Aina ensin on päivä

Christopher Nolanin Batman Begins (2005) toi lepakkomiehen tälle vuosituhannelle. Tim Burtonin Batmanin (1989) jälkeen suositusta sarjakuvasankarista oli tehty enemmän tai yleensä vähemmän onnistuneita elokuvia, joiden suosiolla voi antaa maatua jossain 1990-luvun hautausmailla, niissä kun ei taida olla katsottavaa edes camp-hengessä, kunnes Nolan toi – näin kai voisi sanoa – Batmanin sarjakuvista tehtävien elokuvien buumin kärkeen ja varsin rytinällä – sekä ilmeisesti aikamoisella menestyksellä, sillä elokuva on jo poikinut kaksi jatko-osaa (ensimmäinen, Dark Knight, ilmestyi 2008, ja toinen, Dark Knight Rises 2012, oli Suomen ensi-illan ollessa viime viikon perjantaina) ja lisää on kaiketi tulossa, olkoonkin trilogiaksi kaavailtu saaga nyt päätöksessään. Ennakkokohuiltakaan ei ole säästytty: fanien vimmastuneet ja innostuneet palautteet kuuluvat saaneen RottenTomatoes-kritiikkisivunkin sulkemaan elokuvaa koskevan kommenttiosuuden toistaiseksi. Eikä murhenäytelmiltä: edellisen Batmanin jälkeen Jokeriksi pukeutunut belgialainen nuori puukotti kahta vauvaa ja kätilöä ja kuten uutiset viime päivinä ovat tienneet kertoa, Denverissä raskaasti aseistautunut nuori ampui 14 ja haavoitti 50 henkeä The Dark Knight Risesin ensi-illassa. Jo näillä valitettavilla ansioilla elokuvat tullaan muistamaan.

Entä itse elokuvat muotoina? Jos jotain, parikin vuotta eteenpäin kantavaa sarjan elokuvissa on, se on luultavasti toimintaa kannattelevissa ja motivoivissa ajattelurakenteissa, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutumisessa. Pääosinhan Batmanit ovat melko tyhjää, mutta komean näköistä rymistelyä; kiinnostavaa Batman Beginsisissäkin on lähinnä ensimmäinen tunti, minkä jälkeen elokuva luiskahtaa konventioitaan noudattaen pakolliseen ja toivottoman puuduttavaan rikoksentorjunnan kuvaukseen, jonka aikana Gothamia luultavasti tuhotaan enemmän kuin sitä on edes aikeissa pelastaa. Tarkoitus tietysti pyhittää keinot.

Ajattelurakenteita on kaikkien kolmen elokuvan kohdalla jo ehditty kritisoida ja elokuvan saralla aina kiinnostavaa fasismi-korttiakin on jo ehditty vilautella. Useimmat elokuvat, jotka vetävät puoleensa sormenheristelyä ja ohjaajan puoluekannan torumista, näet paljastavat nimenomaan epäkorrektiudellaan myös jotain meistä itsestämme, tietenkin. Amerikkalaisen elokuvan suuren antiliberaalin, zen-fasisti John Miliuksen ura on tästä hyvä esimerkki, enkä saata olla ihmettelemättä, miksi HBO:n valtava Game of Thrones -satsaus on niin suosittu, sen ajatusrakenteet ne vasta nimittäin antidemokraattisia ovatkin. Ehkä ne heittävät haasteen, joka puhuttelee meitä, ainakin jollain tasolla.

Nolanin, lopultakin keskitasoa vain hitusen oivaltavamman ohjaajan hyppysissä Batman ei kuitenkaan tällaista haastetta – ainakaan kovin terävästi – heitä. Batman Begins alkaa Bruce Waynen (Christian Bale) oppipoikakauden kuvauksella – Wayne matkustaa kauas Aasiaan vuorille opiskelemaan taistelutaitoja syrjäisessä luostarissa Ra's Al Ghulin ja Henri Ducardin (Liam Neeson) alaisuudessa. Koulutuksen päättyessä paljastuu, että Waynella ja hänen mestariensa johtaman Varjojen liigan (League of Shadows) välillä on keskeinen ero: jälkimmäinen uskoo korruptoituneen Gotham Cityn olevan vain tuhoa ja kuolemaa vaille valmis, minkä ensimmäinen kieltää uskoen Gothamissa elävän vielä hyviä ihmisiä. Ristiriita kulminoituu kamppailuun, jossa syrjäinen luostari tuhoutuu ja Wayne pelastaa tajuttoman Ducardin jättäen tämän toipumaan paikallisväestön hoiviin ja palaten itse Gothamiin.

Batman Beginsiä – kuten muitakin sarjan osia – on tietysti luettava sarjakuvalle uskollisena muotona, eikä elokuva varsinaisesti muuta pyri olemaankaan. Muotoa vasten lukeminen ei tarkoita, etteikö sarjakuvassa voitaisi käsitellä esimerkiksi poliittisia teemoja syvällisesti, mutta uskaltaisin väittää, että formaattina Batman-sarjakuvakaan ei muuhun pyri kuin olemaan suljettuun piiriin rankattu sarja kuvia – ja suljettu nimenomaan siinä mielessä, että supersankari torjuu niiden kuluessa lähes vertaisen mestaririkollisen ja aika lailla kaikki muu on alisteista tälle torjuntatoimelle. Uskollisena tämäntyyppiselle formulalle Batman Beginsissä jo se, että Wayne jättää Ducardin toipumaan, pitäisi toimia katsojalle päivänselvänä merkkinä, että tämä ei jää tähän, Ducard tulee palaamaan elokuvan kuluessa. Koulutusjakson rinnalla elokuvassa on kohtaukseen asti kuljetettu takaumien sarjaa, jossa kuvataan Waynen vanhempien kuolema ja kaupunkia hallitsevan gangsteripomon Carmine Falconen (Tom Wilkinson) käytännön sovellutuksia kaupungin hallitsemiseksi. Samalla on kuitenkin jo ehditty vihjata, että Falcone käy nykyajassa yhteistyötä vähintään itsensä veroisen, nimettömäksi sillä haavaa jäävän rikollisen kanssa. Lukijalla ei siis pitäisi olla suuria vaikeuksia yhdistää tätä vihjettä ja Ducardia toisiinsa, olkoonkin että pientä toivetta jostakin muusta, jostakin tyystin ulkopuolisesta rikollisnerosta saataisiinkin elätellä.

