Saako nyt nauraa? Miksei saisi? Pitäisi nauraa!

Paitsi retoriikan siivittämää kansa-puhunnan punkeamista tiettyyn suuntaan, tolkun yhteiskuntaan, nämäkin vaalit ovat synnyttäneet myös muita lieveilmiöitä. Vaalivalvojaisissa muusikko Maki Kolehmainen hehkutti tulleensa juuri studiolta, jossa oli ollut levyttämässä Kurt ”Kurre” Westerlundin, vuosien takaisen Syksyn sävel -voittajan kanssa vaalilaulua Sauli Niinistölle. Kuuden vuoden kuuliaisuus -kappaleen ilmestyttyä Youtubeen, se on kerännyt latauksia perjantai-aamuun mennessä yli 212 000 ja kappale on varmasti ollut hyvin monen suomalaisen huulilla – hyvässä tai pahassa. Vauva-lehden keskustelupalstalle, tuon ehtymättömän ilonlähteen partaalle ilmestyikin piakkoin ketju, jonka aloitusviestissä kerrottiin Helsingin rautatieasemalla lauantaina 11.2.2012 toteutettavasta Kuuden vuoden kuuliaisuus -yhteislaulusta. Kuka ikinä ketjun käynnistikään, se oli reaktio aiemmin sosiaalisissa medioissa levinneelle Haavisto-flashmobille, jossa Haaviston kannattajat lauloivat Finlandiaa samaisella rautatieasemalla. Youtube-video päättyi yläkuvaan, jossa joukko ihmisiä (eri tilassa) muodosti numeron 2.

Toisenlainen kansalaisaloite ilmaantui Iltalehden keskustelufoorumille 4. helmikuuta. ”Yhtään Haavistoa tukeneiden levyä en osta, enkä katso kotimaisia elokuvia, joissa he esiintyvät. En myöskään käy teatterissa, jossa he ovat edes jossain roolissa. ”, ilmoitti Ei nimimerkkiä -nimimerkki. Seurasi pitkä boikottilista Haavistoa tavalla tai toisella kampanjan aikana tukeneista suomalaisista taiteilijoista. Alun huoli siitä, että uusi Mission Impossible -elokuva jää nyt näkemättä vaihtui pian yleisempään torantekoon siitä, kuinka taiteilijat ovat yhteiskunnan loisia, elävät veronmaksajien rahoilla ja kaiken hyvän lisäksi ilmaisevat vielä poliittisia ja ennen kaikkea vääriä mielipiteitä; keskittyisivät tekemään sitä mitä osaavat ja paremminkin siten, että voivat elättää itsensä. Perjantai-aamuun mennessä ketju oli kasvanut jo 304 sivuun, viestejä oli tullut 3032. Paljon on asiaa.

Mistä ketjut sitten kielivät? Mitä niillä halutaan ilmaista? Eritoten Kurren laulu on synnyttänyt suomalaisten keskuudessa lähinnä suunnatonta tyrmistystä, jonka vuoksi aiheen tiimoilta (näennäisesti) järjestettävä flashmob kuulostaa vastaavasti suunnattoman huvittavalta. Olisi kuitenkin huolimatonta otaksua, että flashmobin järjestäminen olisi tässä kohdistettu niinkään Niinistöä tai Niinistön kannattajia vastaan – päinvastoin, ilmiö – jos nyt ilmiöstä tämän kohdalla voidaan puhua – on selvästi näpäytys niinkin kokeneen musiikintekijän kuin Makin suuntaan. Kuten Aleksis Salusjärvi Luutiissa jo mainitsi, osataan sitä muillakin puoluetanterilla: järkyttävääkin järkyttävämpi, kuuden vuoden takainen Halos-rap uhmaa mielipuolisuudessaan kyllä kaikkia mahdollisia maun mittareita. Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus -ilmiössä jotain muutakin. Palaan tähän tuota pikaa.

