Tolkun yhteiskunta

Milloin Suomesta tuli ”tolkun yhteiskunta”? Pääministeri Jyrki Katainen totesi eilen vaalivalvojaisissa, että Suomessa ollaan palattu yhteiskuntaan, joka ei pelkää mitään, joka on rohkea ja ulospäinsuuntautunut, kansainvälinen. Vihreät ja Haaviston kannattajat pitivät Haaviston yli miljoonan äänen saalista todisteena samasta: Suomi ei pelkää ”enää” erilaisuutta – huolimatta siitä, että äänestysprosentti jäi ennätysalhaiseksi ja esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan Haaviston homoseksuaalisuus miltei ratkaisi vaalit.

Näyttääkin, että ainakin retoriikan tasolla presidentinvaaleissa on rakennettu tietoisesti toisenlaista kuvaa kuin viime kevään eduskuntavaaleissa. Eräät ovat jopa intoilleet antijytkystä. Yhtä kaikki olennaista on, että poliitikot ja puolestapuhujat ovat kukin vuorollaan ehättäneet puhumaan nimenomaan sellaisen Suomen puolesta, joka ei ”käperry kuoreensa”, pelkää kovien arvojensa suojissa. Ja riippumatta siitä, kenen puolesta puhutaan, kenestä sanoissa leivotaan presidenttiä.

En ole kuluneen vuoden aikana missään vaiheessa ole ollut täysin vakuuttunut siitä poliittisesta syvämuutoksesta, jota on väsymyksiin asti hoettu – ja joka löytyy esimerkiksi Niin & Näin -lehden viimeisimmästä Suomi 2011 -numerosta (4/2011) useamman artikkelin taustalta: usko – painotan sanaa usko, sillä uskolta se nimenomaan vaikuttaa – rasismin ja maahanmuuttokriittisyyden nousuun Suomessa. En usko, että Suomi muuttui keväällä yhtään enemmän rasistiseksi Suomeksi kuin se muuttui eilisiltana suvaitsevaisemmaksi, tolkun Suomeksi. Nämä ovat ennen kaikkea mielikuvien, elämysten ja sanojen tehtailua, eivätkä ehkä niinkään identiteettiin sitoutuneiden vakiintuneiden asenteiden asia.

Sanon tämän siksi, koska en suoranaisesti usko minkään juntti-Suomen olemassaoloon. Se on vaarallinen mielikuva tai retorinen tehokeino, jolla tuotetaan lisää erottavia mielikuvia. Uskonpuute ei kuitenkaan kieli siitä, että kiellettäisiin alueelliset tai yksilölliset erot: se, että maakunnissa joissa keskustan kannatus on ollut vahvaa, äänestettiin mieluummin Niinistöä kuin Haavistoa, tai se, että pohjoisemmassa Suomessa osa poliittisista kysymyksistä muotoilaan toisin ja toisesta vinkkelistä kuin ruuhka-Suomessa, kuten Niinistö antoi ymmärtää eilisiltana. En hetkeäkään myöskään epäile, etteikö pohjoisessa Suomessa asuisi seksuaaliseen tai etniseen erilaisuuteen nuivasti suhtautuvia – mutta niinhän niitä asuu pitkin Suomea. Edes tämä ei tee heistä mielestäni juntteja – suvaitsemattomia ehkä, mutta ei meistä muista niin poikkeavasti erilaisia, että heidät voitaisiin sivuuttaa tai että heidän kauttaan voitaisiin puhua rasistisesta Suomesta.

