Meitä täytyy muistuttaa

Keskiviikko-ilta. Valot sammuvat, tulee lähikuvia merestä, vedenpinnasta. Kohinaa. Ranta, hiekkaa, ihmisiä. Pienellä Henuan saarella Tyynellämerellä, Papua-Uudessa-Guineassa asuu suhteellisen pieni, muulta maailmalta eristäytynyt tuhatvuotinen perinnekulttuuri, joka elää lähinnä kalastuksella ja taarojen viljelemisellä. Pari kertaa vuodessa, muutaman sadan kilometrin päästä mantereelta saapuu vain muutaman päivän varoitusajalla tukialus tuomaan elintarvikkeita, apua, mitä nyt tarvitaan. Toisinaan saapuva alus on kovinkin kaivattu, sillä merenpinnan nousun myötä suolavesi uhkaa tuhota taaroviljelmät ja siten leikata selvästi yhteisön elinkeinomahdollisuuksia. Pelissä on kuitenkin paljon enemmän: koko kulttuurin on hakattava irti juurensa ja muutettava pois, sillä saari tulee vuosien kuluessa vähä vähältä jollei kokonaan hukkumaan niin ainakin pienenemään radikaalisti. Papua-Uuden-Guinean, ennestään köyhän maan hallitus on luvannut siirtää kansan mantereelle, uuden elämän pariin, mutta miten tässä lopulta käy, mitä tässä sitten voi tehdä? Molempi pahempi. Ilmastonmuutoksen vuoksi vedenpinta nousee, eikä mene moniakaan vuosia, että elintila saarella kutistuu olemattomiin ja elämä vaikeutuu entisestään; yhteisön jäsenten lapsille maata ei jää edes perinnöksi. Mantereella taas odottaa sitoutuminen rahaan, palkkatyöhön ja merettömyyteen  –  aivan toisenlaiseen elämään kuin on totuttu. Hallitus on köyhä ja byrokraattinen, eikä tällainen väestön joukkosiirto tapahdu hetkessä. Uusille asukkaille olisi osoitettava elintilaa, maata, paikka rakentaa koti, mutta mistä sellaista maata nyitään?

Aurinko porottaa, ihmisillä on kirjavia t-paitoja, meri tuoksuu. Saarelle saapuu kaksi tiedemiestä selventämään kyläläisille, mitä on tapahtumassa. Osa Takuu-kansasta aikoo jäädä niille sijoilleen, osa rukoilee Jumalaa, osa esi-isiä, osa koettaa saada muitakin lähtemään. Tilanne elää, vesi nousee, aallot loiskuvat talojen pieliin, ovista sisään. Märkiä koulukirjoja nostellaan pinoon, joukko lapsia hyppii puista mereen. Mietin pimeässä teatterissa, miksi katsomo ei ole täysi, miksi ihmiset eivät katso näitä dokumentteja, miten meiltä voikaan jäädä huomaamatta se tosiasia, että emme elä siinä ekosysteemissä, joka kärsii ensimmäisenä fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista vaurioista elonkehässä. Ilmastopakolaisuus alkaa päiväntasaajalta. Muista maapallon osista on löydyttävä uusia asuin- ja viljelysmaita ja samaan aikaan me täällä pimeässä ja kylmässä ja sielua jäätävässä itsekeskeisyydessämme märehdimme, mitä loisijoita ja raiskaajia maahamme tulviikaan. Häpeäisitte. Toinen There Once was an island -dokumentissa (2010) esiintyvistä tutkijoista huomauttaa dokumentin lopussa, että jotta voisimme ylipäätään yrittää samastua Takuu-kansan ahdinkoon, meidän olisi yritettävä käsittää miten vastaava katastrofi vaikuttaisi meihin ja kerrottava se sitten kymmenellä. ”Me kun voimme ajatella muuttavamme jonnekin toisaalle, mutta saarelaisilta katoaa atollien mukana kaikki: elämäntapa, kulttuuri – koko maailma”, kirjoittaa tiedetoimittaja Pasi Toiviainen elokuvasta. Oikeastaan parempi kysymys – ja aina ajankohtainen – olisi, voimmeko ylipäätään kuvitella kapitalistisen ja länsimaisen elämäntavan täydellisen katoamisen? Jatkumot ja kuplat sumentavat elämäämme ja jo yksin itä-suomalainen perinnekulttuuri alkaa haalistua muistoissamme. Ne perinteet eivät välity; välittyvät perinteet ovat jo nyt toisenlaisia: töitä on tehtävä, mukisematta mentävä, omista asioista pidettävä huoli.