Eikö ole meiltä jotensakin kohtuutonta lähteä joukolla mukaan tällaiseen pilkkaan? Miksi me yhtäältä paheksumme, toisaalta nauramme kuullessamme Kuuden vuoden kuuliaisuuden? Laulu itsessään on kuitenkin tavanomaista tusinapoppia myötähäpeään saattavia sanoituksiaan lukuunottamatta – mutta näitähän riittää, tarvitsee avata vain mikä tahansa paikallisradiokanava. Iskelmärenkutuksista ei kuitenkaan tule ilmiöitä. Kun Pekka Himanen tuli toissa vuonna tutkijankammiostaan (tai Bonon pöydästä) esittelemään Kukoistuksen käsikirjoitusta (2010) ajattelin jo silloin samaa kuin Kurren laulun kohdalla: tämän täytyy olla salajuoni, jolla joko naruttaa kuulijat pois menestymisen estävästä tragediamoodista tai  sitten yksinkertaisesti vain tappaa heidät nauruun. Sillä ansaitaan kyllä ilmiön kannukset.

Kaikkien paheksujien ja (tyhjän)naurajien motiiveja mukaantulolle ei edes kannata yrittää summata, sillä varmasti joukossa on niin kyynikkoa kuin katkeruuteen taipuvaista ja Haavistoa äänestänyttä, mutta myös muitakin. Jotain kertoo sekin, että emme tiedä yhtäkään niinistöläistä tai Niinistön kannattajaa, joka haluaisi asettua kappaleen taakse – jopa heille se tuottaa myötähäpeää. Tämä kertoo tietenkin jotain myös meidän huumorintajustamme. Ehkä se on meitä ja meidän ideologioitamme nokkelampi.

Makin ja Kurren laulun naurettavuutta korostaa varmasti monien mielestä se, että laulu on asiasta tehden laadittu oikeistolaisen poliitikon voitonlauluksi, harmittoman myötäileväksi kappaleeksi, joka ei puutu juurikaan Niinistön poliittisiin kantoihin, vaan keskittyy korostamaan suur... korjaan, ykkösmiehen aseman täyttämistä ja ylistämään muun ohella päämiehemme rakkautta rouva Jenni Haukioon. Ja kuinka paljon tässä maassa muuten tehdään vakavasti otettavaa, oikeistolaisittain asettautunutta taidetta? Toisaalla Salusjärvi ja Timo Hännikäinen kävivät osuvan sananvaihdon aiheen tiimoilta, enkä puutu siihen varsinaisesti nyt: totean vain, että pop-kulttuurillisten käytänteiden tasolla näyttää yhä useammin siltä, että menestyneet ja aivan eri motiivein taiteentekoon osallistuvat esittävät taiteilijat keskittyvät harmittomuuteen, ihmisten viihdyttämiseen ja toisinaan myös juhlimisen, jopa bilettämisen korostamiseen lauluissaan. Vasemmistolle ominainen valittaminen ja yhteiskunnallisten epäkohtien rakastelu loistaa poissaolollaan. Suomen iskelmätaivaan tähtien lisäksi tähän joukkoon voisi laskea paitsi Niinistön kampanjaan näkyvästi osallistuneen Cheekin myös Ben Zyskowiczin siskonpojan (Uniikki) ja miksei myös glamrock-yhtye Reckless Loven. Eikä kannata unohtaa Apulanta-yhtyettä, sillä vaikka yhtyeen laulaja kovin sanoin yhtyeen rumpalin puoluekannasta irtisanoutuikin, on myös yhtyeen pitkäaikainen ex-basisti vuosikaudet näkyvästi edustanut Kokoomusta – enkä malta olla ajattelematta, miten tämä on näkynyt yhtyeen punk-juurien vähittäisessä katoamisessa ja lisääntyneessä kaupallisessa periksiantavuudessa. Yhtä kaikki, artisteihin kohdistuneita huomioita ei tule tässä nähdä niinkään moitteina vaan ihmettelynä – olen vuosikausia jo miettinyt, miksi näin; mikä näitä taiteilijoita ja esimerkiksi monia urheilijoita ajaa Kokoomuksen riveihin.

Väitänkin kulttuurissamme vallitsevan lähtökohtaisesti nuivan asennoitumisen oikeistolaisen taiteen mahdollisuuksiin. Yllämainituista syistä – ja esimerkiksi Helsingin kaupunkin vähintäänkin holtittoman Guggenheim-suunnittelujen johdosta – näitä mahdollisuuksia on kuitenkin hyvin, hyvin vaikea ottaa vakavasti. He tekevät sen itse. Totta puhuen kulttuurimme elinvoimaisuuden kannalta olisi vain hyvä, jos latua avattaisiin myös siellä suunnalla vakuuttavilla, esteettisesti ja älyllisesti haastavilla tavoilla – mutta niin kauan kuin oikeistoon kallellaan olevat tekijät keskittyvät töissään tyhjänpäiväisyyksien löpimisemiseen ja sen paketointiin suurella rahalla, saa taiteen kenttä pysyä jotakuinkin lestissään ja kansan syvät rivit valittaa siitä, miksi nämä meidän punavihreät sottatukat, ”arvostetut taiteilijat” purevat niitä käsiä jotka heitä ruokkivat.

