maanantaina, tammikuuta 09, 2012

Rimooninen apologia


Olen tässä blogissa käyttänyt usein puheenvuoroja, joissa olen tekstin luennasta livennyt taittamaan sanankäänteitä tekstien kirjoittajia, puheenvuoron esittäjiä, toimittajia, elokuvaohjaajia vastaan – ikään kuin nämä olisivat syyllisiä tekstien tai niistä tehtyjen tulkintojen epäonnistumiseen. Näin tavallaan onkin. Yksikään teksti ei ole tekijätön ja kun kysymykseen tulee tulkinnoista keskustelu... mitä muuta voimme odottaakaan kuin ennen pitkää alkava syyttely, henkilökohtaisen asteelle meneminen? Jos emme pidä varaamme, ole tietoisia siitä, mitä sanomme ja miten, päädymme tähän supitolhoon ennen pitkää.

En kuitenkaan ole kiinnostunut henkilökohtaisesta. En teksteissä intentionaalisesti pyri kenenkään yksityishenkilön pilkkaamiseen tai häpäisemiseen – miksi pyrkisin, kun en heitä edes tunne, enkä tekstin tai henkilön antamien haastattelujen pohjalta voisikaan tuntea? Samaa voidaan tietysti sanoa Santeri Nemosta, ei-minkään ihmisestä. Ei tämän kirjoittaja siinä missä ei yksikään tässä blogissa käsiteltyjen hahmojen kuvistakaan ole pysyvä; kaikki nämä hahmot ovat liikettä veden pinnalla, poreilua, pulpuntaa, pakenemista ja halukoneen huokailua. Tämän sanottuani olisi tietysti yksinkertaista ja luontevaa väistää; ehkä tämänkään tekstin kirjoittaja ei seiso sanomansa takana, huutelee vain salanimen takaa kun ei muuten uskalla. Ehkä näin onkin. Alunperin nimi on kuitenkin otettu käyttöön sen vuoksi, ettei kirjoittajan nimi, tausta tai titteli veisi kenenkään huomiota itse tekstistä; siitä mitä ja miten sanotaan. Santeri Nemo, naamio, kuten todettua, on myös valittu siksi, että se korostaisi tämän blogin jossain määrin fiktiivistä luonnetta.

Myönnän yhtä kaikki, että julkisen mielipiteen näkökulmasta tällainen näkemys on mitä heikoin. Nimettömät ja salanimelliset voidaan aina sivuuttaa, heitä ei tarvitse ottaa vakavasti. Niin saa minun puolestani jatkossakin olla. Yhtä kuitenkin pyydän: anteeksi. Anteeksi, jos olen jotakuta jossain vaiheessa loukannut – tai ainakin sellaista jotakuta, joka kokee, että olen mennyt sanankäänteissäni liiaksi heidän henkilökohtaisensa puolelle, pilkaten ja ivaten heitä syistä, joissa katson heidän kirjoittamansa tekstin tai heidän sanomansa perusteella epäonnistuneen. Olen roiskinut kylliksi ja yritän jatkuvasti oppia.

Kritiikki on kuitenkin kirjoituksen laji, joka arvioi. Jotta mitään voitaisiin arvioita, on asetuttava, pysähdyttävä katsomaan. Katsonnan kulmasta riippuen kritiikko voi nähdä tekstin tietysti lukemattomilla eri tavoilla, mutta aina jollain tapaa rajattuna. Teksti, jonka kritiikko saa käsiinsä, ei ole varsinaisesti ole pullopostia, vaikka kriitikko ei tunnekaan tekstin kirjoittajaa henkilökohtaisesti. Teksti ei ole pullopostia, koska useimmiten sillä itsessään on muoto ja tyyli, jotka ovat jälkiä, signeerauksia joltakulta. Tekstin muoto, tyyli ja sisäinen koherenssi – jos otetaan tekstin ”laadun” mittareiksi vaikka nämä tällä kertaa – merkitsevät siis sitä, että joudumme lukijoina – ja lukijoinahan me kriitikkoja myös olemme – ottamaan kantaa paitsi niihin myös niiden kautta siihen, miksi signeeraaja onnistui tai epäonnistui.

Kun tullaan jälkimmäisen alueelle, on selvää, että on edettävä varoen, varottava tallomasta kenenkään varpaille. Näin ei toimita siksi, ettei niin saisi tehdä, vaan koska toisin tekemällä – tallaamalla tietoisesti varpaille, pilkkaamalla kirjoittajaa esimerkiksi juuri henkilökohtaisiin asioihin menemällä – osoitetaan lähinnä oman katsomisen kulman selvä rajoittuneisuus, vääristävä tulokulma ja viestitetään samalla lukijalle, ettei ainakaan minua kannata uskoa. Samaa tietysti olen tähdentänyt itsekin: yksikään näkökulma ei ole ikuisesti tosi tai epätosi, vaan liikkeessä, muuntumassa aina joksiksin toiseksi. On niin ikään selvää, että lukemalla tämänkin blogin tekstejä, voidaan vakuuttua lähinnä kirjoittajan liikkeistä, asennon korjailuista, näkökulman vaihdoista, ei niinkään niistä asioista, joista kirjoittaja on vuosien aikana kirjoittanut. Eivät nämä ole totuuksia, vaan heikon ihmisen tuonpäiväisiä näkökulmia todellisuuden eri ilmiöihin.

