Itseään tekstiä

Kun suosittu elokuva saa jatko-osia, on kritiikeissä tapana verrata uutta vanhaan. Sama pätee kirjallisuuteen, jolloin kirjailijan uudempiin töihin haetaan tulokulmia vanhoista teoksista. Vertailukohtia tai subtekstejä ylimalkaan, niitä joita vasten teosta yritetään arvottaa, haetaan tietysti muualtakin: maanmiehistä ja -naisista, saman tyylilajin taitajista, oppi-isistä, ja jos kyseessä on geneerisempi tapaus, lajin muista edustajista. Mitkä verrokeista valitaan itse kritiikkiin on tietysti summanmutikkaa, enemmän tai vähemmän – harvemmin kaikkia niitä tekstejä, joiden pohjalta käsillä oleva teksti ponnistaa (tai tuntuu ponnistavan), saa ahdettua samaan kritiikkiin, jolloin, luonnollisesti, arvostelu on vain sipaisu, yksi kompuroiva tulokulma lukemiseen.

Tänään tulee ensi-iltaan suositun Die Hard -toimintaelokuvasarjan viides osa, A Good Day to Die Hard (2013). Muutamassakin arvostelussa moititaan elokuvan seitinohutta juonta, psykologisen silmän puutetta, substanssittomuutta sekä sitä, etteivät John McClanen tai hänen kanssarymistelijöidensä hahmot liiemmin kehity. ”Seurauksena on puolisentoista tuntia ammuntaa, hillittömiä autokaahauksia pitkin Moskovaa, jättimäisiä räjähdyksiä ja kehnoa dialogia”, kirjoittaa Pertti Avola Helsingin Sanomien kritiikissään, toivottuaan vain vähän ennen toimintaan ”edes hiukkasen perusräminää enemmän älyä, kierteitä ja paneutumista henkilöhahmoihin”.

Kriitikko saa tietysti toivoa teksteihin mitä haluaa, mutta on eri asia, löytyykö sitä niistä, nyt saatika huomenna. Jos keskitytään siihen, mitä elokuvassa on, niin Avolahan sen sanoo jo itsekin, joten toistan jo sanotun: puolisentoista tuntia ammuntaa, hillittömiä autokaahauksia pitkin Moskovaa, jättimäisiä räjähdyksiä ja kehnoa dialogia. Pitäisikö viidettä Die Hardia siis moittia vai kiittää?

Aina voidaan tietysti keskittyäkin teosten puutteisiin, ja siitähän kriitikonpesti vähän liian usein koostuukin, mutta mitä tällä oikeastaan saavutetaan? Toistuvasti Avolakin on joko tietoisesti tai tahallaan tuonut omaa näkökulmaansa esiin. Hyvä on, mies vaikuttaa enimmäkseen inhoavan väkivaltaa, eikä häntä ole siitä moittiminen. Perustavampi virhe onkin toisaalla. Jälleen näet Avola ottaa tekstin arvottajaksi itselleen mieluisan ja ehkä utooppisenkin teoskokonaisuuden, joka – näin kai on oletettava – on elokuva, jossa on älyä, kierrettä ja psykologiaa. Avola tekee kuten työtoverinsa Jukka Petäjä, joka saman päivän Helsingin Sanomissa kirjoittaa Cormac McCarthyn Blood Meridian -teoksen (1985) suomennoksesta (Veren ääriin, 2012) laaditussa kritiikissä: ”Silti Veren ääriin ei ole nähdäkseni paras romaani, jonka nykyään Tesuquessa Santa Fen lähellä New Mexicossa asuva kirjailija on kirjoittanut. Se ei ole romaanina yhtä hallittu, eheä, jäsentynyt ja arvoituksellinen kuin elokuviksikin versioidut Menetetty maa (2005) ja Tie (2006).” (HS 15.2.2013.)

En ole itse vielä ehtinyt romaania lukea, mutta sen käsityksen olen saanut, että Blood Meridian on kuten McCarthyn alkupääntuotantokin hyvin erilaista, eri tavalla painottunutta, muodoltaan toisenlaista, suhteessa myöhäisempiin romaaneihin. Silloin eheys, hallittu muoto, jäsentyneisyys ja arvoituksellisuus eivät ehkä ole Blood Meridianin hyveitä, mutta niiden puuttuminen ei tee siitä huonoa romaania. Saattaa itse asiassa olla päinvastoin: ehkä ne asiat, jotka Petäjä näkee puutteena, tekevätkin Blood Meridianista mestariteoksen. Petäjä vain lukee romaania liian henkilökohtaisesti: hän arvostaa Menetettyä maata ja Tietä, eikä häntäkään ole siitä moittiminen, mutta vertailu on yhtä mielekästä kuin arvottaisi John Barthin LETTERS:iä (1979) ja Coming Soonin!!! -romaania (2001) kirjailijan kahden ensimmäisen, 50-luvulla julkaistun teoksen mittapuilla. Vaatimus muodon koheesiosta on luultavasti yksi syvimpään juurtuneista lukemisen konventioista, ja jos tekstit eivät täytä tätä ehtoa, tuntuvat ne usein epäonnistuneilta.