Iltalehden keskustelupalstan boikottilista-ketju myötäilee sekin tätä. Tietenkin jokainen apurahataiteilija tai vähälevikkisen taiteen tekijä saa tukehtua oksennukseensa ketjua lukiessaan jos haluaa, mutta kannattaisiko se? Miten tosissaan ihmiset ovat ketjussa mukana? Ja mitä uutta siinä oikeastaan on? Jo useita päiviä sitten huomasin, miten nopeasti ketju muuttui – ja väitän, että se oli myös sen tarkoitus – putkeksi, jossa ihmiset vuoron perään töräyttelevät mitä sattuu, eikä väliä, oliko se puolesta, vastaan vai ihan ohi aiheesta. Oikeastaan se on vain kiehtovaa! Aivan kuin jälleen kerran nämä myyttisen kansan myyttisen syvät rivit olisivat saaneet kanavan purkaa turhautumistaan (puolin ja toisin) siitä, miten heidän oma elämänsä on jotenkin pilalla – ja miten joillakuilla on liikaa aikaa, muutamat toiset elävät loisena – ja he itse joutuvat maksumiehiksi! Taiteilijat, kuten Ville Luoma-aho kirjoitti, voivat olla heidän puolesta pahoillaan, itsekin olen, mutta toisaalta, eikö taiteilijoiden pidä lopulta tehdä sitä mitä tekevät koska pystyvät? He ovat osansa valinneet ja sivusta asiaa seuranneena voin sanoa, ettei se osa ole helppo osa. Jos osa meistä päättää elää kädestä suuhun, mikä helkkari siinä muita ihmisiä niin korpeaa?

Yleinen tosiasia, joka kuitenkin tunnustetaan aivan liian harvoin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa, on, että emme tunne toisiamme, emme tunne toistemme arkea, työnkuvaa emmekä toistemme ajatusmaailmaa. Siksi oleminen on niin kivuliasta. Kun ihminen työskentelee kotona, hänen ei oleteta työskentelevän yhtä ahkerasti kuin konttorityöläisen tai yövuorossa olevan sairaanhoitajan. Kun ihminen tutkii, kirjoittaa, tekee taidetta, ei se ainakaan oikeaa työtä ole, riippumatta siitä, miten paljon hän päivittäisestä ajastaan siihen käyttää. Ja jos hänellä on ylipäänsä mahdollisuus tai tarve pohtia sellaisia asioita kuin maahanmuutto, Jumala, eläinten oikeudet, estetiikan tulevaisuus tai mitä ikinä, hänellä on liikaa aikaa. Suulla sanottuna tämä tietysti alkaa tarkoittaa sitä, että olisi yksi ja sama jos tämä hän nyt jättäisi tämän tyhjän vouhkaamisen ja keskittyisi pelaamaan Xboxia. Sama asia. Syrjäytynyt mikä syrjäytynyt. Ja siihenhän tuleva presidenttimme aikoi tarttua ensi töikseen.

