miehet riensivät tuona päivänä korostamaan rakastavansa ja kunnioittavansa naisia, kun vastaavasti naiset ilmaisivat julkisesti hyväksyvänsä itsensä naisina. Ymmärrän tietysti molempia, mutta aikaan, päivään kiinnittyvänä eleenä miesten ja naisten teoissa on myös jotain, joka vuotaa yli – eikä mairittele eleiden esittäjiä. Tämä ylivuoto on tietenkin väistämätön implikaatio: naiset ovat jotain erityistä vain naistenpäivänä; jotain jota he eivät muulloin ole. On sanomattakin selvää, että kunnioitus, mukaanlukien itsekunnioitus, on – tai sen ainakin tulisi olla – jokapäiväistä, kaikkialla läsnä. Naistenpäivänä tunnumme kuitenkin yhtyvän sekavaan leikkiin uskoen, ettei näin ole. Ehkei näin ole. En tiedä. Naiset saavat ruusunsa ja konvehtinsa, mutta mitä tällä eleellä kaiken kaikkiaan ilmaistaan?

Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole sellainen, että se aina sallisi tai kannustaisi kunnioitukseen. Päinvastoin: poliittiset ja sosiaaliset rakenteet ja etenkin työn murrokset ovat globaalissa kapitalismissa usein sen suuntaisia, etteivät ne esimerkiksi toimeentulon tai työolojen puolesta ainakaan palvele naisvoittoisia aloja. Yhtä kaikki, jonkinlainen konsensus velloo naistenpäivän yllä siinäkin, ettei konkreettisia kamppailuja tuona päivänä edes tahdota osoittaa – poikkeuksena tietysti seksuaalinen itsemääräämisoikeus, jota kierretään kuin kuumaa puurolautasta, kiihottaahan se mediaa enemmän kuin hikipajat tai köyhyys. Sitä kai ne ruusut ja suklaatkin sitten ovat, sublimoitua seksuaalienergiaa; olen mies, olet nainen, pöydäl avocado, nacho ja taco.

En kirjoita tätä feministinä ja kuviteltakoon, etten ole myöskään mies. En ole todellisuudessa kiinnostunut kummastakaan, sillä identiteettipoliitikan suurin kompastuskivi on juuri identiteetti, ja se tuottaa vain lisää näköharhoja. Feministit ampuvat itseään jalkaan, miehet toljottavat toistaan eråssa. Sitä vastoin olen kiinnostunut siitä, miten emansipatorinen politiikka voisi vapautua omasta identiteettiloukustaan; miten toisin sanoen voitaisiin siirtyä siitä, mitä olemme, siihen, millaisiksi voimme tulla (ja olemme jo tulossa). Mitä ovat ne konkreettiset eleet, joilla tällaista, "vallankumouksellista" politiikkaa voitaisiin edistää?

Siinä missä identiteettipolitiikka on tähdännyt jonkin aseman tunnustamiseen, so. oikeudellisen tilan valtaamiseen, identiteetin hylkäävä politiikka voisi vastaavasti pyrkiä näkemään ihmiset liikkeessä. Vakiintuneiden tai vakiintumassa olevien asemien varjolla tunnustetaan kilpaa eroja ja etäisyyksiä, mikä vain vähentää solidaarisuutta ja kunnioitusta. Sen sijaan tulemisen tiloissa olevat väet ovat aina jo muuttumassa toiseksi, muotoutumassa, hajoamassa, leviämässä ja supistumassa. Minä olen leegio; minä olen kaikki minät. Haaste on nähdä kaikki nämä minät kerralla, jossakin tilassa, joka kuhisee liikettä.

Kreikassa mielenosoittajat suosivat kuulemma liikkeen sijaan ympäristön käsitettä. Olen ilahtunut. Liike näet on ilmaisuna jotenkin harhaanjohtava: kuten kansan käsite, se tuntuu kielivän jostakin monoliittisesta ihmisten joukosta, joka suuntautuu, liikkuu yhteen tai sovittuun suuntaan, useimmiten jotakin vastaan. Ympäristö terminä painottaa kenties enemmän väen spatiaalisuutta, avaruudellista tilaa jossa on useita yhtäaikaisia liikehdintöjä. Tietysti tämä ympäristö tilana voi sekin olla liikkeessä, levitä kuten maanvyörymä, surkastua kuin lumikasa keväisellä takapihalla. Ja liikkeessä se mitä ilmeisemmin esimerkiksi naiseuden tai mieheyden sosiaalisten muodostelmien puitteissa onkin; naistenpäivän merkityksen haastaminen tai vaikkapa puhe transssukupuolisuudesta ovat eleitä, joilla ympäristö elehtii – ja kuten asutusalueet kasvavat rypäleittäin, kenties myös keskustelut, eleet, liikehdinnät ja ilmaukset kasvavat samalla tavalla. Tämä muovaa luonnollisesti myös ympäristöä kokonaisuudessaan – johonkin suuntaan, joihinkin suuntiin.

Kapina on tilallisuuden suhteen niin ikään harhaanjohtava ilmaus; kokoontumassa, keräytymässä olevat subjektiviteetit eivät aina synny ilmauksena jotakin vastaan, vaan jonkin puolesta. Ennemminkin kuin kapinaa, ne ovat ylivuotoja, luonnollisia liikkeitä jossakin tilassa. Siksi myös puhe feministisistä kapinoista (yhtenä monista) voitaisiin aivan hyvin lopettaa: se ei lisää solidaarisuutta, vaan kerää puolelleen, luo vain muodostelmia, jotka perustuvat eron ja vastassaolemisen motiiveille. Sellainen ei kerää ympärilleen riittävää, kriittistä massaa, joka onnistuisi muovaamaan sellaisiakin yhteiskunnallisia rakenteita, jotka kohtelevat yksilöjä epäsuotuisasti.

Mutta mitä olisi pako vastassaolemisesta? Myödässäoleminen. Myödässäolevat eivät palkitse naisia ruusuin ja konvehtein; he ovat naisia, tulossa naisiksi.