Monipuolisen ymmärtämisen vuoksi onkin tähdennettävä, että siinä missä itse kirjoittaja myös hänen kommentoimiensa tekstien kirjoittajat on katsottu ainakin tämän blogin puitteissa ennen kaikkea fiktiivisinä hahmoina. Jokainen yhdenkään kirjastosta lainaamansa esseekokoelman lukenut ymmärtää, ettei äänessä ole esseekokoelman todellinen kirjoittaja, vaan esseen puhuja. Kaksi eri asiaa.

Lukijoina meillä on vastuu siitä, ettemme lukemamme perusteella tee perättömiä väitteitä todellisesta kirjoittajasta. Kirjoittajina meillä on vastaavasti vastuu siitä, ettemme pura henkilökohtaisuuksiamme puhujiimme siten, että puhujat alkavat näyttää hahmoilta joiden pääasiallinen ja ainoa tarkoitus on täydestä sydämestään pilkata puhujien kuulijoita ja tekstiemme todellisia lukijoita. Vaikka romaanikirjallisuus poikkeaakin tässä (ainakin jossain määrin) perinteisemmästä esseistiikasta, ei nimiin ja nimiin liitettyihin henkilökohtaisuuksiin kiinnittyvä pilkka osoita varsinaisesti hyvää makua, vaan sitä vanhaa nahkeaa reaktiivisuuden pirua, josta tässäkin blogissa on monet kerrat puitu ja josta kirjoittamisella henkisenä harjoituksena yritetään vähä vähältä päästä.

On tietenkin mahdoton sanoa, missä ajassa tekstejä kirjoitetaan. Yhdeltä istumalta laadittu kommentti blogiin, foorumille tai sosiaaliseen mediaan ei useinkaan edusta kirjoittajan kantaa seuraavana päivänä. Joskus taas pitkäkin kypsyttely ei muuta tulokulmaa tai sanottua miksikään. Eikä kyse olisi siitä, että kirjoittamista – edes julkista kirjoittamista – pitäisi varsinaisesti pyrkiä rajoittamaan tai sensuroimaan – mehän totta puhuen taidamme tarvita entistä enemmän keskustelua ja kirjoittamista –, vaan että ainakin allekirjoittaneella on pitkä kirjoittamisen koulu käytävänä siinä, miten kirjoittaa, miten laskea sanat. Ei vihalla, ei inholla, vaan kaikessa rakentavuudessa, hyvin perustellen, ivaavat sanankäänteet väistäen. Yrittää kirjoittaa siinä missä elääkin, aktiivisesti. Niin kuin vapaa ihminen vain tekee.

1 kommentti:

sanapasanen kirjoitti...

Tunnistan tuon tuskan, vaikka en juurikaan toisten hengentuotteista olekaan kirjoittanut, mutta toisten toimista ja esitetyistä käsityksistä. Nuorempana suuntasi kai jotenkin kapean valokiilan pelkkiin tekoihin tai teksteihin tai esitettyihin käsityksiin ajattelematta henkilöä niiden takana. Kyllä se nytkin onnistuu, jos henkilö on tarpeeksi kaukana, jolloin ei tarvitse ajatella häntä persoonana, ainoastaan jonkin kannan/ suunnan edustajana. Nyt, varsinkin nuoremman henkilön kohdalla ajattelee, että tuolta kai ne asiat tuossa vaiheessa (iässä :-) näyttävät. Sitten miettii, että mikä on sellaista ilmaisua, jolla voisi olla jotakin eteenpäin vievää lisäarvoa. Ja toisaalta ei ehkä ole hyvä idea, että tulkitsen eteenpäin vievän suunnan yhteneväiseksi omani kanssa. Pitäisi tavallaan tietää toisen tilanne ja löytää pointteja, joista hänelle on hyötyä. Voihan täystyrmäyskin joskus olla se pointti, mutta kun ei tiedä. Useimmiten homma alkaa tuntua liian vaikealta ja sitä vain nostaa kätensä ylös ja tyytyy seuraamaan. Ei ole kriitikon ura helppo, ei. Paitsi jos on niin tyly tyyppi luonnostaan, että ei tunteile ja nauttii sen enempi mitä enemmän arvosteltu älähtää.
Mutta se onkin sitten toinen juttu.