Jokainen, joka pysähtyy ajattelemaan asiaa, ymmärtää, että vaikka vaihtaisimme päittäin kaksi läppärinsä ääressä päivät pitkät istuvaa, eivät he osaisi tehdä toistensa töitä. Jos ihminen vie ruumiinsa työpaikalle kello kahdeksaksi ja raijaa sen sieltä pois neljän jälkeen, on tämä eri asia kuin antaa ruumiinsa olla potentiaalisen työn käytössä koko valveillaoloajan: prekaari saattaa hyvin työskennellä aktiivisesti aikavälit 10–14, 16–22 ja käydä läpi päässään erilaista ajatustyötä istuessaan saunassa, paskalla, metrossa tai juhlissa. Enkä malta olla korostamatta myöskään tätä: se, että kirjoitan tätä nyt tähän, on työtä. Siitä ei makseta, kukaan tuskin edes lukee tätä, mutta kirjoitan tätä, koska tämä on työtä – siinä missä tiskaaminen, lumenluonti, omaisten hoivaaminen, ystävän kanssa keskustelu, tämän inspiroiminen ja vastaava. Ovelimmille meistä tästä ehkä jo maksetaan.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että ihmiset olisivat tosissaan Iltalehden keskusteluketjussa. Kieltäydyn uskomasta. Tai vaikka uskoisinkin, mitä se muuttaisi? Törmäämme tuosta ketjusta huolimatta jatkuvasti – olimme taiteilijoita tai emme – asenteisiin, jotka kielivät erilaisuuden pelosta, jatkuvasta, jopa patologisesta huolesta, tekeeköhän nyt varmasti joku toinen vähintään yhtä paljon töitä kuin minä, onkohan joku toinen nyt varmasti samalla tavalla kunnon ihminen kuin minä. Voin vain vastata: ei tee eikä ole. Kukaan meistä ei ole kunnon ihminen. Töitä me varmasti kaikki teemme ja yritämme varmasti olla tarpeeksi hyviä toisillemme, mutta mitä meidän kannattaisi ymmärtää onkin siinä, että tämä hyvyys nousee toisten välittämisestä, kunnioituksesta ja arvostamisesta, eleestä itsestään, ei itsemme kohottamisesta. Ja välittämisen, kunnioituksen ja arvostamisen perusta on tiedossa, ymmärryksessä siitä mitä toinen tekee, miten hän päivänsä käyttää, miten hän ajattelee. Kärsivällisesti, armahtaen meidän tulisikin yrittää tuoda toisillemme esiin, mitä me oikeasti teemme, miksi me näin teemme ja miksi näin on mahdollista elää.

Nauru on tapa ylittää rajoja, tapa tasoittaa eroja. Pidän yhtälailla työnä sitä, mitä tuhannet nuoret ja vanhemmat tekevät päivittäin internetissä: he eivät vain keskustele tai chattaile, vaan he myös luovat ja levittävät luomiaan tekstejä. Meemit. Hupikuvat. Laulut. Trailerit. Kaikki nämä ovat työtä, sillä ne tuottavat ihmisissä naurua ja liittävät ihmisiä nauravaan joukkoon. Ne tuottavat arvoja. Emme epäile hetkeäkään, etteikö Maki ja Kurre olisi tehneet töitä säveltäessään Kuuden vuoden kuuliaisuutta. Se, että laulusta on tullut ilmiö, on vaatinut kuitenkin paljon jakamista, paljon mielipiteen ilmaisua, paljon vitsailua – tässä mielessä Kuuden vuoden kuulaisuus -flashmobin mahdollinen toteutuminen (mihin en kuitenkaan usko) olisi vain selvin mahdollinen tunnustus itselleen näkymättömälle työlle, joka – kuten olemme jo nähneet – ei ole kysynyt puoluerajoja, vaan se on nimenomaan ottanut naurun muodon. Yhdessä nauraminen – sillä me olemme jatkaneet sanoittaja Sana Mustosen, Makin ja Kurren tekemää työtä. Ja jos Niinistö ja Haavisto kerran eivät kilpailleet toisiaan vastaan vaan toistensa kanssa, niin mekin nyt nauramme toistemme kanssa, yhdessä. Se, jos mikä, on rakentavaa poliittista osallistumista.

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.

Sibelius-kritiikin inhimillinen ulottuvuus

Melko tuoreessa Adorno-antologiassa Kätkettyjä hahmoja. Tekstejä Theodor W. Adornosta (2008) Olli-Pekka Moisio huomioi suomalaisesta Adorno-tutkimuksesta mm. seuraavaa:

"Adornosta käyty akateeminen keskustelu on ainakin kerran saavuttanut suomalaisen median. Vuonna 2000 Sibelius-talon johtaja Antti Vihinen (2000) puolusti väitöskirjaansa Adornon Sibeliusta koskevista kriittisistä huomioista. Kyseinen väitöskirja, jossa syytettiin Adornon teoriaa nationalistiseksi, sovinistiseksi ja jopa rasistiseksi, sai osakseen huomiota lehdistössä ja televisiossa. Väitöskirja oli kuitenkin osoitus asenteellisesta tutkimuksesta ja Vihisen Adorno tuntemus on paikoitellen luvattoman heikkoa. Useat ylitseampuvan kriittiset kuvaukset Adornon tuotannosta niin meillä kuin muuallakin maailmassa ovat omiaan hankaloittamaan Adornon filosofian asettumista suomalaiseen kulttuuriseen keskusteluyhteyteen. Toisaalta tätä seikkaa voidaan paradoksaalisesti pitää hyvänä asiana, koska Adorno ei koskaan ajattelun lankeavan saumattomasti yhteen objektinsa kanssa." (Moisio 2008, 18.)