Sarjan aloittavaan elokuvaan kaikkein poliittisesti epäkorrekteimmat vuorosanat on kirjoitettu tietysti Ducardin suuhun. Mikään ei voisi olla turvallisempaa. Varjojen liigan ilmeinen yritys Waynen valjastaa kostonhalu Gothamin tuhoamiseksi jätetään kuitenkin pieneksi hetkeksi siinä määrin avoimeksi ja ratkaisematta, että katsoja saattaa jonkin tovin vielä pelätä – tai toivoa! - josko Ducardin raakuus ja armottomuus iskostuisi sittenkin myös Wayneen. Kaikeksi (epä)onneksi Wayne kuitenkin valitsee toiseksi latteimman mahdollisen supersankarin tien: ei teloita tai tapa, mutta jättää pelastamatta. Armahtaa, mutta vain vähän. Miksi muutoinkin armon käyminen oikeudesta – tällä armolla puljaaminen ylipäänsä – on yleensä se tie, joka näissä suljetuissa muodoissa lähes järjestään valitaan? Koska lepakkomieskin on vain ihminen ja ihminen kykenee armoon, jos sen hyveekseen laskee? Mutta tällöin kysymys kuuluu, haluammeko me inhimillistää supersankarit – haluammeko me todellakin tehdä heistä meitä, nähdä heidät meidän kaltaisinamme? Kuitenkin Nolanin ohjaaman elokuvasarjan hahmoista juuri Batman tuntuu jäävän omissa elokuvissaan eräänlaisen statistin asemaan, mikä voi tuntua pettymykseltä, mutta kertoo lopulta yllättävän paljon itse elokuvien eetoksesta. Silmäilen tätä seuraavassa hieman tarkemmin.

Batman Beginsissä katsoja saadaan useassa kohtaa nauttimaan Bruce Waynen playboy-elämästä. Me kiherrämme hyväksyvästi, kun Wayne tulee naisseuralaistensa kanssa hotelliin, ostaa sen kun ongelmia ilmenee – tai kun Wayne ostaa perheyrityksensä osakkeista enemmistön ja siirtyy näin yhtiön johtoon. Waynen rikkaus on näissä tapauksissa ilmeisen hienoa, sillä nimenomaan rikkaus – miljardöörin asema – tekee hänestä Batmanin: minuuttikaupalla Batman Beginsissä näet kuvataan lepakkomiehen hahmon kehittelyä ja varustelua, koko symbolin luomisen prosessia, ja katsojalle on alusta pitäen selvää, ettei kuka vain voi tuosta vain alkaa Batmaniksi, vaan tarvitaan pääomaa, kartanon alapuolinen tunneliverkosto sekä valtava yritys(rypäs) jolla on erikseen oma tekninen osastonsa kehittelemään ja valmistamaan aseita, asuja ja ajoneuvoja. Varjojen liigalta opitut ninjataidot eivät siis yksinään vielä riitä.

Fasismikortin ohella väite Waynen rikkaan taustansa vuoksi saamasta etulyöntiasemasta olisi kuitenkin sekin jollei muuta niin ainakin vähän tympeä. Fasismikortin ollessa pääosin melko laimeaa ja yhteen henkilöhahmoon sidottua (hahmoon, joka on tietysti elokuvan keskeinen vastustaja; hahmo jonka torjumiseen koko elokuvan toiminta tähtää) jälkimmäinen on vain liiankin ilmeistä. Toki Batman Begins voisi käsitellä tätä aihetta rakentavammin – tai tahallisen, lumoavan epäkorrektisti – esimerkiksi korostamalla sosiaalisen eriarvoisuuden yksinkertaista paremmuutta suhteessa esimerkiksi pienempiin tuloeroihin, sovitteluun ja hyvinvointivaltion kuvausyrityksiin. Waynehan upporikkaana kantaa kyllä jonkinasteista huolta spurguista ja kodittomista – se ilmenee ennen kaikkea epämääräisenä viittaamisena ”hyviin ihmisiin” ja haluna suojella Gothamia korruptiolta, mutta tällainen huoli ei asetu rakentamaan sen enempää merkityksiä tai nakertamaan liberalistista eetosta, vaikka takkeja konkreettisesti vaihdettaisiinkin. Niin ikään Batman Beginsissä pyritään erittelemään rikollisuutta yhtäältä syrjäytyneiden epätoivoisiin tekoihin (Waynen vanhempien ryöstö ja tappo) ja toisaalta rakenteellisiin ja järjestelmällisiin tekoihin (korruption mahdollistama huumekauppa) ja annetaan ymmärtää, että ensisijainen kitkettävä on juuri jälkimmäinen, ei ensimmäistä (sarjan myöhemmissäkin osissa tähän jakoon palataan). Siinä mielessä Wayne on (perhetragediansa suhteen) sovintonsa tehnyt ja nyt hyvää pataa syrjäytyneiden kanssa, mutta ehdottoman vastaan kaikkea korruptiota.

Mutta loppujen lopuksi tämä uusimmissa viihteellisissä toimintaelokuvissa onkin niin tylsää. Ne eivät usko – luettakoon tämä hämäräperäisenä väitteenä – yksilöiden pahuuteen (lukuunottamatta mestaririkollisia), vaan liittävät sitä rakenteisiin, jolloin vastustaja tosiasiassa sumenee, katoaa lähes näkyvistä. Paha banalisoituu tai häviää. Tietyssä mielessä tällainen representaatio on tietysti hyvinkin todenmukaista – onhan selvästi olemassa myös rakenteellista väkivaltaa ja rakenteellisia epäkohtia – mutta liike on lopultakin omiaan myös siirtämään meitä jotakin sellaista vastaan, joka ei ole varsinaisesti kenenkään kontolla; joka vain on. Toki tämän voi nähdä myös supersankariformaatin valistuksena, siirtymisenä keskenkasvuisuuden tilasta lähemmäs aikuisuutta, mutta sellaisenaan se on myös epätyydyttävä suuntaus tai oikeastaan eräänlainen hämäysliike, savuverho: sälyttämällä vastuu ei-kenenkään (sen kuuluisan ”kasvottoman järjestelmän”) niskoille voidaan jättää huomioimatta voimakas yksilöllisen sankaruuden kultti, joka on tänä päivänä valloillaan esimerkiksi vulgaareimman oikeistosiiven suunnalla ja joka tietysti, aina, kaipaisi osakseen monipuolista kritiikkiä. Ja kuitenkin saatamme olla niin orientoituneita uuteen ”yhteiskunnalliseen” supersankarielokuvaan, että paluu miliuslaiseen kuvaukseen tuntuisi kai vain valehtelulta; oikea rikollisuushan on toisaalla.

Vaikka toisaalta, on Batmanissa sitäkin toki yritetty: lepakkomies on hahmo, jonka kehitystä ja oikeudentunnon eetosta sarja pyrkii kaikesta huolimatta kuvaamaan ja osa osalta syventämään – hahmo, joka asettuu konkreettista vihollista vastaan (jokaisessa sarjan osassa on kuin onkin pahuudelle kasvot – vaikkakin peitetyt sellaiset – antava rikollisnero). Lepakkomies on sankari, jonka valmistusaineet ovat luultavasti olleet oikeudentunnoksi sublimoitu kostonhimo, pääoman mahdollistamat puitteet ja henkilökohtaisen itsensä etsimisen ohella saatu taistelukoulutus. Mutta vielä valmistusaineet eivät tee talosta kotia tai ihmisestä sankaria. ”It's not who I am underneath, but what I do that defines me”, nousee ensimmäisen elokuvan lentäväksi lauseeksi. Silmiinpistävänä latteutena se toki sopii osuvasti formaattiin, mutta ei varsinaisesti kerro lepakkomiehestä juurikaan mitään. Sillä mitä tämä näet tarkkaan ottaen tekee? Hajottaa rymistelyllään puolet Gothamista, hankkii vastalääkettä myrkytetylle lapsuudenystävälleen (Katie Holmes), jättää pelastamatta Ducardin mutta pelastaa Gothamin väestön mielisairaaksi tekevältä ja vesijohtoveteen lasketulta myrkkykaasulta. Tämä, nämä teot, ovat yhtä kaikki elokuvan lumon ja kantavuuden kannalta toisarvoisia – kuten todettua, Batman Beginsin ensimmäinen puolisko on huomattavasti toista arvokkaampi; tuskastuttavat toimintaosiot ovat ehkä valokankaalla näyttäviä – tämän päivän katsoja on kai mielissään jo siitä, että näkee räjähdyksiä ja kuvat vaihtuvat tarpeeksi nopeasti - mutta kestävät tuskin aikaa. Katsojan kannalta sen, mikä määrittää lepakkomiehen, täytyy siis olla jossain toisaalla: Gothamin kansalaiset voivat muistaa Batmanin siitä, että tämä pelasti heidät ja heidän kaupunkinsa massiiviselta tuholta, mutta katsoja ei ole kansalainen, vaan sivullinen.

