Tyhjät merkit ja jäätyneet ulosteet

Primo Levin Se Questo è un uomo (1947, suom. Tällainenko on ihminen, 1962/2006) saattaa olla kenties merkittävin todistajalausunto Auschwitzin keskitysleirien todellisuudesta. Se ei ole runoutta, vaan kemistin kirjoittama, koruton, asiat sellaisenaan esittävä pikku kirjanen. Italialainen Levi oli 25-vuotias tullessaan Auschwitziin. Hän vietti siellä 10 kuukautta ja oli ilmeisesti yksi niistä kahdestakymmenestä, jotka selvisivät hengissä.

Se hämmästys, joka syntyy kun leviläisiä "heitä" lyödään ensimmäisen kerran! "Tapaus oli niin uusi ja käsittämätön, ettemme tunteneet tuskaa, emme ruumiillisesti emmekä sielullisesti. Seurauksena oli rajaton ällistys: kuinka ihminen voi lyödä toista ilman vihaa?" (Levi 2006, 13). Usein spekuloidaan, miksi juutalaiset olivat niin alistuvaisia keskitysleirien hirveyksiin, miksi kukaan aikalaistaho ei reagoinut riittävän voimakkaasti, ei pysäyttänyt kansanmurhan arkipäivää kapinoin ja vastarinnoin? En lähde samaan psykologisointiin mukaan nyt, riittää, että todetaan tuon Auschwitz-koneen edellyttäneen epäinhimillisyyksiä paitsi natsibyrokratian myös juutalaisvankien taholta. Keskitysleiriin päätyneet olivat kuin hiljaisia merkkejä: näytti siltä kuin byrokraatit olisivat vain hoitaneet tehotuotannon kaltaista konetta, jossa juutalaiset olivat täysin epäinhimillisiä muotoja, ihmisarvottomia tekemisen kohteita - olentoja joilla oli paikka, jonka he itse olivat valinneet.

Levi kuvaa verrattain hyvin arkisesti sitä tuskaa, nälkää ja kipua, josta oli muodostua oma kielensä, kieli jota kodeissa tuskaa tuntevat, tyhjyydestä kärsivät modernit yksilöt eivät voi ymmärtää.

"Ihmisen luonto on sellainen, että kärsityt kivut ja tuskat eivät muodosta summaa mielessämme, vaan pienimmät piiloutuvat suurempien sisälle suhteellisuuden lain mukaan. Tämä on välttämätön edellytys sille, että voi elää keskitysleirissä. Ja tästä johtuu sekin, että vapaudessa elävä ihminen ei koskaan ole tyytyväinen: koska ihmisellä ei ole tietoa siitä, mikä on täydellisen tyytyväisyyden tila, varsinkaan ei ole tietoa siitä mitkä sen luovat, sillä syitä on paljon ja ne ovat limittäisiä ja niille annetaan yhteinen nimi suurimman aiheuttajansa mukaan, eikä ihminen huomaa, että tunnettu syy on saattanut olla vähäisimpiä, ja voi olla että hän saa katkerasti todeta, että syyn sisällä on ollut toinenkin syy ja todellisuudessa useita muita syitä." (emt., 2006, 102.)

Sivustakatsojat ja jälkipolvet ovat tottuneet leimaamaan natsien organisoiman kansanmurhan raakalaismaisena. Leviläinen "me" - viitaten keskitysleirivankeihin - tuo kuitenkin tähän toisen näkökulman.

"Emme usko kaikkein ilmeisintä ja helpointa päätelmää: että ihminen olisi pohjimmiltaan raaka, itsekäs ja typerä, kuten hänen voi selittää käyttäytyvän, kun sivistyksen ulkokuori on poistettu, ja että keskitysleirin vangit eivät olisi siis muuta kuin estoitta toimivia ihmisiä. Ajattelemme paremminkin, koska mitään muuta tulosta ei voi pitää oikeana, että perustarvikkeiden puuttuessa ja ruumiillisen puutteen ahdistaessa monien yhteiskunnallisten vaistojen ilmenemismuodot lakkaavat." (emt., 124.)

Ja toisin kuin voisi luulla, natsien vääryyksiä teksti sivuaa oikeastaan varsin vähän - raadollisempi kuvaus alkaa vasta, kun saksalaiset lähtevät keskitysleireiltä, kun sota on jo hävitty, kun keskitysleirivangit jäävät yksin kylmeneviin raunioihin -20 asteen pakkasessa ilman ruokaa ja lämpöä. Siten edellinen kuvaus on eräänlainen ennekuva tälle: kun keskitysleirivangeilta poistetaan työ, kuri ja alituinen pelko - sivistyksen ulkokuori - yhteiskunnalliset vaistot lakkaavat ja vangit alkavat toimia suunnattoman hädän ajamina. Kyse ei siis ole petomaisuudesta, vaan humanismin kyseenalaistumisesta.

