"Was hat er denn übels getan?"

Toivon mukaan mahdollisimman monella on jonkinlainen kosketus J. S. Bachin Matteus-passioon. Joka vuosi pääsiäisen aikoihin se on mahdollista kuulla jossain tai nähdä televisiossa. Passio kestää runsaat kolmisen tuntia, mutta on pohjimmiltaan sen verran dynaaminen, että librettoa seuraamalla ja musiikkiin paneutuen aika vierähtää varsin nopeasti.

En kylläkään ole yksiäänisten aarioiden ylin ystävä. Se onkin ongelma, sillä Matteus-passio järjestyy yhdestä näkökulmasta evankelistan tarinankuljetusta katkovien aarioiden varaan. Koko teoksessa moniäänisiä aarioita on vain muutamia, mutta valtaosa niistä jakaantuu yksin sopraanon, alton, tenorin ja basson kesken. Aarioita edeltävät resitatiivit toimivat aina luonnollisina sulkeutumisina kertomuksesta, johdatuksina aarioihin, eräänlaisina rituaalinomaisina siirtymisinä ajan ulkopuolelle. Itse aariat puolustavat myös Matteus-passiossa paikkaansa, joten ehkä kyse on vääränlaisesta orientaatiosta. Kun aariat kohtaa teoksen tematiikkaa peilaavina "meditaatioina", myös kokonaisuus järjestäytyy ymmärrettävämmäksi, vaikka tulvii silti kuulijan tietoisuuteen paikoin jopa murskaavalla voimalla.

Vastapainon aarioille tarjoavat hienot koraalit, joissa volyymi luonnollisesti kasvaa kuoron ottaessa johtavan roolin. Myönnän: hiukan nolostuttavaa, mutta olen aina pitänyt klassisessa musiikissa enemmän kovasta volyymista, sieluun asti käyvästä soinnista kuin hiljaisista, keräilevistä osioista.

Symmetristä rakennetta korostaa myös järjestys, jossa Pilatuksen kääntymys ("Was hat er denn übels getan?", "Mitä pahaa hän on tehnyt?") kansan edessä, kansanjohtajan luovuttaminen ja käsien peseminen, asettuu koko teoksen keskipisteeseen. Siten Pilatus asettuu keskeiseen valintatilanteeseen, joka kuvaa yleisinhimillistä päätöksentekoa suhteessa eettiseen. Jos Pilatus olisi kieltäytynyt demokratiasta ja toiminut autoritaarisen valtiomiehen tavoin, saattaisi olla, ettei Jeesusta olisi ristiinnaulittu - siinä määrin Pilatus nimittäin empii ja antaa siksi kansalle vallan. Pilatuksen luopumista vallasta on edeltänyt Öljymäen tapahtumien kuvaus, Jeesuksen vangitseminen ja kiusaaminen. Sitä seuraa luonnollisesti kärsimystragedian viimeisten, Golgatan tapahtumien kuvaus sekä mielestäni oivallinen päätös, jossa Jeesus viedään hautaan, Pilatus käskee vielä vartijat haudalle ja viimeinen resitatiivi ja kuoroosuus päättävät passion dramaattiseen, aavistuksen toivontäyteiseen siunaukseen "Ruhe sanfte, sanfte ruh'! Ruht ihr ausgesognen Glieder, ruhet sanfte, ruhet wohl!" ("Suloista rauhaa! Levätkää, piinatut jäsenet, levätkää suloisesti, levätkää hyvin!"), jossa kuoro etääntyy tapahtumista ja samastuu kaikkiin pääsiäisen tapahtumien seuraajiin, niihin jotka jäävät todistamaan toisen kuolemaa.

Sekulaarilla aikakaudellamme Matteus-passio voi olla monelle liian puhdasoppinen ja alleviivaavan luterilainen. Kyseessähän ei ole millään muotoa mikään Wagnerin Parsifal, jossa tulkinnallista liikkumatilaa on paljon enemmän, vaan hyvin konservatiivinen kuvaus hengellisyydestä, joka tulee täyttymykseensä Ihmisen pojan kuolemassa, Kristuksen kärsimysnäytelmässä. En kuitenkaan malttaisi olla hylkäämättä passiota ilmeisen kristillisyytensä vuoksi, sillä teos näyttää tarjoavan myös yleisinhimillisiä ulottuvuuksia ja kontemplaation kohteita elämäämme. Esimerkiksi viimeisessä bassoaariassa lauletaan: "Mache dich, mein Herze rein, ich will Jesum selbst begraben, denn er soll nunmehr in mir für und für, für und für seine süsse Ruhe haben. Welt, geh aus, lass Jesum ein!" ("Puhdistu, sydämeni, tahdon Jeesuksen itse haudata, sillä hänen tulee minussa nyt aina, aina, aina suloinen rauhansa saada. Poistu maailma, päästä Jeesus tänne!") On selvää, että Jeesuksessa sinänsä voi nähdä hyvin selvästi paljon muutakin kuin kristillisen Jumalan pojan. Oikeammin kyse on myös tietoisuudesta, joka alkaa vaalia tiettyjä prinsiippejä ja tavoittelee elämää, joka sinänsä kohoaa arjen kärsimysten ja tietoisuuksien kuonavanojen tuolle puolen. Aarian viimeisen säkeen voisi jopa kääntää: "Poistu ego, päästä tarkkailijaitse tänne!"

Sen sijaan ego vaatii aina verta, mikä tiivistyy kuoron kuvatessa kansan ääntä: "Sein Blut komme über uns, und unsre Kinder!" ("Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle") - se on itse asetettu kirous, jonka ihminen langettaa itselleen annettuaan vallan oikkuiselle, kateelliselle ja katkeralle, kärsimyksentäyteiselle egolleen. Ego janoaa aistiärsykkeitä ja vahingoniloa niin kauan kuin se on ja elää vahvana meissä.

Nämä eivät suinkaan ole oikeaoppisia tai -kielisiä tulkintoja Bachin passiosta mutta ainakin itselleni ne tarjoavat paljon lohtua ja toisaalta solidaarisuutta heitä kohtaan, joille pääsiäisen kärsimysnäytelmä on suuremman surun aihe. Olen useampana vuonna nyt itkeskellyt Parsifalin ja Arvo Pärtin Passion parissa ja nyt näiden tärkeiden teosten joukkoon tulee lukeutumaan myös Matteus-passio. Vuodesta toiseen ne tarjoavat kysymyksiä, joita kannattaa kysellä, ja kieltä, joka pureutuu syvälle ja ravistaa sielua juuria myöten.