Toistan: kiinnostavinta Nolanin ohjaamassa Batman-trilogiassa on toimintaa kannattelevat ja motivoivat ajattelurakenteet, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutuminen. Tämän me tulemme muistamaan lepakkomiehestä, tämä – näiden teemojen mukanaolo – määrittää häntä. Mutta elokuvasarjassa puidaan myös lepakkomiehen asemaa, pääsemättä oikeastaan kertaakaan kunnollisiin oivalluksiin. Hän on kaupungin suojelija, mutta lain ulkopuolella – hän on kaupungin silmissä yhtä aikaa sankari ja rikollinen; tätä näennäistä paradoksia tuodaan sarjan seuraavassa osassa tämän tästä esiin.

The Dark Knight käynnistyy jaksolla, jossa kuvataan miten ahtaalle Batman on saanut Gothamin rikolliset ja jossa esitellään samalla kaupungin tuore syyttäjä, Harvey Dent (Aaron Eckhart), josta käytetään jo elokuvan alkumetreillä nimitystä ”valkea ritari”. Näin arvatenkin synnytetään ilmeinen vastinasettelu päiväsaikaan toimivan syyttäjän ja yöaikaan toimivan, rikollisia murjovan supersankarin välille. Pitkin elokuvaa Bruce Wayne onkin sälyttämässä Gothamin tulevaisuutta Dentin harteille, viimeistään siinä vaiheessa kun tämä saa kaupungin lähes kaikki rikolliset syytteeseen – ja ilman naamaria, kuten Wayne muistaa todeta.

Gothamissa on kuitenkin uusi superrikollinen, jonka saapumisesta viestitään jo Batman Beginsin lopussa: Jokeri (Heath Ledger). Siinä missä Ducard puheineen oli varmasti Batman Beginsin kiinnostavin hahmo kaikessa antiliberaalisuudessaan, The Dark Knight marssittaa näyttämölle jälleen toisenlaisella tavalla epäkorrektin rikollisen, nerokkaan nihilistisen Jokerin, joka polttaa raharöykkiöitä, ampuu sattumanvaraisesti ryöstökumppaneitaan eikä kerta kaikkiaan näytä uskovan mihinkään – paitsi korkeintaan hauskanpitoon. Molemmissa elokuvissa nämä hahmot ovat myös niiden keskeiset valopilkut – ilman niiden kiihkeyttä elokuvista ei jäisi paljoakaan muisteltavaa (ilmeisesti The Dark Knightkin nousi kiihkeän fanituksen kohteeksi juuri uransa viimeiseksi elokuvaksi jääneen Ledgerin taidonnäytteen vuoksi).

Jokerin hahmoa selitetään elokuvassa toteamalla muun muassa seuraavaa: kun kaupungin rikolliset joutuivat Batmanin vuoksi ahtaalle, nämä kääntyivät sellaisen ihmisen puoleen, jota eivät täysin ymmärtäneet. Myös lepakkomiehelle Jokeri on ennen kaikkea arvaamaton, joku jota ei voida ymmärtää, vaikka kaikkien onneksi loppumetreillä hänelle keksitäänkin antaa hullun koiran arvonimi (viittauksia koiriin on tietysti tehty elokuvassa jo alussa), mikä luo mahdollisuuden sivuuttaa ja syrjäyttää hänet; nyt Jokeri on ymmärretty. Kysymys ymmärtämisestä on siinä mielessä arvokas, että se liittyy niin monella tavalla tuomion langettamiseen, juridistiseen tulkintaan ja oikeudentajuun. Batman Beginsissä rikollisuutta – kuten todettu – kytkettiin paitsi syrjäytyneisiin myös rakenteellisen korruptioon, mutta nyt Gothamiin on ilmestynyt hahmo, joka on selvästi rikollinen, mutta vailla minkäänlaista etikettiä, ei kunniaa, ei lojaliteettia, ei mitään, pelkkää kaaosta.

Parasta Jokerissa on tietysti se, että tämä osaa manipuloida ihmisiä; hän saa vartijan hakkaamaan itseään päästäkseen ulos vankilasta, mutta ennen kaikkea hän käännyttää Harvey Dentin omalle puolelleen. Dent näet siepataan yhdessä naisystävänsä Rachel Dawesin (Maggie Gyllenhaal, joka korvaa ensimmäisen osan Katie Holmesin) kanssa, nämä sijoitetaan öljytynnyreiden kanssa erilleen ja poliisin ja Batmanin tehtäväksi jää valita, kumpi pelastetaan. Näin Jokeri pakottaa Batmanin ”rikkomaan ainoan sääntönsä”, sillä Dentistä ja Dawesista jälkimmäinen on se, jonka Batman lopulta onnistuu pelastamaan. Räjähdystä paetessaan Dent kuitenkin polttaa puolet kasvoistaan, muuttuen nyt konkreettisesti Two-faceksi (liikanimi, jonka Dent oli saanut aiempina vuosinaan). Verrattain myöhäisessä vaiheessa tapahtuu siis jälleen eräs supersankarisarjakuviin liittyvä metamorfoosi. Dentistä tulee Dawesin kuoleman kostaja – hahmo, joka Waynesta piti tulla Batman Beginsissä ellei tällä olisi ollut niin vahvaa oikeudentajua. Näin ilmeisellä ja hyvin muodon suljettavuuteen liittyvällä tahdikkuudella The Dark Knight kääntää asetelman ympäri: valkea ritari murretaan ja hänestä tulee sanan ja sen konnotaatioiden varsinaisessa merkityksessä yön ritari, musta ritari.

Batmanin kannalta merkille pantavaa on se, että tämän liikkeen myötä – Dentin murhatessa Dawesin tapattajia ja muuttuessa yön ritariksi, jonka Batman joutuu lopulta surmaamaan – lepakkomies tulee häädetyksi tontiltaan, hänestä viimeistään tulee lainsuojaton. The Dark Knight päättyykin toteamukseen, ettei Batman ole sankari – ainakaan enää: lepakkomiehen otettua Dentin tapot tililleen ja pelastettua siten paitsi Dentin maineen myös Gothamin kansalaisten toivon paremmasta, hänet hylätään, koska kansan sankari on nyt vain ihminen, Dent, jonka osaksi ei osata uskoa tappoja. Batman on nyt kaikkea muuta paitsi sankari.

