Avainsanat: 2. Ikävä

(Tämä on toinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka käsittelee Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli Virtasen toimittaman Uuden työn sanakirjan (2006; vastedes UTS) avainsanoja. Erinomaisen, elinvoimaisen tärkeän kirjan takakannessa lukijalle annetaan käyttöohje: ”Kirjan kaikkiin käsitteisiin pätee sama käyttöohje: niitä on koeteltava, purettava ja rakennettava uudelleen, jotta ne alkavat toimia ja vaikuttaa. Näihin sanoihin on yhdistettävä (työ)elämän kokemus, käytäntö ja tarpeet. Käsitteet on tehty käyttöön ja kulutukseen.” Tätä käyttöohjetta pyrin näissä puntaroinneissa noudattamaan. Kirja on käyttöesine.)

**

Uuden työn piirissä keskeiseksi sanaksi nousee ”ehkä”. Se on lupaus, toive, mahdollisuus, cliffhanger. Töitä voi olla kuuden kuukaudesta päästä, rahoitusta saadaan ehkä, keikka saadaan ehkä, mutta mikään ei ole varmaa paitsi mahdollisen ja reaalisen oleminen samalla viivalla. Asiat voivat tapahtua tai olla tapahtumatta, joten totuttele siihen.

Oletusarvo ”ehkän” hallitsemalle elämälle on, että elämä itsessään järjestetään mahdollisuuksia silmälläpitäen – ja koska se roikkuu todennäköisyyksien ja epätodennäköisyyksien, lupausten ja mahdollisuuksien varassa, se on epävarmaa ja siksi ikävää. Kuka pitää epävarmasta elämästä; elämästä jossa täytyy päivittäin miettiä, mistä saa riittävän toimeentulon; mistä saa riittävästi aikaa projektiensa läpiviemiseksi; mistä ihmiset ja tahot jotka edistävät niitä. Ikävä tuottuu kuin itsestään, mutta mikä kavalinta, se on voimavara, josta järjestelmä hengittää.

Olisi lohdullista ajatella taakse. Bruce Springsteenin Wrecking Ballin (2012) vakuuttavuus vähenee kun tajuaa taas, että hän laulaa edelleen vanhan työn tekijöille, tehdastyöläisille, keskiluokalle joka on vihdoin ja viimein kohdannut prekariaatin todellisuuden. Suurin suru ja ikävä onkin menneen haikailussa, marinassa ettei asiat ole niin kuin ne joskus olivat. Se aika on mennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin olemme eri eläimiä, erilaisia kojeita, erilaisia yhdistelmiä ja takana nähty kuin vieraasta maailmasta.

Laajemmalti postmodernisaatio – josta Klaus Harju tekstissään puhuu, vaikkei sitä nimeltä mainitse, ja miksi mainitsisi, onhan se apean vanhentunut käsite ja juuri siksi uudelleen käyttöön otettavissa – hävittää tilanteen, jossa voisimme laajoissa rintamissa kääntyä kotien, valtioiden, kirkon ja kuninkaiden puoleen. Mutta missä määrin fragmentoituminen on itsessään kielteinen ilmiö? Toistan: ikävästä hyötyy pääoma. Tänään kirjoitetaan esimerkiksi siitä, mistä löytyisi seuraava sukupolven yhdistävä singer-songwriter, miksi rock on kuollut? Sellaista laulaja-lauluntekijää ei löydy eikä rock ole kuollut; se on vain painunut vaikuttavuutensa puolesta näkymättömiin. Tuhannet, miljoonat nuoret tyydyttävät elämännälkäänsä musiikin säestämänä edelleen, alakulttuureja yhdistellään, niissä sikiää omaehtoisia ääniä. Tähän haasteeseen pääomakeskittymät yrittävät vastaten ängetä, tuottaa jotain joka vastaisi kokemusta. Kuulin joitakin viikkoja sitten, että Hollywoodissa trailerien leikkaukseen haetaan tukea neurologiasta: tarkoitus on tuottaa katsojassa pelkoa, jännitystä... ja miksei ikävääkin, uskaltaisin lisätä.

Ihmisille, jotka eivät saa lukea näistä yksilön kokemuksista valtakunnan sanomalehdistä, tämä kaikki on tietenkin perin juurin ikävää. Tunteita, kokemuksia, elämäntarinoita, näkemyksiä, aatteita ja unelmia kasvaa tavanomaisissa asioissa: pääoman instituutiot tuijottavat ympärilleen ilmeistä näkemättä. Springsteenin tuorein levy saattaa ilmentää tätäkin: ”Amerikan äänessä” on sen tuntuista polyfoniaa, että äänissä viimeistään nyt on myös sivusärö, voivotus ja valitus, etteivät levy-yhtiöt, radiot ja muut tuotantokoneistot tavoita enää ihmisten tunteita. Ne ovat tietysti vain pisara meressä: kun työ työntyy elämään, elämäksi, se tekee kaikkensa saadakseen hallintaansa näkymättömän; tunteet, kokemukset, sielun.

Koti-ikävälle voi silti vastata myös ”ei”. Siinä ei tarvitse olla kotonaan, sillä myös nykyisyydestään voi tehdä kodin. Aktiivinen elämä on sivullisuutta, tietoisuuden virran tarkkailua rannalta tai kiveltä koskessa. Jatkuva mankuminen menneeseen ei näet tee kodittomuudesta kotia, vaan koti-ikävästä itselleen pakkomielteen, vellovan tunteen jossa ihminen lilluu nykyisyyttä ymmärtämättä. Mahdollisuudet rajautuvat ulos, ihminen käpertyy; pakkomielle kuivattaa sielun, luuppauttaa elämän, kadottaa kosketuksen.

Kodittomuuden löylyttely onkin tyhjää retoriikkaa, sillä mahdollisuudet ovat samalla viivalla reaalisten kanssa ja siksi, nimenomaan siksi, voimme oppia mistä tahansa, saada vaikutteita, koostaa merkityksiä mistä vain, nyhjää tyhjästä, mikrokulttuureista ja parin hengen tilaisuuksista, tapahtumista ja taideteoksista joista kukaan ei tiedä mitään. Tuleeko niistä kohottavia vai maahan vetäviä merkityksiä, määrittyy kokonaisuuden, palasten keräilyn ja koettelun kautta. Bricolagen paino ei ole ikävässä, joka on vain tyhjää surkeilua nykyisyyden näkökulmasta, vaan kriittisessä riemussa: saamme koetella näitä asioita, mutta koeteltava tarkkaavaisesti, tietoisesti, laajemmat ehkät mielissä pitäen.