Avainsanat: 1. General intellect

(Tämä teksti on ensimmäinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka käsittelee Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli Virtasen toimittaman Uuden työn sanakirjan (2006; vastedes UTS) avainsanoja. Erinomaisen, elinvoimaisen tärkeän kirjan takakannessa lukijalle annetaan käyttöohje: ”Kirjan kaikkiin käsitteisiin pätee sama käyttöohje: niitä on koeteltava, purettava ja rakennettava uudelleen, jotta ne alkavat toimia ja vaikuttaa. Näihin sanoihin on yhdistettävä (työ)elämän kokemus, käytäntö ja tarpeet. Käsitteet on tehty käyttöön ja kulutukseen.” Tätä käyttöohjetta pyrin näissä puntaroinneissa noudattamaan. Kirja on kuitenkin ja juuri siksi käyttöesine.)

**

”Euroopan unionin valtioiden ja hallitusten päämiehet asettivat Lissabonissa maaliskuussa 2000 pidetyssä huippukokouksessa Euroopan unionille uuden strategisen tavoitteen: unionista on vuoteen 2010 mennessä 'tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta'” (UTS, 12).

Kaksitoista vuotta myöhemmin strateginen tavoite kieltämättä hämmästyttää. Euroopasta on tulossa kaikkea muuta kuin kilpailukykyisin, jäsenmaiden velat kasvavat, työpaikat katoavat, mutta ainakin sosiaalinen yhteenkuuluvuus jossain mielessä lisääntyy; väki kerääntyy kaduille, vuosikymmenen lopulla alkaneet talousvaikeudet ja toisaalta arabikevään näyttämä esimerkki on tuonut ihmisiä yhteen.

Otetaan alkeellinen, mutta uskalias väite: syy on joissain määrin strategisessa tavoitteessa itsessään. Tiedon ottaminen talouden perustaksi vie väistämättä kohti mullistuksia. Ainakin ensi alkuun. Tavoite kuitenkin mukailee yleisempiä kapitalistisia tendenssejä ja on Marxin profetoiman siirtymän (kapitalismista eteenpäin) näköistä. Käynnissä on yhtä kaikki monensuuntaisia prosesseja. Ensinnäkin: työ murtuu, tapahtuu (on jo tapahtunut) painonsiirto tehdastyöstä tietotyöhön. Työ itsessään immaterialisoituu, mutta vain työn tuloksista maksetaan. Tietotyö onkin ymmärrettävä tässä laajasti, jolloin toiseksi: ihmisiä itseään tuotetaan ja heidän elämänsisällökseen kohoaa itsensä kehittäminen. Kun abstrakti tieto muuttuu tuotantovoimaksi, edellytetään ihmiseltä yhtä enemmän ”yhteiskunnallista kehitystä”, olemassaoloa yhteiskuntaruumiina. Tällöin ihmistä kehotetaan tuomaan työhön kaikki muukin inhimillinen pelkän ruumiin ohella. Kolmanneksi: väki pakenee töistä; on ihmisiä jotka jättäytyvät ulkopuolelle. Näille jopa ruumis irtaantuu työstä. Tästä huolimatta elämänsisältönä voi silti olla itsensä toteuttaminen.

Jussi Vähämäki korkkaa Uuden työn sanakirjan (2006) artikkelillaan, joka käsittelee Marxin general intellectin käsitettä. Ymmärrys tai äly, yleinen ymmärys on Marxin nimitys sellaisen tiedon perusyksikölle, joka nousee hallitsevaksi kapitalismin edistyessä. Vähämäki kirjoittaa:

”Työ ja tuotanto perinteisessä mielessä eivät siis tuota rikkautta tai tuottavat sitä liian hitaasti ja kalliisti. Rikkaus voi päinvastoin kasvaa ja vähentyä siitä riippumatta. Seuraus on se, että 'vaihtoarvo lakkaa olemasta käyttöarvon mitta'. Sikäli kuin kapitalistinen yhteiskunta ja sen poliittiset instituutiot ovat organisoituneet työn ja erityisesti työvoiman sääntelyn, kontrollin ja ohjaamisen ympärille, menettävät ne nyt keskusakselinsa ja ajautuvat tuuliajolle: enää ei ole mahdollista erottaa toisistaan tuottavaa ja tuottamatonta työtä tai työaikaa ja vapaa-aikaa. Samalla on mahdotonta mitata työajalla erilaisia suorituksia, kokemuksia ja ominaisuuksia, koska työaika ja elämän aika muuttuvat erottamattomiksi. Näin toiminta ja työ, tuotanto ja tavarat vapautuvat yhteismitallisuudesta ja muuttuvat yksilöllisiksi 'suorituksiksi', joita mikään tai kukaan toinen ei voi korvata.” (emt., 15.)