Tätä sankarin muuttumista viholliseksihan elokuvassa on povattu kautta linjan: vaikka lepakkomies pitää kiinni oikeudentajustaan, olosuhteet – ja ennen kaikkea kaaosta edustava Jokeri ja tämän väline, Harvey Dent – pakottavat hänet luopumaan paikastaan. Pitkään elokuvassa yritetään saada Batman luopumaan maskistaan, mutta lopullisen ratkaisun tuo Dent, minkä johdosta Batman valitsee pakenemisen ja katoamisen strategian. Tietyssä mielessä The Dark Knightin voikin katsoa kuvaavan järjestyksen kokemaa sisäistä sekasortoa, joka koetaan vieraan, hahmottoman uhan edessä. Emme saata katsojina olla ajattelematta 2000-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa terrorismin vastaisine sotineen: allegorisuus on ilmeistä, vaikkakin keveää. Tämä kulminoituu Batmanin ottaessa valvontaansa kaupungin kaikki matkapuhelimet etsiäkseen Jokerin olinpaikkaa; Waynen alainen Lucian Fox ilmoittaa tämän paitsi olevan epäeettistä myös irtisanoutuvansa tehtävän jälkeen Wayne Enterprisesista. Tarkoitus pyhittää keinot jälleen kerran, muistuttaen meitä nyt lisääntyneestä kontrollista ja ajattelusta, jonka mukaan monet asiat – ihmisoikeuksien rikkominenkin – ovat sallittuja, jos niitä tekemällä vain saadaan estettyä suurempi paha, pelkkä mahdollisuuskin kasvottomaan terroriin.

Ehkä siinä mielessä lepakkomiehen häätäminen rikollisten joukkoihin kielii myös kollektiivisesta suuttumuksesta Yhdysvaltain hallitusta kohtaan, jopa jonkinlaisesta tyydytyksestä jota katsojina saatamme saada, kun ihmisoikeuksien laiminlyöjiä rangaistaan. Mutta tällainen tunne on elokuvan mittapuulla lopultakin melko vähäinen. Ennemminkin on ilmeistä, että jälleen ja edelleen lepakkomies on meidän miehiämme, huolimatta metodeistaan: kansalaiset tässä eivät ymmärrä omaa parastaan häätäessään pelastajansa, helmet on heitetty sioille, mutta eivät siat niistä paljoa ymmärrä.

Suuttumus on hyvä sana kuvaamaan myös sarjan viimeistä osaa, The Dark Knight Risesia, joka taittaen tulkitsee esimerkiksi parin viime vuoden aikana esillä ollutta Occupy-liikettä, väen kasvaneita haluja hamuta valtaa takaisin itselleen ja sotilasjunttien tukahduttamia toiveita toimivammasta demokratiasta. Lepakkomiehen vastustajaksi nousee tällä kertaa mustekalamaiseen happilaitteeseen naamioitunut väkivahva Bane (Tom Hardy), Ra's Al Ghulin Varjojen liigasta häädetty palkkasoturi, ilmiselvä populisti luontojaan. Taaksejääneitä ovat Jokerin kaltaiset kaaosta ihailevat nihilistit, mutta se ei tee Banesta millään muotoa vaarattomampaa. Näyttää nimittäin siltä, että Banella on aivan yhtälaiset kyvyt masinoida liikkeelle kokonaisen kaupungin kansalaiset. Bane armeijoineen ryöstää Wayne Enterprisesin kehittämän ja vuosikausia salassa pitämän fuusioreaktorin ja muuntaa sen kaappaamansa ydinfyysikon taidoilla vetypommiksi, jonka tuhoamissäde on 10 kilometriä, käytännössä siis koko Gotham. Laukaisimen Bane väittää jalkapallostadionilla pitämässään puheessa olevan jollakulla kansalaisella, mikä eittämättä saa gothamilaiset lietsottua paitsi kauhun myös tietyssä mielessä innostuksen valtaan: kerrankin heillä on valta! Seuraa kuitenkin kuukausia, joina laukaisinta ei vain löydy, kaupungin järjestys on mennyttä, poliisivoimat teljetty maan alle, ihmiset ryöstelevät kauppoja, valtaavat tiloja, ylipäänsä näkymä on tahallisen kaoottinen ja iljettävä. Ja miksei olisi, eiväthän Gothamin väet ole vapaita, vaan pelossa eläviä, rikkaita vihaavia ja kaiken kukkuraksi Banen hallitseman juntan alaisuudessa.

Toisin sanoen Bane täydentää Batman-trilogian poliittisten vaihtoehtojen tarjoamien uhkakuvien repertuaaria: fasismia ja nihilististä anarkismia seuraa kärkevä, mutta halpahintainen populismi. Bane ei koko elokuvan aikana tuo erityisemmin itseään esiin jonakin nerokkaana superrikollisena. Sen sijaan gothamilaisille hän korostaa olevansa lähempänä yhtä heistä kuin uusi kansanjohtaja – lepakkomiehelle hän vastaavasti todistaa olevansa vain ”välttämätön paha” kaupungin nujertamiseksi.

Ylipäänsä The Dark Knight Rises alkaa kahdeksan vuotta edellisen elokuvan tapahtumien päättymisestä. Bruce Wayne on erakoitunut kartanoonsa, Batman kadonnut. Elokuvalle annettu vähemmän osuva suomennos Yön ritarin paluu kertoo meille sen verran, että jokin saa paitsi Waynen palaamaan ihmisten ilmoille myös Batmanin palaamaan kaupunkia suojelemaan. Kahdeksaan vuoteen häntä ei ole tarvittu, sillä järjestäynyt rikollisuus – niin kuin elokuvan alkajaisiksi kerrotaan – on Harvey Dentin ja Batmanin ansiosta onnistuttu kitkemään, mutta kuten muistamme, Batman on ottanut Dentin tekemät tapot niskoilleen ja antanut gothamilaisille toivon. Totta tietysti on, että Batmanin ja Jim Gordonin (Gary Oldman) Dentistä junailema kuva on valheellinen: kahdeksan vuotta gothamilaiset ovat eläneet valheellisen käsityksen varassa, mutta kun tämä Banen toimesta myöhemmässä vaiheessa paljastetaan, ei tämä enää liiemmin lisää suuttumusta lepakkomiestä kohtaan; suurin aggressio on ilmeisestikin purettu kaupungin upporikkaisiin. Häilyvällä tavalla The Dark Knight Rises tuntuukin nyt antavan gothamilaisille mahdollisuuden paheksua sitä, mitä Wayne edustaa, mutta katsojalle välittyy vain kuva vallattomasta resupekkojen joukosta, joka ei vain tajua parastaan. Siten elokuva korostaa aiempien osien tavoin katsojan sivullisuutta ja riippuvuutta Batmanista.

