Riippuvaiset mielet ja väkisinnauttijat

Shame on alkaneen vuoden parhaimpia elokuvia. Kirkkaasti. Se on mestarillinen. Steve McQueenin toinen ohjaus on selvästikin käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu niin maltilla, niin elokuvaa taiteena kunnioittaen, että se paistaa kirkkaana elokuvan jokaisesta kohtauksesta lävitse. Shame on kertomus seksiaddiktista ja tämän siskosta, joka yllättäen saapuu pariksi yöksi veljensä luo yöksi. Mutta toisin kuin saattaisi ensi käteen arvella, Shame ei kuvaa niinkään pelimiestä, joka saalistaa yöt ja seilaa päivät – huolimatta siitä, että Michael Fassbenderin esittämä Brandon on komea ja menestyvä ja hänessä monessa mielessä on kaikki avut tähän – vaan ennemminkin yli puolet elokuvasta kuvataan yksinäistä ihmistä, jota seksuaalisen riippuvuuden myötävaikuttama tyhjyys syö ja iestää. Mekaanisesti hän töistä tultuaan alkaa katsoa läppäriltään pornoa, ja kun hänen säälittävä ja pyrkyrimäinen pomonsa yrittää iskeä partnereita baarissa, hän on se joka päätyy tympeään, kaikkea muuta kuin romanttiseen seksiin syrjäiselle kujalle, mutta paneminen on mielenkiinnotonta toistoa, outoa velvollisuudentuntoa ja Brandon pelkkä vanhan maailman apina, mies joka ei osaa muuta, tekee mitä tekee mutta elottoman, sielullisesti köyhän jäljittelijän hahmossa. Elokuvan alussa on toki kohtaus, jossa Brandon käy silmäpeliä ventovieraan kanssa metrossa, mutta kohtaus päättyy naimisissa olevan ventovieraan pakenemiseen metrosta ja Brandonin nopen osaan. Toisin kuin tämäntyyppisissä kuvauksissa keskimäärin, Shame ei sorrukaan missään vaiheessa nautiskelemaan seksillä – edes silloin kun seksiä kuvataan, se ei ole kiihottavaa tai hurmaavan aistillista, muttei myöskään banaalia, kaameaa ja vastenmielistä. Se vain on, muttei merkitse osapuolille mitään. Jos Brandon olisi pelimies, hän kukaties vielä nauttisi seksistä. Mutta hän ei ole, vaan vain yksinäinen piruparka jäljittelijä pelimiehen hahmossa.

Lähtöasetelma muistuttaa toki paitsi esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoa (1991), siitä tehtyä elokuvaa – Fassbender itse näyttää vähän nuorelta Christian Balelta – myös monia muita vieraantumiskuvauksia. McQueen tekee kuitenkin elokuvansa taiten. Missään vaiheessa se ei sorru tyhjään rankisteluun, tympeään ja puuduttavaan seksinkuvaukseen eikä muoto missään vaiheessa alennu nautiskelemaan sillä, mikä pyritään kuvaamaan oikeasti ahdistavana, masentavana ja ongelmallisena. Addiktille seksi on ongelma, ja mitä pidemmälle addiktio etenee, sitä vähemmän addikti nauttii kokemastaan. Tätä ei ulkopuolisenkaan tulisi ohittaa niskoja nakaten. Merkitsevää on myös se, ettei elokuva pyri selittelemään, mistä addiktiot seksiin tai vastaavasti Brandonin siskon läheisriippuvuuden tunteet mahtavat johtua; vaikka sisar sanookin, että heille vain on jaettu huonot kortit, tämä ei suoraan viittaa rankkaan lapsuuteen tai vastaavaan: osin selittämättä jää myös Brandonin kylmäkiskoinen suhde sisareensa. Timo Hännikäinen arveli sen mainiossa Shame-kritiikissään johtuvan yksinkertaisesti siitä, että sisar uhkaa Brandonin tietoisen pinnallista, kaikkia syvempiä ihmissuhteita välttelevää elämäntapaa. Se, että Shamessa nämä seikat jätetään kuitenkin avoimeksi, paradoksaalista kyllä, auttaa meitä paremmin ymmärtämään Brandonia ja tämän sisarta. Rankka lapsuus, hyväksikäyttö, hyvä työ, epäonnistuneet aiemmat ihmissuhteet eivät erota meitä heistä. Vaikka tämän tyyppisille syille annetaankin usein elokuvissa selittäjän osa, ne myös usein banalisoivat itse kokemuksen, jolloin tunnetasolla lukija ja kokija jätetään kylmäksi.