Keskiviikko-ilta. Myöhempi ajankohta. Valot sammuvat ja seuraavan parin tunnin ajan näen keltaista. Keltaisia muotoja, pyöreitä muotoja, appelsiineja. Jaffa-merkin tarina, poliittinen historia. Alussa oli... ei ollut, jossain kohtaa oli, palestiinalaisten ja juutalaisten yhteisiä viljelmiä, yhteistyötä, keskinäistä avunantoa, palkallisuutta puolin jos toisin. Kuvissa toistui orientalistinen tulkinta myyttisistä appelsiineista, eksotiikka. Vähitellen sionismin nousun myötä mainonnassa alkoi painottua appelsiinin ja pyhän maan kohtalonyhteys, punakat hymyilevät juutalaisnaisenkasvot, tanssivat nuoret viljelmillä. Eksotiikkaa sekin. Vuonna 1948 Jaffa tuhotaan, palestiinalaisväestö pakkosiirretään ja osa palestiinalaisista viljelijöistä häädetään tiloiltaan, mutta palkataan pian takaisin omille tiloilleen, koska maahan immigroituneet juutalaiset eivät vielä taida appelsiininviljelyn perinteitä. Palestiinalaisten mielissä brändi alkaakin purkautua toisenlaiseksi kuvastoksi: kellervä punertuu, appelsiinista tulee katkeran symboli, riiston ja surun ikoni. Kankaalla vanhat, ruttuuntuneet viljelijät kertovat menneistä vuosista, mutta eivät halua muistella vuotta 1948. Kuumottuneet tutkijat ja taidekriitikot selittävät kuva kuvalta mainoksiin sisältyviä ideologisia viestejä.

Eyal Sivan tekee häikäilemättömän poliittista dokumenttia, eikä Jaffa, the Orange's Clockwork (2009) ole teos joka kaihtaisi puolen ottamista. Itseään vihaava juutalainen, on sanottu hänestä. Maanpetturi. Luopio. Ohjaajan selvä tavoite on nimittäin kyseenalaistaa israelilaisten kollektiivisen muisti ja se on nähtävissä lähes hänen jokaisessa elokuvassaan – ja miten tärkeitä osia muisti ja tradition painolasti näyttelevätkään juutalaisuudessa! Jaffassa keskeinen oivallus kehiikin sen ympärillä, miten palestiinalaisten osuus appelsiininviljelyssä ja siihen liittyvässä mainonnassa de-konstruoidaan, rakennetaan pois, muistellaan pois. Esimerkiksi Jaffan tapauksessa ympäri maailman näytetyissä ”Israel-tietoiskuissa” nimittäin rakennettiin systemaattisesti mielikuvaa viljelemättömästä ja kuihtuneesta jättömaasta, joka myös Pyhänä maana tunnetaan ja jonka juutalaisten hiki ja kova työ vasta on virvoittava vehreäksi, vihreäksi vehmaaksi. Sen jumalaisin kiteytymä on appelsiini. Arabiväestö näytettiin kömpelönä, oman maansa tuhonneena tumpelona kansantapaisena.

Torstai-ilta. Valot sammuvat, kamputsealainen toimittaja alkaa puhua itsestään. Hän on kymmenen vuoden ajan työnsä ohella ravannut viikonloput maaseudulla, maakunnissa ja tutustunut vähitellen ihmisiin, jotka olivat vuosina 1975–1979 osallisina punakhmerien masinoimissa ja maanviljelijöiden toteuttamissa kansanmurhassa. Maaseudun hampaattomat, köyhät viljelijät istuvat penkereellä ja puhelevat, kamera vaeltaa riisipelloilla, joihin viljelijöiden mukaan satoja, ehkä tuhansia ihmisiä on haudattu. Eräs mies esittelee muoviveitsen kanssa, miten kurkkuja viillettiin auki. Pol Potin oikea käsi, veli numero kaksi, Nuon Chean, joka vangitaan dokumentin päätteeksi, ehtii hänkin kertoa, mitä tapahtumista ajattelee, mutta vasta pitkän suostuttelun päätteeksi. Enemmän kuin se, mitä hän sanoo, minua koskettaa kuitenkin ympäristö, maja jossa Nuon Chean asuu. Viimeistään tämä vakuuttaa minut siitä illuusiosta, jolla nämä dokumentit operoivat ja joka eroaa elokuvan illusionaarisuudesta sinänsä. Tosi, totuus on referenssi. Se mitä näytetään viittaa johonkin, joka on todella totta. Ihmiset puhuvat, mutta ihminen alallaan, kameran edessä, tuntuu näissä elokuvissa viittaavan alati omassa epätodessaan siihen, mikä on totta, mitä oikeasti tapahtuu, mitä oikeasti on tapahtunut. Fiktiivisyyden tai näyttelyn suoma ero tai etäisyys ei kosketa – se koskettaa, että nämä ihmiset puhuvat minulle kuin kenelle tahansa, kuin sukulainen joka kertoo minulle, miten tältä paikalta, katso! tuolta! minä löysin ruumiin, luut, tuossa on se kohta johon setävainaa laski köyttä ja kuuli ääniä. Samanaikaisesti tunne hävettää minua: en halua tirkistellä, mutta haluan ymmärtää näitä ihmisiä, kuulla heidän kohtaloistaan kuitenkaan kyynistymättä, menettämättä uskoani ihmisen kykyyn muuttaa käytöstään, välttää väkivallan- ja pahantekoja. Olen sieni, joka imee, imee ja käsittelee.