Jos sarjan elokuvat ovat pitkälti rakentuneet onnistuneiden vastustajien varaan, sellainen varastaa huomion tälläkin kertaa: Bane on ehdottomasti elokuvan keskushahmo, huolimatta siitä, että paljon pedataan lepakkomiehen ja Bruce Waynen altavastaajan ja haastajan aseman varaan. Bane esimerkiksi teloo Batmanin selän ja vie tämän vankilaan, josta kerrotaan vain yhden ihmisen aiemmin päässeen pois: hamasta muinaisuudesta nykyisyyteen vangit yrittävät vuorotellen kiivetä vankilan katossa olevasta reiästä ylös. Vankila on sananmukaisesti kuilu. Selkä hajalla Wayne näyttää siis olevan pakotettu katsomaan, kuinka hänelle rakas Gotham tuhoutuu ja hän makaa voimattomana vankilassa. Mutta tietenkin Wayne aloittaa kuntoilun ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen onnistuu kuin onnistuukin kiipeämään mahdottomalta tuntuvasta kuilusta ylös. Tätä tietysti edeltää höttöistä self-help -puhetta, jossa vedotaan Waynen henkisiin ominaisuuksiin: kiipeäminen onnistuu vain jos sielu elää pelossa, ihmistä ajaa kuolemanpelko, ei muuten. Silti näyttää kuin Wayne ei olisi oppinut Ra's Al Ghulin opissa mitään; punnertaessaan Wayne vain toteaa olevansa vihainen, ei muuta. Saattaisi kuvitella, että negatiivinen energia ei itsessään ajaisi ihmisiä sankaruuteen, mutta ilmeisesti asia on toisin. Harvempi katsoja tietysti vaativia ninjakoulutuksia on saanut.

Loppujen lopuksi Nolanin elokuvasarjaa vaikuttaa määrittävänkin kysymys Batmanista itsestään. Tiedämme, että Bruce Wayne on Batman. Tiedämme, että sarjan kuluessa sankarilla on hyvät ja huonot hetkensä: hetken hän on sankari, mutta enimmäkseen vihollinen, ja poliisien suuren enemmistön perusteella koko lailla rikollinen. Mitä muuta Batman on? Symboli, sitä korostetaan sarjan jokaisessa osassa. Mutta halju on symboli, jos sen katsotaan elokuvien puitteissa riittävän sekä gothamilaisen väen että meidän toivoman katteeksi. Vaikka toista elokuvien keskushenkilöt väittävätkin, lepakkomies ei edusta ainakaan katsojalle toivoa. Näin voi olla gothamilaisten tapauksessa – sitä emme oikeastaan saa tietää – mutta meitä ei varsinaisesti liikuta, onko Gothamissa rikollisuutta vai ei – jos on, Batmania tarvitaan, jos ei, elämä jatkuu.

Hankalin kysymys saattaa kuitenkin olla tämä: jos ja kun sarjan elokuvat tullaan muistamaan rikollisnerojen vuoksi – niissä lepäävät ne elokuvan merkityskerrostumat, jotka yltävät mahdollisesti seuraavaan sukupolveen – ja Batman on näiden hahmojen vastustaja – ja oletuksena on, että mikäli näin on, rikollisnerot ovat myös meidän vastustajiamme, sillä muodon puitteissa Batman on meikäläisiä, keskushenkilö jota seuraamme ja johon pyrimme katsojina edes jollain tasolla samastumaan – niin onko Batmanissa yksinään tällöin mitään merkitsevää, olennaista tai ensisijaista? Kun rikollisnerot ovat puheiden ja tekojensa perusteella selvästi luettavissa hahmoina, jotka haastavat Gothamin hyvinvoinnin tai ylläpitävät sen rikollisuutta mutta jotka ennen kaikkea ovat poliittiselta agendaltaan meidän silmiimme räikeän antiliberaaleja/nihilistisiä/populistisia, on luultavaa, että Batman on tarkoitettu symboliksi elimille, jotka ovat näille asioille vastakkaisia, siis joillekin, jotka jotakuinkin kulminoituvat tämän päivän epämääräisen liberaalissa demokratiassa, jossa ideaalit, merkitykset ja suuret kertomukset nostavat jälleen pitkän hämärän jälkeen päätään. Epäilen kuitenkin, että tämä ilmeisyys – meidän elämäntapamme vastaan heidän elämäntapansa – on kyllä tarkoituksellista, mutta kääntyy Batmanin hahmon itsensä vuoksi tavallaan päälaelleen: entä jos loppujen lopuksi ensisijaista ja tavoiteltavaa on juuri Ducardin, Jokerin ja Banen edustama, ja vihollinen – meidän vihollisemme – onkin kaikkien yllätykseksi Batman, kumipukuinen yön ritari joka tukahduttaa kaikki vaihtoehdot, demokratian puskuri jolla estetään sisäinen hajaannus (rakenteellinen korruptio) ja väen mieli vallitsevan tuolle puolen? Siitä kielisi myös Batmanin hahmon ilmeinen reaktiivisuus – aina ensin on aktivismi, joka koetaan niin uhkaavaksi, että se on tukahdutettava hinnalla millä hyvänsä. Aina ensin on päivä.

Tolkun yhteiskunta

Milloin Suomesta tuli ”tolkun yhteiskunta”? Pääministeri Jyrki Katainen totesi eilen vaalivalvojaisissa, että Suomessa ollaan palattu yhteiskuntaan, joka ei pelkää mitään, joka on rohkea ja ulospäinsuuntautunut, kansainvälinen. Vihreät ja Haaviston kannattajat pitivät Haaviston yli miljoonan äänen saalista todisteena samasta: Suomi ei pelkää ”enää” erilaisuutta – huolimatta siitä, että äänestysprosentti jäi ennätysalhaiseksi ja esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan Haaviston homoseksuaalisuus miltei ratkaisi vaalit.

Näyttääkin, että ainakin retoriikan tasolla presidentinvaaleissa on rakennettu tietoisesti toisenlaista kuvaa kuin viime kevään eduskuntavaaleissa. Eräät ovat jopa intoilleet antijytkystä. Yhtä kaikki olennaista on, että poliitikot ja puolestapuhujat ovat kukin vuorollaan ehättäneet puhumaan nimenomaan sellaisen Suomen puolesta, joka ei ”käperry kuoreensa”, pelkää kovien arvojensa suojissa. Ja riippumatta siitä, kenen puolesta puhutaan, kenestä sanoissa leivotaan presidenttiä.

En ole kuluneen vuoden aikana missään vaiheessa ole ollut täysin vakuuttunut siitä poliittisesta syvämuutoksesta, jota on väsymyksiin asti hoettu – ja joka löytyy esimerkiksi Niin & Näin -lehden viimeisimmästä Suomi 2011 -numerosta (4/2011) useamman artikkelin taustalta: usko – painotan sanaa usko, sillä uskolta se nimenomaan vaikuttaa – rasismin ja maahanmuuttokriittisyyden nousuun Suomessa. En usko, että Suomi muuttui keväällä yhtään enemmän rasistiseksi Suomeksi kuin se muuttui eilisiltana suvaitsevaisemmaksi, tolkun Suomeksi. Nämä ovat ennen kaikkea mielikuvien, elämysten ja sanojen tehtailua, eivätkä ehkä niinkään identiteettiin sitoutuneiden vakiintuneiden asenteiden asia.