Merkillistä huomiossa on se, että Adornosta alkaa tutkimuskohteena nousta entistä omittavampi särmä esiin. Moisio tulee synnyttäneeksi pelin - tai pikemminkin jatkaneeksi peliä, jonka Vihinen ja Vihisen lähteet ovat aloittaneet, joka on: "minun on puolustettava Sibeliusta, jota Adorno pilkkasi - minun on puolustettava Adornoa, jota Vihinen pilkkasi".

Selitän hiukan. Vihisen väitöskirjan Theodor W. Adornon Sibelius-kritiikin poliittinen ulottuvuus (2000) perusteesi on se, että Adornon tuomio Sibeliuksesta vaikeutti tai oikeammin tyrehdytti Sibeliuksen reseption klassisen musiikin pyhällä maalla, Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa. Tämä taas johtui Vihisen mukaan pitkälti Adornon musiikkisosiologisesta teoriasta, joka nivoutuu tiukasti Adornon persoonaan ja etenkin tämän juutalaisuuteen. Adorno oli yksi niistä intellektuelleista, jotka pakenivat Saksasta natsien noustua valtaan. Adornon Sibeliukseen kohdistama suoranainen inho juontuu Vihisen mukaan taas natsi-Saksan harjoittamasta klassisen musiikin politisoinnista (tyypillisimpänä esimerkkinä tietenkin Richard Wagner, jonka natsit korottivat lähes jumalan asemaan), jossa kansallinen musiikki oli pitkälti tonaalista, romanttista ja mielellään luontoaiheista. Adornolla atonaalinen, uusi musiikki on puolestaan totuudellisesti arvokkainta musiikkia, universaalia. Sen natsi-Saksa kuitenkin lyttäsi musiikkibolsevismina.

Vihinen pyrkii selvästi puhdistamaan ja puolustamaan Sibeliusta Adornoa vastaan vetoamalla lopulta samoihin seikkoihin kuin Adorno (sitaattien perusteella) Sibelius-kritiikissään: etnisyyteen, alkuperään, kulttuuritaustaan. Kiinnostavinta onkin, että samalla Vihinen innostuu luonnehtimaan sivutolkulla natsi-Saksan musiikkipolitiikkaa ja eri natsien harjoittamaa säveltäjien arjalaistamispyrkimyksiä, mutta toisaalta kritisoimaan Adornon musiikinsosiologiaa, kuitenkin siten, että jättää itse tutkimuskohteen, Sibeliuksen koskemattomaksi.

Oliko Sibelius sitten poliittinen toimija tai onko hänen musiikistaan luettavissa elementtejä joita voidaan huolellisesti tarkasteltuna samastaa natsi-Saksan politisoimispyrkimyksiin? Ensimmäisen kysymyksen kohdalla Vihinen ainakin nojaa pitkälti siihen, että vaikka Sibelius käväisi Lapuan liikkeen tilaisuuksissa ja oli mieltynyt oikeistolaisuuteen, Jeanin vaimo Aino oli häntä huomattavasti äärioikeistolaisempi ja Sibeliuksen päiväkirjojen perusteella hienoiset saksalaissympatiat ja puheet Suomen ja Saksan "kohtalonyhteydestä" olivat pelkkää erehdystä. En tarkoita, että Sibeliuksesta pitäisi nyt onkia esiin jokin salattu natsipuoli, mutta kysymys kannattaa tässä yhteydessä kuitenkin muistaa: sekä Suomessa että Saksassa tuohon aikaan Sibelius-myyttiä oli alettu jo työstää kansallisen ja etnisen identiteetin vahvistamiseksi. Kun Sibelius täytti 80 vuotta, Martti Similän kirjoittamassa juhlajulkaisussa Sibeliana (1945) säveltäjän arkisiakin toimia kuvattiin seuraavaan sävyyn:

"Maistelimme mokkaa ja tupruttelimme havannoitamme. Kaikessa rauhassa. Silloin yhtäkkiä, tuntui ihan keskellä ajatusta, hän nousi ylös ja käveli kiivaasti muutaman kerran huoneen nurkasta nurkkaan. Ei se totisesti ollut mitään vanhan rovastin leppoisaa mietiskelyä. Ei, kuin leijona hän astui" (Vihinen 2000, 197.)