Perjantai-ilta. Valot sammuvat taas. Saavun Tahririn aukiolle tammikuussa 2010. Lukemattomia ihmisiä, huutoa, keskusteluja, maassa nukkuvia kehoja. Juoksevia ihmisiä, keski-ikäiset miehet hajottavat putkenpätkillä ja sorkkaraudoilla katukiveystä saadakseen kiviä. Lisää juoksevia ihmisiä, verta, ihmisiä teippaamassa toistensa päihin pahvista ja kaikesta, mitä nyt vain käsiin saavat, kypäriä, suojia. Aukion viereisestä kerrostalon katolta sataa kiviä. Ihmiset pitävät puheita. Tulee päivä, tulee yö. Toinen, kolmas, lukemattomia päiviä ja öitä menee. Tämä on aseeton vallankumous, ihmiset toistelevat, laulavat, lietsovat toisiaan. Näin syntyy subjektiviteetti, kollektiivinen tahto joka uhkaa Hosni Mubarakin valtaa. Kamera seuraa kaikkea, tulee iholle. Kun Mubarak ilmoittaa erostaan, osa väestä jää aukiolla sillä heidän mukaansa ei ole takeita, etteikö Mubarak palaisi. Koska armeija on ollut ihmisten puolella, he kysyvät. Vuotta myöhemmin, jalkapallo-ottelusta alkaneen mellakoinnin (ja marraskuisen maailmalle vuotaneen kuvamateriaalin, jossa armeija pieksää kansalaisia kuin niitä kuuluisia vieraita sikoja) myötä voidaankin kysyä, olisiko aseetonta vallankumousta vain pitänyt jatkaa – takeita ei ollut, ja näyttää siltä, että ojasta päädyttiin vähintäänkin allikkoon.

Perjantai-ilta, myöhempi ajankohta. Valot sammuvat jälleen. Pimeälle kankaalle ilmestyvät hämärät kasvot, jotka alkavat puhua. Unissakävelijän kasvot. Irakista vuonna 2009 palanneet sotilaat kertovat tunteistaan, kohtaamistaan tilanteistaan.... tai ei, ei kyseessä ole sotilaat, vaan heitä näyttelevät näyttelijät. Kun näyttelijä esittää kertovansa sitä, miten asiat oikeasti tapahtuivat, miten ihminen koki ajan Irakissa, tilanne muuttuu; se, mitä puhutaan, kadottaa referentiaalisuutensa. The Somnabulists (2011) ei olekaan dokumentti, mutta vangitseva se on. 97 minuuttia miehiä ja naisia yksin, läheltä ja kauempaa, mustaa taustaa vasten. Hämärät, yölliset kasvot. Kuuntelen heitä epäuskoisesti, sillä tiedän, että he, he eivät ole näitä asioita itse kokeneet, he vain puhuvat asioista joista heille on kerrottu, josta ovat lukeneet; asioista joita he ovat kuvitelleet näiden ihmisten kokeneen ja tunteneen. Vaikuttavuudestaan huolimatta elokuva rikkookin dokumentaarisen illuusion sarjan. Referenssi puuttuu, puhutaan miehestä joka on kuullut miehestä, joka on käynyt siellä kaupungissa.