On sunnuntai, päivä jolloin kristillisten oppien mukaan Jumala lepäsi ja päivä jolloin fordistisen kalenterin mukaan työläinen lepäsi. Kirjoitan julkisia muistiinpanojani ja vaikka rentoudun, huvittelen sanoilla ja ajatuksilla, tunnen olevani töissä, sorvin äärellä. Itsekontrolli ja pelko ja aikataulut ajavat minua koneen ääreen. Tunnistankin Vähämäen kuvauksesta itseni: ”uudistuneesta työstä on tullut ihmisten koko elämän sisältö (emt., 19). ”Nykyaikaisen työläisen työ on koko hänen persoonallisuutensa, kun taas surkean vanhan työn tekijä ei pääse kehittämään persoonallisuuttaan työssään vaan pelkästään vapaa-aikanaan. Jälkimmäinen on iloinen päästessään pois töistä, edellinen kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä.” (emt., 16–17.)

Milloin ”itsensä kehittämisen” sen eri merkityksissä – yksi ulottuvuus on 'yhteiskuntaruumiin kehittäminen – elämäkseen sisäistänyt olio lomailee, vaihtaa vapaalle? Vain sillä hetkellä, kun hän ilmoittaa ystävilleen, tutuilleen ja työtovereilleen alkaneesta lomasta. Jokapäivän ongelmat ja ennen kaikkea latautuminen takaisin työhön astuu pian esiin ja keikkaavat hänet takaisin työn oheen. Kuten näet Henri Lefebvre kirjoittaa auki itsestäänselvyyden Critique of Everyday Lifen (1947) ensi lehdillä, työ ja vapaa-aika ovat erottamattomia, dialektisia vastinkappaleita. Yhtä kaikki general intellectin omakseen ottamassa kapitalismissa tämä erottamattomuus vain hämärtyy entisestään: vapaa-aikaa ei vietetä lepäämisen, ilottelun ja hauskanpidon tähden, vaan sitä ei ole, koska on työ. Kaikki inhimillinen on tästä näkökulmasta periaatteessa työtä; jollei muuten niin odottamisen mielessä. Tietotyöläiset tunnistavat tämän: oivallus, ajatus, ratkaisu puituun ongelmaan voi nousta esiin lenkkipolulla tai saunassa, kesken kaiken, missä hyvänsä. Tieto ei tottele ruumista tai työaikoja.

Voitaisiin myös väittää päinvastoin – työtä ei ole, koska on vain vapaa-aikaa – mutta tällöin mentäisiin harhaan. Alunperin vapaa-aika koettiin ainakin kahdella tavalla: ensiksikin leikkinä, jonka arvo ja päämäärä on leikkimisessä itsessään; toiseksi vapaa-aika muuntui nimenomaan ”lepääväksi työksi”, siis yhteiskunnallisen ruumiin akkujen lataamisajaksi. Tänään olemme siirtyneet työn ja vapaa-ajan täydelliseen erottamattomuuteen, jossa työ hallitsee, läppäri on auki, puhelin päällä, mökillä, rannalla, lomamatkalla. Olemme saatavilla kaiken aikaa, sillä työksi elämän venyttää kaikki aika.

Silti on muistettava, että Vähämäkikin kirjoittaa tekstiään sille ”miljoonan marginaalille”, jota toissa vuonna manailtiin kaduille Koivulaakson, Kontulan ja kumppaneiden kipakassa Radikaaleinta on arki -pamfletissa (2010). Ylläsanottukin näyttäytyy mielettömänä monille, jotka viidesti viikossa raahaavat luunsa toimistoon, konttoriin tai muualle. Vielä näet on ihmisiä, jotka pääsevät kehittämään persoonallisuuttaan vasta neljän jälkeen; siksi esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan, tai oikeammin Jyrki Lehtolan Työväen teatteri (2012) – pamfletti sekin, kipakkuudesta en mene vannomaan – kohdistuu väärin, on elitistinen, on kuin paperitollo jonka avokonttorin seinänaapuri suoristelee. (Työväen teatterin taustalla on myös Saku Tuominen, joka on esittänyt julkisuudessa vastaavaa puhuntaa.) Vaikka puhuttaisiin miljoonan marginaalista – mikä siis painottaa työn prekarisaatiota yleensä, eikä välttämättä niinkään general intellectia markkinoille tarjoavana väkenä – emme saa unohtaa, että monet työt ovat edelleen riippuvaisia kiinteistä työajoista. Luovan työn tekijät, varsinainen general intellect, siis taiteilijat, toimittajat, tutkijat ja vastaavat – heitä tämä erityisesti puhuttelee. Muuntuminen, kytkeytyminen takaisin vanhaan työelämään on kuitenkin jossain määrin mahdollinen: tietotyöläisen seuraava pätkä saattaakin olla työpaikalla, jolla leimataan kellokorttia; työtä jossa mieli vain kuluu, jollei työläinen ole tarpeeksi röyhkeä käyttääkseen tämänkin ajan oman, palkkatyön ylittävän elämänprojektinsa toteuttamiseen. Kun hänen määräaikainen työsuhteensa parin kuukauden päästä kuitenkin päättyy, projekti jatkuu ja jälleen hän kohtaa vaikean kysymyksen, minkä työmaailman lakien alaisuuteen tällä kertaa astuisi. Kahden maailman väkeä.