Olkoon tämä vain anekdootinomainen esimerkki siitä, millaisiin mittasuhteisiin Sibeliusta on koostettu. Ja nimenomaan koostettu: säveltäjä on ollut pitkällisen uurtamisen ja myytinrakentamisen kohde, joka henkilönä uhkaa jo kadota myytin taa. Sibeliuksesta on tullut samanlainen brändi kuin suomalaisesta sisusta. Tämän takia olisi oivaltavaa lähestyä miestä ennenmmin kuin myyttiä ja siten edesauttaa kansallisen identiteetin väkinäisen ja keinotekoisen elämän alasajoa ja ihmisen vapauttamista kanonisoiduista maailmantulkinnoista.

Tähän liittyen Eero Tarasti on luonnostellut postkolonialistista musiikintutkimusta, jossa Suomea on pidettävä klassisen musiikkikulttuurin kannalta perifeerisenä alueena, joka on joutunut kolonialisoinnin kohteeksi osin tahtoen, osin tahtomattaan (Sen suhteen on hämmentävää, että Vihisen Adorno-tulkinnasta nousi kohu, koska nimenomaan Tarasti esitti saman jo aiemmin - ja Vihinen pohjaa teesinsä pitkälti juuri Tarastin luonnostelmiin). Adornon Sibelius-kritiikki nojaa myös Tarastin mukaan samaan asetelmaan, jossa keskieurooppalaisesta musiikkikulttuurista on kummunnut merkittävänä pidettävä musiikki, joka on sittemmin tullut universaaliksi, kun taas musiikinkulttuurin takamailla sävelletty musiikki on tarkoituksella jätetty marginaaliin ja todettu kehnoksi, apinoivaksi ja takapajuiseksi. Joskus periferiasta tullut musiikki on vaiettu, mutta joskus se on päässyt esiinkin. Tuolloin keskeinen metodi käsitellä ja kontrolloida musiikkia, joka operoi "eri kielellä" kuin kanonisoitu ja oikeana pidetty musiikinkieli, on ollut luonnehtia sitä eksoottiseksi. Tämä on ollut myös Sibeliuksen musiikin kohtalo: "Kun Sibeliuksen musiikissa ilmeni "jokin uusi, eurooppalaisen 'rationaliteetin' kannalta esteettinen kvaliteetti", sitä ei osattu nimetä muuksi kuin "luonnon ääneksi" (Vihinen 2000, 186).

Tässä kohdassa joudunkin sitten ymmälleni. Sanani loppuvat. Minäkin lähden - olen aina lähtenyt - kuuntelemaan Sibeliusta luonnonläheisenä, romanttisena musiikkina, joka koskettelee suomalaista identiteettiäni. Tästä tulosuunnasta on lopulta aika vaikea päästä eroon. Ymmärrän silti täydellisesti Tarastin huomion ja jään kauas adornolaisesta "hyvästä kuuntelijasta". Klassisen musiikin kuunteleminen on kuitenkin sikäli kuin vieraan kielen opiskelua, että järjen, analyysin ja kieliopin omaksumiseen voi mennä aikaa. Voi tosin olla, ettei Sibeliuksenkaan kuuntelemisessa ole kyse analyysista, vaan tuntemisesta, kokemisesta. Sitä voisikin verrata esoteeriseen totuuteen siinä määrin kuin esoteeriset totuudet ovat vain subjektiivisuuden diskurssin kuvailtavissa, määrittyvät paitsi päämäärän myös niiden tekniikoiden ja lähestymistapojen kautta, joilla päämäärään on pyritty.

Ryssäviha ja viina

Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirja Aktivistit. Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina (2006) kattaa kotimaisen aktivismin historian sadan vuoden ajalta. Metsämäki ja Nisula ovat tehneet teoksestaan sikäli erittäin helposti lähestyttävän, että jokainen tietyn ajankohdan liikehdintä kuvataan virtausten leikkauspisteenä yhdestä tietystä aktivistista käsin. Tämän yksittäishenkilön kautta avautuu siis laajempi kuva, mistä vaikkapa taistolaisuudessa oli kyse, ja kuvaa vahvistetaan vielä jokaisen aktivistikuvauksen jälkeisellä yleisemmällä historiaosiolla.