Lauantai-aamupäivä. Valot sammuvat. Tyhjä oikeussali, tyhjä syytetyn koppi. Virkaatekevä vartija tulee koppiin ja järjestää paperit, kynän paikoilleen, istuu sitten kopin viereen odottamaan. Adolf Eichmann asettuu paikoilleen, on vuosi 1961 jerusalemilaisessa oikeussalissa. Seuraa yli kaksi tuntia Eichmannin hyppyytystä – Eichmann istuu ja kun hän saa vastata hän nousee ylös vastatakseen, minkä jälkeen hän istuutuu taas – rykimistä, vihaisia oikeudenkäynnin seuraajia jotka poistetaan salista, huutoja, tivaamista, ja mikä tärkeintä, Eichmannin loogista, mitättömyyksiin asti menevää oman aseman korostamista, joka pysyy tässä puhunnassa syyttömyytenä: hän on periaatteessa syytön, koska hän toimi kuten järjestelmä edellytti; hän ei syyllistynyt rikokseen, koska kaikki syyllistyivät. Hän ei poikennut säännöstä, poikkeuksellisissa olosuhteissa ei niin voinut tehdä, eikä uskaltanut. Kuitenkin kun dokumentin päätteeksi häneltä tivataan, onko hän omasta mielestään syyllinen, Eichmann toteaa, että varmasti kyseessä on yksi maailmanhistorian raskauttavimmista rikoksista ja siinä mielessä hän todella on syyllinen koska on ollut osallisena siinä, mutta syyllinen hän ei missään nimessä ole yksin. Varsinkaan hän ei ollut yksin vastuussa: jos kansallissosialismi koneena toimi kuten toimi, hän toimi koneen osana, ei enempää ei vähempää. Kun kaikki olivat rikollisia, yksikään ei ollut vastuussa. Sivan nostaa tärkeän teeman esiin: 

”Tavallisten ihmisten tekemät hirvittävät sotarikokset, kuten Adolf Eichmannin natsirikokset, eivät saisi vihjata, että potentiaalisina rikollisina olisimme kaikki syyllisiä. Jos tämän potentiaalisen rikollisuuden sekoittaa todelliseen, oikeudenmukaisuus tulee hylätyksi.”

Kun Eichmann on sanonut viimeiset sanansa, kaiuttimista alkaa soida Tom Waitsin The Russian Dance – laulu joka liittyy aivan erilaiseen kontekstiin, mutta saa tässä yhteydessä aivan toisenlaisen sävyn. Toimii. Mykistää. Puutuneisuuteenkin asti byrokraattinen väittely saa surumielisen, herättävän päätöksen. Juuri Waitsin kappaleen takia dokumentti jää vaivaamaan minua päiväkausiksi.

Lauantai-päivä. Sivan saa jatkaa, valot sammuvat nyt toisessa teatterissa. On kevät Israelissa, lapset laulavat. Lapset kasvavat, lapsia haastatellaan, kamera kehii viiden eri juutalaisen juhlapäivän ympärillä, kuvaa juhlia, juhliin valmistautumista, niihin osallistuvien nuorten tuntoja. Kohtauksia rytmittää israelilaisen professorin Yeshayahu Leibowitzin haastattelut. Vanha mies istuu ahtaan huoneen perällä ja kritisoi sionismia, sen tapaa rakentaa muistia. Kokonaisuudesta piirtyy esiin israelilainen koulutusjärjestelmä, jossa lapset kasvatetaan käsitykseen, että muut maat ovat heitä vastaan, että he ovat aina ja iäti uhreja, mikä oikeuttaa heidän asemansa, heidän toimensa. Armeijan merkitys korostuu, elokuva päättyy sotilaiden muistojuhlaan. En malta olla ajattelematta viime tammikuun lopulla tuhottua rauhankeskus Beit Arabiyaa ja sen merkitystä osana kokonaisuutta: Israelin armeija on vuodesta 1967 tuhonnut miehittämillään alueilla yli 26 000 palestiinalaisen kodin piittaamatta siitä, että se rikkoo näin toistuvasti neljättä Geneven sopimusta. Tämä toistuva valtion harjoittama terrori, joka on miehitettyjen alueiden juutalaistamisen raakaa käytäntöä, tuleekin nähdä akuuttina ongelmana, ja saattaa myös Sivan jo 22 vuotta vanhan dokumentin vain entistä ajankohtaisempaan valoon. Israel on maailman militarisoitunein maa ja sen tueksi tarvitaan paljon muutakin kuin asekauppoja. Uhri-ideologia ja koulutusjärjestelmä käyvät sellaisista.

Kuuden dokumentin ja yhden elokuvan jälkeen olen helpottunut. Silmiäni verestää. Nämä ovat tärkeitä asioita. Meitä täytyy muistuttaa.