torstaina, huhtikuuta 16, 2009

Sibelius-kritiikin inhimillinen ulottuvuus

Melko tuoreessa Adorno-antologiassa Kätkettyjä hahmoja. Tekstejä Theodor W. Adornosta (2008) Olli-Pekka Moisio huomioi suomalaisesta Adorno-tutkimuksesta mm. seuraavaa:
"Adornosta käyty akateeminen keskustelu on ainakin kerran saavuttanut suomalaisen median. Vuonna 2000 Sibelius-talon johtaja Antti Vihinen (2000) puolusti väitöskirjaansa Adornon Sibeliusta koskevista kriittisistä huomioista. Kyseinen väitöskirja, jossa syytettiin Adornon teoriaa nationalistiseksi, sovinistiseksi ja jopa rasistiseksi, sai osakseen huomiota lehdistössä ja televisiossa. Väitöskirja oli kuitenkin osoitus asenteellisesta tutkimuksesta ja Vihisen Adorno tuntemus on paikoitellen luvattoman heikkoa. Useat ylitseampuvan kriittiset kuvaukset Adornon tuotannosta niin meillä kuin muuallakin maailmassa ovat omiaan hankaloittamaan Adornon filosofian asettumista suomalaiseen kulttuuriseen keskusteluyhteyteen. Toisaalta tätä seikkaa voidaan paradoksaalisesti pitää hyvänä asiana, koska Adorno ei koskaan ajattelun lankeavan saumattomasti yhteen objektinsa kanssa." (Moisio 2008, 18.)
Merkillistä huomiossa on se, että Adornosta alkaa tutkimuskohteena nousta entistä omittavampi särmä esiin. Moisio tulee synnyttäneeksi pelin - tai pikemminkin jatkaneeksi peliä, jonka Vihinen ja Vihisen lähteet ovat aloittaneet, joka on: "minun on puolustettava Sibeliusta, jota Adorno pilkkasi - minun on puolustettava Adornoa, jota Vihinen pilkkasi".
Selitän hiukan. Vihisen väitöskirjan Theodor W. Adornon Sibelius-kritiikin poliittinen ulottuvuus (2000) perusteesi on se, että Adornon tuomio Sibeliuksesta vaikeutti tai oikeammin tyrehdytti Sibeliuksen reseption klassisen musiikin pyhällä maalla, Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa. Tämä taas johtui Vihisen mukaan pitkälti Adornon musiikkisosiologisesta teoriasta, joka nivoutuu tiukasti Adornon persoonaan ja etenkin tämän juutalaisuuteen. Adorno oli yksi niistä intellektuelleista, jotka pakenivat Saksasta natsien noustua valtaan. Adornon Sibeliukseen kohdistama suoranainen inho juontuu Vihisen mukaan taas natsi-Saksan harjoittamasta klassisen musiikin politisoinnista (tyypillisimpänä esimerkkinä tietenkin Richard Wagner, jonka natsit korottivat lähes jumalan asemaan), jossa kansallinen musiikki oli pitkälti tonaalista, romanttista ja mielellään luontoaiheista. Adornolla atonaalinen, uusi musiikki on puolestaan totuudellisesti arvokkainta musiikkia, universaalia. Sen natsi-Saksa kuitenkin lyttäsi musiikkibolsevismina.
Vihinen pyrkii selvästi puhdistamaan ja puolustamaan Sibeliusta Adornoa vastaan vetoamalla lopulta samoihin seikkoihin kuin Adorno (sitaattien perusteella) Sibelius-kritiikissään: etnisyyteen, alkuperään, kulttuuritaustaan. Kiinnostavinta onkin, että samalla Vihinen innostuu luonnehtimaan sivutolkulla natsi-Saksan musiikkipolitiikkaa ja eri natsien harjoittamaa säveltäjien arjalaistamispyrkimyksiä, mutta toisaalta kritisoimaan Adornon musiikinsosiologiaa, kuitenkin siten, että jättää itse tutkimuskohteen, Sibeliuksen koskemattomaksi.
Oliko Sibelius sitten poliittinen toimija tai onko hänen musiikistaan luettavissa elementtejä joita voidaan huolellisesti tarkasteltuna samastaa natsi-Saksan politisoimispyrkimyksiin? Ensimmäisen kysymyksen kohdalla Vihinen ainakin nojaa pitkälti siihen, että vaikka Sibelius käväisi Lapuan liikkeen tilaisuuksissa ja oli mieltynyt oikeistolaisuuteen, Jeanin vaimo Aino oli häntä huomattavasti äärioikeistolaisempi ja Sibeliuksen päiväkirjojen perusteella hienoiset saksalaissympatiat ja puheet Suomen ja Saksan "kohtalonyhteydestä" olivat pelkkää erehdystä. En tarkoita, että Sibeliuksesta pitäisi nyt onkia esiin jokin salattu natsipuoli, mutta kysymys kannattaa tässä yhteydessä kuitenkin muistaa: sekä Suomessa että Saksassa tuohon aikaan Sibelius-myyttiä oli alettu jo työstää kansallisen ja etnisen identiteetin vahvistamiseksi. Kun Sibelius täytti 80 vuotta, Martti Similän kirjoittamassa juhlajulkaisussa Sibeliana (1945) säveltäjän arkisiakin toimia kuvattiin seuraavaan sävyyn:
"Maistelimme mokkaa ja tupruttelimme havannoitamme. Kaikessa rauhassa. Silloin yhtäkkiä, tuntui ihan keskellä ajatusta, hän nousi ylös ja käveli kiivaasti muutaman kerran huoneen nurkasta nurkkaan. Ei se totisesti ollut mitään vanhan rovastin leppoisaa mietiskelyä. Ei, kuin leijona hän astui" (Vihinen 2000, 197.)
Olkoon tämä vain anekdootinomainen esimerkki siitä, millaisiin mittasuhteisiin Sibeliusta on koostettu. Ja nimenomaan koostettu: säveltäjä on ollut pitkällisen uurtamisen ja myytinrakentamisen kohde, joka henkilönä uhkaa jo kadota myytin taa. Sibeliuksesta on tullut samanlainen brändi kuin suomalaisesta sisusta. Tämän takia olisi oivaltavaa lähestyä miestä ennenmmin kuin myyttiä ja siten edesauttaa kansallisen identiteetin väkinäisen ja keinotekoisen elämän alasajoa ja ihmisen vapauttamista kanonisoiduista maailmantulkinnoista.
Tähän liittyen Eero Tarasti on luonnostellut postkolonialistista musiikintutkimusta, jossa Suomea on pidettävä klassisen musiikkikulttuurin kannalta perifeerisenä alueena, joka on joutunut kolonialisoinnin kohteeksi osin tahtoen, osin tahtomattaan (Sen suhteen on hämmentävää, että Vihisen Adorno-tulkinnasta nousi kohu, koska nimenomaan Tarasti esitti saman jo aiemmin - ja Vihinen pohjaa teesinsä pitkälti juuri Tarastin luonnostelmiin). Adornon Sibelius-kritiikki nojaa myös Tarastin mukaan samaan asetelmaan, jossa keskieurooppalaisesta musiikkikulttuurista on kummunnut merkittävänä pidettävä musiikki, joka on sittemmin tullut universaaliksi, kun taas musiikinkulttuurin takamailla sävelletty musiikki on tarkoituksella jätetty marginaaliin ja todettu kehnoksi, apinoivaksi ja takapajuiseksi. Joskus periferiasta tullut musiikki on vaiettu, mutta joskus se on päässyt esiinkin. Tuolloin keskeinen metodi käsitellä ja kontrolloida musiikkia, joka operoi "eri kielellä" kuin kanonisoitu ja oikeana pidetty musiikinkieli, on ollut luonnehtia sitä eksoottiseksi. Tämä on ollut myös Sibeliuksen musiikin kohtalo: "Kun Sibeliuksen musiikissa ilmeni "jokin uusi, eurooppalaisen 'rationaliteetin' kannalta esteettinen kvaliteetti", sitä ei osattu nimetä muuksi kuin "luonnon ääneksi" (Vihinen 2000, 186).
Tässä kohdassa joudunkin sitten ymmälleni. Sanani loppuvat. Minäkin lähden - olen aina lähtenyt - kuuntelemaan Sibeliusta luonnonläheisenä, romanttisena musiikkina, joka koskettelee suomalaista identiteettiäni. Tästä tulosuunnasta on lopulta aika vaikea päästä eroon. Ymmärrän silti täydellisesti Tarastin huomion ja jään kauas adornolaisesta "hyvästä kuuntelijasta". Klassisen musiikin kuunteleminen on kuitenkin sikäli kuin vieraan kielen opiskelua, että järjen, analyysin ja kieliopin omaksumiseen voi mennä aikaa. Voi tosin olla, ettei Sibeliuksenkaan kuuntelemisessa ole kyse analyysista, vaan tuntemisesta, kokemisesta. Sitä voisikin verrata esoteeriseen totuuteen siinä määrin kuin esoteeriset totuudet ovat vain subjektiivisuuden diskurssin kuvailtavissa, määrittyvät paitsi päämäärän myös niiden tekniikoiden ja lähestymistapojen kautta, joilla päämäärään on pyritty.