Sanon tämän siksi, koska en suoranaisesti usko minkään juntti-Suomen olemassaoloon. Se on vaarallinen mielikuva tai retorinen tehokeino, jolla tuotetaan lisää erottavia mielikuvia. Uskonpuute ei kuitenkaan kieli siitä, että kiellettäisiin alueelliset tai yksilölliset erot: se, että maakunnissa joissa keskustan kannatus on ollut vahvaa, äänestettiin mieluummin Niinistöä kuin Haavistoa, tai se, että pohjoisemmassa Suomessa osa poliittisista kysymyksistä muotoilaan toisin ja toisesta vinkkelistä kuin ruuhka-Suomessa, kuten Niinistö antoi ymmärtää eilisiltana. En hetkeäkään myöskään epäile, etteikö pohjoisessa Suomessa asuisi seksuaaliseen tai etniseen erilaisuuteen nuivasti suhtautuvia – mutta niinhän niitä asuu pitkin Suomea. Edes tämä ei tee heistä mielestäni juntteja – suvaitsemattomia ehkä, mutta ei meistä muista niin poikkeavasti erilaisia, että heidät voitaisiin sivuuttaa tai että heidän kauttaan voitaisiin puhua rasistisesta Suomesta.

Silmiinpistävintä näissä presidentinvaaleissa on kuitenkin äänestysprosentti, eikä se selity yksin pakkasella – eikä Haaviston homoudella. En väitä tuntevani väen moneutta niin tarkasti, että voisin antaa selviä vastauksia tähän, mutta kysyä kai voin: entä jos äänetysprosentin alhaisuutta selittää juuri se, että näissä vaaleissa mielikuvien Suomea on lobattu entisestään juuri suvaitsevaisuuden, tolkun, kansainvälisyyden ja ulospäinsuuntautuneisuuden suuntaan? Entä jos kotiin on jääty sen vuoksi, että edustajat eivät muilta avuiltaan tue sitä, mitä me olettavasti haluaisimme presidentiltä? Tätä ei pitäisi tulkita esimerkiksi siten, että vaalien toiselta kierrokselta puuttui vasemmistolainen vaihtoehto, vaikka mieli tekisi, sillä siitäkään ei ole varsinaisesti kysymys: ennemminkin ne ihmiset, jotka ovat tottuneet äänestämään kepua ja demareita eivät kai löytäneet ehdokastaan – puhumattakaan niistä, a) joita presidentinvaalit eivät kiinnosta edes nimeksi, b) joita kampanja itsessään ärsytti niin paljon, että he jättäytyivät äänestämästä ja c) joita demokraattisen tasavallan hallinto ei syystä tai toisesta miellytä. Mutta samalla – ja tämä on mielestäni – tärkeä tekijä: ehkä näissä vaaleissa suomalaisissa ihmisissä heräsi terve epäluulo itseään retoriikkaa kohtaan.

Halusivatpa äänestämättä jättäneet tai eivät, Niinistö on Suomen 12. presidentti. Ottamatta mitenkään kantaa ehdokkaisiin, olen pitkin vaalikampanjoiden etenemistä seurannut pienellä mielenkiinnolla niitä tapoja, joilla ehdokkaista puhutaan ja ennen kaikkea miettinyt, miksi ihmiset oikeasti päätyvät äänestämään omaa ehdokastaan. Niinistöstä on esimerkiksi sanottu useampaan otteeseen tämän olevan mm. suoraselkäinen suomalainen, joka pitää sanansa. Mikä selittäisi Niinistön yli kuusi vuotta jatkuneen kannatuksen? Mitä ihmiset näkevät hänessä? Haaviston meriitit ovat tavallaan selvemmin nähtävissä, kiitos äänekkäimpien puolestapuhujien, mutta hänen kohdallaan sama kysymys on esitettävissä myös: mitä samastuttavaa ihmiset näkevät hänessä? Miksi juuri hän? Pehmeät, liberaalit arvot?

Kiinnostavaa on ollut myös, että näissä vaaleissa presidenttien välille ei kovista aikeista huolimatta ole saatu kunnollista vastakkainasettelua. Haavisto on kilpaillut Niinistön kanssa, ei häntä vastaan, kuten on todettu. Edes Haaviston liberaalius ei ole tavattoman kaukana Niinistön konservatiivisuudesta – käsitteet hämärtyvät mitä enemmän niissä vellotaan – ja kuten asiantuntijat taisivat jo mainita, etenkin presidentinvaalien toisella kierroksella särmiä hiottiin pois entisestään ja ehdokkaat asemoituivat eri tavoin saadakseen ääniä niiltä, jotka eivät häntä ensimmäisellä kierroksella äänestäneet. Kataisen mukaan viime kevään vaalien ”jyrkkä vastakkainasettelu” on kuitenkin jäänyt taakse ja siksi, sen vuoksi olemme palanneet tolkun yhteiskuntaan.

Näihin sanoihin ei tulisi tarttua liian tiukasti, mutta jostain ne kertovat: se, että näissä vaaleissa on luotu retoriikalla kuvaa yhtenäisestä Suomesta jossa ”vastakkainasettelun aika on ohi”, kuten Niinistön kampanja kuusi vuotta sitten maanitteli ja viime viikkoina ovelasti todensi, kertoo ehkä enemmän oikeistopolitiikan viime vuosina varsin onnistuneesta räätälöinnin taidosta kuin asioiden todellisesta tilasta. Kusi kuitenkin läikkyy yli: siksi ennätyssurkeaa äänestysprosenttia pitää tilkitä puheilla tolkusta. Ja katso! Aamun valjetessa monet ehättivät jo sosiaalisessa mediassa ilmaista heränneensä paremmassa Suomessa. Tekisikin kysyä, mihin nämä suomalaiset junttirasistit – jos heitä ikinä oli - vajaassa vuodessa sitten katosivat? Kuoriutuiko heistä painostuksen alla liberaaleja, Niinistön kannattajia vai muuttivatko he maasta? Tuskin. Puheiden takana heitä ei koskaan ollutkaan.

Mutta palatakseni epäsuhtaan äänestysprosentin ja yhtenäistä Suomen kansaa vaalivan mielikuvan välillä, vaikeaahan Niinistön tai yhden puolueen on edustaa koko kansaa. Niinistö myönsi sen itsekin: hän ei ole koko kansan presidentti ja hänen on tehtävä töitä vakuuttaakseen myös ne, jotka eivät häntä äänestäneet ja ne, jotka eivät äänestäneet lainkaan. Tämä kertoo aivan toisenlaisesta maltista kuin mitä Katainen osoitti eilisillan löylytyksineen. Silti se, mistä Niinistö vaikeni, merkitsi vain sitä, että muut ehättivät puhumaan hänen puolestaan, ylläpitämään senlaatuista subjektiviteettia, joka sopii 2000-luvun oikeistolaiseen pirtaan: me olemme yhtä nuottaa vetämässä, samassa veneessä, samoissa talkoissa, kaikki yhdessä. Tätä mielikuvaa on edelleen vaalittava, jotta eroja saataisiin piiloon, jotta niitä ei huomattaisi. Se, että osa Suomen kansasta äänesti kokoomuslaisen heteromiehen presidentiksi ei kuitenkaan tarkoita, että me kaikki häntä ihan oikeasti kannattaisimme. Sanoillahan tämäkin voidaan vääntää toisinpäin – niin on tehty aina suomalaisuusaatteen alkutaipaleesta lähtien ja niin tehdään tänäänkin. Edelleen ilmaukset ”kansa” ja ”suomalaisuus” saadaan pienin tuunauksin niin hemmetin vakuuttaviksi. Samaa latteaa jargonia kun luupataan tarpeeksi kauan, niin ei ihme, jos sekin alkaa tuntua todelta.