Muussakin mielessä Shame piirtää paljon tekstiainesta tietoisesti avoimeksi, lukijan tulkittavaksi. Elokuva malttaa – maltti on keskeinen termi elokuvan muodon kannalta muutenkin – jättää tarpeeksi tilaa kasvoille, eleille, tiloille, eikä missään vaiheessa elokuva kiirehdi liiaksi eteenpäin tai heittäydy helppojen ratkaisujen vietäväksi. Samaan aikaan kanssani teatterissa olleista ihmisistä monet eivät selvästikään jaksaneet tätä – monia elokuva vaikuttikin päinvastoin vaivaannuttavan, se sai heidät huokailemaan, jopa lähettelemään tekstiviestejä turhautuneena. ”Kun ei tässä tapahdu mitään.”

Mutta Shamessa nimenomaan tapahtuu. Suurin osa tietysti pinnan alla, mutta muodoltaan se on kaikkea muuta kuin staattinen. Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin Brandon itse, jonka ulkonäön tai menestymisen ei tulisi antaa liiaksi hämätä. Brandon on loppujen lopuksi kuin kuka tahansa meistä. Toki niissä tilanteissa joissa kokee sen mahdolliseksi, Brandon käyttää ulkonäköään hyväkseen esiintyen niin itsevarmasti kuin voi (Hännikäisen sanoin: ”Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan”), mutta kokonaisuudessa näitä tilanteita on loppujen lopuksi melko vähän. Useamman kerran hän ostaa seksipalveluja; vielä useamman kerran hän vain masturboi saniteettitiloissa tai katselee apaattisella mielenkiinnolla, tottumuksen väsyttämänä pornoa läppäriltään. Tässä mielessä olisi – ja onkin – hieman harhaanjohtavaa korostaa Brandonin pelimiesmäisyyttä. Tunnetasolla elokuva ei välttämättä pureudu niinkään siihen kuin pornon asemaan liberaaleissa yhteiskunnissa ja meidän haluumme kuluttaa sitä. Brandon ei ole seksiaddikti siksi, että hänellä olisi keskimääräistä paremmat mahdollisuudet irtosuhteisiin, vaan siksi, että porno – siinä missä mikä tahansa viihde tai viihdyke joka antaa meille elämyksiä – on jatkumo.

Useimmitenhan eri riippuvuudenkuvauksissa tämä jatkumollisuuteen liittyvä juonne on, ja se näkyy ja sitä näytetään toistuvasti uutuudenviehätyksen ja ekstaasin vähittäisenä haihtumisena ja muuttumisena hät'hätää mekaaniseksi toistamiseksi, apaattiseksi ”vielä kerran” -kuvitelmaksi, jolla yritetään uusintaa ja toisintaa jotain, joka kerran palveli hetkeä, osui hermoon, vei kokijansa aistillisen maksimalismin äärelle. Mutta kuten Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessussa (2000), harvoin nämä kertomukset päättyvät onnellisesti. Shame päättyy. Tai ehkei niinkään onnellisesti, mutta ainakin toiveikkaasti. Kun Brandon elokuvan puolenvälin jälkeen viskoo pornonsa roskiin aina tietokonettaan myöten, seuraa tätä vielä aika jolloin hän päätyy paitsi epämääräiseen homoseksiin myös käyntiin prostituoitujen luona. Vasta tämän jälkeen Brandonin parantuminen – siksi elokuvan loppupuolen kaikesta huolimatta tulkitsen – alkaa vähitellen, aste asteelta. Pitkä kohtaus prostituoitujen luona on kuitenkin jo kuin käänteiskuva Amerikan psykon eri kohtauksista, jossa Balen näyttelemä Patrick Bateman katselee itseään kesken yhdynnän peilistä, pullistelee lihaksiaan ja hymyilee. Shamessa Brandon nai samalla tapaa huoria takaapäin, mutta hänen kasvoillaan on tuskaisa, epätoivoinen, jopa itkuinen irvistys. Harvoin elokuvassa yhdyntä on ollut näin vastenmielistä yhtyjälle itselleen.