Auschwitzin kohdalla tilanne oli se, että varsinaiset vangit saksalaiset ottivat mukaansa marssiessaan pois keskitysleireiltä. "Heitä lienee ollut suunnilleen kaksikymmentätuhatta eri keskitysleireistä. Melkein joka ainoa heistä katosi tyhjennysmarssin aikana." (emt., 226.) Keskitysleirin lähellä sijaitsevan Ka-Be -sairaalan potilaat, sairastuneet vangit jätettiin sitä vastoin virumaan sairaalaan tautisina, heikkoina ja nälkiintyneinä.

Saksalaiset ovat lähteneet, venäläiset eivät ole vielä tulleet. Keskitysleiristä on syntynyt siten tyhjä, tuppisuinen tila, joka odottaa, josta elämä näyttää paenneen.

"Keskitysleiri näytti kuolleelta ja jopa mätänevältä. Ei enää vettä eikä sähköä. Ikkunat ja ovet heiluivat tuulessa, telttojen liepeet läpättivät ja tulipalon tuhka lensi kauas ja korkealle. Pommien lisäksi olivat ihmiset olleet toimessa: ryysyisiä, kaatuilevia, luurankomaisia liikkumaan pystyviä potilaita marssiskeli kuka mihinkin suuntaan jäisellä maalla kuin matojen hyökkäysjoukko. He olivat ryöstäneet kaikista tyhjistä parakeista ruokaa ja polttopuuta. He olivat turmelleet raivoissaan vihattujen parakkien esimiesten asunnot. Useat olivat hullunkurisesti puettuja. He olivat ottaneet haltuunsa nämä asunnot ja olivat lianneet lumen ulkopuolella, vaikka se nyt oli ainoa vesi, mitä leirissä saisi." (emt., 231.)

Vangit löytävät perunoita ja yrittävät käyttää kaiken liikenevän lumen saadakseen keittoa, ryöstettyään ensin kaminan. "Puoliksi kuolleet" pitää jättää ilman, että edes joku säästyisi.

"Toisaalta oli kaikissa parakeissa edelleen ruumiita, jotka olivat jäätyneet vuoteisiinsa koviksi kuin puupökkelöt. Heitä ei kukaan ollut hoitanut eikä poistanut ruumiita. Maa oli liikaa jäässä, jotta me olisimme voineet kaivaa siihen hautoja. Monet ruumiit vietiin hautakaivantoon, mutta jo ensimmäisten päivien jälkeen röykkiö kasvoi laidan yläpuolelle ja oli näkyvissä ikkunastamme.
Vain ohut lautaseinä erotti meidät ripulia sairastavista. Monet heistä olivat kuolemaisillaan ja toiset olivat jo kuolleet. Lattia oli täynnä jäätyneitä ulosteita. Kenelläkään ei ollut enää voimaa nousta peitteen alta etsimään käymäläastiaa, ja ensimmäinen, joka niin teki, ei palannut auttamaan tovereitaan. Samassa vuoteessa makasi monta yhdessä kestääkseen paremmin kylmää." (emt., 242.)

Hämmentävintä on, että tämän epäinhimillisyyden ja äärimmäisen luonnollisuuden keskellä alkaa kukoistaa kulttuurinen vaihto. Levi kuvaa ryöstelyn lisäksi alkeellista kaupankäyntiä, jossa löydettyä tavaraa tai räätälintaitoa vaihdetaan ruokaan ja muuhun ensisijaiseen. Keskellä tuhoa ja kuolemaa syntyi jopa "kynttiläteollisuus, jonka tuotteissa oli boorihappoon kastetut sydämet; kynttilät oli valettu pahvilaatikoissa. Parakki 14:n rikkaat ostivat koko tuotantomme maksaen siitä rasvalla ja jauhoilla." (emt., 248.)
Tästä huolimatta Levi kirjoittaa päivästä ennen neuvostojoukkojen saapumista seuraavasti:

"Elämme kuin kuolleet tai kuin madot. Viimeinenkin sivistyksen merkki on kadonnut meistä. Voittoisien saksalaisten aloittama toiminta meidän saattamiseksemme petojen tasolle on täydennetty hävinneiden saksalaisten voimilla." (emt., 251.)

Levi ei siis kirjoita äärimmäisen hädän ja alistuneisuuden päivänäkään saksalaisista varsinaisena petoina, vaan toteaa heidän koneistonsa toimintaperiaatteen varsin jäätävästi. Vaikka pakkasessa kouristelevat ruumiit ovatkin alkaneet suhteutua yhteiskunnan alkumuodoksi, heidän lohduttomuutensa samanaikaisesti sekä lakaisee heidän ihmisyytensä pois että pelastaa heidät ihmisinä.

Toistaiseksi. Selviydyttyään Auschwitzista Levi selvisi 42 vuoden ajan, sairastaen vakavaa masennusta ja nähden keskitysleirivankien riutuneita kasvonmuotoja äidissäänkin. Huhtikuun 11. päivänä 1987 hän pudottautui kotinsa kolmannesta kerroksesta.