Milloin Suomesta sitten tuli oman episteeminsä vanki? Milloin kansainvälisyydestä ja suvaitsevaisuudesta tuli sellaisia itseisarvoja, että niitä kohti voidaan – ja niitä kohti pitää – suuntia, meni miten meni? Milloin tolkusta tuli meidän yhteiskuntamme axis mundi? Näitä taikasanoja toistamalla saadaan hyvin luontevasti leimattua sitä epäilevät tai sen kieltävät tahot kuoreensa kääriytyviksi, suvaitsemattomiksi, ei-tolkullisiksi, kolmannelle kirkkosivulle. Mutta pitääkö tämä paikkansa? Ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi kansainvälisyyteen, eivät ole itsestäänselvästi rasisteja tai juntteja, vaikka eivät puhukaan ruotsia ja asuvat landella. Hekin katsovat ulkomaisia tv-sarjoja ja käyvät ulkomaisilla internet-sivuilla, mutta eivät välttämättä joudu edes viikottain tilanteisiin, jossa joutuisivat kommunikoimaan maahanmuuttajan kanssa.

Ajattelenkin siksi taas Susi-Kustaata, Linnan Pohjantähden omalakista erakkoa, joka piut välittää politiikasta, valkoisten ja punaisten kahakoista, vaikka totta helvetissä myös riitelee, ärhentelee, raivoaa kyläläisille, jos tarvis vaatii. Kustaa on omavarainen, maankiertäjä, irtolainen, taksvärkkiä ei häneltä kukaan perää ja kädentaitojaan hän käyttää lähinnä oman selviämisensä eteen. ”Hullu” Kustaa on, viimeistään sitten kun hän alkaa nähdä harhoja, mutta junttia hänestä on työläämpi leipoa.

Ajattelen Susi-Kustaata ennen kaikkea siksi, että ehkä hän mallintaa sellaista suomalaista olemista, joka ei tietenkään asetu tolkun sisälle (tolkun tuolle puolen jää siis muutakin), muttei myöskään sorra muita ihmisiä tai väestöryhmiä heidän seksuaalisen, etnisen tai poliittisen erilaisuuden vuoksi. Hahmo ei ole mikään lopullinen totuus suomalaisesta olemisesta, mutta omana itsessään se asettuu selväksi vastaväitteeksi kansainvälisyyttä koskevalle retoriikalle. Eikä Susi-Kustaa mallinna vain poliittista apatiaa, kuten ensinäkemältä saattaisi vaikuttaa, vaan syvää epäluuloa uusien agitaatiopuheiden edessä, juuri samojen joita Katainenkin eilisiltana viljeli; miksi ottaa osaa poliittiseen toimintaan, jos se tähtää muutokseen ja parempaan elämään vain ja ainoastaan mielikuvien ja sanojen tasolla?

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.

Loppulama, osa 2: Kreikka?

Ei maalata piruja seinälle, mutta näyttää siltä, että elämme merkittäviä aikoja. Suomessa lakkoillaan yhä enemmän, Eyjafjöll-tulivuorenpurkauksen takia Euroopan ilmatila oli useita päiviä suljettuna ja Meksikonlahdella levinnyt öljyvuoto on ilmeisesti jopa 9000 neliökilometrin laajuinen ja on jo rantautunut Louisianaan. Kyseessä on todennäköisesti pahin Yhdysvaltoja kohdannut ekokatastrofi, joka tuhoaa myös elinkeinot tuhansilta alueen työntekijöiltä. Foliohattujen kummisetänäkin pidetty Michael C. Ruppert on jopa ehtinyt ennustaa, että yksin öljyturma tulee nostamaan öljybarrelin hinnan kesään mennessä 150 dollariin, eikä paluuta taida olla.

Kaikki tapahtumat ovat yhteydessä nykyiseen talousjärjestelmäämme, mutta vielä merkittävämmältä saattaa suomalaisesta vaikuttaa tapaus Kreikka. Euron pelastamisen toivossa EMU-maat ovat päättäneet IMF:n tuella avittaa yli varojensa elänyttä Kreikkaa 120 miljardin tukipaketilla. Koska seuraavassa esiin tuotavat arviot ovat heikon talousajattelun ja jopa osittaisten arvailujen tulosta, ei niitä kannata ottaa kiistattomina totuuksina (kuten ei mitään tässä blogissa muutenkaan). Kirjoitan avatakseni keskustelua ja ymmärtääkseni, mistä koko tukipaketti-polemiikissa on kyse.

Liittyessään osaksi Euroopan Unionia Kreikka on nähtävästi peukaloinut omia talouttaan ja tätä on jatkunut sekä sosialistihallituksen että porvarihallituksen aikakausilla. Tätä voidaan pitää pahempana rikkeenä nimenomaan EU-lojaliteetin näkökulmasta kuin seuraavaa, nimittäin yli varojen elämistä ja ylivelkaantumista. Mikäpä EU-maa ei olisi velkaantunut? Onkin esitetty, että esimerkiksi muut Välimeren alueen EU-maat kuten Espanja ja Portugali, mutta myös Englanti, saattavat olla romahdusjärjestyksessä seuraavia. Kuten Silakkamopo-blogissa esitettiin:

"Keynesiläisyydessä velkaa otettiin julkisten investointien toteuttamiseksi ja 1930-luvun lamasta ja toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta nousemiseksi, kun taas uusliberalismissa velkaa alettiin ottaa tuotannon laajentamiseksi 1970-luvulta alkaneen toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen hiivuttua. Velkaraha toimii hyvin talouskasvun vipuvartena, mutta pumppaa jatkuvasti myös eri puolille maailmaa talouskuplia."

Kun tuo kupla tuli Kreikan kohdalle, se on nyt päättänyt hyväksyä tukipaketin eli ottaa lisää velkaa, jotta voi maksaa aiempia velkojaan. Jokainen ymmärtää, että tämä on kestämätöntä - ellei sitten jostain repäistä sellaisia summia, joilla paitsi päästään takaisin talouskasvun tielle myös saadaan aiemmat velat maksettua. Ja koska lähes kaikki EMU-maat joutuvat käsittääkseni vuosittain muutenkin ottamaan velkaa, keskinäisen riippuvuussuhteen vuoksi myös ne joutuvat ottamaan lisää velkaa osallistuakseen Kreikan pelastamiseen.

Kokonaan toinen kysymys on, mitä - tai mitä tahoa - Kreikan tukipaketilla oikeasti ollaan pelastamassa? Nopeasti ajateltuna tämän luulisi tietenkin tarkoittavan Kreikan kansalaisten perustavien elämänedellytysten turvaamista. Miksi kreikkalaiset sitten kapinoivat? Miksi he eivät halua tulla pelastetuiksi?

