Eroottisten haaveidemme ihanin kohde

Huumori haastaa jämähtäneitä käsityksiä ja uskomuksia. Teppo Airaksisen esikoisohjaus Kulman pojat on ytimeltään romanttinen komedia, johon naitetaan yleisempää hyvän mielen leffaa ja buddy-elokuvaa. Se on siinä mielessä onnistunut, ettei se hävetä; näytteleminen ja dialogi on luontevaa ja sujuvaa, muoto pysyy koossa eikä elokuva hairahdu onnettomille sivupoluille. (Tämä teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten jos lukija niitä karttaa, kehotan häntä suosiolla jättämään luennan tähän paikkaan ja katsomaan elokuvan ensiksi.)

Teemoiltaan elokuva kehii pääosin kaveriporukan lojaliteetin ja parisuhdeorastuksen välisen ajoittaisen ristiriidan ympärillä. Tätä tavanomaisuutta kiinnostavampi on kuitenkin elokuvan homouteen suhteutuva pohjavire. Elokuvan keskushenkilö Petri (Eero Ritala) ihastuu Emmiin (Lotta Kaihua), kaupunkiin kesätöihin tulleeseen junnuliigan ohjaajaan. Emmi on kaupunkiin niin ikään palanneen tähtipelaaja Tuukka Tiensuun (Jussi Vatanen) kämppis ja ex-tyttöystävä. Tiensuu taas pelaa kaupungin toisessa joukkueessa, mutta elokuvan kaveriporukan toimesta häntä on vihattu jo ala-asteelta lähtien. Nopeasti katsoja tunnistaakin tämän ihmistyyppien eron: jokainen meistä tuntee peruskoulusta urheilijanuorukaisia, joiden hymy oli leveä ja iho puhdas – ja jokainen meistä tuntee niitä löysäläisiä samalta luokalta, jotka ovat kuin Airaksisen elokuvan kaveriporukka. Täynnä hölmöläisiä, rapamahoja ja luusereita; niitä joista ei koskaan tullut urheilijoita.

Jotakuinkin puolessa välissä elokuvaa sekä kaveruksille että katsojalle paljastuu, että Tiensuu on homo. Urheilumaailmassa suhteellisen pintansa pitävä tabu nouseekin siis yllättäen lähelle elokuvan ydintä. Yleisemminkin miehiä yhteen, toisia miehiä fanittamaan keräävät ja samalla omaa maskuliinisuuttaan alleviivaavat harrastukset elävät kaikki tästä jännitteestä. Kun Rob Halford keekoilee klassisen nahkahomon asussa vuodesta toiseen, tämä on kyllä, hyvä on, ok ja hyväksyttävää, mutta kun hän paljastaa lopulta olevansa homo, monet faneista kääntävät selkänsä. Alakulttuurin kypsymättömyys on aina yhtä hämmentävää. Samalla tavalla Kulman pojissa Tiensuun kerrottua julkisuudessa homoudestaan, paikallisjoukkueen fanit (jotka eivät kaikki edes ole todellisia faneja, vaan jalkapallon katsomista jääkiekon sivussa harrastavia pettureita) puhuvat tästä halveksivaan sävyyn suffelipoikana. Komiikan liepeestä alkaakin orastaa jotain muuta, kun aiemmin kentän laidalta Tiensuuta homotelleet Petri, Komentaja (Joonas Saartamo) ja Sarttila (Janne Ravi) saavat tietää Tiensuun todella olevan homo: enää homottelu ei käy päinsä, koska ”ei homoa voi sanoa homoksi, ei siinä ole mitään hauskaa.”

Loppujen lopuksi alituiseen ohi suunsa puhuva miesporukka ei kuitenkaan ole millänsäkään Tiensuun homoudesta. Airaksinen työryhmineen onnistuu elokuvallaan tuomaan tätä näkökulmaa kiitettävällä tavalla esiin: on puheen pintakuohu ja on asenteet, eivätkä kaikissa palloporukoissa nämä välttämättä kohtaa. Homottelu on siis, kuten arkikielenkäytöstä muutenkin tunnemme, irronnut aikaa sitten omaksi puheenparrekseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisten suuntautumisten kanssa. Ymmärrän, että se voi loukata ja varmasti loukkaakin joitakuita, mutta mitä me oikeastaan saavutamme paheksunnalla?

Puheenparret ja diskurssit eivät näet ole pyri yksistään leimaamaan, alistamaan ja kategorisoimaan ihmisiä ja ilmiöitä, vaan niillä on selvästi myös ryhmää koossapitäviä tehtäviä. Yläasteella varmasti jokainen poika on jossain kohtaa saanut kuulla olevansa homo, jokainen tyttö huora. Raisasta tulee niin helposti rasia ja jokaisesta Terosta terska. Verrattuna palloporukoihin – näihin joita voimme mielissämme kuvitella, jollemme tunne sellaisia muuten – yläaste on tietysti paljon tylympi miljöö, ja toivon, että ensimmäisissä, tarpeeksi pitkään toistettuna, puheenparret ja asenteet ovat todella eronneet toisistaan. Silloin nimittäin syntyy hupia – ja tätä Kulman pojat dokumentoi.