Toisaalta Vähämäki on oikeassa kuvatessaan ruumiinmuotojen muutosta:

”Alihankkijat, uudet yrittäjät, ' uusi keskiluokka' (väen sosioogisena kategoriana) ja massaälymystö, jotka muodostavat yhteiskuntaruumiin, alkoivat etsiä poliittisen organisoitumisen ja mielenilmaisun muotoja, jotka poikkesivat teollisen muodon neuvottelumallista ja edustuksellisesta demokratiasta. Useimmiten ne löysivät samaistumisen kohteensa poliittisesta oikeistosta.” (emt., 19.)

Marxin kirjoitusten validiteetti tietoyhteiskunnan muodostumisen kannalta vain vahvistuu, vaikka väki pakenee vasemmistoa ja työväenluokka perinteisessä mielessä katoaa. Humanististen tieteiden tutkijoiden piirissä vasemmistolaisella ajattelulla on selvästi ollut sijansa, nosteensa jopa, ja taiteilijapiirit ovat niin ikään olleet Suomessa kallellaan vasemmalle, mutta tuskin kukaan voinee kiistää yleisen poliittisen painopisteen siirtymistä oikealle. Tutkijat ja taiteilijat eivät tällaista siirtymää tee yksin, vaan suuret massat, keskiluokka (joista pieni osa tietysti on tutkijoita ja taiteilijoita), joka on myös kohdannut äkkiä varman päälle pelaamisen ongelmallisuuden. Vakituinen työpaikka ei takaa tasaista tulevaisuutta, työttömyys kasvaa, työt ovat entistä joustavampia, ay-liikkeiden asema heikentynyt ja mikä olennaisinta, kukin kai sittenkin oman onnensa seppä. Kilpailun kiristyminen joustavissa olosuhteissa näyttää koventavan arvoja ja nimenomaan oikealle päin.

Vanhan maailman apinoille työttömyys on vieläkin kiusa, mutta prekaarille sielulle se on vain näkymätöntä työtä, aikaa jolloin itsensä kehittäminen tapahtuu piilossa muiden katseilta. Ennen kaikkea työttömyys on vain väliaika kahden näkyvän projektin välillä aivan kuten opiskeluaikoina – ja tätä myös Vähämäki tähdentää – se mitä opittiin luentosalien ulkopuolella oli lopulta merkitsevämpää kuin itse luennot, tentit, opintoviikot. Juuri tästä aineksesta – ajasta ystävien kanssa, saunailloista, juoksulenkeistä, päivittäisistä lounashetkistä – tulee tuotannon keskeisiä voimia tai ainakin niihin sitoutuvia tuotantovoimien edistäjiä. Kyllä, minäkin hankin kahvakuulan kotiini ymmärrettyäni sen edistävän työtehoani, lisäävän keskittymiskykyäni, pitävän istuvaa, ruudun ääressä kököttävää ruumistani kunnossa. On urheilulla toki ”omia”, nautinnollisia ulottuvuuksiakin, mutta sisältyy niihin selvästi myös pääprojekteja tukevia pyrkimyksiä.

”Kontrollit purkautuvat etiikaksi, joka ohjaa jokaista tekoa ja lausumaa ikään kuin toisena luontona, välttämättömänä sisäisenä pakkona toimia ja puhua oikein. Nykyaikaisen työprosessin kontrollointi on ajan kontrollointia, ajan kääntämistä tuotannon palvelukseen.” (emt., 21.) Vähämäen sanat ovat jälleen oikeita, mutta ne eivät ehkä ole totuus kokonaisuudessaan. En jaksa uskoa, sillä nähdäkseni myös tavoitteet merkitsevät. Emme halua kasvaa vain yhteiskuntaruumiiksi, haluamme kasvaa myös ihmisinä, tuntea onnellisuutta, elää hyvin. Mikä on näiden päämäärien suhde kapitalistiseen tuotantoon? Tuottaako kapitalismi meihin kuvia onnellisuudesta vai onko hyvä elämä itse tehtävissä, itse kuljettavissa?

Tai toisella tavalla esitettynä: general intellect ei rajoitu mihinkään tiettyyn sisältöön, vaan on toimintavalmius, ymmärtämisen kompentenssi ja siten lähtökohta (lähes) kaikelle toiminnalle. General intellect on koneopin sisäistetty manuaali. Millaisia mahdollisuuksia ihmisellä on nähdä ja kokea elämä siten, ettei se asetu general intellectina tai yleisenä älynä tuotantovoimaksi? Jos se on toimintavalmius, millainen on se esitiedollinen toimintavalmius, jolla toimintavalmiuden kanavoituminen takaisin tuotantoon voitaisiin estää? Vai tarvitseeko sitä estää?

Ehkei. General intellect on näet, sikäli kuin ymmärrän, myös common, yhteistä omaisuutta, jakoon palautettua inhimillistä ymmärrystä. Laajempi kysymys onkin, miten tämä yhteisomaisuus voidaan palauttaa väen haltuun, väen voimavaraksi ja kiveksi, joka hiertää kapitalistisen järjestelmän sisuksia - tällaisina aikoina, kun yhteistä kilvan yksityistetään ja savuna haihtuu ilmaan kaikki pysyvänä ymmärretty.