Kreikan julkisia palveluja, työvoimaa, väestön eri asemia tuntemattomalle suomalaiselle vuotaa nyt median kautta paljon ristiriitaista tietoa. On kauhisteltu Kreikan eläkejärjestelmän liiallista suopeutta, esimerkiksi sitä, miten kuolleen virkamiehen tyttäret voivat maksaa edesmenneen vanhempansa eläkettä (josta hyötyy jopa 40 000 naista). Virkamiehille on maksettu ylimääräisiä kuukausipalkkoja, eikä heitä voi erottaa. On huomionarvoista, että useammassakin mediassa mainittuna tämä tarkoittaa virkamiehiä, ei Kreikan kansaa kokonaisuudessaan. Joten esitetään vertailu: vuonna 2004 julkinen sektori työllisti Suomessa yhteensä 576400 työntekijää, joista virkamiesten osuus on 285600. Virkamiesten osuus julkisesta sektorista on siis jotakuinkin puolet. Kreikassa vuonna 2004 julkinen sektori työllisti 965476 ja jos samaa laskutoimitusta verrataan (tämähän on karkea arvio), virkamiehiä Kreikassa olisi n. 482000. Koska Kreikan väkiluku on n. 10 miljoonaa, tällä laskutoimituksella virkamiesten prosenttiosuus koko väkiluvusta on n. 22 %. Koko väkiluvusta. Kreikan työttömyysprosentti on 10 %:n luokkaa, joten työssäkäyvistä katsoen virkamiesten osuus on n. 19 %. Tämä on syytä mielessä tarkasteltaessa myös kotimaisen median näkemyksiä Kreikan "ökyeläkkeistä". Vain (tai riippuen näkökulmasta "jopa") viidesosa kreikkalaisista nauttii niistä.

Mutta niin, tämä viidesosako kreikkalaisista osoittaa nyt mieltään kaduilla ja tuhoaa pankkeja, koska haluaa pitää katumaasturinsa? Tuskinpa. Tästä kuitenkin välittyy outo ristiriitaisuus. Ovatko Kreikan mielenosoittajat kuitenkin peruskonservatiiveja, jotka haluavat pitää kiinni saavutetuista eduistaan, eivätkä luopua mistään? Joiden elämään olennaisesti kuuluu kuluttaminen, mukava elintaso ja mukavat kuukausitulot? Tähänkään ei kannata uskoa. Ristiriitaiset "katumaasturi"-banderollit välittävät kuvaa paitsi ökyilijöistä myös pitkälle viedystä ironisuudesta. Samat ökyilijät, esimerkiksi insinöörit, tienaavat kuitenkin vain kolmanneksen siitä, mitä suomalainen insinööri. Ennemminkin kaduilla osoittavat nyt mieltään köyhälistö, prekaarit, maahanmuuttajat, anarkistit, kommunistit ja muu kapitalistiseen järjestelmään tyytymätön väestö. Tämäkin on vain yksi luonnehdinta tuon joukon moninaisuudesta, joka ei tartu sanoiksi.

Ja heillä on hyvä syy. Kreikalle velaksi annettava tukipaketti edellyttää tiukkoja sosiaaliuudistuksia. Takku.netin maaliskuisen artikkelin mukaan "uusiin leikkauksiin sisältyvät 30% leikkaus julkisen alan työntekijöiden palkoista ja 12% leikkaus kaikkiin palkkatukiin, joka tosiasiassa kasvaa kahdestoistaosaan vuosipalkasta. Yksikään hallituksen toimenpiteistä sen sijaan ei kohdistu rikkaisiin." Sen jälkeen tukipaketin ehtoihin on varmasti tullut muutoksia, jopa tiukennuksia. Sinänsä Kreikka joutuu siis väistämättä kohtaamaan talousuudistukset, olisi se hyväksynyt tukipaketin tai ei, mutta tässä huomionarvoista on, että käytännössä valitsemalla tukipaketin, se hyväksyi antautumisensa muiden IMF:n jo aiemmin harjoittamaan matokuuriin (, jonka kurjistavan vaikutuksen esimerkiksi Argentiinan kohdalla IMF on itsekin myöntänyt). 1970-luvulla Keski- ja Etelä-Amerikassa enemmän tai vähemmän "menestyksellä" toteutetut rakenneuudistukset tulevat siis nyt entistä lähemmäs Eurooppaa. Mitä voi siis olla odotettavissa? Tuloerojen kasvua, lisää mellakointia (yli 80 % kreikkalaisista uskoo levottomuuksiin lähitulevaisuudessa) ja pääoman virtaamista ulkomaisiin käsiin.

Veronkorotuksia on myös luvattu olevan tulossa. Pankit sen sijaan näyttävät pääsevän (jälleen kerran) pälkähästä. Nousukaudella voitot yksityistetään, laskukaudella tappiot sosialisoidaan. Kleinilaiselle shokkipolitiikalle on nyt kaikki edellytykset ja kuten Autonomisen kommunistiryhmän TPTG:n raportti lataa:

""Suunnaton "julkinen velka" ja "maan välitön konkurssi" ovat mottoja, joita käytetään tehokkaina työkaluina proletariaatin terrorisointiin ja kurittamiseen, sekä legitimoimaan suorien ja epäsuorien palkkojen leikkauksia, joiden avulla suitsitaan proletariaatin odotuksia ja vaatimuksia kansainväliset mittasuhteet täyttävällä esimerkillisen uusliberaalilla tavalla."

Kreikkalaisille tämä tarkoittaa palkkojen leikkauksia, suoria ja epäsuoria veroja, eläkeiän korottamista ja poliisikontrollin kiihdyttämistä.

Sama raportti tekee myös tärkeän huomion Kreikan hallituksen harjoittamasta "kansallisen yhtenäisyyden" ideaalista. Italialainen filosofi Paolo Virno esittää Väen kieliopissaan olennaisella tavalla väen ja kansan eron - ja tätä eroa me katselemme näinä päivinä median lävitse yrittäessämme ymmärtää Kreikan tapahtumia. Kreikan kaduilla ei osoita mieltään Kreikan kansa, vaan väki. Lyhyesti: kansa on yhdistämisen, yhdentämisen, samanlaistamisen (tavoitteet, halut, motiivit, olemukset) politiikkaa siinä missä väki on olennaisesti paljastamista, vapauttamista, moninaistumista. Kansa on loppu ja päämäärä, väki on alku, lähtökohta. Väki ei ole

"paikka, jossa 'yleistahto' ja valtiollinen ykseys muodostuvat. Koska väen kollektiivinen kokemus ei turruta yksilöllistysprosessia vaan radikalisoi sen, tällaisesta kokemuksesta ei edes periaatteessa voi löytyä mitään homogeenistä piirrettä - kaikenlainen 'valtuuttaminen' tai jonkin 'siirtäminen' suvereenille on poissuljettu. Väen kollektiivi, joka on vahvistunutta yksilöllistymistä tai toisen asteen yksilöllistymistä, mahdollistaa ei-edustuksellisen demokratian." (Väen kielioppi, 2001/2006, 90).

Näyttää siltä, että Kreikassa väki alkaa purkautua esiin. Ja saattaa olla, että tuon väen liikehdintä alkaa määritellä eurooppalaisen tulevaisuuden suuntaa tavalla, jota sijoittajat, rahoittajat, lainaajat eivät todellakaan halunneet.