Erityisen innoissani olen palloporukoiden homosuhdetta purkavasta kohtauksesta, jossa kaapista tulemisen sijaan mennään konkreettisesti kaappiin takaisin ja joka käynnistää laajemman tapahtumasarjan. Petri, Komentaja ja Sarttila ovat päättäneet hupailla Tiensuun kustannuksella ja Petrin vastustuksesta huolimatta menneet tämän asuntoon huomattuaan Jari Litmasta esittävän patsaan. Kesken kaiken Tiensuu ja tämän partneri tulevat makuuhuoneeseen rakastelemaan ja Petri ja Sarttila jäävät hädissään piiloon huoneeseen, Sarttila sängyn alle, Petri kaappiin. Komentaja katsoo intensiivisesti, mutta innoissaan tapahtumaa ikkunan takaa. Tilanne purkautuu vasta, kun Petri purkautuu kaapista rytinällä ulos ja hän ja Sarttila pakenevat asunnosta.

Miksi kohtaus on niin innostava? Koska se ei – kuten ei itse elokuvakaan – keskity homouteen, vaan reaktioihin ei-homoissa. Kulman pojat onkin tässä mielessä selvästi myös kasvukertomus miehistä, jotka tulevat sujuiksi toisten homouden ja oman homoutensa kanssa. Siinä mielessä elokuva tekee tärkeää työtä homouden tavanomaisuuden ajamisessa: ei siinä ole mitään, mitä pitäisi kauhistella tai millä pitäisi nauraa – mutta meissä, joille se on jonkinlainen ongelma edelleen on, meissä on, sekä nauramista että kauhistelua.

Jollain tasolla Kulman pojat vaikuttaakin elokuvalta, jossa puhutaan taukoamatta kulleista. Alkupuolella elokuvaa Emmi näet joutuu Petrin ahdistamana paljastamaan, että Tuukalla on suurikokoinen elin. Tästä tiedosta kehkeytyy paitsi Petrille myös Petrin lähipiirille jonkin asteen kriisi, mikä omalla tavalla altistaa elokuvan vanhalle peniskateuden teemalle. En sano, että Kulman pojat ratkaisisi tämän juonteen jotenkin erityisen omaperäisesti, mutta selvästi hyväksyntä sen suhteen kulkee sama reittiä kuin homouden kohdallakin. Ison peniksen ei tarvitse olla kadehtimisen asia näissä porukoissa, vaan ihailun ja ylistyksen ja lopulta jonkin muunkin; hyväksynnän: voin hyväksyä pienen penikseni, voin hyväksyä hänen suuren peniksensä – mitä helvetin väliä? - ja mikä olennaisinta, voin hyväksyä sen, että ihailen hänen suurta penistään.

Kulman pojatkin nostaa siis tapetille sisäisen homoutemme ja käsittelee sitä suhteellisen rakentavasti – rakentavammin kuin pinnalta käsin voi vaikuttaa. Mielestäni terveellä tavalla se laajentaa välittämisen, hellyyden, hyväksynnän ja eroottisen myötätunnon määreitä myöntämällä, ettei omaa ihailua samaan sukupuoleen tarvitse väkipakolla tukahduttaa, ja kuvaamalla samanaikaisesti, että myös palloporukoissa tätä aihetta käsitellään omilla, ulkopuolisen silmiin joskus umpimieliseltäkin vaikuttavilla tavoilla.

Suomalaisissa jalkapalloporukoissa vastaavaa, pohjimmiltaan homoeroottista ihailua saa yleensä osakseen Jari Litmanen, ja mikä hienointa, Airaksisen elokuvassa tämän muuten poissaolevan referentin kuvaksi on valittu suurikokoinen, Litmasta esittävä patsasfallos. Kun näet Petri varastaa Tiensuun asunnosta hädissään tätä paetessaan palloporukoiden myyttisen sankarin penismuotokuvan, Tiensuu, paikallinen suuruus, konkreettisesti menettää voimansa, loukkaa polvensa ja vain muutamaa kohtausta myöhemmin ilmoittaa lopettaneensa jalkapallon keskittyäkseen parisuhteeseen. Ja kun Petri yrittää myöhemmin palauttaa patsaan, Tiensuu kieltäytyy huolimasta sitä ja kehottaa poikien pitävän sen, vaalivan sitä, niin kuin nyt patsaita ja ihailun kohteita vaalitaan, paraatipaikalla, näkysöillä, vitriinissä. Eikö tällainen ele nimenomaan korosta, että homous itsessä ja toisissa on näin teoin hyväksytty, pallo heitetty heteroille, ja penis, jota kaukaa niin kohisten aiemmin palvottiin, sittenkin nimenomaan meidän omaisuuttamme jo alunperinkin, meidän fantasiaamme, meidän omien eroottisten haaveidemme ihanin kohde?