Mielenkiintoisinta antia Metsämäen ja Nisulan historiikissa ovat itse asiassa 1900-luvun alkupuoliskon oikeistolaiset aktivismirupeamat. Nimetäkseni keskeiset: Bobi Sivén ja jääkäriliike, Elmo Kaila ja AKS, Vihtori Kosola ja Lapuan liike. Tässä kohtaa kirjan sommittelu hiukan ontuu: muodostuu nimittäin kuva, että näiden liikkeiden vastavoimina, jokaista oikeistopyrkimystä seuraavalla vuosikymmenellä olisi toiminut jokin tietty vasemmistolainen aktivistisuuntaus (kirjan alkupuoli koostuu siis tavallaan oikeisto- ja vasemmistoaktivismin vuorottelusta) – näin ei suinkaan ollut, vaan Suomessa vallitsi koko 1900-luvun alkupuoliskon ajan (ja siitäkin eteenpäin) lopulta hyvin keskustalais-oikeistolainen aatemaailma, joihin aika ajoin tuli lovia mm. sosialismin myötä.

Oikeistolaisuus on helppo ymmärtää muihin Euroopan maihin suhteutettuna: kansallinen identiteetti koostettiin pitkälti juuri 1900-luvun alkupuolella ja se muuntui vähitellen ”sääntöjenmukaiseksi” puoluetoiminnaksi (IKL) ja toisaalta avoimen fasistiseksi. Siinä missä itäinen naapurimaamme kunnostautui (sittemmin) neuvostokommunistisissa puhdistuksissa, osattiin myös oikeistolaisessa Suomessa: sekä Bobi Sivénin ajan oikeistoradikaalit että Lapuan liike olivat avoimen väkivaltaisia ja vihalla käyviä suuntauksia. Sivénin isä esimerkiksi liittyi 1904 perustettuun Suomen aktiiviseen vastustuspuolueeseen, joka suunnitteli ja toteutti terroritekoja: ”Aktivistipuolueen päämäärä oli selvä ja toimintastrategia tyly: Pyritään murhilla ja pelon lietsonnalla lamaannuttamaan Suomen ylin hallinto. Luodaan terrorilla ja propagandalla kapinalle ja aseelliselle itsenäisyystaistolle suotuisa mieliala.” (2006, 15.)

Nuoren Suomen itsenäisyysaktivistien ja Lapuan Liikkeen välissä on linkki, joka näyttävästi jatkoi tätä perinnettä, ainakin samassa hengessä: AKS:n ja sittemmin IKL:n salaisena johtona toiminut Vihan Veljet. Viha kohdistui luonnollisesti ryssiin ja ryssäläisiin. Vihan Veljet oli Metsämäen ja Nisulan mukaan (huomattakoon tämä): ”Suomen historian kaikkien aikojen merkittävimmän poliittisen opiskelijaliikkeen, Akateemisen Karjala-Seuran, ydinryhmä” (emt., 72). Tämä kieltä ja heimoa vaalinut seura dominoi pitkälti myös Helsingin yliopistoa ja suuri osa suomalaisista vaikuttajista nousi sen piiristä. Ei tarvitse olla paranoidi huomatakseen, että kansallisen identiteetin uusintamisessa AKS:lla ja sen johdannaisilla oli merkittävä rooli – ja monet sen jäsenistä ovat haluten tai haluamattaan sanelleet merkittävän osan suomalaisesta poliittisesta historiasta näihin päiviin saakka.

Lapuan liike puolestaan näyttää olleen jonkinlainen kotimaisen ruokitun, uusinnetun ja alituiseen työstetyn ryssävihan looginen kulminaatiopiste: liike muilutti myös sellaisia kommunismista irtisanoutuneita hahmoja kuten Arndt Pekurinen (josta on tullut kotimaisen pasifismin ikoni – ja syystä) ja tappoi ainakin kolme ihmistä muilutuksissaan aiheuttaen ohessa pelkoa ja harmia sadoissa ellei tuhansissa ihmisissä.
Tämän suhteen on kuvaavaa, että Lapuan liikkeen ensimmäinen uhri oli Loimaan kauppalanvaltuuston entinen kommunistijäsen Yrjö Holm. Liikkeen onnistua voitelemaan virkavaltaa niinkin paljon, että syylliset jäivät lopulta rankaisematta.