Silmiinpistävintä näissä presidentinvaaleissa on kuitenkin äänestysprosentti, eikä se selity yksin pakkasella – eikä Haaviston homoudella. En väitä tuntevani väen moneutta niin tarkasti, että voisin antaa selviä vastauksia tähän, mutta kysyä kai voin: entä jos äänetysprosentin alhaisuutta selittää juuri se, että näissä vaaleissa mielikuvien Suomea on lobattu entisestään juuri suvaitsevaisuuden, tolkun, kansainvälisyyden ja ulospäinsuuntautuneisuuden suuntaan? Entä jos kotiin on jääty sen vuoksi, että edustajat eivät muilta avuiltaan tue sitä, mitä me olettavasti haluaisimme presidentiltä? Tätä ei pitäisi tulkita esimerkiksi siten, että vaalien toiselta kierrokselta puuttui vasemmistolainen vaihtoehto, vaikka mieli tekisi, sillä siitäkään ei ole varsinaisesti kysymys: ennemminkin ne ihmiset, jotka ovat tottuneet äänestämään kepua ja demareita eivät kai löytäneet ehdokastaan – puhumattakaan niistä, a) joita presidentinvaalit eivät kiinnosta edes nimeksi, b) joita kampanja itsessään ärsytti niin paljon, että he jättäytyivät äänestämästä ja c) joita demokraattisen tasavallan hallinto ei syystä tai toisesta miellytä. Mutta samalla – ja tämä on mielestäni – tärkeä tekijä: ehkä näissä vaaleissa suomalaisissa ihmisissä heräsi terve epäluulo itseään retoriikkaa kohtaan.

Halusivatpa äänestämättä jättäneet tai eivät, Niinistö on Suomen 12. presidentti. Ottamatta mitenkään kantaa ehdokkaisiin, olen pitkin vaalikampanjoiden etenemistä seurannut pienellä mielenkiinnolla niitä tapoja, joilla ehdokkaista puhutaan ja ennen kaikkea miettinyt, miksi ihmiset oikeasti päätyvät äänestämään omaa ehdokastaan. Niinistöstä on esimerkiksi sanottu useampaan otteeseen tämän olevan mm. suoraselkäinen suomalainen, joka pitää sanansa. Mikä selittäisi Niinistön yli kuusi vuotta jatkuneen kannatuksen? Mitä ihmiset näkevät hänessä? Haaviston meriitit ovat tavallaan selvemmin nähtävissä, kiitos äänekkäimpien puolestapuhujien, mutta hänen kohdallaan sama kysymys on esitettävissä myös: mitä samastuttavaa ihmiset näkevät hänessä? Miksi juuri hän? Pehmeät, liberaalit arvot?

Kiinnostavaa on ollut myös, että näissä vaaleissa presidenttien välille ei kovista aikeista huolimatta ole saatu kunnollista vastakkainasettelua. Haavisto on kilpaillut Niinistön kanssa, ei häntä vastaan, kuten on todettu. Edes Haaviston liberaalius ei ole tavattoman kaukana Niinistön konservatiivisuudesta – käsitteet hämärtyvät mitä enemmän niissä vellotaan – ja kuten asiantuntijat taisivat jo mainita, etenkin presidentinvaalien toisella kierroksella särmiä hiottiin pois entisestään ja ehdokkaat asemoituivat eri tavoin saadakseen ääniä niiltä, jotka eivät häntä ensimmäisellä kierroksella äänestäneet. Kataisen mukaan viime kevään vaalien ”jyrkkä vastakkainasettelu” on kuitenkin jäänyt taakse ja siksi, sen vuoksi olemme palanneet tolkun yhteiskuntaan.

Näihin sanoihin ei tulisi tarttua liian tiukasti, mutta jostain ne kertovat: se, että näissä vaaleissa on luotu retoriikalla kuvaa yhtenäisestä Suomesta jossa ”vastakkainasettelun aika on ohi”, kuten Niinistön kampanja kuusi vuotta sitten maanitteli ja viime viikkoina ovelasti todensi, kertoo ehkä enemmän oikeistopolitiikan viime vuosina varsin onnistuneesta räätälöinnin taidosta kuin asioiden todellisesta tilasta. Kusi kuitenkin läikkyy yli: siksi ennätyssurkeaa äänestysprosenttia pitää tilkitä puheilla tolkusta. Ja katso! Aamun valjetessa monet ehättivät jo sosiaalisessa mediassa ilmaista heränneensä paremmassa Suomessa. Tekisikin kysyä, mihin nämä suomalaiset junttirasistit – jos heitä ikinä oli - vajaassa vuodessa sitten katosivat? Kuoriutuiko heistä painostuksen alla liberaaleja, Niinistön kannattajia vai muuttivatko he maasta? Tuskin. Puheiden takana heitä ei koskaan ollutkaan.