Ilokseni maakuntalehdissä viidettä Die Hardia on osattu lukea hieman tarkkanäköisemmin. Esimerkiksi Kainuun Sanomien Seppo Turunen kirjoittaa tutun hämmentävään tyyliinsä elokuvan olevan ”upein romuralli koskaan” (KS 14.2.). Toki Turunen tunnustaa olevansa jo ennestään Die Hard -fani, mutta tästä syystä teokset lienevätkin hänelle lähtökohtaisesti immersiivisiä: vaivatta ne tempaavat mukaansa, jolloin katsoja tulee unohtaneeksi myös ulkoiset mittapuut, jotka saavat väkivallan (vääränlaista) estetisointia karsastavan Avolan toivomaan elokuviin älyä, kierrettä ja psykologiaa. Oikea kysymys olisikin, kumpi heistä oikeastaan lukee Die Hardia paremmin tai edes hedelmällisemmin, Turunen vai Avola, toimintaelokuvan ystävä vai sen karsastaja?

”Upein romuralli koskaan” saa minut lukijana tietysti muistelemaan Michael Bayn elokuvia, etenkin toista Transformersia (Transformers: Revenge of the Fallen, 2009), jonka yhteydessä aloin viimeistään riisua itseäni aseista. Ei ole pahaa sanottavaa sellaisesta elokuvasta – tietysti se on kaikin puolin mielipuolinen, järjetön, juoneton, psykologiton, seksistinen – ja juuri siksi niin hyvä. Kuten olen luultavasti jo useampaan otteeseen ehtinyt todeta, itse asiassa monet Bayn elokuvista ovat niin älyttömiä, että ne alkavat tuntua kokeelliselta elokuvalta, ja niillä mittapuilla oikeastaan aika onnistuneilta. Muiltakin ohjaajilta vastaavanlaisia elokuvia tipahtelee silloin tällöin.

Samantyyppistä lukutapaa voisi koettaa viidennen Die Hardin kaltaisiin hattararuiskeisiinkin. En itse asiassa oikein jaksa uskoa, että kukaan Die Hard -fani tai sanotaan The Expendables -elokuvien (2010–) ystävä, edes kaipaisi toimintaelokuviin älyä, kierrettä tai psykologiaan. Rymistely, romurallit, nyrkkitappelut ja kömpelöt sutjaukset riittävät hyväksi toviksi. Ja jos ajattelen yhtä parhaimmista viime vuosien toimintaelokuvista – oletan, ettei Avola ole nähnyt sitä tai jos on, ei pidä siitä – nimittäin Gareth Evansin The Raid: Redemptionia (2011), tai aavistuksen kehnompaa mutta silti yhtä kaikki mukiinmenevän hupaisaa Pete Travisin Dreddia (2012) ei kummankaan kohdalla tule edes mieleen perätä älyä, kierrettä tai psykologiaa. Ne toimivat ilmankin ja itse asiassa juuri ja nimenomaan siksi. Mutta jos näitä ominaisuuksia – vetääkseni Avolan lipsautusta vielä vähän kireämmälle ja kohti katkeamispistettä – varta vasten tavoittelee tämän päivän jännitys- tai toimintaelokuvasta, on kai etsiydyttävä Ridley Scottin Prometheuksen (2011) pariin ja sekös käy verrokille kalliiksi: siinä näet älyä, kierrettä ja psykologiaa on riittämiin – niinkin riittämiin, että nämä ovat ne ominaisuudet (tai niissä epäonnistuminen), jotka upottavat sen elokuvana.

Siinä mielessä Turusen arvostelussaan harjoittama taide-elokuvan jumalilla naljailu, olkootkin halpahintaista, toimii. Se osoittaa sentään hänen ymmärtävän, mitä on käsillä, mitä hän katsoo: itseään tekstiä eikä jotain sen takana, jotain sen edessä, jotain oikealla vasemmalla, haaveissa ja unelmissa. Itseään tekstiä.