”Kun Holmin tapausta tutkinut Turun ja Porin lääninrikosetsivä Karl Brynolf Hilli uskalsi pidättää todennäköisenä ampujana Paavo Markkulan, Loimaan iskujoukko sydämistyi. Se ilmiantoi Hillin ”punaisena” ja järjesti mielenosoituksen, jonka jälkeen sisäministeri Erkki Kuokkanen vapautti Markkulan tutkintovankeudesta ja Hillin tehtävistään. Kuokkanen määräsi lisäksi tutkinnan siitä, oliko Hilli käyttäytynyt kyllin ritarillisesti Loimaan lapualaisia kohtaan. Ei ollut, ja Hilli joutui virkakieltoon. Tapausta tutki vielä tusina rikostutkijaa, joista tiettävästi vain yksi selvisi tehtävästä ilman vakavia henkilökohtaisia seurauksia ja pystyi jatkamaan poliisiuralla.” (emt., 134.)

Onnistuisiko vastaava voitelu vasemmistoaktivisteilta? Tuskin. Kun Suomen poliittinen aatepohja on koko 1900-luvun pohjautunut sellaisen identiteetin koostamiseen, joka eroaa Neuvostoliiton marxilais-leninismistä ja joka pitää itseään koossa nimenomaan vastustamalla aktiivisesti tai passiivisesti (liian radikaalia) vasemmistoa, on selvää, että järjestystä ylläpitävät kansanryhmät ja instituutiot, byrokraatit ja virkavalta, ovat tämän identiteetin koostamisen suhteen avainasemassa. Suomalainen identiteetti on näiltä osin ollut niin patologinen, että esimerkiksi armeijan suhteen vaihtoehtoja ei ole (ollut) olemassa: siksi Pekurinen ammuttiin – ja pelkäänpä, että samanlaiseen vankilakurimukseen ja rangaistuskierteeseen joutuisivat sodan oloissa myös nykyiset totaalit (toivoa tietenkin sopii, että ilmapiiri on tullut suopeammaksi). Tämä siis suhteutettuna nimenomaan armeijaan instituutiona: sen ja poliisin kyseenalaistaminen eivät kuulu suomalaiseen identiteetin kulmakiviin ja siksi sydämistyminen on kyseenalaistajia kohdeltaessa hyvinkin todennäköistä. Pasifistien toimimisessa onkin kyse kollektiivisen subjektiviteetin murentamisesta.

On muuten kiintoisaa, kuinka Suomessa oli heroiininkäytössä 1930–50-luvuilla maailman kärkimaita. Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat viime sunnuntaina Mikko Ylikankaan tuoreen kirjan tiimoilta (ks. myös Vallankumouksen hedelmiä). Mitä asiasta pitäisi päätellä? Ainakin se, että kuuluisa ”talvisodan henki” taidettiin pumpata suomalaisiin muilla keinoin kuin pelkällä sisulla ja psyykkaamisella – eikä siinä siten taida olla mitään ylistettävää. Edelleen kiinnostavaa on myös, että Metsämäki ja Nisula toistelevat kirjassaan, kuinka Lapuan Liike ja Vihtori Kosola sen ydinhahmona harjoitti hyvinkin aktiivista alkoholinkäyttöä. Ryssäviha ja viina, siitäkö on suomalaisuus todella tehty?
Sotien jälkeen suomalainen ilmapiiri vapautui ja hiljalleen aktivismin keskiöön alkoivat nousta uusvasemmistolaisuus, vihreä liike, eläinoikeusfilosofia ja globalisaatiokriittinen aktivismi. Tästä voitaneen päätellä, että oikeistolainen arvomaailma toisin sanoen juurtui sodissa siinä määrin suomalaisuuteen ja suomalaiseen yhteiskuntaan, että ainoat tahot joilla oli muutoshaluja, alkoivat nousta joko vasemmalta tai puoluekentän sivusta.

Huolimatta fanaattisuudestaan voitaneen oikeistoaktivismia kiittää ainakin ponnisteluista suomalaisen identiteetin koostamiseksi – myöhempi aika tosin koostaa tätä Linnan Tuntemattoman sotilaan suuntaan kumartaen mieluummin kuin hellii muistoja kotimaisesta fasismista. Mihin asti tämä suomalainen, tässä suhteessa keinotekoinen identiteetti sitten kantaa ja mistä lähteistä se vastaisuudessa ammentaa, on eri asia.