Mutta palatakseni epäsuhtaan äänestysprosentin ja yhtenäistä Suomen kansaa vaalivan mielikuvan välillä, vaikeaahan Niinistön tai yhden puolueen on edustaa koko kansaa. Niinistö myönsi sen itsekin: hän ei ole koko kansan presidentti ja hänen on tehtävä töitä vakuuttaakseen myös ne, jotka eivät häntä äänestäneet ja ne, jotka eivät äänestäneet lainkaan. Tämä kertoo aivan toisenlaisesta maltista kuin mitä Katainen osoitti eilisillan löylytyksineen. Silti se, mistä Niinistö vaikeni, merkitsi vain sitä, että muut ehättivät puhumaan hänen puolestaan, ylläpitämään senlaatuista subjektiviteettia, joka sopii 2000-luvun oikeistolaiseen pirtaan: me olemme yhtä nuottaa vetämässä, samassa veneessä, samoissa talkoissa, kaikki yhdessä. Tätä mielikuvaa on edelleen vaalittava, jotta eroja saataisiin piiloon, jotta niitä ei huomattaisi. Se, että osa Suomen kansasta äänesti kokoomuslaisen heteromiehen presidentiksi ei kuitenkaan tarkoita, että me kaikki häntä ihan oikeasti kannattaisimme. Sanoillahan tämäkin voidaan vääntää toisinpäin – niin on tehty aina suomalaisuusaatteen alkutaipaleesta lähtien ja niin tehdään tänäänkin. Edelleen ilmaukset ”kansa” ja ”suomalaisuus” saadaan pienin tuunauksin niin hemmetin vakuuttaviksi. Samaa latteaa jargonia kun luupataan tarpeeksi kauan, niin ei ihme, jos sekin alkaa tuntua todelta.

Milloin Suomesta sitten tuli oman episteeminsä vanki? Milloin kansainvälisyydestä ja suvaitsevaisuudesta tuli sellaisia itseisarvoja, että niitä kohti voidaan – ja niitä kohti pitää – suuntia, meni miten meni? Milloin tolkusta tuli meidän yhteiskuntamme axis mundi? Näitä taikasanoja toistamalla saadaan hyvin luontevasti leimattua sitä epäilevät tai sen kieltävät tahot kuoreensa kääriytyviksi, suvaitsemattomiksi, ei-tolkullisiksi, kolmannelle kirkkosivulle. Mutta pitääkö tämä paikkansa? Ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi kansainvälisyyteen, eivät ole itsestäänselvästi rasisteja tai juntteja, vaikka eivät puhukaan ruotsia ja asuvat landella. Hekin katsovat ulkomaisia tv-sarjoja ja käyvät ulkomaisilla internet-sivuilla, mutta eivät välttämättä joudu edes viikottain tilanteisiin, jossa joutuisivat kommunikoimaan maahanmuuttajan kanssa.

Ajattelenkin siksi taas Susi-Kustaata, Linnan Pohjantähden omalakista erakkoa, joka piut välittää politiikasta, valkoisten ja punaisten kahakoista, vaikka totta helvetissä myös riitelee, ärhentelee, raivoaa kyläläisille, jos tarvis vaatii. Kustaa on omavarainen, maankiertäjä, irtolainen, taksvärkkiä ei häneltä kukaan perää ja kädentaitojaan hän käyttää lähinnä oman selviämisensä eteen. ”Hullu” Kustaa on, viimeistään sitten kun hän alkaa nähdä harhoja, mutta junttia hänestä on työläämpi leipoa.

Ajattelen Susi-Kustaata ennen kaikkea siksi, että ehkä hän mallintaa sellaista suomalaista olemista, joka ei tietenkään asetu tolkun sisälle (tolkun tuolle puolen jää siis muutakin), muttei myöskään sorra muita ihmisiä tai väestöryhmiä heidän seksuaalisen, etnisen tai poliittisen erilaisuuden vuoksi. Hahmo ei ole mikään lopullinen totuus suomalaisesta olemisesta, mutta omana itsessään se asettuu selväksi vastaväitteeksi kansainvälisyyttä koskevalle retoriikalle. Eikä Susi-Kustaa mallinna vain poliittista apatiaa, kuten ensinäkemältä saattaisi vaikuttaa, vaan syvää epäluuloa uusien agitaatiopuheiden edessä, juuri samojen joita Katainenkin eilisiltana viljeli; miksi ottaa osaa poliittiseen toimintaan, jos se tähtää muutokseen ja parempaan elämään vain ja ainoastaan mielikuvien ja sanojen tasolla?