Kulttuurimme on mitä on, ja muutokset siinä ovat selvästikin johtaneet seksuaalikäsitysten kevenemiseen. Myös Brandonin ajatus avioliiton järjettömyydestä – miksi sitoutua yhteen ihmiseen loppuelämäksi – on alkanut yleistyä länsimaisissa yhteiskunnissa. Shame ei silti syyllistä yhteiskuntaa sairastavista jäsenistään, muttei myöskään vaivaannu edes arvioimaan, millaisia seksuaalisia yksilöitä pornoteollisuus tai länsimainen kulttuuri tuottaa – tai millaisina miehet haluavat naiset, millaisina naiset miehet. Muutamasta flirttailukohtauksesta ei vielä paljoa voida päätellä. Ja mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä enemmän ymmälleni menen – sitä vähemmän se oikeastaan tuntuu sanovan. Luulen kuitenkin, että tämä on tarkoituksellista. Mitä enemmän Shamea ajattelee, sitä kryptisempi siitä tulee, kuin hiertävä aines tai junnaava kappale. Ehkä juuri tästä syystä McQueenin elokuva jää vaivaamaan.

Jos nimittäin Shame ei syyllistä seksiaddikteja, eikä anna selityksiä heidän riippuvuuksilleen, jää vain tunteen kuvaus. Tunne on tyhjä, välinpitämätön, jotain josta ei nautintoa enää saa. Kun kertomus siis riisutaan muusta yksinomaan tämän tunteen kuvittamiseksi, se Shamen tapauksessa saa yllättävän voimakkaita sävyjä. Mutta mitä oikeastaan on elokuvan ”häpeä”? Hännikäinen arveli kritiikissään seuraavaa: 

”Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin.”

Itse luen Shamea siten, että seksuaalinen vallankumous ja sen seuraukset tunnustetaan kyllä kertomuksen horisontissa, mutta pohjimmiltaan häpeä on pikemminkin sisäänrakennettu riippuvuuden tunteeseen sinänsä – ja elokuva keskittyy yksilöllisen riippuvuuden kuvaukseen ihmisestä itsestään käsin, siirtämättä painopistettä hetkeksikään Brandonin ulkopuolelle, yhteiskunnallisiin virtauksiin tai rakenteisiin. Häpeä nostaa päätään tilanteissa, joissa se, mistä kuuluisi saada nautintoa, ei enää mielihyvää annakaan. Kun emme enää nauti, emme osaa nauttia. Olemmeko vaillinaisia? Huonoja? Jollain tapaa rikki? Kuitenkin sen sijaan, että syyttäisimme tästä tilanteesta yhteiskuntamme emansipatorisia tendenssejä tai feminismiä tai pornoteollisuutta, katse olisi suunnattava ennemminkin ihmiseen itseensä, hänen tapaansa käsitellä riippuvuutta.

Mitä riippuvuus nimittäin on? Totesin jo sen olevan pakonomaista hakeutumista uudelleen tilanteisiin, joissa kerran koettu toistuisi samanlaisena – ja mikä olennaisinta, tämä alkuperäinen tilanne koetaan mielihyvän kautta. Useimmissa addiktioissa onkin kyse mielihyvän, aistillisen nautinnon, toistamisesta tai sen halusta. Sisäisenä kokemuksena häpeä syntyy kuitenkin siitä, ettei kokeminen syystä tai toisesta onnistu – jos tilanne jonka seurauksena on totuttu pitämään hyvää oloa, ei tuotakaan sitä, tämä epäonnistuminen johtaa sosiaalisessa ympäristössä nimenomaan häpeään. Brandonin tapauksessa kyse on kuitenkin muustakin: inhimilliset tunteet tuottavat häpeää. Pornoharrastuksen paljastuminen tuottaa häpeää. Kun Brandonin sisar ja pomo päätyvät seksiin hänen asunnossaan, Brandon häpeää. Kun Brandon ei saa erektiota naisen kanssa, jonka kanssa on käynyt treffeillä, hän häpeää. Kun sisar löytää Brandonin masturboimasta ja myöhemmin tämän pornovarastot, Brandon häpeää.