2 kommenttia:

A kirjoitti...

heh heh, tämähän sopii luettavaksi samaan syssyyn kuin helmikuussa kirjoittamani book of vision & niin undergroudian että -esseet (jotka siis julkaistiin vasta äsken - ks. Virta-arkisto & The Sun Tryst sivusto). luitkohan niitä vielä....))))) ?

a.vihinen kirjoitti...

Hei

Luinpa minäkin tämän artikkelin, kun kertoivat sellaisen täällä netissä olevan. Tässä on ihan hyvää ja oikeaan osuvaa pohdiskelua ja kritiikkiä. Aiheuttamassani "skandaalissa" oli kuitenkin kyse myös jostakin aivan muusta kuin väitteistäni tai kirjoituksistani. Asetelmasta kertonee kaiken se, että vastaväittäjäni lähetti väiökseni hylkäämistä esittävästä kirjeestään kopion Lahden kaupunginjohtajalle. Koska toimin Lahden Sibeliustalon johtajana, kaupunginjohtaja on tavallaan minun "pomoni". Tämä on vain yksi esimerkki tähän "skandaaliin" liittyvistä kiemuroista; niitä on lisää vaikka kuinka monta, ja ne kaikki ovat itse tekstin ja asian ulkopuolelta.

Ystävällisin terveisin
Antti Vihinen