On totta ja elokuvissa usein toistettu seikka, että kun mies menettää hetkeksi seksuaalisen viriliteettinsä, astuu esiin häpeä. Kun mies ei ole potentti yhdyntään, hän ei ole mies – ja varmasti osa tästä ajatuksesta rakentuu ajatukselle, että seksi koetaan kulttuurissamme fallosentrisenä, penetraatiota korostavana huvitteena. Samalla tavalla pornon kuluttamiseen liitetään kulttuurissamme kaikesta huolimatta mielikuvien tasolla jotain hävettävää – väitteet seksuaalisesta vallankumouksesta kertovat enemmänkin siitä, että kulttuurissamme nämä tendenssit kulkevat yhtäaikaisesti päinvastaisiin suuntiin: televisiossa ja naistenlehdistä keskustellaan seksin nautittavuudesta, mutta porno itsessään pysyy epäilyttävänä ja paheellisena.

Tässä mielessä Brandon ei ole häpeän tunteineen missään nimessä yksin. Mutta enemmän kuin se, mitä hetkellinen impotenssi tai pornon suurkuluttaminen kertovat Brandonista, häpeää tuottaa Shamessa metatunne addiktiosta: se, että Brandon tiedostaa, ettei enää nauti pornosta muttei myöskään pääse irti siitä, vaan sortuu siihen uudelleen ja uudelleen. Se, että impotenssi tai porno paljastuu niille ihmisille, joista Brandon jollain tasolla kaikesta huolimatta välittää, saa hänet täydellisen häpeän valtaan. Sen sijaan kun elokuvan alkupuolella Brandonin pomo kertoo Brandonin takavarikoidun työkoneen olevan täynnä pornoa ja epäilee tästä Brandonin harjoittelijaa, mikään Brandonissa ei näytä liikahtavan.

Toisin sanoen vaikuttaakin kuin seksiaddiktio olisi konkreettisesti normaalien, lämpimien ja läheisten ihmissuhteiden tiellä. Pitkälle ehtineelle näin varmasti ehkä onkin; mutta useimpien ihmisten minuus on kuitenkin lähtökohtaisesti niin jakautunut, että he pystyvät sulkemaan nämä toisistaan erilleen ja elämään silti suhteellisen normaalia elämää. Se tekeekin addiktiosta jossain määrin niin vaikean tunnistaa ja tunnustaa: yksin ollessamme saatamme hyvin elää kokolailla toisenlaista elämää kuin parisuhteessa, perheen tai ystävien seurassa. Shame korostaakin tätä tuomalla sisaren Brandonin kolkkoon yksiöön: sisar muuttaa arjen ja pakottaa Brandonin muuttamaan hieman rutiinejaan – juuri sisaren läsnäolo ahdistaa häntä, koska toisen ihmisen läsnäolo ja läheisyys itsessään voivat olla keinoja ylittää riippuvuus. Mutta addiktin minuus on jo kauan aikaa rakentunut nimenomaan riippuvuudelle, eikä hän osaa muuta, ei taida kaartaa luupin ulkopinnalle ja siltä poispäin.

Tällä tasolla Shame on myös kertomus välineellisen tai hyväksikäyttävän järjen tai ajattelun vähittäisestä lakastumisesta. Tilan saa toisesta ihmisestä välittäminen ja rakkaus. Jos nimittäin kliseinen, mutta tässä paikkansa pitävä kokemus riippuvuuden tavasta muuttaa ihmissuhteita riippuvuudelle alisteiseksi hallitseekin elokuvan taustalla olevaa ajatuskehystä, elokuva itse murtaa tätä ajatusta, hiertää sitä niin kuin vesi kiveä. Ihanalla tavalla se on kuvaus ihmisen kyvystä muuttua, löytää läheistensä kautta kosketus moraaliseen etikettiin, jonka varassa, jonka johdattamana elää ja elää hyvin. Kun elokuvan lopussa toistuu alun kohtaus metrossa ja nyt nainen selvästi tekee aloitteen seksiin, Brandon katselee häntä silmiin, mutta hänen katseestaan, ystävällisestä katseestaan lukijalle jää vahva aavistus, ettei hän aio seurata naimisissa olevaa naista ulos metrosta. Hänellä on ehkä pelimiehen ulkonäkö, mutta hänen eleensä, kehonkielensä ja katseensa kertovat nyt muuttuneesta miehestä.